Part 4

-- Hänen suuri kokemuksensa, vastasi rehtorska puolestaan melkein yhtä juhlallisesti. -- Vuosien kuluessa hän on pettynyt usein, mutta hän ei ole lannistunut koskaan, hän on jälleen pyrkinyt eteenpäin, hän on maistanut makeaa sekä karvasta, ja se nähtävästi on taltuttanut hänet siihen uomaan, joka soveltuu perheen-emännälle, sillä tältäpä vaaditaan kärsivällisyyttä, suvaitsevaisuutta, keskinäistä ymmärtämystä -- ja sangen runsaasti joka lajia.

-- Saattaahan tuo kaikki olla totta, mutta toiselta puolen näyttää kokemus olevan sillä pohjalla, että taiteilijaveriset ihmiset yleensä -- ja naiset erityisesti -- harvoin tai tuskinpa koskaan jaksavat kantaa perhekahleita. Kaikki vakavampi taistelu muuttuu heissä hetkellisyydeksi -- he ovat milloin sitä, milloin tätä.

-- Mutta jos muutos on niin perinpohjainen kuin Laurassa, niin sen täytyy olla siksi ankaran taistelun tuloksena, ettei entisellä häilyväisyydellä enää voi olla jalansijaa hänen elämässään. Ajattelepas, ettei hän nuorena tyttönä olisi koskaan esiintynyt niin vaatimattomasti puettuna kuin nyt konsertissaan -- ja se yksinkertaisuus somisti ja puki häntä sanomattomasti; eikä hän ennen huolinut taloustehtävistä -- ne olivat roskaa hänen mielestään -- ja nyt hän on kaikesta tuosta "roskasta" niin huvitettu, tahtoo kaikkea oppia perin pohjin, ja kaikkeen hän näyttää pystyvänkin, puhui rehtorska innokkaasti.

Asioita kaikin puolin selvitettyään tekivät Malmit lopuksi matkasuunnitelmansa, johon kuului myöskin käynti lehtori Särkän luona sekä kirkkokonsertti, joka tämän oli valmisteltava jo edeltäkäsin. Vielä samana iltana kirjoitti rehtori Malmi "kunnon virkaveljelleen" kirjeen, jossa selvitteli matkasuunnitelmaansa. Ennen Särkälle saapumistaan matkailijat kävisivät Imatralla, Valamossa, Sortavalassa, Punkaharjulla ja Savonlinnassa, josta sitten poikkeavat Särkän Pilkkeeseen. Konsertti olisi puuhattava niin, että se pidettäisiin heinäkuun toisena sunnuntaina heti jumalanpalveluksen päätyttyä. Sitä varten oli Särkän kysyttävä kirkko, hommattava sanomalehti-ilmoitus ja uutinen, painatettava pääsyliput, hankittava säestäjä y.m. Malmit eivät hetkeäkään epäilleet, ettei tämä hyväsydäminen mies tätä kaikkea mielihyvällä ja aivan perusteellisesti hommaisi.

Jo usein oli Laura Nord rehtorin perheessä kuullut lehtori Särkän nimeä mainittavan. Hänestä oli puhuttu perheen hyvänä, luotettavana ystävänä, erinomaisen tunnollisena, vaikka koko joukon omituisena miehenä. Varsinkin oli Laura huomannut, että rehtorska erityisesti ihaili Särkän suurta vaatimattomuutta ja hyveenä vertaili sitä miehensä "hienosteluun", josta hän ei näyttänyt oikein pitävän. Malmin palvelijatkin pitivät iloa "erakkomaisterin" kustannuksella, vaikkei neiti Nord heidänkään kuullut tästä miehestä koskaan lausuvan alentavaa sanaa. Mutta tämä usein uudistunut nimi, Samuli Särkkä, eli, varsinkin palvelijattarien kesken, "erakkomaisten", sai Laura Nordin hyvin uteliaaksi. Toiset olivat sanoneet, että Särkkä oli "vanha, kumarahartiainen ukko", "mykyräniska", toiset taas, että hän oli mies parhaimmillaan. Mitenkähän sitten lienee ollut?

Särkkä kuului kumminkin olevan hyväpalkkainen lehtori, vieläpä toiset sanoivat häntä varakkaaksikin.

-- Varakashan se on, oli sisäpiika kerran sanonut, -- kun viitosen antoi juomarahoiksikin!

V.

Oli perjantai. Anna-Maijan eli Kuppari-Maijan piti tulla Pilkkeeseen suursiivousta toimittamaan, sillä se tehtiin tavallisesti perjantaisin, jolloin lehtori Mylläri-Matille saunankin lämmitti. Lehtori kanniskeli jo jakkaroita ja pöytiä ulos, sillä ne kuurattiin aina hiekalla rannassa, kun Anna-Maija saapui mukanaan tukku sanomalehtiä ja pari kirjettä, jotka hän oli ottanut maantien varrelta laatikosta, mihin Särkän talon maitokuski ne kirkolta, meijeristä palatessaan oli jättänyt.

-- Jopas lehtorin morsiamelle tuli ikävä, kun oikein kaksin reivein ylkäänsä muistelee, hoilasi Anna-Maija kirjeitä antaessaan.

-- No no, ei taida vielä siitä olla hätää, kunpahan vain eivät olisi "karhujen" kirjeitä, vastasi lehtori koettaen muistella, olisikohan hän Helsingistä lähtiessään unohtanut jotain maksamatta.

Mutta pianpa hän hoksasi, etteivät ne Helsingistä olleetkaan.

Toisessa tiedusteltiin, olisiko hänellä enemmän verkkoja, ja ellei ollut, niin hankkisi niitä, ja toisen kirjeen hän taas jo käsialasta tunsi Malmin kirjoittamaksi. Paljonpa siinä jälkimmäisessä hänelle tehtäviä uskottiinkin. Erityisesti veti hänen huomiotaan puoleensa kirjeen loppu, jossa oli kaksikin jälkikirjoitusta:

"Hyvä Lehtori!

Koska mieheni on jo niin pitkälti kirjoittanut, en tahdo vaivata häntä enää monien terveisieni lähettämisellä, vaan lausun ne itse niin sydämellisesti kuin voin! Ettehän vain liian paljon häiriinny suuressa yksinäisyydessänne, jos käymme Teitä katsomassa?!

Emmi Malmi."

Ja toinen kirjoitus, joka näytti olevan hieman vapisseen kynän jälkiä, kuului näin:

"Arv. Herra Lehtori!

Rehtori ja Rehtorska Malmi ovat minulle mitä varmimmin vakuuttaneet, että Te uhrautuvaisuudesta tahdotte minua avustaa valmistelemalla kirkkokonserttiani etukäteen. Ottakaa tästä hyvästä työstänne täten vastaan tuntemattoman sulimmat kiitokset. Toivon, että saan pian lausua kiitokseni suullisestikin.

Laura Nord."

Kun lehtori kirjeen luettuaan käänteli sitä ja hajamielisenä huomautti itselleen, että hän viime aikoina varsin usein oli muistellut rouva Malmia ja hänen tummansuuria silmiään, niin Anna-Maija ohimennessään huusi:

-- Hyh, enkös minä sitä sanonut, että ikävissään se ruoja kaksia reivejä lähettää!

-- Ooppas tuossa, vastasi lehtori, nousten jakkaralta, johon kirjeineen oli istuutunut, -- nyt sitä vasta "Kuppari-muorille" työtä riittää, kun ne värttinän sijaa tulevat katsomaan.

-- Vai jo tulevat?

-- Jo, jo! Lopeta nyt se puuhasi ja ala pestä seiniä! komensi lehtori.

-- Siunaa sun, seiniä! ihmetteli Anna-Maija, tähystellen punaiseksi maalattua rakennusta.

-- Ei tietysti ulkopuolelta, mutta sisältä. Minä valkaisen ne maalilla, mutta sitä ennen niiden täytyy olla puhtaat.

Anna-Maija repsasteli aina kovin ketterästi lehtorin edessä ja koki olla hänelle mieliksi, mutta erittäinkin silloin, kun lehtori oli häntä sinutellut, kuten nytkin.

Perinpohjainen puhdistustyö pantiin alkuun jo samana iltana Pilkkeen "päärakennuksessa". Lehtorin suunnitelma oli seuraava: kaikkien huoneiden seinät oli valkaistava liitu värillä, lattiat, penkit ja pöydät kuurattava hiekan avulla, kunnes valkoinen puhdas puu oli kaikkialla hohtamassa, -- ja sitten vieraiden tulopäivän aamuna oli lattialle tuotava tuoreita lehtiä ja koivunoksilla ja kukilla koristettava ikkuna- ja ovipielet.

Olipa sitä lehtorilla sinä päivänä puuhaa, kun saunakin oli vielä lämmitettävä. Mutta ajatellessaan Mylläri-Matin vilpitöntä iloa ei hän sitäkään jättänyt tekemättä.

Seuraavana päivänä, joka oli lauvantai, lehtori pukeutui tavallista huolellisemmin ja lähti kunnianarvoisen rovastin pakinoille. Papin virkahuoneeseen saavuttuaan hän istuutui pitkälle puusohvalle erään isäntämiehen viereen, joka odotteli rovastia. Saliin johtava ovi oli hiukan raollaan, ja sieltä kuului ruotsinkielistä keskustelua. Lehtori Särkkä tuli aina pahalle, surumieliselle tuulelle kuullessaan vieraan kielen sorinaa suomalaisten keskuudessa. "Onkohan siellä nyt taas joukossa piikoja, jotka eivät ruotsia ymmärrä ja joilta muka tahdotaan jotain salata?" hän itsekseen ajatteli.

Ikäviä ajatuksia sikisi nytkin lehtorin mielessä hänen kuullessaan ruotsinkielen kajahtelevan supisuomalaisessa kodissa. Sieltä kuului vanhoja ja nuoria ääniä, sieltä kuului miesten ja naisten ääniä.

Lehtorin silmät osuivat katselemaan virkahuoneen kaapin päällystää, jossa paksut pakat kellastuneita sanomalehtiä kehotteli sikin sokin. Mutta niistä vilahteli kaikista ruotsalainen otsake.

Särkkä melkein hymähteli tälle suuren sivistyksen tunnusmerkille.

Samassa astui rovasti sisään silmiään siristellen.

-- Mitäs olisi asiaa? hän kysyi. Isäntä halusi papinkirjaa.

-- Terve tuloa seudulle! virkkoi rovasti lehtorille, hänet huomattuaan. -- Harvoinpa teitä näkee, vaikka asutte melkein kuin naapurissa.

-- Ei tule usein liikkeelle lähdetyksi, vastasi lehtori.

Kun isäntä oli poistunut, aloitti lehtori asiansa selittäen, että hän teki pyyntönsä neiti Laura Nordin puolesta. Mutta rovasti aikoi tehdä tenän eikä halunnut luovuttaa kirkkoansa konserttia varten, jossa ehkä laulettaisiin jumalattomia renkutuksia. Särkkä taas puolestaan lateli rovastille koko ohjelman, jonka Malmi hänelle oli kirjeessä selostanut.

-- Eihän tässä ole yhtään "jumalatonta" laulua, huomautti Särkkä.

Rovasti lienee seurannut sangen huonosti kirkkomusiikin kehitystä, sillä hän ei uskaltanut sanoa sitä eikä tätä tietäessään, että hänen edessään oli pääkaupungin lehtori. Paikkakuntansa isäntiä hän kyllä olisi kouluttanut nyt kuten ennenkin, olisipa sitten ollut kysymys kirkkomusiikista tai mistä hyvänsä. Nyt hän oli pahemmassa kuin pulassa.

-- Ei se "Ave Mariakaan" oikein kirkkovirsiksi sovellu, hän kumminkin tohti huomauttaa.

-- Mutta sehän on kaunis rukous, suloinen rukous, ihana rukous! huudahteli Särkkä.

Vihdoin rovasti kutsui avukseen lukkarinsa, joka asui naapuritalossa. Ja kun tämä lipetteli kaikkea hyvää Särkän esittämästä ohjelmasta, toivoen itse ansaitsevansa hyvän palkan säestyksestä, niin rovastikin arvosteli laulut "jumalisiksi" ja lupasi seuraavana päivänä kuuluttaa kirkkokonsertin.

Sitten Särkkä lähetti kaupungin sanomalehteen ilmoituksen ja pitkän uutisen, johon hän sulatti kynänsä kaiken kaunopuheisuuden, sekä tilasi pääsyliput, hankki lipunmyyjän ja muut välttämättömät toimihenkilöt. Kirjoittipa hän kirjeen kaupungin urkurillekin ja pyysi häntä konserttipäiväksi "pistämään toisen tilalleen" ja tulemaan hänen mökilleen, mistä sitten mentäisiin konserttiin.

Särkkä itse lupasi polkea urkuja vaikka kahden miehen voimalla, jos tarvitaan. Antoipa hän urkurille "isällisen kehoituksen" viikon kuluessa harjoitella kaikkien hänen mainitsemiensa "virsien" säestykset niin, että osaisi ne kuin "isämeidän". Niin, ja jos hän hyvin osaisi urkujaan "luirotella", niin voisipa hän soittaa urkukappaleenkin, jotta laulajatar saisi sillä välin "vetää henkeään".

Kotiin palatessaan lehtori kävi joka talossa ja torpassa ja puhui "suuresta ihmeestä, joka tuleman piti seuraavana sunnuntaina". Kaikkialla hän kehoitti ihmisiä tulemaan "kuuntelemaan jumalansanaa sellaisena kuin se ihanan naisäänen tulkitsemana kaikui". Olihan rehtori kirjeessään sanonut Särkälle, että kirkkokonsertin onnistuminen kuulijain paljouteen nähden riippui hänestä ja hänen valmistuksistaan. Ja Särkkä raapaisi usein korvan taustaansa ja huokasi: peijakas, jos sinne ei tulekaan väkeä?

Mutta Särkkä meni kirkkoon seuraavana päivänä ja kuuli omin korvin konserttikuulutuksen. Kirkonmenon päätyttyä hän kulki hevosrivin ohi, ja missä vain vähänkin tutun naaman näki, oli hän heti selittämässä, että veisivät kotikylään terveisiä, että ihmeellinen konsertti pidetään ensi sunnuntaina jumalanpalveluksen jälkeen kirkossa. Isännät ja emännät saavat maksaa 50 penniä, piiat ja rengit pääsevät 25 pennillä ja imeväiset ilmaiseksi. Saman kiertokulun hän teki kirkkorannassakin, missä väki kerääntyi veneisiin pois lähteäkseen. Särkkä lateli uteliaille kaikenlaista.

Ja humua niistä Särkän puuhista syntyikin. Viikon varrella kierteli pitäjällä ja sen rajain ulkopuolellakin kummia kuulumisia kirkkokonsertista. Mikä se on? Naispappi kuuluu olevan! Ja se kuuluu rukoilevan kumman kauniilla äänellä, ja urut kuuluvat koko ajan lirittelevän mitä suloisimmasti soitellen. Mistä kaukaa lienevät tilanneet "urkunihdinkin", ei tämä meidän kuulu osaavan niinkuin pitäisi. Siihen tapaan siitä konsertista juteltiin.

Pilkkeen "päärakennuksen" kaunistamisessa kului Särkältä viikko sangen nopeasti. Torstaina hän sai Malmilta kirjeen, että he pääsevät hänen luokseen vasta sunnuntaina, ja niin ollen on kai sopivinta, että he matkustavat suoraan kirkolle ja vasta konsertin jälkeen tulevat Pilkkeeseen. Kirkonkylän majatalossa olisi heille siis varustettava huone pukeutumisen varalta. Särkkä oli hyvillään tästä tiedosta, sillä hänellä oli nyt tarpeeksi aikaa "hovinsa" kuntoonpanoon. Mylläri-Matin kanssa kylvettiin vielä perjantaina, lauvantaina lehtori tarkasteli kylän suurimman veneen ja lähetti sanan "ystäville ja kylänmiehille", että vene lähtee rannasta sunnuntai-aamuna täsmälleen puoli yhdeksän, ja silloin on kaikkien oltava saapuvilla. Ja olipa sitä väkeä ainakin Särkän kylän osalta. Saatiin työntää teloiltaan toinenkin vene, ja niin syntyi sunnuntainen kilpasoutu, joka maalaisoloissa on mitä viehättävimpiä urheilutilaisuuksia.

Mutta kylläpä särkkäläisten silmät suurenivat kirkkorantaan päästessä. Siellä oli vene veneessä kiinni ehkäpä puolen kilometrin pituudelta.

-- No onpas tämä kihupyhä! Totta totisesti en tätä ole nähnyt sitten papinvaalin, ja siitäpä jo on vierähtänyt vuotta viisi kuusi.

Väkeä kuhisi kaikkialla. Kirkon läheisyydessä sitä oli siksi runsaasti, ettei tahtonut läpi päästä. Siinä tuupittiin ja tönittiin, vaihdettiin äkäisiä sanoja jos ystävällisiä tervehdyksiäkin. Monet ennustivat jo, ettei tämä väen paljous kaikki kirkkoonkaan mahtunut.

Majatalossa Särkkä tapasi kaupungista saapuneen urkurin ja Malmit sekä Laura Nordin. Astuessaan eteisestä isohkoon saliin hän ensiksi näki huoneen perällä mustapukuisen, kalpeahkon naisen, joka selaili jotain kirjaa, mutta nosti sitten ruskeanharmaat silmänsä ja loi ne häneen. Mikä ilme tuossa katseessa oli, sitä lehtori ei voinut itselleen selvittää, mutta joka tapauksessa se oli sellainen, ettei hän sitä koskaan voinut unohtaa. Se kuului samanlaisiin tapahtumiin hänen elämässään kuin kärryjen kaatuminen hänen ollessaan neljännellä vuodella, kun Anna-Maija ajoi isolle kivelle tienkään teessä. Kun lehtori koetti eritellä tuon katseen sävyä, niin hän luuli siinä havainneensa tavattoman määrän avuttomuutta, murhetta ja toivoa; se etsi kuin pelastusta, mutta samalla hohti kuin majakka öistä taivalta kulkevalle laivalle.

-- Kas, Särkkä, terve! huudahti rehtori Malmi tullen toisesta huoneesta. -- Sinähän olet saanut ihmeitä aikaan.

Rehtorska kiiruhti miehensä jälkeen, ja huoneen perällä istuva nainen tuli myöskin Särkkää vastaan.

-- Tekö olette lehtori Särkkä? Minä olen Laura Nord, se, joka olen antanut teille ehkä liian paljon hommia. Mutta minä en teitä vielä kiitä, sillä minä en sitä nyt osaisi oikealla tavalla tehdä, koska olen liian iloinen nähdessäni näin paljon liikkeellä ihmisiä, jotka varmaankin odottavat minun konserttiani.

-- Toivoisin, ettette koskaan niistä kiitoksista puhuisi, vastasi Särkkä vaatimattomasti.

-- Kyllä minä niistä vielä puhun, jos vain huomaan, että opin oikean tavan; ellen opi, niin on minun se ainiaaksi jätettävä, sanoi Laura Nord.

Särkkä alkoi kysellä matkojen hauskuudesta, kääntäen keskustelun toiselle tolalle.

-- Meillä on varmaan hauskin osa matkoistamme jälellä, virkkoi rehtorska, ja se on se osa, minkä saamme olla Pilkkeessä.

-- Sanokaa sitten vasta Pilkkeestä lähtiessänne, kuinka hupaista siellä on ollut. Vapautta ainakin saatte -- siellä ei näe ihmistä pitkiin päiviin muut kuin valkoleninkiset koivut ja kedon kukkaset, jotka eivät työtä tee eivätkä kehrää. Hiekkarannikko aina hymyillen odottelee uiskentelijoita, ja sauna on surupuvussa, ellei sen kiuasta kuumenneta. Tuoretta kalaa lupaan teille yllin kyllin, mutta jos kaupunkilaiseväitä ikävöitte, niin voitte ostaa niitä kirkonkylän herra "hantelsmannilta".

-- Oletpa yhtä suorasukainen kuin ennenkin, virkkoi Malmi. -- Se on hauskaa. Olet siis tyytyväinen osaasi?

-- Tietysti, olenhan nyt valtaistuimellani, kun saan asua omassa "hovissani", vastasi Särkkä.

-- Emmepä me herkuttelemaan tulleetkaan, vaan nauttimaan juuri siitä, minkä te niin hauskasti kuvasitte, nimittäin vapaudesta, huomautti rehtorska. -- Teidän valtaistuimenne ympärillä on paljon viehätystä.

-- Herra lehtori, tahtonettehan siellä minullekin luovuttaa yhden portaan istuimekseni? kysyi Laura Nord. -- Ystäväni Malmit ovat pakottaneet minutkin käyttämään hyväkseni vieraanvaraisuuttanne.

-- Olkaa tervetulleet, hyvä herrasväki, Särkän valtakuntaan! sanoi lehtori juhlallisesti kuin runoa lausuen. -- Minäkin kunnioitan jumalaa ja harjoitan kestiystävyyttä, harrastaen niin ollen Homeroon ylistämiä korkeimpia hyveitä.

Kirkon kellot alkoivat soida kutsuen kansaa jumalanpalvelukseen.

-- Menemmekö kirkkoon? kysyi rehtorska.

-- Kuluuhan siellä aika hyvin, jollei vain tukehdu kuumuudesta, vastasi rehtori.

Ja sitten lähdettiin kirkkoon. Mutta kirkkomäellä Särkkä erosi seurasta, sanoen olevan muuta tehtävää. Ehkäpä hän myöhemmin sinne vielä tulee, jos sattuu pääsemään.

Särkällä oli omituinen tapa kirkossakäyntiin nähden. Hän ei ollut itsekään itsestään selvillä -- toisin sanoen, hän ei tiennyt, miksi hän tässä suhteessa niin omituisesti menetteli. Mutta hän ei käynyt kirkossa koskaan tuttavien seurassa, vaikka hän verrattain usein sinne yksin poikkesi. Ikäänkuin peläten hän ensin hiipi kirkon läheisyyteen ja pistäytyi sitten sisälle aina siitä ovesta, mikä oli vähimmin käytetty ja mistä pääsi johonkin huomaamattomaan nurkkaan istumaan. Koko jumalanpalveluksen ajan hän istui kuin kivettyneenä aivan samassa asennossa, ei hän polvistunut rukoukseen eikä noussut seisomaan muiden mukana. Miksi hän niin teki?

Koettipa hän sitä joskus itselleen selvitellä oikein perin pohjin, mutta huonolla tuloksella. Minä olen huono kristitty, minä olen suuri epäilijä, päätteli hän itsekseen. Onhan toki häpeä sellaisen ihmisen mennä pyhättöön. Oppimaanko minä sinne menen? En, paremminkin arvostelemaan! -- Särkkä kadehti ihmisiä, jotka uskoivat lujasti, jotka vakaumuksesta painoivat päänsä rukoukseen ja sydämen pohjasta tunnustivat "minä vaivainen syntinen --". Miten helppoa heidän elämänsä olikaan verrattuna siihen kirvelevään tuskaan, minkä epäilys toi mukanaan.

Hänen ohitsensa kulki sankka joukko kansaa kirkon ovea kohti. Kun Malmit ja Laura Nord olivat kadonneet kirkon pääovesta sisälle, kiersi Särkkä sinne sivuovesta.

VI.

Nähdessään Särkän kirkkoveneen laskevan kotivalkamaan järjesti Anna-Maija kahvipöydän kuntoon pirtin siimeksiselle sivustalle. Ja kun portin saranat narahtelivat lehtorin vieraineen astuessa pihaan, höyrysi kuuma kahvi kupposissa, ja Anna-Maija laahusteli niiaillen tulijoita vastaan.

Soman näköinen oli Pilkkeen pirttirakennus ympäristöineen heinäkuun sunnuntaisessa auringonvalossa. Hyvältä maistui kahvikin paksun maalaispullan kera pitkähkön ruuattoman rupeaman jälkeen. Kun kahvi oli juotu, alettiin tarkastella rakennuksen huoneita. Lehtori johti vieraansa ensin "naisten puolelle", s.o. isoon pirttiin. Olipa se valkoinen ja vilpoisa! Ikkunat olivat avoinna, ja jokaisessa oli kangasverkko jottei itikoita sisälle pääsisi. Peränurkka oli erotettu muusta huoneesta korkealla aidalla, ihan todellisella aidalla, jonka sisäpuolelle oli levitetty valkoinen lakana, jottei aidanraoistakaan voinut nähdä läpi. Aidassa oli pieni kaksipuolinen valkoinen portti, johon oli naulattu julistus: "Sulje portti!"

-- Mutta sepä on salaperäisen näköinen laitos! Mikä se on? hoki rouva Malmi.

Särkkä avasi portin ja virkkoi:

-- Se on naisten karsina.

Aitauksen takana lattialla oli leveä vuode, pöytä ja pesulaitteet. Vuodealustana oli puolen metrin paksuinen olkikerros, jota valkoiset lakanat ja viltit päällystivät.

-- Tämä osasto kuuluu yksinomaan rouva rehtorskalle ja neiti Nordille. "Boigain buoli" on tuolla, virkkoi Särkkä, osoittaen kamariin, jonka lattialla oli samanlainen vuode.

-- Onpa täällä mukava loikoilla, onpa tosiaankin, virkahteli rehtori tyytyväisenä.

Laura Nord tunsi joutuneensa hyvien ihmisten seuraan. Rehtorska Malmi oli hänelle usein puhunut omituisesta hyväsydämisestä lehtori Särkästä, jonka käytöstapoihin kuului vaatimattomuus ja joka mielellään avusti kaikkia, jotka hänen apuaan tarvitsivat. Tänään oli Laura tuntuvalla tavalla saanut tuntemattomanakin kokea Särkän hyväntahtoisuutta. Siitä oli todistuksena yli hyvänpuoleiset konsertti tulot hänen laukussaan. Ja entäs tämä luonnonihanuus hänen ympärillään, tämä sydänmaan puhdas rauha, josta hän harvoin, ani harvoin oli päässyt osalliseksi. Mutta eipä hän sitä ennen ollut ymmärtänytkään. Olisipa hänellä ollut usein tilaisuus, varsinkin ennen, kun isä vielä oli ollut elossa, mennä maalle kesäksi. Ja olihan hän joskus yrittänytkin, ollut päivän pari -- ja sitten ikävissään palannut kaupunkiin. Ei se silloin viehättänyt. Nyt sitävastoin tuntui Laurasta, kuin hän mieluimmin olisi asunut maalla, tällaisessa hiljaisessa paikassa kuin Pilke, vaikka vuodet läpeensä. Olisipa tällainen oma nurkka, mihin voisi huoletonna heittäytyä asumaan!

Niin, huoletonna! Siinäpä se juuri olikin. Siitä oli pitkät ajat vierähtänyt, kun Laura oli saanut tuntea itsensä niinkin huolettomaksi kuin hän nyt oli. Lähes kymmenen vuoden ajan hän oli saanut elää melkeinpä toisten armoilla. Hänen opiskelunsa Helsingissä ja ulkomaanmatka, nehän olivat kuluttaneet vain vieraita rahoja, sukulaisten, tuttavien antimia. Ja mitä oli joskus ansainnut, se oli haihtunut kuin tuhka tuuleen. Kaukana oli huolettomuus sellaisesta elämästä.

Mutta olisipa nyt -- niin Laura päätteli -- oma nurkka, missä saisi mielin määrin nauttia hiljaisesta vapaudesta, niin kyllä hän sille osaisi arvon antaa. Juuri tällainen kuin Pilke, missä koivikon iltatuulen suhinaa säestäisi hietikkorannan laineiden lipinä. Juuri täällä tuntisi itsensä ainakin tyytyväiseksi.

Päivällisen jälkeen vetäytyivät miehet kamariinsa ruokalevolle, mutta naiset lähtivät rannalle kävelemään. Laura Nord oli yhä aikaisemmissa kaihoisissa mietteissään, eikä rehtorskallakaan näyttänyt olevan halua katkaista hiljaisuutta. Vihdoin he tapasivat rannalta lehtorin pienen veneen.

-- Menemmekö melastelemaan? kysyi Emmi-rouva.

He työnsivät veneen vesille. Laura Nord asettui airoihin. Hän antoi muutaman sysäyksen veneelle, ja se loittoni rannasta lähtien sitten tuulen mukana laitaseen painumaan pitkin rannikkoa.

-- Laura, mitäs pidät tästä kaikesta? kysyi vihdoin rehtorska.

-- Tuskinpa osaan itsellenikään sitä selvittää, vastasi Laura Nord. -- Täällä on niin tavattoman hiljaisen ihanaa, etten ennen koskaan ole tuntenut tällaista.

-- Oletko tyytyväinen näkemääsi? kysyi taas rehtorska tarkastellen salavihkaa Lauran kasvojen piirteitä.

-- Olen tietysti... tai mitä sinä tarkoitat? kysyi Laura huomaten kysyjän erityisen ilmeen.

-- Minä tarkoitan suoraan sanoen: mitä pidät miehestä?

Rouva Malmi oli jo kauan suunnitellut mielessään etsiä Särkälle kunnon puolison. Se kaikki tapahtui ehkä suuresta hyväntahtoisuudesta. Hän piti paljon Särkästä ja sääli hänen yksinäisyyttään. Tai lieneepä hänellä ollut jonkun verran itsekkäitäkin pyrintöjä tämän asian suhteen. Hän ei voinut koskaan seurustella vapaasti Särkän kanssa, kun tämä oli naimaton mies. Toista olisi ollut, jos hänelläkin olisi ollut rouva. Silloin ei mikään estäisi häntä käymästä Särkän kodissa kuinka usein hyvänsä. Siinä kodissa, missä sellainen mies kuin Särkkä oli isäntänä, saisi aina osakseen virkistävää myötätuntoa.

Hyväsydämiset ihmiset, jos he ovat saaneet päähänsä, että voivat tehdä hyvää toiselle, varsinkin sille, josta pitävät, panevat kaiken alttiiksi saavuttaakseen päämääränsä. Eivätpä he osaa harkita ajoissa, että he saattavat tehdä hyvän sijasta huonon palveluksen. Rouva Malmi kuvitteli usein mielessään, kuinka hyvin hän olisi soveltunut Särkän vaimoksi, paljon paremmin kuin miehelleen, joka vaati häneltä sievistelevää käytöstä ja joka makunsa mukaan hänet puki usein mitä epämiellyttävimpiin vaatteisiin. Särkän mielestä sitävastoin oli kaikki "pakollinen seurustelu" joutavanpäiväistä, kaikki muotihulluus turhanaikaista ilveilyä. Kun sellaisen miehen kokenut nainen saa huoltajakseen, tuekseen ja turvakseen -- siten Emmi-rouva mietti -- niin hänpä ei halua elääkään kuin ainoastaan vaimoaan varten. Oi sitä sielujen hiljaista sopusointua, kun kaksi elää ainoastaan toisilleen!

Laura ei vastannut rouva Malmin kysymykseen, jonka tähden tämä jatkoi: