Part 3

Nykyisen sivistyksen turhanaikaista koreiluintoa paheksuen -- toinen kaupunkilaisen, toinen maalaisen kannalta -- kylpykumppanit siirtyivät pirttiin, jossa nurkkiin asetetut tuoreet koivut levittivät viileyttä ympärilleen. Lehtori pani öljykeittiönsä porisemaan, valmistaakseen vieraalleen kupin kuumaa.

Pilkkeen tuparakennus oli pitkän suorakaiteen muotoinen. Pitkän seinän keskikohdalla, etelään ja lahdelle päin, oli pylväskattoinen kuisti, josta meni ovi eteiseen. Eteisessä oli keskellä lattiaa pöytä ja oven kummallakin puolella ikkuna. Rakennuksen itäpäässä oli pienellä hellalla varustettu keittiö, eteisen perällä makuukamari ja länsipäässä isohko tupa, jossa ei ollut minkäänlaista tulisijaa. Siitä syystä Mylläri-Matti usein huomauttikin, että "siihenkin uunin saisi, jos teettäisi, mutta se poika ei vaan teetä sitä". Huonekalusto osoitti mitä yksinkertaisinta maalaisuutta; penkit seinustoilla ja jakkarat pöytien vieressä y.m. olivat maalaamattomia, mutta hyvin puhdistettuja. Kotoisin ne kaikki olivat joko Särkän lapsuudenkodista tai kotitalon torpista. Mylläri-Mattia varten oli lehtori hankkinut erityisillä mitoilla juurista tehdyn nojatuolin. Se oli verrattain matala, melkein kuin keskenkasvuista varten tehty, jotta ukko saisi jäykistyneet jalkansa mukavasti ristiin, sillä siitä istuma-asennosta hän eniten piti. Mylläri-Matin tultua oli lehtori nostanut tämän arvon esineen melkein keskelle lattiata ja pöydän sen eteen. Ukko istui taaskin, kuin mikäkin rusthollari, valtaistuimellaan, tuprutellen paksuja savuja hyvästä sikarista. Eikä huolten hiventäkään nyt näkynyt hänen hieman pöhöttyneissä kasvoissaan.

Kun varimakeat kahvikupit höyrysivät pöydällä ja kumpikin tarttui kuppiinsa, alkoi lehtori kysellä viimetalvista toimeentuloa.

-- Siinäpähän on, jumalan kiitos, mennyt! Huonosti on mylly tosin tuottanut, sillä kahteen naapurikylään on laitettu uusi yhteinen mylly. Mutta Yrjö -- se oli nuoren myllärin nimi -- on sittenkin keksinyt keinoja haalia kokoon muilta tahoilta, jotta välttämättömintä ei ole puuttunut -- ja siinäpä sitä onkin, selitti ukko.

Mylläri-Matin tapoihin ei kuulunut valittelu. Hänen puheistaan päättäen olisi luullut, ettei hänelle koskaan ollut sattunut hätäpäivää. Hänellä oli muka aina ollut välttämättömintä tarpeeksi, joskaan ei liiaksi. Lehtori tosin tiesi, että myllärin perheessä oli ollut välttämättömintäkin usein sangen niukasti. Väki kyllä oli ahkeraa ja työhönpystyvää, mutta myllyn vero isännälle oli huikean suuri, joten myllyn tuottamat tulot supistuivat vähiin. Parempia ansioita sellaisella työllä kuin Yrjön perhe teki olisi kyllä saanut muualta, mutta he eivät raahtineet muuttaa pois rakkaalta myllyltään.

Kesäiseen aikaan tunsi poikamylläri suurta helpotusta, sillä hänen isänsä eleli enimmäkseen lehtorin vieraana. Viimemainittu olisi mielellään kustantanut ukon ainakin koko kesäelatuksen, mutta suoranaisesti se ei käynyt päinsä, sillä ukko ei millään muotoa sivullisilta huolinut lahjoja, melkeinpä hän suuttui, jos lehtori siinä suhteessa teki tarjouksia. Mutta verkoistaan, jotka Mylläri-Matti lehtorille talvisin kutoi, hän sai hyvän maksun. Sekin urakka tosin kävi poikamyllärin kautta siten, että lehtori tilasi pojalta verkot ja poika antoi taas ukon niitä kutoa. Talvisin niitä myllytuvassa pisteltiinkin usein koko perheen voimalla. Ukko, poika ja pojanpoika sekä välistä emäntäkin istuivat iltakaudet verkkokudelmien ääressä Keväisin ennen Helsingistä lähtöään lehtori kävi kalanpyydyskaupoissa ja tiedusteli, paljonko kukin verkkolaji maksoi. Ja sitten hän maalle saavuttuaan otti mylläriltä itselleen verkkoja, minkä tarvitsi, ja loput lähetti maaseudulla kesää viettäville helsinkiläisille kalastajatuttavilleen markkaa paria huokeammasta kuin mitä ne Helsingissä olisivat maksaneet. Jokaisen pennin vähentymättömänä sai mylläri käyttää hyväkseen. Ja niinpä talven pitkään säästyi työn tuloksia myllärin torppaan melkoinen määrä.

Siinä kahvia juodessa ja muun pakinan rauettua kysäisi lehtori:

-- Onkos tullut verkkoja kudotuksi? Ukko katsahti kysyjään ja vastaamatta kysäisi vuorostaan:

-- Vieläkös ne kelpaisivat?

-- Totta kai, kuten ennenkin.

-- Taitaapahan niitä olla. Ei sitä viime talvenakaan ole laiskana oltu, ei olekaan, selitti ukko.

-- Matti-vaari nyt ei taida työltään saada rauhaa ennen kuin haudassa, virkkoi lehtori vakavasti.

-- Työ on siunausta. Kunpahan sitä vain jaksaisi tehdä, niin rattoisasti siinä aika kuluisi. Mutta voimat ovat jo vähissä. Ja oli se suuri siunaus, että saatiin taas niitä verkkoja tehdä, sillä minusta ei ollut enää viime talvena ulkotöihin -- eipä ollut enää, sanoi Matti-mylläri pitkäveteisesti.

-- Jaksoikos vaari kumminkin istua verkonkutimessa?

-- Mitenkäs muuten olisin saanut aikani kulumaan? Jalkojani pöhötytti ja pakotti usein, mutta työssä se tuska unohtui, ja mietinpä jo usein, että jos en enää poikaa näkisi, niin muistaapahan se minua joskus, kun vetää kalasia kutomillani verkoilla.

-- Noo, ei hätää, vaari hyvä, kyllä me vielä muutamia kesiä yksissä kylvemme, lausui lehtori reippaasti, huomatessaan ukon viime kesästä koko joukon heikontuneen.

-- Mutta kalastajakumppaniksi minusta ei enää ole.

-- Astukoon poika tilalle. Eihän nyt ainakaan alkukesästä ole mitään tekemistä myllyssäkään.

Poikamylläri ajoi pihalle, kärryt täynnä verkkoja. Lehtori meni ovelle ja huudahti ihmeissään:

-- Mutta mihinkäs nämä mahtuvat?

-- Sitäpä arvelinkin, vastasi ukko, joka myöskin kömpi paikoiltaan ja tuli ulos. -- Niitä taitaa kerran olla liiaksikin.

-- Kyllä ne maailmaan mahtuvat. Mutta ei ole vielä kenellekään tarjoiltukaan, kun arveltiin, että lehtori saa ensin ottaa mieleisensä ja sitten vasta loput annetaan muille, selitti Yrjö. -- Isävaari on ollut ahkerassa työssä koko talven, se on yksin kutonut koko joukon kolmattakymmentä.

Ja sitten niitä ryhdyttiin tarkastelemaan ja tuumimaan, mitkä lehtorille paraiten soveltuisivat. Hän asetti niistä itseään varten kymmenkunnan, nouti muistikirjansa ja alkoi sitten sijoitella jälelle jääneitä eri ryhmiin, mitkä voisi lähettää ostajilleen.

-- Kylläpähän ne menevätkin aika mukavasti, hän viimein virkkoi.

Poikamyllärin kasvot kirkastuivat, sillä nyt hän tiesi verkoistaan saavansa niiden koko hinnan. Senpä tähden hän kysäisikin:

-- Ettäkö lehtori voisi kaikki ne ottaa?

-- Kyllä ne hyvin menevät. Minä järjestän ne lähetyksiksi, ja sitten ne hommataan rautatielle, selitti lehtori.

-- Oiva kauppa, oiva kauppa, hoki ukko.

-- Tämähän on koko omaisuus, tällainen työn paljous! huomautti lehtori.

-- On niistä toista sataa velkaa kauppiaalle, sanoi Yrjö. -- Se antoi rihmoja velaksi, kun tiesi meillä olevan niin reilun ostajan.

-- Milläpäs rahoilla me olisikaan niin paljoa saatu kuin ne vetivät, sanoi ukko.

-- No, velka maksetaan, virkkoi lehtori, nouti lompakkonsa ja luki Yrjön käteen kolme satamarkkasta.

-- Tässä aluksi, sanoi hän; rautatielähetyksistä saamme jonkun ajan kuluttua loput.

-- Onpa tässä meille nyt pitkäksi aikaa, tässäkin, virkkoivat myllärit yksissä tuumin, lehtoria kiitellen.

-- Ei tässä ole kiitoksen syytä, virkkoi lehtori vaatimattomasti. -- Raha vastaa teidän omaa työtänne.

-- Niin, mutta kun se kauppa käy niin mukavasti -- ja paljoa parempi hintakin saadaan kuin muilta, selitti Mylläri-Matti.

-- Eikös mitä. Te saatte vain sen hinnan, minkä käyttäjä verkoista maksaa, joten ainoastaan välikauppias jää tästä kaupasta hyötymättä, vastasi lehtori.

Varsin tyytyväisinä onnistuneesta kaupasta siirtyivät kauppalangokset pihalta lehtorin pirttiin, missä pakinaa riitti pitkälti. Puhe johtui usein varsinkin työn siunaukseen -- ja tässä suhteessa ei suinkaan, kuten lehtori selitti kahdelle hartaalle kuulijalleen, ruumiillista työtä saanut pitää huonompana kuin henkistä. Nykyisin tosin vielä oli olemassa suuri joukko ihmisiä, jotka pitivät maatyötä tai muuta sellaista ala-arvoisena, ehkäpä halveksittavana, työnä, jota sivistynyt muka ei kainostelematta voinut tehdä, mutta oli tuleva aika, ehkäpä piankin -- niin lehtori uskoi --, jolloin ajatteleva, kirjallisesti sivistynyt, oikean sivistyksen saanut henkilö piti kehitykselleen välttämättömänä ryhtyä tuottavaan ruumiilliseenkin työhön.

Näitä jutellessa saapui lehtorin vieraaksi vielä kolmaskin henkilö. Se töytäsi sisään nopeasti kuin nuoli, läähättäen yhtä aikaa sekä suunsa että tuhisevan nenänsä kautta. Oli vähällä, ettei hän langennut pirtin kynnykseen, mutta sai ovenpielestä kiinni ja siinä kiikkuessaan huudahti:

-- No voi sun tökkii, että se lehtori on taas tullut! Myllyllä kuulin, ja tottapa se olikin. No mitäs sitä nyt kuuluu ja kuinkas voidaan?

Lehtori selitti parhaansa mukaan kuulumisensa Anna-Maijalle eli Kuppari-Maijalle, kuten tätä viimeksi tullutta vierasta yleisesti seudulla nimitettiin. Tämä sai nyt ottaa lehtorin talossa emännyyden ja keittää itselleen kahvia, jos halusi sitä juoda. Mutta Kuppari-Maija ei ollutkaan niitä, jotka tätä työtä olisivat pelänneet. Pian oli tuli pannun alla.

Lehtorin ja Anna-Maijan elämässä oli yhteisiä muistoja. Ensimmäinen tapaus, minkä lehtori maallisen matkansa varrelta oli voinut muistissaan säilyttää, liittyi läheisesti Anna-Maijaan. Lehtorin ollessa neljännellä ikävuodella oli Särkän talossa aloitettu heinänteko heinäkuun 16 päivänä, sen oli lehtorin isä almanakkaansa merkinnyt. Työväki oli matkalla noin kolmen kilometrin päässä olevalle suolle, joka aina ensiksi tehtiin. Anna-Maija, joka silloin oli piikana Särkällä, kyyditsi suolle hevosella työkaluja ja eväitä. Suuren parkumisen perästä -- niin kerrottiin -- oli Anna-Maija suostunut ottamaan Samuli-pojan mukaansa ja asettanut hänet taaksensa evässäkkien päälle istumaan. Mutta huolimattomasti ajaja lienee hevostaan ohjannut, koska kärryt kaatuivat kiveen siinä, missä maantieltä poikettiin syrjätielle. Tämän kaatumisen, hevosen nousemisen, kärryjen nostamisen ja uudestaan valjastamisen muisti Samuli elämänsä ensimmäisenä tapauksena koko ikänsä, vallan kuin se olisi eilen tapahtunut. Kerrottiin, että hän oli itseään jonkun verran loukannut, vieläpä valittanut päätänsäkin, mutta siitä hänellä ei myöhemmin ollut aavistustakaan.

-- Vieläkös Anna-Maija suostuu vaihtourakoihin? kysyi lehtori.

-- Mikä jottei, kyllä vaan! vastasi Anna-Maija.

Hän asui pienessä tuvassa Särkän maalla ja elätti henkeään hieromisella ja kuppaamisella, jos sitä vielä jossain tarvittiin.

Tupansa vuokran hän suoritti taloon työnä joko heinänteossa tai elonleikkuussa, miten talo tahtoi. Muutamana edellisenä kesänä olivat lehtori ja Anna-Maija sovittaneet keskinäiset asiansa siten, että jälkimmäinen kävi kerran pari viikossa pesemässä lehtorin asunnon lattiat, koska asianomainen itse -- kuten hän suoraan tunnusti -- ei saanut tyydyttävän puhdasta jälkeä, ja lehtori taas puolestaan kävi Särkällä suorittamassa Anna-Maijan possakan. Nytkin sellainen sopimus tehtiin.

Ensimmäisenä kesänä ei isäntä ollut halukas moiseen vaihtokauppaan, sillä "mikä sosilisti se sellainen lehtori on, joka pystyy heinäpieleksiä tekemään tai aumoja latomaan", mutta kun lehtori vain itsepintaisesti heilutteli viikatetta ja teki puhdasta jälkeä sekä pysyi hyvin muiden mukana, niin eipä hänen auttanut. Seuraavina kesinä isäntä jo oli hyvillään, sillä työjärjestys oli hiljaisempaa, ja taisipa työtäkin tulla tavallista enemmän valmiiksi, kun "kirjanoppinut" oli mukana.

IV.

Juhannuksen tienoissa sai rehtori Malmin perhe kesäasuntoonsa Pälvelään vieraan, joka koko kesän ja seuraavan syksyn oli heidän turvattinaan. Se oli ulkomailta opintomatkoilta palannut laulajatar Laura Nord, joka nelisen vuotta oli ollut isänmaansa rajain ulkopuolella.

Laura Nord oli rouva Malmin koulutoveri, muotikauppiaan tytär suurehkosta maaseutukaupungista. Hänen lapsuutensa koti oli ollut ylellinen, sekä vaatetukseen että ravintoon nähden. Uudet, muodikkaat hatut ja leningit valikoimalla valittiin omasta varastosta -- ja mitä siellä ei ollut, ostettiin runsailla rahoilla muualta. Viisiluokkaisen tyttökoulun Laura lopetti kahdeksantoistavuotiaana ja vietti sittemmin aikaansa laulellen ja soitellen -- ehkäpä suurisukuista miestäkin odotellen, sillä olihan hänellä kaikki edellytykset päästä vaimoksi komealle, hienostelevalle herralle, häntä kun pidettiin perijättärenä, hienon kasvatuksen saaneena ja vieläpä kauniinakin. Yhdeksäntoista, kahdenkymmenen tienoissa olikin tarjokkaita kovasti, mutta ne eivät Laura-neitiä miellyttäneet, ja hänen isälläänkin oli aina ollut jotain vastaan. Mikä oli ennen ollut puotipalvelijana samassa kaupungissa, mikä taas oli liian talonpoikaista sukuperää, millä oli liian paljon sivistymättömiä serkkuja j.n.e. Mutta tytön täyttäessä 21 vuotta kannettiin muotikauppiaan jäännökset kirkkomaahan, pappi piti puheen uutteran miehen muistolle, heitti kolme kertaa multaa kirstulle, luki rukoukset -- ja sitten luotiin hauta umpeen. Jälkiselvityksiä seurasi vararikko, joka hajoitteli Laura-neidin suurta vaatevarastoakin entisten kadehtijain käsiteltäväksi. Itse neiti joutui Helsinkiin ja muutamien sukulaistensa avustuksella sai laulunopetusta, aikoen päästä huomattavien suuruuksien joukkoon. Siten hän itse tahtoi raivata tiensä tässä petollisessa maailmassa, joka niin kovakouraisesti alkoi pidellä kokematonta naisparkaa.

Lauran musikaalinen edistys oli sangen tyydyttävä. Parin vuoden harjoituksen jälkeen hän silloin tällöin esiintyi avustajana konserteissakin, ja hänen lauluaan oli aina julkisissa arvosteluissa kehuttu: "neiti Laura Nord lauloi erittäin miellyttävästi", tai: "hänessä on suuria lupaavia edellytyksiä", tai: "toivottavasti hän pian pääsee ulkomaille, että hänen tuoreensuloinen äänensä saisi vieläkin taiteellisemman värityksen" j.n.e. Tällaisia arvostelun palasia hän oli sanomalehdistä leikellyt oikein tukuittain, ja ne loihtivat hänelle tulevaisuuden kuvan niin häikäisevän kauniin, ettei hän niitä lukiessaan voinut huomata minkäänlaisia vastuksen mahdollisuuksia taiteellisella urallaan. Ne saivat hänen päänsä niin pyörälle, että hän neljäntenä harjoitusvuotenaan kieltäytyi antamasta avustustaan "kaikennäköisille nurkkataiteilijoille" ja "musiikkia ymmärtämättömille seuroille". Sitä vastoin hän odotti joka hetki kuin tulisilla hiilillä, että häntä tultaisiin pyytämään jonkun suuren oopperaesityksen päähenkilöksi, kun sellaisia tilapäisesti pääkaupunkiin hommattiin. Ja kerranpa tultiinkin. Kaksi frakkipukuista taiteenharrastajaa tahtoi kerran tavata neiti Laura Nordia. Mitäpä asiaa heillä oli? Niin, he olivat ajatelleet pyytää häntä avustajaksi keväällä esitettäväksi aiottuun oopperakappaleeseen. Ja minkä osan he hänelle olivat aikoneet? Neiti Laura Nord, kuultuaan nimitettävän hänelle aiotun osan, ällistyi sangen kovin. Hänetkö statistiksi? Etteivät häpeä! Frakkipäällyksiset herrat poistuivat noloina.

Tämän tapauksen jälkeen ei kestänyt kauan, ennenkuin pääkaupungin lehdissä oli ilmoitus Laura Nordin omasta konsertista, jonka ohjelma oli "hyvin valittu ja monipuolinen". Mutta ilmoitusten ja uutisten musikaaliset lukijat nostivat katseensa lukemiltaan riveiltä ja hokivat: "Laura Nord, Laura Nord, kuka hän oli, mikä suuruus hän on?" Ja hätäpäissään moni puisteli päätään ja veti sieraimiensa kautta huomattavan kiihkeästi ilmaa sisäänsä, ikäänkuin hajuaistinsa avulla saadakseen aivonsa paremmin toimimaan. Sillä jossakin lukija oli tuon nimen kuullut, mutta missä? Konserttitoimistojen puhelinkellot kilisivät yhtämittaa ja myötäänsä sitä kysyttiin yhtä ja samaa asiaa: "Kuka on Laura Nord?" Parin päivän kuluttua pääsi vihdoin helpotuksen huokaus koko musikaaliselta yleisöltä, sillä lehdissä oli nyt selvittävä uutinen -- Laura Nord, joka on etevästi avustanut niitä ja niitä konsertteja ja joka niiden johdosta on saanut hyvin "myötätuntoisia" arvosteluja, antaa oman konsertin -- --. Ja sitten oli konsertti, jossa oli "kourallinen väkeä". Yleensä olivat lehtien arvostelut parin kolmen tuuman pituisia, ja niissä sanottiin, että "edellytyksiä taiteelliseen tasoon pääsemiseen näyttää olevan". Mutta eräs ruotsikkolehti ei näin vähään tyytynyt, vaan lasketteli puolen palstan pituudelta -- haukkumisia. "Että laulajatar on uskaltanutkin ennen eurooppalaisen hiomisen vaikutusta ryhtyä esiintymään omalla konsertillaan, on -- jollemme sano lapsellista -- ainakin ajattelematonta. Ja toisekseen -- sanokaamme se suoraan -- on laulajattarella tuskin mitään edellytyksiä niiden oopperaosien esitykseen, joita hän oli ohjelmaansa ottanut oikein kaksittain. Suomalaiset 'tuutulaulut' sentään menivät mukiin, mutta sellaisten perusteella ei toki omaa konserttia anneta edes meikäläisissä oloissa." Niin siinä oli sanottu ja paljon muutakin, joka sai neiti Nordin pois suunniltaan. Mutta hän tahtoi näyttää noille mielestään muka musiikkia ymmärtäville herroille, että hänestä sittenkin oli tuleva tunnustettu laulajatar. Hän tahtoi hankkia itselleen "eurooppalaisen hiomisen".

Seuraavana syksynä hän matkusti ulkomaille, opiskeli Saksassa, Italiassa ja Ranskassa. Opinnoissaan hän oli uuttera, ja varsinkin musiikin teoriassa hän sai kiittävät arvostelut. Siinä touhussa kului Laura Nordilta neljä vaivalloista vuotta -- vuosia, jotka loivat hänen elämäänsä paljon iloa ja surua, paljon nautintoja ja kärsimyksiä, paljon toiveita ja pettymyksiä.

Pariisista palatessaan hän antoi useita konsertteja suurimmissa kaupungeissa. Mutta kaikista ponnistuksista huolimatta olivat ihmiset häntä kohtaan kylmiä, arvostelijat myötätunnottomia tuomitsijoita. Ja murheenmalja oli kukkuroillaan hänen jälleen palatessaan kotimaahansa. Missä oli hänen menneisyytensä, 29 vuotta, jotka hän oli elänyt, -- ja mikä oli hänen tulevaisuutensa?

Ystävällinen rehtorska, saatuaan Helsingistä Laura Nordilta kirjeen ja havaittuaan siitä hänen peitetyin sanoin ilmaistun hädänalaisen tilansa, kutsui hänet kesävieraakseen. Suuret eivät Laura Nordin matkavarustukset olleet, kun hän eräänä kesäkuun iltana saapui Malmin huvilan laivalaituriin. Ainoastaan pieni käsilaukku ja kymmenkunnan kilon painoinen pärevasu kuuluivat hänen muutto-omaisuuteensa. Kun rouva Malmi halusi lähettää palvelijattaren noutamaan laivasta muita tavaroita, ilmoitti neiti Nord, että ne tulisivat vasta jälestäpäin.

Kalpealta ja masentuneelta näytti neiti Nord illallisen jälkeen istuessaan Malmin salissa ja kertoessaan aivan ylimalkaisesti ulkomailla saamistaan kokemuksista. Jos todistuksien nojalla voisi taiteilijaksi tulla, niin Laura Nord oli silloin varmaankin laulajattarien ensi rivien edustajia. Ja niin hän sisimmässään itse uskoikin olevansa, vaikka olosuhteiden aikaansaama vaatimattomuus esti hänet ajatustaan ilmilausumasta. Kun tuli kysymys konserteista, joita hän matkansa varrella oli antanut, niin oli varsin helppoa turvautua sellaiseen selitykseen, että suurkaupunkien musiikinharrastajat olivat jo ehtineet muuttaa maalle -- niinkuin asianlaita osaksi olikin -- joten heillä ei ollut tilaisuutta tulla hänen konsertteihinsa. Arvosteluista ei onneksi puhuttu mitään -- mutta sehän olikin verrattain luonnollista, sillä mitäpä arvosteluista, kun todistukset puhuivat niin selvää kieltä. Tosin neiti Nordin ruskeanharmaat silmät saivat omituisen kiillon, kun hän itse näitä arvosteluja muisti, mutta sitä eivät toki muut huomanneet.

Laura Nord oli nyt kaikessa vaatimattomuudessaan, minkä sävyn kohtalon iskut hänen käytökseensä olivat istuttaneet, hauska kesävieras. Hän oli huomaavainen ja avulias. Jo seuraavana päivänä hän tarttui talon askareihin ja avusti rouvaa kaikkialla: keittiössä, puutarhassa, lastenkamarissa. Hänen ennen verrattain täyteläinen ruumiinsa oli laihtunut, tullut hieman litteäksi ja notkeaksi. Vaatetus oli nykyään yhtä yksinkertainen kuin se ennen, vieläpä kouluvuosina, oli ollut ylellinen ja komea. Entisten muistojen perusteella rouva Malmia, ennenkuin hän oli nähnyt kesävierastaan, oli suorastaan epäilyttänyt, tokko hänen oma yksinkertainen taloutensa ja käytöksensä voisi viihdyttää niin vaateliasta vierasta. Mutta kohta Lauran saavuttua hänen epäilyksensä katosi; olihan elämän koulu Lauraankin tehonnut.

Pian nousi kysymys, eikö Laura haluaisi antaa kirkkokonserttia pitäjän kirkossa. Ajatus oli Lauralle samaa kuin oljenkorsi hukkuvalle. Kirkkoherra suostui tuumaan mielellään, vieläpä hommasi säestäjäksi erään lahjakkaan urkujensoittajan, jota hän sitten sai pitää jonkun ajan kesävieraanaan. Konsertista kuulutettiin kirkossa kahtena sunnuntaina, viimeksi samana sunnuntaina, jolloin se jumalanpalveluksen jälkeen annettiin. Lähimmän kaupungin sanomalehdessä oli ilmoitus ja pitkä uutinen, jonka rehtori Malmi oli kirjoittanut, kehoittaen toimeenpanemaan laivahuvimatkan, jotta "uskonnollisen taiteellisen kirkkomusiikin ystävät voisivat saapua tähän harvinaiseen tilaisuuteen".

Konserttipäivänä Laura Nord pukeutui yksinkertaiseen mustaan leninkiin, ja hänet nähdessään rouva Malmi väkisinkin huudahti:

-- Herra jestas, kuinka sinä olet viehättävä!

-- Niinkö! huudahti Laura Nord vastaan, ja kyynelsilmin he syleilivät toisiaan.

-- Mutta pahastutkohan sinä, jos sanon sinulle yhden asian, jota olen itsekseni miettinyt? kysyi rouva Malmi.

-- Enhän toki, sano vain! kehoitti Laura.

-- Kas, ajattelin vain sitä, että täällä kirkossa on yksinkertaista väkeä, että koettaisit heille laulaakin yksinkertaisesti, jotta he ymmärtäisivät, puhui rehtorska.

-- Tietysti, tietysti, kirkkomusiikki on aina esitettävä hartaasti.

-- Niin, niin, onhan se luonnollista, että sinä sen ymmärrät. Mutta ethän vain pahastunut?

-- Enhän toki!

Kirkko oli melkein täynnä väkeä, ja Laura Nordille kertyi sievoinen säästö. Onnellinen hymy väreili hänen suupielissään, kun hän sai sulkea aarteensa entuudestaan tyhjään laukkuunsa.

Rouva Malmikin iloitsi ystävänsä onnesta, ja itse rehtori, joka tunnusti kykenemättömyytensä taiteellisen laulun arvostelussa, päätteli konserttia erittäin onnistuneeksi.

Vielä samana iltana rouva halusi puhua miehelleen siitä heidän suunnitellusta kesämatkastaan.

-- Kaarlo, sanoi hän päättävästi, -- nyt sinä heti voit kirjoittaa lehtori Särkälle, että me tulemme hänen luokseen ja että hänen on ryhdyttävä hommaamaan pitäjäänsä kirkkokonserttia.

-- Sinä tarkoitat siis, että neiti Nord seuraisi meitä matkoilla?

-- Niin, ja antaisi kirkkokonsertteja vaikka kuinka paljon. Ne täyttävät hänen pussiansa, ja itse matkoista hän saa hyvin kaipaamaansa virkistystä.

Rehtorista tuntui ainakin aluksi liian oudolta ajatus, että he lähtisivät kesämatkoilleen vieraan ihmisen seurassa. Mutta kun rouva itsepintaisesti piti päänsä ja selvitti neiti Nordia koskevan puolen tärkeyden, niin rehtori katsoi sopivaksi tällä kertaa taipua. Näyttäen kumminkin jonkun verran epätietoiselta, mitä hänen vaimonsa tarkoitti tuolla erinomaisella huolenpidollaan neiti Nordin suhteen, hän kysyi:

-- Mutta mikä sinut on saanut niin kiintymään tähän ihmiseen, jonka kanssa et ainakaan kymmeneen vuoteen ole seurustellut?

Rouva viivytti hetkisen vastaustaan ikäänkuin kooten ajatuksiaan. Sitten hän virkkoi:

-- Olen vain ajatellut sitä, että Laura on jo ehkä saanut kyllikseen taiteestaan ja että hän on alkanut miettiä syvemmin muitakin asioita. Luulen, että hänessä on jo naisellisuus täysin kypsynyt.

-- Olisipahan ihme, ellei naisellisuus olisi kypsynyt 29-vuotiaassa naisessa! huomautti rehtori.

-- On paljon naisia, joissa se ei kypsy koskaan. Ja ennen minä otaksuin, että hän oli yksi niistä, virkkoi rehtorska.

-- Kuvitteleeko hän sitten naimisiinmenoa? kysyi rehtori.

-- En minä tiedä, mutta uskon hänestä tulevan hyvän aviovaimon.

-- Minä muistelen kuulleeni, virkkoi rehtori vähän epävarmana, -- että hän olisi aina ollut koko lailla naimahaluinen.

-- Sitähän kaikki naiset ovat nuorina ollessaan, soveltuivatpa he sitten perheenäideiksi tai eivät.

-- Ja mikä antaa aiheen olettamaan, että neiti Nord erityisesti olisi kypsynyt perheenäidiksi? kysyi rehtori juhlallisesti, kuin olisi ollut oppituolissa ja tusina oppilaita ympärillään.