Part 2

-- Jaa, no, kaipa siitä yhdeksikkö tulee, vastasi lehtori. Ja hetkisen kuluttua hän jatkoi hiukan harmistuneena: -- Mutta miten sinä, moinen mies, pilasit aineesi niin sopimattoman hullunkurisella virheellä kuin kertomalla, että Napoleonin retki Venäjälle tapahtui vuonna 1813 -- häh? Se on ainoa asiallinen virhe -- ja oikeastaan ainoa virhe koko aineessa -- mutta se on paha virhe.

-- Nähkääs, lehtori, se on sillä tavalla, etten minä siihen aikaan, kun ne paikat olivat läksynä, kyllin huolellisesti valmistanut, selitti Paavo.

Lehtori tuli hyvilleen, vaikka peittikin tyytyväisyytensä. Vastaus selvitti hänen tietoisuuttaan siitä, ettei hän laskelmissaan ja arvosteluissaan ollut kovinkaan suuresti erehtynyt, ja samalla lisäsi hänen luottamustaan Paavo Tuunaisen kykyyn.

-- Vai niin, no, se selittää asian, virkahti hän. -- Sitten saat mennä. -- Niin, tosiaan, jatkoi hän, kun Paavo oli jo noussut paikoiltaan, -- luuletko pääseväsi kahdeksannelle?

-- Enköpähän... Kyllä kai. Eikös lehtori sitä tiedä? kysyi Paavo lopuksi.

-- Ei, en minä tiedä teidän luokasta vielä mitään; opettajien lopullinen kokous niistä asioista on vasta tänä iltana. Mutta pitäähän se sinun itsesi toki tietää -- vai onko häälyvällä kannalla?

-- Kyllä minä pääsen, vastasi Paavo itsetietoisesti -- Ruotsissa voi tulla viisi tai kuusi, mutta se ei haittaa.

-- Ei viitonen mikään numero ole, sanoi lehtori. Paavo nolostui, hyvästeli ja lähti. Viimeisiksi sanoikseen hän kumminkin virkkoi:

-- Hauskaa kesää lehtorille!

-- Samat sanat sinullekin! Minulla on jo monena vuonna ollut hauska kesä.

Sill'aikaa kierteli Pekka Kontio hätäisin askelin "Espistä" pitkin ja poikin, löytämättä etsimäänsä. Olihan Aini sanonut edellisenä iltana, ettei hän ollut vihainen, vaikka Pekka olikin tehnyt ajattelemattomuudessaan teon, jota hän sillä hetkellä ei ollut voinut välttää. Jospa se sentään olisi jäänyt tekemättä, olisi hänen nyt ollut parempi olla.

Aini oli ajatuksissaan varmistunut siitä, että Pekka oli valan rikkonut ja uskonut heidän yhteisen salaisuutensa muille, salaisuuden, josta Aini tuskin itsekään oli selvillä ja jota hän itsekään ei uskaltanut avoimin silmin itselleen tunnustaa. Ei, sai olla ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun hänelle, Ainille, mitään sellaista tapahtui! Ja kyyneleet -- naisten ensimmäinen ja viimeinen lohdutus -- valoivat vähitellen viihdytystä hänen ensi lempeensä ja tyynnyttivät hänet suloiseen uneen. Mutta yhtä helppoa ei tuska ollut Pekalle. Hän pyrki ajattelemaan elämänsä kovaa kohtaloa, hän halusi siihen helpotusta hinnalla millä tahansa. Hän lähti ulos raittiiseen luontoon.

Samana iltana oli Särkkä opettajien kokouksessa, jota kesti parisen tuntia, ja sen jälkeen kutsui koulun rehtori Kaarlo Malmi opettajatoverinsa luokseen illalliselle. Kello oli jo yli yhdeksän, kun isäntä vieraineen saapui kotiinsa, jossa ystävällinen emäntä, Emmi-rouva, hymyillen otti vieraat vastaan.

Rehtori Malmin huoneisto oli kadunpuoleisen rakennuksen toisessa kerroksessa, samassa talossa kuin lehtori Särkänkin pihanperäinen asunto. Rehtorin keittiönrapuista meni sekä pääovi että keittiön ovi Särkän hiljaiseen "erakkopesään", kuten hänen asuntoaan muutamilla tahoilla nimitettiin. Malmin sisäpiika toimitti siivouksen Särkän huoneissa ja kantoi aamulla vehnäskahvit hänen sänkynsä vieressä olevalle pöydälle. Näitä hommia varten oli palvelijattarella erityinen avain, jolla hän pääsi huoneistoon milloin hyvänsä. Tavallisesti hän käyttikin tilaisuutta hyväkseen ja toimitti aamupäiväkampauksensa Särkän pienen pyöreän peilin edessä sekä kimautteli lyhyet haikeat rakkauslaulunsa lattiaa lakaistessaan, haihduttaakseen pahinta lemmenkaipaustaan.

Malmi ja Särkkä olivat jotenkin ystävällisissä väleissä, ja edellinen pistäytyikin jälkimmäisen hiljaisessa asunnossa kerran pari viikossa pakinaa pitämässä, jonka kestäessä Särkkä itse hommasi teetä öljykeittiöllään. Lainailipa Malmi välistä rahojakin virkaveljeltään, joka mielihyvällä avasi kukkaronsa, kun tositarve oli kysymyksessä. Särkkä taas teki vastavisiittinsä Malmille hiipien milloin sattui kyökin kautta, ottaen aina kumminkin ensiksi selville, ettei talossa ollut muita vieraita. Näillä verrattain harvinaisilla matkoilla hän tavallisesti aina ensiksi kohtasi ystävällisen rehtorskan, joka peittelemättä ilmaisi ilonsa siitä, että "naapuriakin joskus sai nähdä". Rehtorskan tummat silmät katsoivat niin syvänvilpittömästi, että lehtori huomasi parhaaksi olla niihin liikaa syventymättä. Ja hän keksikin aina jonkun kiireellisen seikan, joka johti hänen askeleensa rehtorin huoneeseen.

Tänä iltana oli ystävällisen rehtorskan vieraina toistakymmentä opettajaa. Emäntä puuhaili keittiöhommissaan, ja isäntä sangen tottuneena, hienona seuramiehenä koetti pitää vieraita hyvällä tuulella. Opettajakokouksen vaikutuksesta pyöri keskustelu vielä osaksi oppilaiden käytöksessä, arvosanoissa ja luokaltapääsyssä. Lehtori Särkän kanssa juttelivat matemaatikko ja venäjänkielen opettaja, viimemainittu sangen leveäharteinen ja paksupohkeinen mies, joka varmentaakseen puhettaan joka sanan lausuttuaan kekautti päätänsä, vieläpä, jos sanalla oli erikoisen tärkeä merkitys, kahdestikin. Hän käänsi usein puheen toisesta oppilaasta toiseen ja niinpä sattui virkkamaan:

-- Mutta viidennen luokan Kontio on viime aikoina kovasti muuttunut. Vielä viime syksynä hän oli aineessani parhaita, mutta nyt hänen arvosanansa alentuu.

-- Vähällä piti, etten minäkin alentanut Kontion numeroita, sanoi matemaatikko.

Lehtori Särkkä, luokanjohtajana, jatkoi:

-- Hänen keskiarvonsa on alentunut joulutodistukseen verraten sangen suuresti.

-- Mikäs sitä poikaa riivaa? Sehän oli ennen niin vilkas ja huomiokykyinen -- ihme tosiaankin!

Särkkä kohautti kumaraisia harteitaan ja virkahti:

-- No ka, mikäs muu sitä vaivaa kuin se rakkaus.

-- Mutta sehän on niin kovin lapsellinen poika, sanoi matemaatikko.

-- Jaa, mutta ei kai se vallan mahdotonta ole. Saattaa olla niin kuin Särkkä sanoo, myönteli venäjänkielen opettaja.

-- Katsokaas, selitti vuorostaan Särkkä, se poika on tervettä maalaisrotua ja voimiltaan ja elimiltään ainakin yhtä kehittynyt kuin pari kolme vuotta vanhemmat kaupunkilaispojat. Ja se on nähnyt täällä paljon viehättävänpunaisia poskia.

-- No, kuulkaapas nyt ihmettä, huudahti rehtori Malmi, joka oli lähestynyt keskustelukolmikkoa ja kuullut Särkän viimeiset sanat, -- kun Särkkä puhuu "viehättävänpunaisista poskista". Jokos vihdoinkin vanhapoika on rakastunut?

-- Ei ole hätää minun suhteeni, vakuutti Särkkä, vaan paremminkin sinun oppilaittesi suhteen, sillä rehtorina sinun pitäisi tietää kaikkien oppilaittesi rakkausasiat ja antaa niihin oikeata lääkettä oikealla ajalla.

Keskustelu vilkastui, ja aihe kävi yleiseksi.

-- Ei koulupojan, varsinkaan viidesluokkalaisen, rakkaus päätä sokaise. Ja Kontiohan on melkein lapsi, sanoi matemaatikko, puhallellen savurenkaita suustaan ja katsellen, miten toinen kiemura tavoitteli toistaan.

-- Kuudennellatoista vuodella, huomautti Särkkä.

-- Jahaa, te siis taidattekin keskustella viidesluokkalaisen Kontion rakkaudesta, puuttui Malmi jälleen puheeseen. -- Voisikohan tosiaankin uskoa, että rakkaus olisi mennyt pojan päähän ja ollut haittana edistymiselle koulussa. Minun täytyi alentaa häneltä arvosanaa.

-- Siitäpä tässä olikin puhe, että hän saa nyt paljon huonomman todistuksen kuin jouluna -- ja siitä se puhe sitten johtui rakkauteen, selitti venäjänkielen opettaja ja viimeisen sanan lausuttuaan nakkasi niskojaan kaksi kertaa.

-- Mutta olisiko se mahdollista? kysyi "Täti", englanninkielen opettajatar, pitkänhinterä vanhapiika, suora kuin aidanseiväs, asettaen kädet lanteilleen.

-- Rakastuminenko mahdollista kuudennellatoista olevalle? kysyi Särkkä hymähtäen. -- Ainoastaan se minusta olisi ihmeellistä, jos se olisi mahdotonta. Viidennellä luokalla -- nimittäin jos se ei ole sattunut jo ennen tapahtumaan -- rakastuvat melkein kaikki -- ja ketkä eivät rakastu viidennellä, tekevät sen kuudennella. Sitten seitsemännellä ja kahdeksannella sitä ei enää niin huomaa, sillä nuorukaiset ovat jo läpikäyneet ensimmäisen koetuksen -- he ovat oppineet jo vähän kärsimään.

-- Kehen he sitten ovat rakastuneet? kysyi jälleen "Täti" uteliaana.

-- Tyttöihin tietysti! vastasi venäjänkielen opettaja rähähtäen, nauruun ja ainakin puolikymmentä kertaa päätään kekauttaen.

Koko seurue nauroi.

-- Noo, jaa, kyllähän minä nyt sen arvaan, mutta minä tarkoitan, millaisiin, missä asemassa oleviin tyttöihin? selvitteli "Täti" puolestaan.

-- Koulutyttöihin tietysti, tyttökoululaisiin, joita pojat joka ilta naurattelevat "Aleksilla" ja "Espiksellä" ja jos missä, puhui Särkkä.

-- Siinä tapauksessa tytöt pitänevät heitä narreillaan, sillä minulla on tunteja myöskin tyttökoulussa siksi paljon, että olisin huomannut, jos heitä jokin sellainen painajainen vaivaisi, puolusti "Täti" asiaansa.

-- Vai ette ole huomannut? tokaisi rehtori. -- Naisopettajat yleensä -- etevimmätkin -- taitavat siinä suhteessa olla huonoja havainnontekijöitä. Eräässä yhteiskasvatusta koskevassa kirjassa, jota pidettäneen etevänpuoleisena teoksena, on tekijätär muistaakseni sanonut, että hän pitkällä kokemusajallaan ainoastaan kerran oli huomannut mies- ja naisoppilaan välillä joitakin suhteita.

-- Niinpä tosiaankin -- jaa -- ja siinä kai selitetään, että se on hyvin harvinaista samassa koulussa olevien oppilaitten välillä, mutta että apajat voivat kulkea ristiin eri koulujen kesken, muistutteli Särkkä.

-- Hehee, saattaa niinkin olla, kuten Särkkä selittää, mutta on minulla kumminkin kokemuksestani toinen käsitys, sanoi matemaatikko. -- Minä olen käynyt yhteiskoulun, ja kun minä olin kuudennella luokalla, niin rakastuin korviani myöten saman koulun viidesluokkalaiseen, ja rakastuipa hänkin minuun -- ja niin sitä jatkui kaikessa hiljaisuudessa, suuressa salaisuudessa siksi, kunnes hän tuli kanssani vihkipallin päälle, jonka jälkeen olemme asuneet yksissä.

-- Kas niin, siinä yksi elävä esimerkki ja onnellinen esimerkki, huomautti Särkkä.

-- Ehkäpä se olikin sitten tuo sinun salaisuutesi, jonka tekijätär on tuossa äsken mainitsemassamme kirjassa kertonut? tiedusteli Malmi.

-- Ehkä, mutta useita muita häneltä jäi sitten huomaamatta, myönsi matemaatikko.

-- Tietysti minä en tahdo epäillä herra lehtorin kertomusta omasta tapauksestaan, huomautti "Täti" kääntyen matemaatikon puoleen, -- ja muutoinkin onhan rouva lehtorskanne ehkä ollut jo tyttönä muita kehittyneempi ja järkevämpi, joten hän osasi ottaa asian vakavasti ja saattaa suhteensa onnelliseen päätökseen, mutta siitä huolimatta uskallan väittää, ettei sellainen tapaus, kuin herra lehtori kertoi, koulutyttöjen puolelta ole suinkaan muuta kuin poikkeuksena.

-- Mutta opettajatar myöntää, puuttui lehtori Särkkä puheeseen, että poikien puolelta se on tavallista?

-- Enhän tahdo epäillä, kun te niin väitätte, myönsi "Täti".

-- Niinpä niinkin -- ja tavallista se onkin. Vai onko tässä opettajajoukossa -- anteeksi, minä en tahdo kääntyä opettajattaren puoleen, koska te olette yksin asiaanne puolustamassa, ja muutoinkin on vaikea edes yrittääkään tunkeutua naisten salaisuuksiin -- niin, onko tässä miesopettajajoukossa ketään, joka ei olisi ollut rakastunut jo koulun penkillä? Onko ainoatakaan? kysyi Särkkä puheensa lopuksi innostuneena -- ja hän innostuikin melkein aina, kun oli puhe kouluasioista "omassa keskuudessa"; muihin asioihin hän puuttui harvoin.

-- Minä puolestani olen jo antanut lausuntoni, vastasi matemaatikko yleisen naurun vallitessa.

-- Sinäpä, Särkkä, tiukalle panet ihmisen, kun tahdot välttämättömästi tunkeutua toisten yksityisasioihin, vastusteli rehtori Malmi.

-- Niin minä tahdonkin, mutta ainoastaan huomauttaakseni, että nykyisten koululaisten kehitys on vallan sama kuin kymmenen, parikymmentä j.n.e. vuotta sitten. Eikö meillä kullakin silloin ollut oma hempukkamme -- "Täti" siirtyi pöydän luota ikkunan pieleen -- oma tyttökoululaisemme -- häh? Eikö ollut? tiukkasi Särkkä. -- Te ette vastaa, te vain nauratte, mutta minä näen selvästi -- ja eiköpähän neiti opettajatarkin sitä huomaa enemmänkin kuin selvästi -- että kaikkien meidän suhteemme on asia tosiaankin ollut sama...

-- No mutta, veli hyvä, rauhoituhan nyt sentään, tokaisi venäjänkielen opettaja päätään hetkauttaen ja lyöden Särkkää olalle, -- kyllä sinä vieläkin voit rakastua -- ja entistäsi ehommasti. Vai ehkä lienetkin jo tosissasi...?

-- En, jumalan kiitos! vastasi lehtori.

-- Pitäisikö herra lehtori sitä onnettomuutena? kysyi "Täti".

-- Enhän toki, kaukana siitä, mutta hitto sen tiesi, jos sattuisi riivaamaan aina siihen määrään, että kävisi hullusti, selitti Särkkä.

-- Mitä tarkoitatte sillä, että voisi käydä hullusti? kysyi jälleen "Täti".

-- No esimerkiksi, sattuisi saamaan rukkaset -- "Täti" käännähti istuimellaan -- ja sitten se "kiikertäisi ja kaivaisi" niin, että ihmisen rauha ja työtarmo katoaisivat, puhui Särkkä.

Silloin tällöin oli Emmi-rouvakin käynyt vieraittensa luona ottamassa osaa heidän nauruunsa ja kuuntelemassa varsinkin lehtori Särkän innokkaita lausuntoja, jotka erityisesti näyttivät häntä miellyttävän ja vetävän puoleensa. Nytkin hän istahti hymyhuulisena "Tädin" viereen ja kuunteli korvat hörössä.

-- Vai pelkäät sinä rukkasiakin, naurahteli rehtori. -- Mies, joka juuri on täyttänyt neljäkymmentä vuotta -- siis parhaassa miehuuden iässä -- ja joka on terve kuin pukki, pelkää sellaista, jota ainoakaan hänen oppilaistaan ei edes säikähdä!

-- Mutta "Mykyräniska" ei jaksa kantaa kovin suurta taakkaa, vastasi Särkkä nauraen ja tavoitteli hartioitaan.

Kaikki remahtivat nauruun. Rehtorskan täytyi oikein kierrellä itseään naurun pakosta, sillä niin somalta kuului tuo koulupoikain antama haukkumanimi Särkän omasta suusta.

-- Herra jesta, tiedättekö te sen, että teitä kutsutaan sillä nimellä? kysyi hän.

-- Kyllä minä olen sen kauan tiennyt, eikä siinä minun mielestäni ole mitään pahaa, vastasi Särkkä.

-- Ei olekaan; voi sentään -- ja rouva Malmi aikoi sanoa, että juuri siksi, ehkäpä juuri siksi hän olikin niin miellyttävä, mutta tapasi sanat hännästä kiinni eikä niitä lausunut, vaan jatkoi: -- Ja siksipä juuri, jos te tunnette olevanne heikko, teidän pitäisi ottaa itsellenne hyvä toveri, jonka kanssa tulisitte entistänne vahvemmaksi.

-- Miks'ei, kunpahan se vain onnistuisi, myönsi Särkkä. -- Mutta siihen tarvitaan rakkautta, paljon rakkautta, ennenkuin se onnistuu!

-- Oojaa, kyllä sinä vielä rakastut, kun osaat siitä aiheesta noin innokkaasti puhuakin, huomautti rehtori Malmi.

-- Kyllä minä siitä puhun, mutta minun tarkoitukseni oli tässä puhua, kuten koko ajan olen halunnut tehdäkin, rakkaudesta -- oikeastaan ensi lemmestä -- oppilasten kannalta. Ja se on mielestäni tärkeä seikka, puhui Särkkä, kääntäen asian haluamaansa uomaan.

-- Se asia kyllä menee edelleen samaten kuin tähänkin asti, huomautti venäjänkielen opettaja.

-- Mutta se ei ole oikealla radalla, sen suuntaa olisi johdettava toiselle tolalle. Jos ensi lempi saa pojan uniseksi ja laiskaksi, jos ensi lempi, jonka pitäisi ja joka voi kannustaa elpyvän miehuuden suorastaan ihmetöihin, jos se lamauttaa sen, johon on nuolensa iskenyt, niin silloin eivät asiat tuon samaisen ensi lemmen ympäristössä ole oikealla kannalla. Asianlaita on vallan sama kuin jos hyvä, elinvoimainen taimi olisi istutettu huonoon multaan, jonka tähden taimi ei jaksakaan kasvaa puuksi.

Syntyi hetkisen hiljaisuus. Ruokasalin ovi avautui selkoselälleen.

-- Jahah, virkkoi rouva Malmi, -- hyvät vieraat, kello käy jo kahtatoista ja nyt vasta on illallinen valmis. Myöhästyminen on kumminkin mieheni vika, sillä hän ilmoitti minulle asiasta yhdennellätoista hetkellä.

Maukas ruuanhaju tuoksahti ruokasalista eivätkä vieraat odottaneet toista käskyä. Ruokailu näytti olevan mieleen kaikille.

-- No, Särkkä, oletko jo unohtanut rakkausasiat? kysyi venäjänkielen opettaja asettaessaan liha-annosta lautaselle.

-- Minusta ovat tällä kertaa rouva rehtorskan erinomaiset lihaviiltiöt parempia, vastasi Särkkä kumartaen emännälle.

-- Soo, osaatteko tekin mielistellä. Sitä en olisi uskonut, sanoi Emmi-rouva hyvillään.

-- Näin hyvän ruokahalun vallitessa, kuin minulla nyt on, en voi olla "mielistelemättä", puhui Särkkä.

Kohta illallisen jälkeen alkoivat vieraat valmistautua lähtöön. Rehtorskalle kaikki toivottivat mitä hauskinta kesää, sillä tuskinpa he häntä ennen maallelähtöä enää näkisivät.

-- Jaa, sanoi Särkkä lähtiessään ystävälliselle emännälle, -- teillähän on aikomus tänä kesänä matkustella. Ja silloin on teidän poikettava minunkin mökilleni; sitten minä laitan omat "räättini" päivällispöytään.

-- Hyvä on, siinä tapauksessa tulemme mielellämme, vastasi rehtorska hymyillen.

-- Pitäkääkin sananne, ei se ole leikin asia, huomautti Särkkä.

-- Kyllä minä pakotan Kaarlon tulemaan, eikä siinä silloin auta hänen jukistelemisensa.

Särkkä pujahti keittiön läpi rappukäytävään ja kohosi rakennuksen viidenteen kerrokseen.

III.

Pitkän lahdelman perukassa huojui pitkävartinen koivikko vienon kesätuulen puhallellessa. Lehvikko näytti häikäisevän viheriältä auringon autereisessa valossa. Koivikon reunassa rannan puolella oli punaiseksi maalattu pirtti pienen peltopalstan keskellä; rehevä laiho peitti pellon kokonaan, ja siellä täällä näkyi puu- ja pensasistutuksia. Tuvan takana aitauksen ulkopuolella oli kaivo ja sauna, jonka editse johti suora polku parin sadan metrin päässä kulkevalle maantielle. Koivunrunkojen välitse näkyi saunalle punapatsainen, valkoiseksi maalattu portti, jonka takana tuuli tuprutteli maantien keltaista pölyä. Rattaiden tärinää sieltä silloin tällöin kuului tai vilahteli yksinäisen kulkijan valkoinen huivi.

Sellaisessa paikassa oli lehtori Särkän kesäasunto, Pilke. Mistä se oli nimensä saanut, sitä ei Särkkäkään tiennyt, sillä sitä nimeä oli paikka kantanut jo ennen kuin siellä oli mitään rakennuksiakaan. Kun nimestä joskus tuli kysymys, selitti lehtori sen olevan sangen sopivan, sillä "mukavahan tästä koivujen välistä on maailmaa pilkistellä", tai "onhan tämä sellainen pikku pilke koko mahtavasta maailmasta".

Särkkä oli ahkerassa touhussa. Hänen täytyi tarkastella, paljonko puuntaimet olivat kevään kuluessa kehittyneet ja oliko marjapensaista hyvää satoa toivottavissa. Kaikki näytti rehevältä ja hauskalta.

Toisena päivänä kotiintulonsa jälkeen hän ryhtyi saunaa lämmittämään. Ensimmäisen puupanoksen aikana hän hommasi vedet ja vastat, sutit ja saippuat, oljet ja pyyhkeet saunaan. Lisättyään puita tulipesään hän varusti uuninsuun niin, ettei siitä mitenkään voinut tuli päästä tuhojansa tekemään, ja sitten hän lähti tavanmukaiselle retkelleen, jonka oli tehnyt kaikkina saunailtoina viitenä kesänä, minkä ajan hänellä Pilke kesäasuntona oli ollut.

Pilkkeen maa oli lohkaistu Särkän kotitalosta, joka sijaitsi parin kilometrin päässä maantien varrella. Tilaan kuului useita torppia, joista Pilkettä lähin oli saman lahden rannalla parin kolmen kivenheiton päässä, vaikka sankka koivikko esti sen näkymästä. Tänne naapuritorpalle kulki Särkkä saunailtoinaan. Siellä oli vesimylly, ja myllyn vieressä tuvassa asui perheineen nuori mylläri, joka niukoista varoistaan huolimatta piti huolta isästään, vanhasta mylläristä. Ukko oli jo kahdeksannella kymmenellä. Tämä vanhus, Mylläri-Matti, oli Särkän vakituinen saunatoveri.

Kun Särkkä lähestyi myllärin asuntoa, vetäytyi hänen suunsa hymyyn pelkästä hyvästä mielestä, sillä hän tiesi, että vanha mylläri oli iloinen hänet nähdessään ja että se ilo oli vilpitöntä. Olihan Mylläri-Matti koko ikänsä viettänyt Särkän kotitalossa, siellä syntynyt ja kasvanut, ollut renkipoikana ja sitten aikuisrenkinä, nähnyt hänet, lehtorin, lapsena, poikana, ylioppilaana, kantanut hänet saunaan, lohduttanut häntä surullisena ollessa ja opastanut kaikin tavoin, aina tarkoittanut hänen parastaan.

Lehtori pistäytyi pirttiin. Nuori vaimo tuuditti pienokaistaan uneen hiljaisella laululla:

"Piu pau paukkaa..."

Matti-mylläri makasi pöydän takana penkillä. Kätkyt pysähtyi, ja nuorelta vaimolta pääsi vallan väkisin huudahdus:

-- Hyvä jumala, onko se tosiaankin lehtori?

Pöydän takaa penkiltä alkoivat miehen jalat hätäisesti laskeutua lattiaa kohti, ja yläruumis näytti tekevän vaikeita ryntäyksiä päästäkseen pystyyn.

-- No tässä ollaan, virkahti lehtori.

-- Vai jo se poika nyt tuli! virkkoi vapiseva ääni -- ja ukko oli vääntäytynyt istumaan.

-- Nytpä siitä vaaristakin taas taitaa terve tulla, kun lehtorikin on täällä, puheli vaimo. -- Ei sen pää ole kahteen päivään pystyssä ollut, mutt' onpas nyt!

-- Mitä, onko Matti-vaari ollut sairaana? kysyi lehtori ja ojensi ukolle kätensä, johon tämä tarttui molemmin käsin, soperrellen:

-- Oonpahan minä ollut jos jonakin. Mutt' oikeinpa nyt on taas hyvä mieli, kun sain vielä tuon pojankin nähdä.

Ukon ääni ilmaisi vakituisesta värinästään huolimatta syvää liikutusta, eivätkä kyyneleetkään jättäneet jälkeä kasvoihin tekemättä.

-- Olenpa minäkin tätä iloa jo saanut odottaa, virkkoi lehtori vetäen taskustaan ison sikarin. -- Ja nyt pannaan tupakaksi!

Kiitellen kahmaisi ukko sikarin käteensä, puraisi pään pois ja otti tulen lehtorin sytyttämästä tikusta. Hyvä tupakka näytti tekevän tarkoitetun vaikutuksen: se tuotti nautintoa ja virkisti. Pian oli kuulumisten kysely ja kertominen täydessä käynnissä.

Vihdoin ehdotti lehtori, että olisi lähdettävä saunaan.

-- Tokkopahan minä nyt sinne jaksanen lähteä? epäili Matti.

-- Olisipa se jumalan ihme, jos vaari nyt yhtäkkiä jo uloskin uskaltaisi, ihmetteli nuoren myllärin emäntä.

-- Kyllä me yksissä voimin jaksamme, kehoitteli lehtori.

-- Oiskohan yrittää? tuumi vanhus ja nousi vaivalloisesti seisomaan.

Lehtori tarttui auttaakseen häntä kainaloon, ja vähitellen virkosivat vanhuksen jalat yhä tanakampaan käyntiin. Kun oli otettu paksu ryhmysauva vielä avuksi, niin eipä kulku enää kovin hidasta ollutkaan.

-- No ihme ja kumma! päivitteli myllärin vaimo, seuraten menijöitä pihalle. -- Se ystävyys se saa ihmeitä aikaan. Taisipa vaari olla vain ikävästä kipeä.

Kenen lehtori Särkkä otti vieraakseen, sen hän kestitsi hyvin. Hän oli isäntä, emäntä ja nöyrin palvelija samalla kertaa; hän oli kohtelias ja huomaavainen jokaista vierastaan kohtaan, olipa se sitten kuka hyvänsä. Mylläri-Mattia piti lehtori ystävänä, vieraana, avuntarvitsijana, oppi-isänä ja oppilaana samalla kertaa, siksipä ei tämän vanhan kunnon miehen osuus kestityksestä ollutkaan vähäinen, kun hän Särkän vieraaksi joutui. Ensin lehtori hänet kylvetti -- löylyä heitti kumpikin vuoroon oman tarpeensa mukaan, ja se oli sankari, joka useamman kipallisen lämpöä sieti -- sitten kuivasi ja hierusteli turtuneita jäseniä. -- Vihdoin istuivat ystävykset saunan seinustalla penkillä alastomina, ruumiit punaisina kuin keitetyt kravut.

-- No on se tämä herkkua! virkkoi vihdoin Mylläri-Matti heidän istuessaan penkillä.

-- Onpa vainkin, toista tämä on kuin ne Helsingin itkevät kivisaunat, myönsi lehtori.

-- Vai itkevät ne pahukset! Mikä niitä itkettää?

-- Katsopas, vaari, niissä on kiviset seinät ja katto, ja varsinkin talvella jäähdyttyään ne löylyssä alkavat hikoilla, ja silloin sitä katosta saa vettä niskaansa -- ja se se pilaa koko löylyn maun.

-- Jopa on silloin sauna pilalla! päätti ukko.

-- Pilalla, kuten suurin osa koko Helsingin ihmisistäkin.

-- No mikäs niitä ihmisiä riivaa?

-- Se liika sivistys, kuten ehkä voisi sanoa.

-- Paljo lukeminenko?

-- Ei se liikaa lukeneisuutta ole, päinvastoin. Lukeminen puhdistaisi heidän sydämyksiään ja munaskuitaan, mutta se sivistys, mitä he harrastavat, tekee heistä riikinkukkoja, kanarialintuja ja vaikka -- tarhapöllöjä.

-- Niin on, poika parka, asiat täälläkin.

-- Mylläri-Matti vanhan oikeutensa nojalla sanoi tavallisesti lehtoria "pojaksi", vaikka vieraassa seurassa tätä nimitystä välttikin.

-- Paperossit ja kirjavat karttuunit kuuluvat nykyään kauppansakin paraiten tekevän. Se Pelsepupin valta vain kasvaa!