Part 9

-- Niin, niin se tämä Antti sanoi. Mutta mitenkäs on asia, pojat? kysyi isäntä.

-- Kyllä se niin on, kuin Antti on arvannut. Erakkojärveksihän me nykyistä kotiamme nimitämme.

Tämä uutinen yhä vieläkin lisäsi suininkijärveläisten iloa, ja Antti oli ylpeä puolestaan.

-- Mutta mitä meidän maineemme kohoamiseen tulee, niin on siihen suurena syynä tämän ystävämme joukkoonliittyminen, hänen kokemuksensa ja neuvonsa, jatkoi Erkki, ravistaen Ilves-Mattia olkapäästä. -- Tämä on se paljon mainittu Ilves-Matti!

-- Ilves-Matti! Ja Erakkojärven veljekset! Mutta onpa siinä luonto vienyt oikeat miehet yhteen! lausui isäntä ihastuksissaan.

-- Niin, onpa siinä visa viskattu kahen niverän joukkoon! Eikä ole helppo sanoa, mikä niistä on kovempaa, tokasi Antti jatkoksi.

-- Visa tietysti on kovempaa! hymyili Paavo.

* * * * *

Koko vuorokauden veljekset viettivät tässä rakkaitten muistojensa talossa. Seuraavana päivänä he jälleen läksivät hiihtämään kotimailleen, mukanaan ystävänsä Antti, jonka he välttämättä tahtoivat heti viedä Erakkojärveä katsomaan, saadakseen omassa kodissaan oikein osoittaa kiitollisuuttaan hänen kaikesta hyvyydestään ja siitä neuvokkuudesta, millä hän auttoi aikoinaan heitä vankilasta pakoon.

Reippain mielin ja kevein sydämin painuivat nyt erakkojärveläiset erämaittensa hiljaista kotia kohti.

XIX.

Pakkaspäivä helmikuun lopulla. Käpälin kylässä oikein tulipalopakkanen. Kellään ei näyttänyt olevan kylälle asiaa. Takkatulten lähettyvillä kaikki pysyttelivät. Paksussa huurteessaan lepäsi hiljaisena kylä. Silloin tällöin vain kujalla näkyi joku kiireinen kulkija.

Illan hämärtyessä alkoi jäältä kuulua kellojen kilkettä. Neljä hevosta läheni rantaa. Kenpä sieltä niin kymmenin kelloin ajaa?

Jo alkoi kylässä kuhista. Pihoissa liikehti väkeä, ja ikkunoihin ilmestyi uteliaita tirkistelijöitä.

Sulhasia sieltä saapuu! Minnehän ne ajavat?

Heinäjärven Joro poikineenhan sieltä tulee! luulivat jo muutamat tuntevansa.

Niin olikin! Joro sieltä tuli kaikkine joukkoineen, ja ajoi suoraan Rotosen pihaan.

Sulhaskansa nousi pirttiin:

-- Terve taloh!

-- Terve vierahille! Perälle istumaan käykää!

-- Missä Iro? kysyi heti Joron poika epäilevästi.

-- Kylällä asioilla. Pian hän saapuu, vastasi isäntä.

Kun vieraat olivat istuutuneet tulotshaijuja juomaan, alkoi Joro:

-- Kuulehan, veliseni Jehhiimei Rotoni! Nyt ei enää häitten lykkääminen käy päinsä. Meille on miniä tarpeen, ja vanheneehan tämä poikakin jo ihan ikälopuksi, jos tässä yhä ja yhä ruvetaan asiata siirtelemään. Naureskelemaan jo meille ihmiset rupeavat. Mikäs tässä oikein kangertaa?

-- No! Iro ei vielä ole mielinyt kotiaan jättää, vastasi vältellen isäntä.

-- Eikö sitten nykymaailman aikaan taatto enää saa tytärtään taipumaan? Vai eikö tällä taatolla ole tahtoa? Kuulehan, taatto, minulla on sinun sanasi. Ja asiasta täytyy nyt tulla tosi, tai menetät sinä arvosi miesten silmissä. Ellei kahden viikon päästä ole häät, kerron minä kylillä, mikä sinä olet miehiäsi sanojen pitämisessä.

Ukko Rotoni tunsi moisesta puheesta voimakkaan kiivastuksen vyörynnän povessaan, mutta muistaessaan, että puhuja oli hänen vieraanaan, hänen omassa kodissaan, sai hän sisunsa asettumaan, vastaten yksikantaan:

-- Olkoon sanottu! Häät pidetään kahden viikon kuluttua.

-- Kuulkaa, kuulkaa! huusi Joro kääntyen poikaansa ja vaimoonsa päin. -- Sitähän minä aina olen sanonut, että Jehhiimei Feodorovitsh Rotoni on kunnon mies.

Samassa tuli Iro sisään, reippaan ja iloisen näköisenä, helein poskin. Mutta huomatessaan vieraat hän kävi vakavaksi ja tervehti ääneti kaikkia.

-- Kuulehan, Iro morsioni! Nyt on päätetty, että häät pidetään kahden viikon kuluttua, riemuitsi Joron poika.

-- Kuka on päättänyt? kysyi Iro, käyden kalmankalpeaksi.

-- Isäsi ja minun isäni.

-- Vai niin. Hyvä on.

-- Kuulitko, taatto! Iro sanoi: "hyvä on"! huudahti Joron poika.

Iro pyörähti gornitsaan ja painautui nyyhkyttäen vuoteelleen, mutta kun näki äitinsä ovelta kurkistavan, hypähti jälleen pystyyn, pyyhkäsi silmiään ja lähti sanaa puhumatta korjailemaan tsaijukompeita pirtin pöydältä.

* * * * * Heinäjärveläiset läksivät seuraavana päivänä luvaten saapua suuren hääkansan kera hyvissä ajoin, jo puolentoista viikon päästä.

Kuumeisella kiireellä alkoi nyt häitten valmistaminen, ja kymmenkunta kylänneitosta kutsuttiin oman väen avuksi morsiuskapioita ompelemaan.

Kului viikko, pari päivää toistakin, ja seuraavana päivänä odotettiin sulhaskansan saapumista. Iro oli ollut koko ajan hyvin äänetön ja vakava. Valmistelutöihinkin hän oli vain nimeksi ottanut osaa.

Seuraavan aamun valjetessa lähti Iro tapansa mukaan jo varhain navettaan lypsämään. Kului tunti, kului pari, mutta Iroa kiuluineen ei kuulunutkaan pirttiin takaisin.

-- Mitäs se tyttö siellä niin kauan puuhailee? ihmetteli emäntä. -- Pistäydypä Outi katsastamassa.

Hetkisen kuluttua tuli Outi takaisin hämmentyneenä, virkkaen:

-- Ei siellä ollut Iroa! Ja lehmätkin on vielä lypsämättä.

-- Mitä! lehmät vielä lypsämättä! kivahti emäntä rientäen navettaan.

Niin oli.

Kaikki alkoivat nyt ihmetellä, minne Iro oli mahtanut lähteä. Kun ei kotoa löytynyt, ruvettiin kylältä kyselemään.

Ei oltu sielläkään tyttöä nähty.

Silloin tuli Rotosen taloon hätä. Pahoin aavistuksin juoksenteli ukko Rotoni pirtistä sintshiin, sintshistä saraille, sarailta navettaan ja sieltä taas pirttiin, voihkien ja päivitellen:

-- Sellaista se on, kun täytyy tyttö vasten omaa mieltään miehelään työntää! Sellaista se on! Voi minua höperöä miestä, kun moisia sanoja meninkin antamaan! Enpäs silloin ajatellut, että näin voisi käydä. Enkä silloin muistanut, miten niissä vanhain miesten lauluissa Aino ennen teki. Olisikohan Iro...?

Hän pysähtyi ajatuksissaan. Hän ei rohjennut sellaista mahdollisuutta ajatella loppuun.

-- Voi, voi! Minkä tähden sinä sitä tyttöä pakotit Joron pojalle menemään! Ja minkä tähden minäkin pakotin! itki emäntä. -- Nyt se on juossut jokeen.

-- Jokeen? huusi kauhistuen ukko Rotoni.

-- Niin sanovat kylän pojat. He kertovat joelle vievän tuoreet suksenjäljet, vaikka niitä onkin vaikea nähdä, kun hanki on niin kovaa. Niin he sanovat! Ja Iron sukset on poissa.

-- Sukset poissa! Tämähän on kauheata!

-- Voi auta, jumalani, minua äitiparkaa, anna minulle tyttöni takaisin! Ironi, Ironi! valitti emäntä, itkien hillittömästi.

-- Ehkäpä hän ei kuitenkaan ole mennyt jokeen, vaan on -- Erakkojärven Erkki vienyt hänet. Niin luulen minä, virkkoi ukko, näyttäen hiukan tyyntyneemmältä.

-- Voi, olisipa vaikka niinkin! Kunhan vain Iro eläisi!

Mitkään etsimiset eivät auttaneet. Iro oli poissa ja pysyi. Kylän pojat hiihtelivät ympäri metsiäkin hakien, mutta turhaan. Raskas suru valtasi Rotosen talon, vaikkakin sitä hiukan vaimensi toivo, että Erakkojärven Erkki oli vienyt tytön.

* * * * *

Heinäjärveläisten tuloa pelättiin joka hetki. Niitä ei kuitenkaan kuulunut vielä Iron katoamispäivänä, mutta seuraavana aamuna näkyi heidän parikymmentä hevosta käsittävä joukkueensa tuhansine tiukuineen ja liputettuine valjaineen jäällä.

Pyssynlaukauksin he ajoivat Rotosen pihaan, pärskyvine orhineen. Isäntä toivotti vieraat tervetulleiksi, mutta ilmoitti samalla surullisen tiedon morsiamen katoamisesta. Silloinkos sulhaskansa suuttui.

-- Ne ovat antaneet tytön Erakkojärven metsäsisseille! huusi Joron poika näytellen raivoissaan keltaisia hampaitaan.

-- Voi te lurjukset, roistot, sanansyöjät! karjui Jorokin, pyörsi samassa hevosensa, iski ruoskalla selkään ja alkoi ajaa poispäin, kiroten ja sadatellen minkä kerkisi.

Samoin teki koko sulhaskansa. Voi sitä meteliä ja pauhinata! Eikä siinä auttaneet ukko Rotosen ja kylänväen rehelliset puheet ja selvittelyt vähääkään. Ne näyttivät vain yhä kiihdyttävän raivostunutta sulhaskansaa.

-- Ne on kaikki yhessä juonessa, koko kirottu kylä! huusi Joron poika. -- Prastshai vaan!

-- Ajetaan parempiin kyliin, ja parempiin tyttöihin! kiljui sulhaskansa, laskettaen yksi toisensa jälkeen jäälle ja lähtien remuten ajamaan kylästä.

Rotosen väki oli kuohuissaan ja samalla kokonaan lamautunut häväistyksestä, minkä nyt oli saanut kestää. Ja koko kyläkin tunsi suurta kiihtymystä heinäjärveläisiä kohtaan, näiden alhaisesta ja kehnosta menettelystä sekä häväistyksestä, mikä oli sinkautettu myös heidän päällensä.

Ukko Rotoni oli aivan murtunut. Tyttären menettämisen lisäksi piti nyt vielä tällaista sattua! -- Ja tuollaisen väen käsiinkö olisi minun tyttäreni joutunut! Ei! Onnellisempi on kuolemakin kuin tuollaisten saaliiksi joutuminen! Voi minua houkkaa, miten olen ollut sokea! Rehellinen ja kunnon mies uskoo aina vanhan rehellisen ystävän puhetta, mutta mitä teki Heinäjärven Joro? Pilkaksi löi ja alkoi häväistä. Oli siinäkin mies! Ja oli sillä kelpo poikakin!

* * * * *

Harmaa murhe muutti nyt Rotosen taloon, asuttuen Iron tyhjäksijääneelle sijalle.

Ei tulen tuiketta ikkunoista nähty, ei puhetta pirtistä kuulunut. Ja ihmiset siellä liikkuivat hiljaa kuin haamut.

Illansuussa kuului ometasta joskus tyttöään surevan äidin hiljainen laulu:

"Elkätte emot poloiset sinä ilmoisna ikänä tuuitelko tyttäriä, lapsianne liekutelko vasten mieltä miehelähän, niinkuin mie emo poloinen, tuuittelin tyttöjäni, kasvatin kanasiani!"

XX.

Ihanasti hohtivat maaliskuun hanget aamuauringon kilossa. Teeret kuhertelivat jo vaarojen laiteilla, ja kankailta kuului metsojen jäyheä raksutus.

Aamun valjetessa olivat erakkojärveläiset lähteneet taljakuormineen Käpäliä kohti. Iloisesti laukkasivat nyt porot kersteisellä hangella, ahnaasti hörppien raikasta ilmaa, joka täytti myös miesten povet keväisellä huumauksella, saaden verenkin suonissa uuteen vauhtiin ja vapauttaen mielen talvikohmetuksestaan.

Nopeasti katkesi taival ja läheni kylä. Virsta virstalta alkoi nyt Erkin sydän lyödä yhä kiivaammin. Hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut niin voittamatonta halua tavata Iroa. Tämä ihana keväinen aamuko sen teki, vai mikä?

-- Elä ihmeessä hoputa poroasi enää kiivaampaan vauhtiin! huutelivat toiset jäljestä Erkille, joka kiikkui ensimmäisen kuorman kannaksilla.

-- Hiljennä, poika! Eihän se paraskaan ajokas mahdottomia kestä! huuteli Ilves-Mattikin jo hiukan kiivastuen toisen älyttömästä ajovillistä.

Mutta Erkki olisi halunnut vieläkin kovempaa menoa, ja kuulematta toisia hän vain jatkoi hoputtamistaan, luottaen verrattomaan ajokkaaseensa ja sen kestävyyteen. Pian häipyikin hän jäljessätulevien näkyviltä. Käpälinjärvelle tultaessa saivat nämä kuitenkin karkurin kiinni. Hänen poronsa asteli nyt verkkaan ja vikuroiden, heittäytyen pari kertaa hangellekin pitkäkseen, eikä tahtonut enää vetää lyhyttä matkaa järven poikki kylään.

Nauraen partaansa pyyhkäsivät toiset ohi ja pääsivät jo Rotosen pihalle, kun Erkki vasta alkoi nousta rantarinnettä ylös, työntäen kaikin voimin taljakuormaa, jota poro enää vain nimeksi vetää nyhti.

Talonväki oli pihalla vastassa, mutta heidät nähtyään veljekset heti huomasivat jotakin tapahtuneen. Entisestä reippaudesta ja iloisuudesta ei ollut hiventäkään jäljellä, ja heidän tervehdyksessään tuntui nyt jotakin raukeata ja arkaa, joka kummastutti erakkojärveläisiä. Erkki säpsähti. Ajatukset lensivät heti Iroon. Olisiko hänelle jotakin tapahtunut? Erkin silmät alkoivat etsiä tyttöä. Kas, ei sitä näkynyt kartanolla vastassa kuten ennen, eikä akkunassakaan. No! Sattuu kai olemaan kylällä asioilla, tai ehkä ativoissa jossakin! lohduttelihe Erkki astuessaan pirttiin. Viimein hän ei kuitenkaan voinut enää epävarmuutta kestää.

-- Missä Iro? kysyi hän.

Emännän ja tytärten kasvoilta kuvastui omituinen säikähdys, isännän taas epäilevä hymy.

-- Niin, missä Iro? Etköhän sinä tiedä sitä paremmin kuin me? lausui isäntä.

-- Minä! Miten minä voisin sitä tietää? _Minä!_ virkkoi Erkki kummeksuen, ja hänen mieleensä juolahti samalla, että Iro onkin jo annettu heinäjärveläiselle eikä talonväki rohkene sitä hänelle heti ilmoittaa. Kas siitä johtui outous ja arkuus heidän vastaanotossaankin! ajatteli Erkki.

Ääneti ja kysyvästi hän nyt katseli vuoroin emäntää ja tyttäriä, vuoroin taas isäntää. Pirttiin hiipi painostava hiljaisuus. Vihdoin katkasi sen Erkki:

-- Olette antaneet hänet Joron pojalle!

-- Joron pojalle! Ehei, veliseni! Tunnusta vain, että tyttö on Erakkojärvellä! sanoi isäntä, korostaen ankarasti viimeiset sanansa.

-- Erakkojärvellä! huudahtivat nyt Paavo ja Ilves-Mattikin ihmeissään.

-- Niin! Siellä hän on! _Se_ on minun uskoni, vahvisti isäntä.

Nyt ei Erkki enää tiennyt mitä ajatella. Tyttö on siis kadonnut kotoaan, ja talonväki luulee _häntä_ tytön ryöstäjäksi. Mutta kunhan tämä vain ei olisi Joron pojan tekoja?

Niin siinä tuumittuaan hän suoristi ryhtinsä ja sanoi:

-- Kuulehan, vanha ystävä Jehhiimei Rotoni! Minä huomaan, että nyt on vakavia tapahtunut, ja me tässä epäilemme toinen toistamme kierosta puheesta ja jos mistä.

Sinä olet rehellinen mies ja tunnet meidät samanlaisiksi. Epäilyillä ja kieroiluilla tästä ei nyt mihinkään päästä. Sanotaanpa molemmin puolin totuus, ja uskotaan se myös todeksi! Me voimme kaikki kolme vakuuttaa, että tyttö ei ole Erakkojärvellä.

-- Ei ole! vahvistivat Paavo ja Ilves-Mattikin.

Emäntä ja tyttäret alkoivat itkeä. Isäntä näytti myös hyvin liikutetulta saaden vaivoin suustaan:

-- Ei ole myöskään Joron pojalla!

-- Selittäkää Herran nimessä sitten, mitä on tapahtunut! huudahti Erkki käyden kalpeaksi.

Rauhoituttuaan hieman isäntä kertoi koko tapahtuman, aina hääpäivän määräämisestä Iron katoamiseen asti, lopettaen viimein surun murtamalla äänellä:

-- Me luulimme, että sinä olit noutanut tytön, ja se luulo piti tähän asti yllä toivoamme hänen elämisestään. Nyt on sekin toivo mennyt!

-- Eikö mitään jälkiä ole löydetty?

-- Ei mitään! Se vain tiedetään, että hiihtäen hän on lähtenyt. Mutta suksiakaan ei ole tavattu mistään.

Erkki jäi nyt pitkäksi aikaa omiin mietteisiinsä, havahtuen vasta, kun pari kylänmäestä astui sisään.

-- Kas! Täällähän ne ovatkin nämä Arkangelin rosvojen kiinniottajat. Terve, terve! virkkoivat miehet, tullen erakkojärveläisiä kättelemään. Ja toinen heistä jatkoi:

-- Seppäsen Hilippä oli Kuusamon kirkolla käydessään kuullut teidän uroteostanne, rosvojen kiinniottamisesta, ja hän siitä tiesi täällä meillekin kertoa.

-- Niin, niinhän se kertoi, myönteli ukko Rotonikin.

-- Mutta olettekos kuulleet, mitä tänä aamuna kylään tulleet Suurjärven miehet tietävät rosvojen tunnustaneen Arkangeliin jouduttuaan, kun heidät Kuusamon nimismiehen ilmoituksesta oli pantu koville tämän Erakkojärven Erkin haavoittamisesta?

-- No mitä? kysyivät pirtissä olijat.

-- Rosvot olivat tunnustaneet, että he tässä Käpälin luona olivat ryöstäneet muutaman miehen, mutta miehen kauniitten puheitten johdosta antaneet ryöstetyt tavarat takaisin, kun hän oli luvannut heille suurehkon rahasumman, jos seuraisivat häntä hänen kotikyläänsä. No, he seurasivatkin, kun heillä muutenkin oli aikeissa matka sinnepäin. He hyppäsivät rekeen ja ajoivat kylään, jääden metsän reunaan odottelemaan miehen takaisin tulemista. Sillä aikaa kun mies viipyi kylässä, tuli rosvojen lähettyville pikku tyttönen. "Mikäs kylä tämä on?" he kysyivät -- toinen heistä näet osasi hiukan karjalaksi pakista. "Heinäjärvi", vastasi tyttö.

-- Heinäjärvi! kertasi koko pirtti hämmästyksissään.

-- Niin! Samassa näkyi kylään mennyt mies saapuvan heidän odotuspaikkaansa kohti takaisin, ja saapuvan yksinään. "Kukas tuo mies on?" kysyi rosvo taas tytöltä! "Sehän on Joron poika!" oli tyttö siihen vastannut.

-- Joron poika! äännähti pirtti vieläkin enemmän hämmästyksissään.

-- Niin juuri! Tämä Joron poika tuli nyt heidän luokseen ja antoi kuin antoikin vankasti rahaa, luvaten antaa vielä toisen verran lisää, jos miehet tappaisivat Erakkojärven Erkin, jonka näön ja puvun hän samalla kuvasi tarkkaan, mainiten vielä hänen parhaillaan olevan Käpälin kylässä ja Rotosen talossa. Semmoinen mies se Joron poika oli! Nyt häntä on pristavi [pristavi eli statiovoi pristav = venäläinen nimismiehen tapainen] miehineen etsimässä.

-- Voi tuota roistoa! kivahti ukko Rotoni, aivan unohtaen surunsakin hetkiseksi. -- Ja sillekö minä olisin tyttöni antanut? Jumalan kiitos, ettei siitä tullut mitään! lopetti hän käyden jälleen vakavaksi Iroa muistaessaan.

* * * * *

Mitä tuumia Erakkojärven Erkki hautoi päässään, eivät muut voineet arvata. Mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun mies pari tuntia talossa oltuaan pyysi isännän hakemaan poroaidastaan parhaan ajokkaansa ja tuomaan sen pihaan.

Poro tuotiinkin kohta. Silloin lausui Erkki hyvästinsä taloon ja omille seuralaisilleen, hypähti suksille, sieppasi toiseen käteensä poron vetohihnan, toiseen ohjaushihnan ja niin viiletti tulista lentoa läntisiä maailmoita kohti.

Minkä päähänpiston mies oli saanut ja minne hän nyt ajoi, oli kaikille täysi arvoitus.

XXI.

Sitkeässä istuu pohjolan talvi. Vaikkakin ilmassa jo kauan on tuntunut kevään henki ja yöt ovat käyneet valoisiksi kuin kesällä, peittää lumi yhä metsät, maat, ja järviä kattaa kiinteä jää, kunnes vihdoin kevät tuntee aikansa tulleeksi. Silloin se nostaa ylpeästi päätään, taittaen yhdellä tempaisulla talven kesäksi. Kiireen lähdön saa nyt talven hengetär, huomaten yht'äkkiä joutuneensa alakynteen pitkällisessä taistelussaan kevättä ja aurinkoa vastaan. Ylivallan vie aurinko. Siristen painuvat nyt hanget sen kuumien säteitten alla, ja pälvet metsissä laajenevat kuin kulovalkea kuivassa sammalikossa. Solisten syöksyvät purot kaikilta rinteiltä, yhtyvät toisiinsa, huuhtovat lumen jäiltä, paisuttavat virrat yli äyräittensä, kiitävät pärskyen koskia alas, nauraen pohjakiville, jotka turhaan koettavat hillitä niiden villiä vauhtia, ja heittäytyvät hetkiseksi lepoon suurille soille, lähteäkseen taas yhä vinhemmin merta kohti. Luonto alkaa elää. Joka nuppu, joka silmu kuohuu elämää, pyrkien vapauteensa. Kohisten juoksee mahlaja puissa, ja joka neulanen vapisee keväisestä ilostaan.

Silloin _elää_ erämaa. Silloin kuhisee korpi omassa elämänvoimassaan, silloin syntyvät salot uudestaan. Taivasta halkovat muuttolintujen mustat parvet. Ne hajaantuvat pienemmiksi ryhmiksi ja jonoiksi, alkaen kukin etsiä omaa syntymäpaikkaansa. Jo kuihottavat kurjet soillaan, kahlaillen sinne tänne pesäturpeita tunnustellen, jokisulista soi ilmaan hanhien rähäkkä, ja salolampien seuduilta joutsenten joiku. Meriteeret ja pilkkasiivet polskuttelevat suvantoaukeamissa, telkät temmeltävät järvien rannoilla, ja metsässä joka oksalla kiikkuu pikkulintunen, livertäen ylistyslaulua pohjolan keväälle.

Mutta ihminen pakenee silloin kyliin ja taloihin. Mahdotonta on hänen nyt saloa samota. Joka askeleella hyökkää korpi hänen kimppuunsa, upottaen haprailla jäillä, kaataen petollisiin kantoihin, uittaen aavistamattomissa haudoissa ja vieläpä katkaisten kokonaankin hänen tiensä, paiskaten eteen tulvivan virran tai ylitsepääsemättömän suon. Eipä silloin mielikseen liiku! Kotonaan kaikki kyyköttävät.

Niinpä Ilves-Matti ja Paavokin nyt viettävät kelirikkoisia päiviä Erakkojärven pirtissä, kalanpyydyksiä paikkaillen. Mutta Erkki yhä joukosta puuttuu, eikä häntä ole nähty sen jälkeen kuin jo toista kuukautta sitten virmalla ajokkaallaan lähti Käpälistä erämaihin.

-- Minne ihmeelle se mies meni, kun ei kelirikoksikaan kotiinnu? tuumi Ilves-Matti, uutta verkonkäpyä vuoleskellessaan. -- Ei suinkaan vain tullut sekapäiseksi tytön katoamisesta ja sitten ajanut oikein hiiden kyydillä lähimpään koskeen.

-- Sitä on usko! virkkoi Paavo. -- Ei sen pojan pää niin vain sekaisin mene sentään. Minäpä luulen hänen lähteneen tyttöä etsimään. Hän ei tietystikään voi uskoa tytön sukeltaneen aaltojen alle -- niinkuin kai on käynyt -- vaan etsii nyt kautta koko pohjolan kadonnutta kassapäätään, kylästä kylään, talosta taloon. Ja vasta sitten, kun on joka kolkan kolunnut, uskoo asian oikean laidan. Semmoinen se on tavoiltaan. Ja voihan siinäkin ehkä nähdä jonkunmoista sekapäisyyttä, jos niin tahtoo. Mutta järveen se poika ei mene!

-- Voipa olla niinkuin tuumit. Ja nyt hän parhaillaan viettää kelirikkoa jossakin Kantalahden kulmilla, tai Soukelojärven sopukoilla.

-- Ehei! Ei sitä poikaa kelirikko pitele, kun se oikein on menossaan. Se kahlailee vaikka kainaloita myöten soissa, menköön vaikka virsta tunnissa vain, kunhan eteenpäin pääsee!

-- Sääli on poika parkaa!

-- Sääli, sääli! Mutta ei se poika vaivoja surkeile!

* * * * *

Meni kevät ja tuli kesä. Ihanasti heloittivat Erakkojärven lehtevät rannat kesäisessä vehreydessään. Mutta eivät kaikuneet nyt kalamiehen laulusta Erakkojärven vaarat rauhaisina kesäiltoina niinkuin ennen. Kaksi hiljaista kalamiestä siellä nyt souteli ruohikosta ruohikkoon. Koko seudussa tuntui, kesän kauneudesta huolimatta, omituinen alakuloisuus. Lintusten laulukin soi haikeammin kuin ennen. Pienet piipottajat oksiltaan kurkistelivat yhtenään järvelle päin, ikäänkuin kysyäkseen: missä nyt on se iloinen kalamies, joka aina ennen on kilpaa kerallamme virsiään virittänyt?

Erakkojärven hiljaiset kalamiehetkin tunsivat mieleensä pyrkivän voittamattoman alakuloisuuden. He koettivat kylläkin toinen toistaan lohdutella, mutta päivä päivältä rupesi Erkin viipyminen kumminkin tuntumaan yhä huolestuttavammalta.

* * * * *

Niin kului kesä. Ensimmäiset muuttolinnut rupesivat jo tekemään lähtöä. Puitten lehdet kellastuivat. Syksy läheni peloittavalla vauhdilla. Erkkiä ei vieläkään kuulunut.

Silloin päättivät Paavo ja Ilves-Matti lähteä häntä etsimään ja samalla aloittaa syysmetsästyksensä. He suuntasivat koillisille selkosille, joutuen vielä saman päivän iltana Sohjenansuun kylään, suuren Pääjärven etelärannikolle. Siellä he saivat kuulla, että Erkki kolmisen viikkoa sitten oli tullut pohjoisesta, viipynyt yön kylässä ja jatkanut seuraavana päivänä etelää kohti.

Paavo ja Ilves-Matti pyörsivät nyt etelään, tullen parin päivän päästä Pistojokivarteen, Suvannon ja Kiimasvaaran kyliin, joissa he myös saivat kuulla Erkin käyneen noin kolmisen viikkoa sitten, ja matkanneen etelään. He jatkoivat kulkuaan yhä etelää kohti. Kaikkialla he kuulivat Erkin käyneen. Mutta missä hän nyt oli, ei kukaan voinut sanoa.

Niin he tulivat Tiironvaaraan, kuljettuaan toista kuukautta ja ammuttuaan paljon riistaa, josta osan jättivät kyhäämiinsä riistalavoihin metsään, osan taas möivät kyliin. Talvi oli ovella. Alkoi jo hiukan sadella luntakin.

Tiironvaara oli ensimmäinen kylä heidän matkallaan, missä Erkki ei ollut vielä käynyt. He arvelivat miehen pian tännekin tulevan kadonnutta kassapäätään kyselemään ja päättivät jäädä tähän viikoksi tai pariksi odottelemaan, tehden päivisin metsästysretkiä ympäristöihin.

Niinpä he kerrankin tällaisella retkellään joutuivat tuoreille ilveksen jäljille, lähellä Suomen rajaa. Lunta oli maassa jo vahvalti, ja miehet kulkivat nyt hiihtäen.

-- Olisipa hauskaa vielä kerran elämässään päästä ilvestäkin kiinni korvatupsuista, kun näin nimikin on Ilves-Matti! tuumi ukko, sytytellen piippuaan, jälkiä katsellessaan.

Samassa nostivatkin jo koirat aika metelin vaaran takana. Haukunnasta kuulivat miehet, että nyt niillä oli jokin isompi elävä edessään, luultavasti juuri ilves, sama minkä lämpöisillä jäljillä miehet seisoivat.

Haukku eteni suoraan lounasta kohti Suomen puolelle. Miehet painelivat tiukasti perästä, huomatenkin kohta koirain jälkien yhtyvän juuri havaitsemiinsa ilveksen jälkiin. Niin he hiihtivät sen päivän. Koirat olivat menneet aivan kuulumattomiin, palaamatta yöksikään miesten nuotiopaikalle. Seuraavana päivänä läksivät hiihtäjät taas jälkiä myöten eteenpäin. Nyt oltiin jo kaukana Suomen puolella. Puolen päivän tienoissa jouduttiin jo Kuusamon ja Suomussalmen väliselle rajalle. Jäljet alkoivat nyt kääntyä etelää kohti, tehden pienen kaarroksen itäänkin Hossan talon lähistöllä. Tuskin oli Hossa vielä jäänyt näkyvistä, kun miesten korviin kuului kaukaista koirain haukuntaa.

-- Hei, siellä ne nyt ovat, Kiro ja Liekko! huudahti Paavo.

-- Siltä kuuluu! Ovat kai ajaneet ilveksen puuhun. Haukku tuntuu pysyvän paikoillaan, virkkoi Ilves-Matti.