Part 7

-- Mitäpä tässä istut, poikasein? Etkö kuule, kuin pirtissä jo kadrilliin käydään?

-- Kiva oli tshuliluikka juuri! Enpä kadrilliin mieli tällä kertaa lähteä!

-- No, no! Mikäs poikaan nyt on mennyt? myhähti isäntä, aikoen samalla lähteä pirttiin.

Mutta silloin kohosi Erkki seisaalleen ja lausui vakavasti:

-- Ukkosein! Käyhän tänne saraille! [= tallin tai navetan ylinen] Minulla olisi vähän pakisemista kanssasi.

Ukko vavahti ja yritti kaikesta huolimatta jatkaa matkaansa hätäillen:

-- En kerkiä nyt, poikasein! Täytyy muorille jouduttaa sokerit tästä, jotta saa tshaijut pöytään!

-- Anna tshaijun vuottaa! En sinua montakaan hetkeä viivytä. Minun täytyy saada heti asiaani selvyys, ja luulen, että sinä sen voit antaa!

-- Minä? minä? hätäili ukko käyden yhä rauhattomammaksi.

-- Niin juuri! Käyhän vain nyt tänne!

He nousivat saraille. Heti sinne päästyään alkoi Erkki:

-- En ole tottunut pitkiin puheisiin. Käyn siis lyhyesti ja suoraan asiaan. Sinun tyttösi Iro miellyttää minua rajattomasti. Hän sitoo nyt ajatuksiani enemmänkin kuin mitä oikeastaan katsoisin sopivaksi minunlaiselleni miehelle. Tiedän myös, että hän pitää minusta, sen on hän itse tunnustanut. Mikä silloin on selvempää kuin että minä saan hänet. Mutta hänen puheestaan sain sen käsityksen, että esteenä on joku "mutta". Mikä tämä este on, sen saat sinä nyt selvittää.

Ukko jäi äänettömäksi. Siinä seisoi hän pitkän aikaa huojutellen itseään ja virkkoi viimein alakuloisesti:

-- Tätä hetkeä olen kauan pelännyt. Olen jo hyvän aikaa huomannut sinun mieltymyksesi tyttöön sekä hänen sinuun. Sanon suoraan, että suurin iloni olisi antaa hänet sinulle, vaikka en tunnekaan entisyyttäsi, vielä vähemmän kotiasi ja sen oloja, mutta...

-- Taas sama kirottu "mutta"! murahti Erkki ajatuksissaan.

-- Niin, sanoinhan jo, jatkoi ukko, että sinun haltuusi uskoisin koko sydämeni halusta tyttäreni tulevaisuuden, mutta olin jo, ennenkuin sinut tulin tuntemaan, luvannut Iron ystäväni Heinäjärven Joron pojalle. Tyttö ei ollut vielä kymmentä vuotta täyttänyt, kun jo teimme sopimukset asiasta tulevan vävyni isän kanssa Kemin [Vienan Kemiin] markkinoilla. Minä en ole koskaan sanaani syönyt enkä voi sitä nytkään tehdä, vaikkakin sinun mielesi pahoittaminen koskee minuun kuin keihäänpisto suoraan sydämeeni. Niin on asiat. Mutta onhan minulla Iron lisäksi Outi ja Moarie. Ota toinen heistä!

Erkki pudisti päätään ja lausui hetkisen kuluttua:

-- Miehen sana ja miehen kunnia ovat yhtä! Kunnioitan sinua järkähtämättömyydestäsi, vaikka haluaisinkin nyt Iroa ajatellessani repiä kappaleiksi sinut sanoinesi, Jorot poikineen ja koko maailman! Mutta mies olen myös minä! En koeta taivuttaa sinua pyörtämään pyhiä sanojasi. Siitä saat olla varma!

Pimeälle saraille tuli pitkä, painostava äänettömyys. Vihdoin katkasi sen Erkki:

-- No! Peijaiset saavat tällä kertaa minun puolestani olla lopussa. Jatkakoot muut! Minä ajan Erakkojärvelle.

-- Elähän poikaseni! Elä nyt moisia pakise! Käyhän kisaan! Vastahan peijaiset on alussa.

-- Minä olen myös mies pysymään sanoissani. Lähden heti. Antakaa kontion talja ukko Ossippaiselle!

-- Kuulehan kuitenkin! Ethän nyt ole suuttunut minuun? Ymmärräthän! Minä en voi!

-- Ymmärrän. Ja pidän sinua samana kunnon miehenä kuin ennenkin.

Sen sanottuaan Erkki astui pirttiin ja ehti parhaiksi juuri näkemään, kun Joron poika oli pyytämässä Iroa kisaan. Iro pyörähti ja riensi auttamaan äitiään, tämän hommatessa tsaijukompeitten kanssa. Poika kirosi, sieppasi kädestä viereistä tyttöä ja riensi kisaan, muljauttaen samalla ilkeästi ovensuuhun ilmestyneeseen Erakko järven Erkkiin.

Erkki virkkoi pari sanaa Paavolle, joka parhaillaan etsiskeli sopivata neitoa käydäkseen kisaan hänkin. Kuultuaan Erkin äänessä nyt oudon soinnin hän jäi katsomaan veljeään pitkään ja oli vähällä vetää suunsa hymyyn, mutta huomattuaan veljensä kasvot kalmankalpeiksi ja arvattuaan jotakin odottamatonta tapahtuneen hän virkkoi:

-- Samapa se! Lähdetään vain... Vaikka ikävä onkin näin hyviä pitoja alkuunsa jättää.

Veljekset astuivat nyt hyvästelemään isäntäväkeä.

Hämmästyneenä kysyi emäntä:

-- Nyt jo? Miten nyt jo?

-- Hanget kestävät yöllä niin hyvin, hyrähti Erkki. -- Ja pitäähän tästä joutua kotiinkin vähitellen.

Iroa kätellessään hän katsoi tyttöä kauan silmiin. Tyttö kesti katseen. Omituisesti loistivat kaunottaren mustat silmät punaisen otsipaikan alta.

-- Et siis pelkäisi erämaita? kuiskasi Erkki.

-- En sinun kanssasi! vastasi tyttö hiljaa.

Vasta alkanut kisa keskeytyi. Pää pystyssä ja komearyhtisinä astelivat nyt veljekset pirtin poikki, otettuaan isännän tarjoamasta kontionkallosta vielä lähtöryypyt. Nyt ei Erkkikään ainoastaan kastanut kieltään, vaan ottipa oikein kurjenkaulan mitallisen.

Pihalla näkivät he miesten jo valjastavan heidän ajokkaitaan.

-- Kuulehan, Seppäsen Iivana! huusi vielä Erkki ennen lähtöään. -- Sinähän tiedät riistalavamme Pistonselällä, Tsikkavuorella, Ironsyrjällä ja Vartiokankaalla. Kerää niistä taljat tänne ukko Rotosen huostaan, jollei meitä parin viikon päästä kuulu takaisin!

Sitten veljekset hyppäsivät keveihin pororekiinsä.

-- Minnehän niillä nyt niin äkkilähtö tuli? kuiskaili saattoväki pihalla keskenään.

-- Mikäpäs sitä tietää! Niillä miehillähän on aina omat tapansa.

Lähtiessään pihasta ja rahvaan huudellessa jäähyväisiään sivuuttivat he aitan portailla istuvan vanhan Vassiilein, joka siinä, hyvässä nousussa, tyytyväisenä veti kuuluvalla äänellään:

"Anna ainaki Jumala, toisteki totinen Luoja, soivaksi Tapion torven, metsän pillin piukovaksi näillä pienillä pihoilla, kapehilla kartanoilla!"

-- Enpä tiedä, mahtaneeko enää tänä keväänä "piukoa" näillä pienillä pihoilla, kapehilla kartanoilla, mutta sitä enemmän se nyt "piukoo" Erakkojärven avaroilla salomailla! huudahti Erkki, heläyttäen reipasta laukkaa rinnettä alas.

XIV.

Koittipa nyt kevättalvi, jommoista Erakkojärven korvet vielä ennen eivät olleet kokeneet. Kuului sieltä suksen suihke, pyssyn pauke, joka mäeltä, joka notkosta, ja jokaista nevaa halkoi tuore latu. Kaikki kontiot koloistaan etsittiin, sudet suurilta soilta, ilvekset ikikätköistään. Jos oli aikaisemminkin siellä räiske rämeillä käynyt, korvessa miesten kohina, niin näin lakkaamaton ei kuitenkaan vielä koskaan ennen.

Erakkojärven Erkki näytti nyt saaneen aivan uupumattoman eränkäyntihimon, jonka syyn Paavo kyllä tiesi, mutta jota Ilves-Matti hiukan kummeksui.

-- Mikä ihme sen pojan on riivannut? Ei pysy kotona enää koskaan, tuumi hän Paavolle monasti heidän kahdessa kotiin päin hiihdellessään, Erkin jäädessä vielä erämailleen pyyntiä jatkamaan.

Kontionpeijaisetkin heidän täytyi kahden kesken viettää. Eipä saatu Erkkiä mihinkään tulemaan metsiensä helmoista.

Tämä alkoi Ilves-Mattia jo suututtaa. Kuka voisi sanoa _hänestä_, ettei hän, Ilves-Matti, olisi uutterin ja kovin metsänkävijä maailmassa? Mutta tuommoinen hurjimus, kuin tuo Erkki, ei ole enää mikään metsänkävijä. Se on jo hullu! Ei pidä edes peijaisia pyhänä! murisi hän kerrankin Paavolle, kun he kahden nauttivat taas peijaisateriaa, Erkin samana aamuna kaataman kontion kunniaksi.

Kaataja itse oli jo sitä ennen, otettuaan vain lisäeväitä vetoahkioonsa, rientänyt takaisin saloilleen, joilta vast'ikään tuskin oli kotiin päässyt kontionnahkoineen.

Paavo käsitti varsin hyvin, miksi Erkki juuri kontionpeijaisia nyt erikoisesti vieroi, mutta ei virkkanut mitään selitykseksi ukon mutinaan.

-- Antaa hänen nyt saloja kierrellä! Ei se poika niistä koskaan kuitenkaan tarpeekseen saa! myhähti hän, jatkaen ateriaansa.

-- Kyllä sille pojalle on jotakin mahtanut Vienan puolella tapahtua, mikä nyt hiuksissa huimaa ja humisee, tuumi kotvasen kuluttua taas Ilves-Matti. -- Eihän vain lie jalka puuttunut kassapäitten ketunrautoihin? livautti hän lopuksi, heittäen samalla viileän viinaryypyn karkean karhunlihapalasen paineeksi.

-- Mikäpä sen Erkin hommista tiennee! tokasi Paavo, antaen samanlaisen kyydin omalle karhunlihapalaselleen.

* * * * *

Vasta kun kelirikko teki metsissä liikkumisen mahdottomaksi, palasi Erkki Erakkojärvelle. Ilves-Matti ja Paavo eivät olleet häntä pariin viikkoon nähneetkään.

Reippaalla mielellä hän näytti olevan, mutta siitä huolimatta luuli Ilves-Matti huomaavansa miehessä jotakin uutta ja erikoista, mitä ennen ei ollut havainnut. Kaiken, mihin ryhtyikin, teki hän nyt niin tavattomalla ponnella ja ripeydellä, että ihmetellä täytyi. Ja jos työt rupesivat loppumaan, näytti hän siitä suuresti kärsivän.

Niinpä hän eräänäkin aamuna, kun ei tiennyt mihin oikein ryhtyisi -- talo oli kunnossa, samoin kalanpyydykset, eikä perunapellontilkku ollut vielä roudasta sulanut, -- sanoi toisille:

-- Mitähän tuumitte, jos tehtäisiin uusi pirtti tähän vanhan jatkoksi? Ei kai se oloa pilaisi?

-- Eihän lisätila pahaa tekisi, mutta tokkohan tässä nyt sentään niin suuriin puuhiin ruvetaan. Hyvinhän sovitaan tähänkin, virkkoi Paavo.

-- Niin, hyvinhän tähän sovitaan, yhtyi Ilves-Mattikin puheeseen.

-- Sovitaan, sovitaan! Mutta eiköhän se uusi pirttikin olisi hyvä olemassa? Eihän sitä tiedä, eikö tämäkin joskus maailmassa saattane käydä ahtaaksi. Miksi kuluttaisimme aikaa hukkaan? Nyt, kun mitään muuta tiettävää työtä ei ole eikä ainakaan pariin viikkoon vielä kunnolleen kalastamaankaan päästä tästä, olisi mielestäni pirttirakennuksen aloittamiseen varsin sovelias aika.

Muutaman päivän harkittuaan asiata hyväksyivätkin miehet Erkin ehdotuksen, ja nyt alkoi Erakkojärven rannalla ankara kirveitten kalske.

Kevätkalastuksen alkaminen kylläkin hiukan hidastutti työtä, mutta kun Erkki usein yökaudetkin huhki rakennuksellaan, valmistui pirtti jo kesäkuun puolivälissä, joutuen juhannukseksi asuttavaan kuntoon.

Kunnon savupirtti siitäkin tehtiin, ja kaikin puolin karjalaiseen malliin, runsaine pienine ikkunoineen, sillanaluskarsinoineen, runtukoineen, ovenpäällisine makuulavoineen j.n.e.

Asumaan ei siihen kuitenkaan siirrytty. Ei edes Erkkikään sinne muuttanut, vaikka hän sen aikaansaamista niin innolla oli puuhannutkin. Kaikki tuntuivat paremmin viihtyvän vanhassa savuttuneessa pirtissä, joka heitä jo oli suojannut niin monelta pakkaselta, pyryltä ja sateelta, jossa he niin lukemattomia rattoisia hetkiä olivat takan loimutessa viettäneet, ja jossa jokainen seinähirsi tuntui hehkuvan vanhaa erämaan henkeä kiiltomustasta pinnastaan.

* * * * *

Kesäkalastus oli parhaimmassa käynnissään. Ilves-Matilla ja Paavolla oli täysi työ peratessaan ja suolatessaan, mitä Erkki pari kolme kertaa päivässä toi kokemistaan pyydyksistä.

Heillä oli nyt jo oikea venekin järvellään, tuotu talvikelillä Käpälistä. Sillä Erkki nyt meloskeli päivät päästään pitkin Erakkojärveä, katiskalta katiskalle ja verkolta verkolle.

-- Mitä ihmettä se siellä kaiket päivät puljailee! virkkoi Ilves-Matti monasti Paavolle. -- Eihän pyydysten kokeminen vie kuin korkeintaan pari kolme tuntia päivässä, mutta siellä se poika vain soutelee aamusta iltaan.

-- Antaa sen vain olla omassa rauhassaan, kun niin kerran näkyy haluavan!

-- Niinpä tietenkin! Olkoon vain omassa rauhassaan! Täällä salollahan jokaisen pitää saada olla miten itse haluaa. Eihän täällä ole pappia eikä nimismiestä mihinkään pakottelemassa. Mutta ikävältä minusta vain tuntuu, kun se poika aina on poissa. Olisihan sen kanssa niin lysti edes joskus taas puhella porista tuossa nurmikolla auringon paahteessa.

Kerran päätti Ilves-Matti pistäytyä salaa rantalepikosta kurkistamassa, mitä se kalamies siellä oikein hommailee. Kierrettyään pihan edustalla läikkyvän pikku lammin ja asteltuaan kannaksen poikki varsinaisen Erakkojärven rantapensaikkoon hän juuri joutui näkemään edessään ruohikon reunassa Erkin, joka piippuaan tupruutellen verkalleen meloi pitkin tyyntä järvenpintaa, silminnähtävästi tällä kertaa ilman mitään puuhaa ja päämäärää.

Hän oli jo hiipimässä pois, kun yht'äkkiä kuuli sieltä venemiehen itsekseen sanovan:

-- Jos muuta keinoa en keksi, ryöstän tytön!

-- Siinäpä se! myhähti Ilves-Matti. -- Arvasinhan minä, että naisten permeen se on joutunut poika! Mutta mikähän siinä oikein kangertaa? Luulisihan tuommoisen miehen saavan minkä tytön tahansa!

Vieri kesä, kallistui vähitellen syksyksi, ja niin alkoi suuri syysmetsästys. Ilves-Matin iloksi rupesi Erkkikin muuttumaan entiselleen. Leikkiä laskien hän taas kirmasi metsissä toisten kera ja nuotiotulilla viritteli laulujaan kuten ennenkin. Ilves-Matti luuli pojan jo unohtaneen koko tyttöhommat, mutta Paavo, joka tunsi veljensä paremmin, huomasi selvästi, että pitkistä pohtimisista nyt oli tullut joku päätös. Mikä tämä päätös oli, sitä hän ei halunnut ruveta utelemaan, kun toisella ei tuntunut olevan halua siitä kertoa.

Hauskasti ja hyvin sujui metsästys muuten, mutta poikain suruksi alkoi heidän rakas, monessa tulessa koeteltu Lukkinsa näyttää vanhuuden oireita.

Olihan heillä kyllä nyt mukanaan jo metsätyöhön oppimassa Lukin ja Liekon pentu Kiro, josta näyttikin kehittyvän moitteeton peni, mutta Lukin menettäminen tuntui heistä kuitenkin raskaalta iskulta ajatella. Olihan se syntymästään saakka ollut heidän mukanaan melkein joka päivä, viimeisten kymmenen vuoden hyvissä ja pahoissa säissä. Nyt sillä oli selvästi viimeinen syysjahtinsa käsissä.

Muutamanakin iltana, kun se nilkuttaen ja verissä jaloin kulki miesten perässä, toisten koirien vielä tehdessä innolla työtään, oli sitä oikein sääli katsella. Ei siinä enää ollut paljoakaan jäljellä entisestä urheasta, väsymättömästä Lukista.

-- Hohhoh! Kyllä sille jo pitäisi antaa armo tuliluikusta! sanoi surkutellen Ilves-Matti.

-- Ei! Sitä ei tehdä! Se on mielestäni kuin veljentappo, virkkoi Erkki.

-- Niin! Annetaan sen olla lopun ikäänsä vaikka kartanokoirana, ja jos sitten nähdään kuolemalla-armahtaminen välttämättömäksi, niin tehdään se, mutta vasta viime tingassa, lisäsi Paavo.

-- Kumma, miten sydänjuuriaan myöten voi koiraan kiintyä! lausui Erkki hetkisen kuluttua. Johon Ilves-Matti heti jatkoi:

-- Ei ole kumma, veliseni! Huonokin koira on metsäeläjälle parempi toveri kuin keskinkertainen ihminen, saati sitten jos koira on koko sukunsa parhaita niinkuin Lukki.

Pari päivää pysytteli Lukki nyt miesten kantapäillä, mutta jo kolmantena, iltapuoleen, sekin juosta ripsutti metsään.

Saapui ilta, toiset koirat tulivat nuotiolle, mutta Lukkia ei kuulunut. Alettiin viheltää, hoilata ja huutaa, mutta Lukista ei näkynyt merkkiäkään.

-- No, se on kai jäänyt jonnekin lepäilemään, kipeitä jalkojaan nuoleksimaan ja saapuu kyllä yöllä, lohduttelivat veljekset toisiaan.

Aamu valkeni, mutta koira ei ollut vieläkään saapunut leiripaikkaan.

Aamutshaijuja juotaessa virkkoi Ilves-Matti:

-- Lukki ei ole saapunut eikä saavukaan enää. Se on tehnyt sen minun aikomani tempun, tuntiessaan kuoleman tulevan, ja hakenut viimeisen leposijansa pihkaisen kuusen pitkien tyvioksien suojaisasta majasta.

Veljekset eivät virkkaneet mitään. He arvasivat ukon otaksuman oikeaksi. Hatuttomin päin he ottivat monivuotisen kumppaninsa kuolinryypyn hiljaisessa erämaassa.

Sydäntä viilsi verrattoman toverin ja ystävän kadottaminen, eikä lähipäivien metsästyksestä tahtonut tulla mitään.

Pian alkoikin jo syksyn pitkä sadeaika. Metsästys lopetettiin ja palattiin Erakkojärven lämpimään kotipirttiin odottelemaan talven tuloa.

XV.

Läheni joulu. Järvet olivat jo jäässä, lunta satoi satamistaan. Pohjolan lakeudet, tunturit ja vaarat vaipuivat valkeaan hiljaisuuteensa.

Silloin virkkoi muutamana aamuna Paavo:

-- Eiköhän jo ole aika lähteä Käpäliin joulutarpeita hankkimaan? Samalla voimme noutaa porommekin kotiin. Alkavathan nekin kohta tarpeen olla.

-- Lähdetäänpä vain! Hauska olisi minunkin kerran siinä kylässä käydä teidän ukko Rotostanne katsomassa, virkkoi Ilves-Matti.

Erkki ei puhunut mitään. Mutta kun hänkään ei vastaan tuntunut olevan, suoriuttiin vielä samana aamuna suksille, ja ennen puoltapäivää saavuttiin Käpäliin.

Hyvillään oli ukko Rotoni nähdessään taas kaivatut veljekset astuvan pirttiinsä, ja Iro ei tiennyt miten olisi liehunut ja hyörinyt, osoittaakseen kuinka tervetulleita vieraat olivat.

Ilves-Mattikin siinä pian kotiutui. Ukko Rotoni muisti parikymmentä vuotta sitten kerran tavanneensa hänet ennenkin. Se oli ollut Paanajärvellä, sinä suurena lumitalvena, heidän pitäessään säätä viikon päivät Mäntyniemen pirtissä. Muistipa tapauksen Ilves-Mattikin, ja niin he olivat heti kuin vanhat tuttavat ainakin. Heidän siinä menneitä päiviä muistellessaan emäntä, Paavo ja talon nuorimmat tyttäret istuivat iloisesti puhellen gornitsassa [gornitsa = pirtin viereinen kamari karjalaistalossa], kun taas Erkki oli kohoutunut runtukan reunustalle, siitä jutellen hiljaa Iron kanssa, joka uunin äärellä pyörieli keitinpiirasten paistohommissa.

-- No sinä et ole vielä Joron pojalle mennytkään!

-- En. Miehelään lähteä ei ole jotta hypätä kuin jänis haavalta! vastasi Iro, silmien puhuessa selvää kieltä tästä lähtemisestä.

-- No, milloin olet aikonut mennä?

Tyttö ei kerinnyt vielä vastaamaan, kun pihalta kuuluva kellojen kilke lennätti kaikki tuvassa-olijat akkunoihin.

-- Kenpä sieltä niin kymmenin kelloin saapuu? urahti ukko Rotoni.

-- Niinhän on, kuin olisi sulhoja tulossa! huudahtivat Outi ja Moarie, talon nuorimmat tyttäret.

Isäntä asteli portaille vieraita tai vierasta vastaan ja saapui pian pirttiin takaisin, mukanaan Heinäjärven Joron poika. -- Tytöt olivat siis olleet oikeassa.

Vieras kätteli talonväkeä ja tervehti kylmästi myös Erakkojärven miehiä.

Iro hääräili kalpeana ja äänettömänä teepöytänsä äärellä.

-- No mikäs sinut näin vielä joulujen alla ajoi tälle pitkälle taipaleelle? kysyi emäntä.

-- Tulin tiedustelemaan, joko morsiani on valmis lähtemään...

-- No mikäs sinulle nyt niin kiire on tullut? katkaisi isäntä.

-- Maammo tahtoo miniätä, taatto tyttöä talohon!

-- Eipä kai nyt sentään enää ennen joulua?

-- Ensi pyhänä aikoivat tänne saapua häihin, jotta jouluksi saisin nuorikon kotihini. Mutta en halua tässä kaikkien kuullen ryhtyä asioitani selvittelemään. Käykääpä isäntä gornitsaan, pakisemme siellä tarkemmin. Ja sinä myös, Iroseni.

Samassa hän sieppasi tyttöä ranteesta, muljautti ilkeästi Erakkojärven Erkkiin ja katosi gornitsaan, työnnettyään tytön sinne edellään. Isäntä asteli verkkaan perästä ja veti oven kiinni.

Hetkisen kuluttua avautui ovi. Iro hypähti pirttiin, kiertyi äitinsä kaulaan ja nyyhkytti:

-- Ei vielä! En voi lähteä vielä! Jos nyt pakotat, maammoseni,

juoksen Joukolan jokehen, sisareksi Siikasille, veikoksi ve'en kaloille!

Gornitsasta kuului, pirttiin kiivasta puhetta. Hetkisen kuluttua se taukosi. Pirttiin astui Joron poika ja hänen jäljessään isäntä, joka samalla virkkoi:

-- Olen hänet sinulle luvannut ja sanassani pysyn. Mutta en voi pakottaa tyttöäni lähtemään näin äkkiä ja ilman valmistuksia, kun hän itse sitä ei halua.

-- Kiitos, taatto! huudahti Iro katsoen kiitollisin silmin isäänsä.

-- Kesään jääköön! lopetti isäntä.

Joron pojan sisässä kiehui. Uhkaavan näköisenä hän katseli talon väkeä, kääntyen lopuksi Erakkojärven Erkkiin.

-- Tämä on sinun työtäsi, rosvo! hän karjasi.

Samassa kimmahti pystyyn Ilves-Matti, ja pian olisi Heinäjärven Joron poika kepertynyt hänen jykevän nyrkkinsä alle, ellei Erkki olisi saanut kiinni kiivastuneen erätoverinsa kädestä.

-- Sinulla ei ole oikeutta häväistä minun vierastani, minun pirtissäni! lausui silloin isäntä ankarasti.

-- Mies, vastaa sanoistasi! kivahti puolestaan Erkki, kiukusta väräjävällä äänellä. -- Ketä olen rosvonnut?

-- Ketä tahansa, kirottu sissi! Irtolainen! ilkkui Joron poika viskautuen samassa ovesta ulos ja rekeensä.

Ilves-Matti ja Erkki yrittivät syöksähtää perästä, mutta samassa tarttui Paavo heitä molempia voimakkain ottein ranteesta kiinni, peläten veljensä ja metsäveikkonsa nyt helposti saavan vaikkapa murhan tunnolleen.

-- Seis! Antakaa raukan mennä! Pelkuri ei ole edes höyhentämisen arvoinen.

Erkki pysähtyi, seisoi hyvän aikaa käsi ovenrivassa ja vaipui viimein kiihtymyksestä kalpeana penkille istumaan, mutta Ilves-Matti ei niin vähällä aikonut antaa perään. Hän rimpuili yhä, ja vasta kun Paavo kellojen helinästä kuuli suuttuneen sulhasen joutuneen kylän ulkopuolelle, hellitti hän otteensa ukon ranteesta.

Ukko vilkasi vihaisesti Paavoa silmiin ja läksi murjottaen nurkkaansa.

XVI.

Seuraavana päivänä saivat Erakkojärven miehet jouluostoksensa kokoon ja asiansa kylässä toimitetuiksi. Ukko Rotoni heitti suopungilla poroaidastaan veljesten kolme parhainta nimikkoajokasta, jotka yhä vieläkin kulkivat Rotosen poromerkillä ja olivat hänen hoidossaan. Nämä uhkeat haarasarvihärät valjastettiin nyt kolmen pulkan eteen, ja erakkojärveläiset olivat jo pirtissä hyvästelemässä väkeä, kun samassa sisään astui neljä Suurjärven miestä kummine uutisineen, joita lähtijätkin pysähtyivät kuuntelemaan.

Suurjärvessä, Valasjoella, Vaarakylässä, Kiisjoella ja kaikkialla niiden ympäristöissä oli kansa suuren kauhun vallassa. Siellä oli nimittäin liikkunut pahojaan tekemässä kaksi pelättyä rosvoa, joiden pari kuukautta sitten tiedettiin karanneen Arkangelin vankilasta, ja joita ruununmiehet olivat kaikkialta etsineet, vaikkakin turhaan.

Nyt olivat nämä rosvot m.m. murhanneet postinkantajan Suurjärven lähistöllä ja ryöstäneet hänet, sen lisäksi olivat ne Suurjärvestä Juakoin talosta varastaneet lehmän navetasta, kiskoneet sen metsään, teurastaneet ja palasen paistettuaan jättäneet loput hangelle, omistajaa odottamaan. Vaarakylässä ne olivat murtautuneet kirkkoon, vieden hopeat ja viinit, Kiisjoella Arhippaisen pirtistä varastaneet kellon ja kaikenlaista muuta pikku tavaraa, isäntäväen heitä kestitessä ja syötellessä kuin hyviä vieraita ainakin, j.n.e.

Niin kertoivat Suurjärven miehet sekä lopuksi vielä ilmoittivat, että nämä rosvot nyt olivat lähteneet heidän kylästään Käpäliin päin ja että ne oli jo nähtykin tiellä aivan kylän lähistöllä.

Silloin joutuivat käpäliläiset vuorostaan kauhun valtaan, ja he pyytämällä pyysivät, rukoilemalla rukoilivat, etteivät Erakkojärven miehet, joiden pelottomuuteen ja neuvokkuuteen he täysin luottivat, lähtisi kylästä, ennenkuin saataisiin varmuus rosvojen poistumisesta toisille seuduille, tai mikä vielä parempi, saataisiin heidät kiinni. Vartavasten rosvonajoon olivat Suurjärven miehet lähteneet, ja he myös puolestaan pyysivät erakkojärveläisiä, joiden maineen hyvin tunsivat, jäämään avukseen.

Miehet jäivätkin, ja varsinkin Erkki erittäin mielellään, sillä nythän hänelle tarjoutui oikein monipäiväinen tilaisuus Iron kanssa jutteluun, jota niin harvoin oli ollut. Hyvillään oli Käpälin väki, erikoisesti Rotoset ja ennen kaikkia Iro. Hän aivan säteili iloa, nähdessään miesten pyörtävän takaisin pirttiin.

Nyt asetettiin kaikille kylään johtaville teille vartijoita. Viisi yötä ja viisi päivää oltiin lakkaamatta vahdissa, mutta rosvoista ei näkynyt jälkeäkään.

Kylä rupesi rauhoittumaan, ja Erakkojärven miehet päättivät lähteä kotiinsa. Näytti kyllä nousevan pyry, mutta se ei heitä peloittanut, tunsivathan he tien puu puulta, sadat kerrat kuljettuaan.

He laskeutuivat pulkkiinsa ja heläyttivät iloisesti matkaan, mutta tuskin he vielä olivat päässeet jäälle, kun kuului pyssyn laukaus läheisen venetalaan nurkalta, ja sieltä pöllähti savupilvi hämärtyvään iltaan. Samassa huomasivat Paavo ja Ilves-Matti edellään ajavan Erkin pulkkineen kaatuvan.

Paavo arvasi luodin osuneen Erkkiin ja riensi veljeänsä katsomaan, mutta Ilves-Matti viiletti kuin hirvi hankea pitkin sala-ampujaa kohti.

Saapuessaan talaan luokse hän näki kahden miehen parhaillaan olevan hypähtämässä suksille. Toisen kasvojen piirteetkin hän selvään erotti. Olisipa hänellä nyt ollut ase kädessään, niin varmaan molemmat niistä olisivat hangelle kepertyneet. Nyt hän sen sijaan koetti nyrkkeineen päästä heihin käsiksi. Toinen miehistä oli jo pakoon hiihtämässä, mutta toisen suksenperille kerkisi Ilves-Matti hyppäämään, saaden kuitenkin samassa semmoisen iskun pyssyntukista, että tupertui polvilleen.