Part 6

Paremmalta alkoi tuntua, kun jonkun matkaa mentyä nostettiin tiensivusta Ilves-Matin takki hänen harteilleen.

Laskeuduttiin vihdoin kotijärven jäälle ja saavuttiin lämpimään pirttiin, jonne Erkki jo oli kerinnyt virittää valkean uuniin, ennenkuin oli lähtenyt omia ja Paavon vaatteita salolta etsimään. Olipa vielä pannut saunankin lämmitä.

-- Tuntuipa hyvältä sentään päästä tänne pakkaselta suojaan, virkkoi Paavo. -- Sääliksi käy vain Erkkiä, joka sai lähteä vielä peninkulmia salolle tässä paukkuvassa pakkasessa. Olisihan ne vaatteet ehkä voinut sinne huomiseksikin jättää, mutta se poika painaa aina yhtä päätä hommansa loppuun, ennenkuin lepää.

-- Niinkuin oikean miehen tuleekin! jatkoi Ilves-Matti.

Vasta iltapimeässä Erkki saapui. Reippaana hän sieltä tuli kahisevine vaatteineen.

-- Ja nyt saunaan, pojat! Kylläpä se tämän päivän päälle maistuukin hyvältä! myhäili Ilves-Matti.

Ja maistuihan se. Heti ensimmäisen löylyn pihistessä rauniokiukaasta levisi miesten kasvoille autuaallinen hyvinvoinnin ilme. Haihtuivat siinä pakkaset ja vaivat.

Eipä unohtanut Ilves-Matti saunaloitsuaankaan. Hiljaa hymisten hän sen luki kaikkien terveydeksi, erikoisesti Paavon, jonka haavoihin samalla valeltiin tervasta ja karhunrasvasta keitettyä voidetta. Alkoipa nyt kylpeminen. Se oli oikeata miesten meininkiä. Paukahteli ja sähisi kiuas kirkkaaksi palaneine teräkivineen. Voimakas löyly, kuuma, mutta lempeä, hyväili heidän pintaansa pehmeällä kädellään, poistaen vaivat ja väsymykset luita ja ytimiä myöten.

-- Hehei, hehei! Pois tieltä! Herrat ne ajaa hevosella, vaan jätkät saavat kävellä! remahti Erkki riemuissaan, iskien vastallaan huimasti kuin mustalainen hevostaan.

-- "Hevonen kuin perhonen, vaikk' on vasta viikon vanha, sano Sepän-Erkki!" Täältä sitä tullaan myökin, vaikka ontuvalla tammalla! jatkoi Paavo viuhtoen terveellä kädellään, jotta vastan lehdet lentelivät pitkin lakea.

-- No olettepa koko pejuunia! Eihän tässä tuhinassa tahdo enää vanhan miehen selkä kestääkään, hohhoh, vaikka hyvää tekeekin! ähkäili Ilves-Matti ripsutellen hänkin puolestaan.

Jopa laukesi Erkin ilo lauluksikin. Näin hän veti sydämensä kyllyydestä:

Saunassa minä eläisin ja saunassa minä söisin, saunassa minä piehtaroisin päivisin ja öisin!

Saunassa viha viilenee ja saunass' sammuu sappi. Jos ois' vielä jouluoltta, hihkuisin kuin pappi!

Saunass' saat sinä siirappia ähkyhys ja vaivaas. Lauantaina kun saunaan käyt, niin olet niinkuin taivaass'.

-- Kas, kas! Se poika se paukautti paikalleen! Niinkuin taivaass'! Ahhah, vai niinkuin taivaass'! ähkäili Ilves-Matti, painuessaan lauteilta vastoineen suinpäin permannolle, Paavon heittäessä vielä kipollisen kiukaalle.

-- Ahhah! Vai taivaass'! puhkuili hän alas päästyäänkin. -- Kyllä kai siellä nyt jo kohta alkaa paremmin olla niinkuin siinä päinvastaisessa paikassa. Mutta vaikutus on taivaallinen, sen myönnän minäkin!

Näin he siellä aikansa melskattuaan astelivat jälleen pirttiin. Vietettyään sitten hetkisen samovaarin ja tuprahtelevain piippujensa keralla he kallistuivat tyytyväisinä vuoteilleen, raukeina sekä kovasta päivästä että kovasta löylystä.

Niin he nyt saloillaan elelivät. Tulipa kova pakkas-aika heti ilvesjahdin jälkeen. Silloin he pysyttelivät pari viikkoa kotosalla sekä kylmän vuoksi että myöskin odotellakseen Paavon haavojen paranemista. Niinä joutopäivinä Erkki leipoi leipää lähiviikkojen tarpeiksi tai kiskoi päreitä katiska-aineksiksi kevättä varten. Ilves-Matti kutoili verkkoa tai paikkaili vanhoja, mutta Paavo sai pitkät ajat toimetonna katsella toisten hommailua, kun hänen kätensä vielä tuntui niin kankealta ja voimattomalta.

Illat kumminkin kuluivat enimmäkseen rattoisassa juttelussa takkatulen äärellä. Kerrottiin siinä monenlaisia muistoja ja kokemuksia sekä tarinoita, puolelta jos toiseltakin.

Niin he taas muutamanakin iltana, töitten päätyttyä, loikoilivat karhuntaljoilla roihuavan tervasvalkean paahteessa. Ulkona oli niin kamala pyry, että koiratkin oli kutsuttu pirttiin. Siinä nekin nyt makasivat koipiaan nuoleskellen, Lukki penkin alla ovensuussa ja Liekko isäntänsä jaloissa.

-- Niin. Onhan sitä jo monenlaista pyryä tässä elämässä nähty! Kamala on tämä, mutta vielä kamalampi oli se ensimmäinen, minkä lapsuudestani muistan, alkoi viimein Ilves-Matti katkaisten pitkän hiljaisuuden pirtissä ja painaen uuden panoksen piippuunsa.

Hän aikoi jatkaa, mutta jäi kuin kuuntelemaan korven hirveätä ryskettä. Kamalasti siellä vonkui tuuli ja metsät pauhasivat kuin kaatuakseen.

Viskattuaan sitten muutamia tervaskäkkyröitä tuleen hän puhalsi pitkän sinisen sauhun ja jatkoi:

Niin. Olettehan te kertoneet elämänne vaiheet minulle, miks'en minä siis teille nyt juttelisi omiani, kun tämä pyrykin aivan kuin väkisin raottaa muistojeni kontin kieliläppää.

Ja näin hän sitten kertoi:

-- Olin tuskin viittä vuotta täyttänyt silloin. Raskas aika painoi koko pohjolaa. -- Nälän minä ainakin siitä muistan vielä. Me asuimme Suolijärven kylässä, lähellä Kemijärven rajaa. Kurjuus pakotti meidät silloin lähtemään muille seuduille elatustamme hankkimaan. Porotkin oli syöty kaikki, paitsi kaksi parasta ajokasta, joista isäni ei tahtonut luopua. Ne nyt valjastettiin ja ajaa karautettiin pohjoista kohti, päämääränä Jäämeren rannikko, Ruija, josta oli kulkenut huhuja mainioista kalansaaliista. Isäni ajoi etumaisessa pulkassa ja minä hänen sylissänsä, äitini toisessa pulkassa jäljessä.

Muistan vain, että matka oli mielestäni loppumattoman pitkä. Ainoastaan yhden kerran koko alkumatkasta sain nälkänikin sammutetuksi. Sen mukaan kuin myöhemmin olen saanut asiasta selvää, oli se Inarissa, Kyrön kylässä.

Tästä kylästä läksimme sitten suuren järven jäälle ja jouduimme siilien hirveään jumalanilmaan, josta jo äsken mainitsin. Kuinka monta päivää siinä harhailimme, tieltä eksyttyämme, en tiedä. Sen muistan vain, että lopulta porot heittäytyivät alituisesti hangelle pitkäkseen eivätkä enää tahtoneet vetää. Äitini itki kovasti. Isä ei puhunut mitään moneen päivään. Hän talutti poroa rinnallaan ja veti minua pulkassa perässään. Äitini tuli jäljessä toista poroa taluttaen.

Minä aloin jo itkeä nälästä ja vilusta. Vihdoin tultiin erääseen saareen, jossa, Jumalan kiitos, oli kalasauna. Muuten kai olisimmekin pian olleet jo kuoleman omat.

Mutta siellä virkistyimme nopeasti tulen hauteessa. Isäni teurasti toisen poroistamme ruuaksi. Muu ei enää auttanut. Kauan viivyimme sitten siinä, näin jälkeenpäin ajatellen ainakin pari viikkoa. Pyry ei tahtonut mitenkään ottaa tauotakseen, ja lisäksi oli päivisinkin melkein pimeä.

Vihdoin kuitenkin läksimme eteenpäin taas. Vuoroin ajoi isä, vuoroin äiti minun kanssani pulkassa, toisen kahlatessa lumihangessa jäljessä pehmeätä vakoa myöten.

Viimein tultiin sitten sulan meren rannalle, johonkin Varangin vuonon eteläisistä pohjukoista, suureen kalastajakylään.

Pari vuotta elettiin siellä onnellista elämää. Isäni palveli ensin tavallisena nuottamiehenä toisten työssä, mutta ansaitsi pian rahaa niin paljon, että pääsi itse osalliseksi nuottaan.

Silloin vasta alkoivat hyvät päivät, mutta niitä ei kestänyt kuin puolisen vuotta, kun isäni hukkui myrskyssä, muutamana kolkkona syysyönä. Äitini jäi minun kanssani aivan turvattomaksi.

Satoi juuri ensimmäisen lumen. Äitini kiiruhti ennen talven tuloa lähtemään etelään, vähäisine säästöineen. Me kuljimme aluksi suuremmassa joukossa, mutta vähitellen se pieneni pienenemistään, ihmisten jäädessä tienvarteen kotikyliinsä. Vihdoin jäimme jatkamaan matkaa aivan kahden. Äitini veti minua pienellä kelkalla perässään. Joka päivä satoi lunta, ja ilma kävi yhä kylmemmäksi. Tie kulki tunturilta tunturille, korvesta korpeen, suolta suolle. Joskus siellä täällä vain satuimme johonkin kyläpahaseen.

Niin oli kuljettu pitkät matkat, kun kerran yön pimetessä huomasin, ettei äiti ryhtynytkään nuotion tekoon, kuten tavallisesti. Hän vain istui hangessa itkien, otti minut syliinsä ja painoi povelleen. Siihen hän vihdoin kaatui, huokasi syvään eikä puhunut enää mitään.

Oli alkanut pyryttää. Äitini rupesi peittymään lumeen. Minä koetin häntä nostaa ylös, mutta siihen väsyin ja lopuksi nukahdin...

Heräsin sitten lappalaiskodassa. Kuinka kauan lienen nukkunut, en voi sanoa. Äidistäni ei näkynyt jälkeäkään, enkä hänen kohtalostaan saanut silloin mitään tietää, kun ihmiset eivät ymmärtäneet puhettani enkä minä heidän.

Olin silloin yhdeksännellä vuodella. Pian kotiuduin lappalaiskylän, vartuin nuorukaiseksi, ja minusta tuli oiva poromies sekä metsänkävijä. Lappalaiset olivat hyviä ihmisiä ja kohtelivat minua ystävällisesti.

Menin sitten naimisiinkin naapurikodan tyttären kanssa. Sain myötäjäisiksi omia porojakin. Rakensin oman kodan ja elin siinä onnellisena pari vuotta. Sain pienen pojanpollukankin, joka oli elämäni suurin ilo. Mutta sitten sattui taas kova tapaus.

Me olimme siirtyneet kesäksi kuolanpuoleisille tuntureille porokarjoinemme, vaimoni ja minä sekä tietysti pikku poikani ynnä pari poromiestä. Vaimoni jäi poikani kera kotaan, kun me miehet poropaimenina jouduimme viikon päiviksi kauas tunturien taa, kauemmaksi kuin olimme aikoneetkaan. Ja palatessamme kohtasi meitä kamala näky. Vaimoni verissään ja kuolleena kodan lähistöllä, kirves kädessä! Puolihulluna surusta törmäsin kotaan. Siellä oli pikku poikani vielä hengissä, mutta kuoli pian käsiini.

Tapausta en voi muuten selittää kuin että kontio oli hyökännyt kodan lähellä olleiden porojen kimppuun ja vaimoni juossut kirves kädessä sitä pois ajamaan, mutta joutunut verenmakuun päässeen pedon uhriksi. Ja pikku poikani oli kitunut nälkään, johon kuolikin. Vaimoni kuolema oli ehkä tapahtunut jo samana päivänä, jolloin me miehet kodalta läksimme.

Sen jälkeen valtasi minut ääretön suru ja kaiho, päästä jälleen lapsuuteni kotoisille kankaille Kuusamoon.

Pakenin Lappia ja kaikkia sen muistoja tänne takaisin, mutta ihmisten ilmoilla en voinut viihtyä, ja nyt olen sitten jo nelisenkymmentä vuotta elänyt tätä salojen sissielämää, jonka te kyllä tunnette, ja täältä löytänyt lohdutuksen kaikille suruilleni.

Tähän lopetti ukko, pyyhkäisten karkealla kädellään kyyneleen silmäkulmastaan.

Veljekset eivät virkkaneet mitään. Hiljaa hiipivät he vuoteilleen, ukon jäädessä vielä tuijottamaan kytevään hiilokseen pimenevässä pirtissä.

Ulkoa kuului yhä pyryn kaamea pauhina, ja raskaasti kohisi erämaa.

XIII.

Talven viimeinen pakkas-aika oli ohi. Kevät läheni. Hanget alkoivat kestää.

Silloin valjastivat Erakkojärven miehet porohärkänsä pikku rekien eteen, kuormaten ne kukkuroilleen riistaa sekä taljoja kotoisista säilöistään, ja läksivät viemään niitä ukko Rotoselle, rahaksi muuttamista varten.

Hauskaltapa heistä tuntuikin taas päästä pistäytymään Käpälin ystävällisissä ihmisissä. He eivät olleetkaan siellä käyneet sitten joulun. Ja varsinkin Erkillä tuntui olevan sinne kiire. Monena aamuna, vaikk'eivät hanget vielä kestäneetkään, hän oli vanhemmalta veljeltään kysellyt: "Eiköhän jo lähdetä niitä nahkoja viemään?" -- "Vai nahkoja viemään! Etköhän tarkoita Iroa katsomaan?" oli silloin Paavo aina suu hymyssä vastannut.

No nyt oli viimeinkin lähtöhetki edessä. Ilves-Matti jäi kotimieheksi koirien kanssa.

Kepeästi viilettivät porot liukkaalla hangella, miesten kannaksilla seisten niitä ohjatessa. Matkan Käpäliin he olivat laskeneet näin talvikelillä kolmeksi peninkulmaksi; kesällä tuli lähes peninkulmaa pitemmältä.

Nyt he ajoivat sen kuormineenkin vajaassa kolmessa tunnissa, heläyttäen tiukuineen keskelle iloista Käpälin kylää, ennenkuin aurinko kerkisi keskipäiväksi vielä hankia pehmentää.

Vastaanotto oli taas yhtä sydämellinen kuin ennenkin.

-- Kovin on jo vuoteltu! Kovin on kaivattu! kuului ystävällisiä huutoja sieltä täältä.

Tällä kertaa veljekset eivät kuitenkaan kerinneet kauan kylässä viipyä. Toimitettuaan kiireimmät asiansa ja kun Erkki oli saanut ensimmäiset kaihonsa tunteet sammutetuiksi Iron seurassa, kiiruhtivat erakkojärveläiset taas jo saman päivän iltana heti hankien kovetuttua lähtemään saloilleen, keräilemään varastojaan riistalavoista, joita heillä oli ympäri pohjoista Vienan-Karjalaa. He ottivat nyt mukaansa Käpälistä vielä kaksikymmentä poroa saadakseen kaikki varastot määräpaikkoihinsa ennen kelirikon tuloa. Nuoret miehet kilvan pyrkivät Erakkojärven riistaruhtinaitten ajomiehiksi. Kaikki olisivat tahtoneet päästä näitten urheain metsänkävijäin mukaan, vaikkapa vain riistankeruuretkellekin. Kertomukset heidän pelottomuudestaan ja mainiosta metsänkäynti- ja ampumataidostaan alkoivat jo lumota kansaa laajoissa seuduissa. Tuhansia juttuja heidän retkistään ja seikkailuistaan tiedettiin kertoa, ja luonnollisesti kasvoivat nämä jutut kertoja kertojalta, kylä kylältä eteenpäin vieriessään.

Illan suussa Erakkojärven miehet lähtivät pohjoisille saloille, kuuden ylpeydestä säteilevän nuoren miehen seuraamina.

Kolmisen viikkoa sillä kierroksella viivyttyään sekä vietyään runsaat varastonsa Kierettiin ja Koutaan suuntasivat he kulkunsa jälleen Käpälin kylää kohti, kootakseen sinne vielä viimeiset rippeet hajallaan olevista varastoistaan kotoisempien korpien riistalavoista.

Lähetessään nyt kylää he kiiruhtivat porojaan vielä viimeisiin voimain ponnistuksiin, ajaen helskyvää hankea hyvää vauhtia, pitkin Pontshelejoen jäätä, Paavo ja Erkki edellä sekä muut pienen taipaleen takana perässä. Jäljessä-tulijat näkivät silloin yht'äkkiä Erakkojärven miesten hypähtävän porokelkoistaan, sieppaavan pyssynsä ja kiitävän metsään päin. Niin ne katosivat nopsasti kuin oravat rantarinnettä ylös viidakkoon ja hävisivät sinne hämmästyneitten ajomiesten näkyviltä. Samassa tunki jäällä olevien korviin kauhea hätähuuto siltä suunnalta, minne olivat nähneet veljesten häviävän.

Pari miehistä lähti heti juoksemaan huutoa kohti, toisten jäädessä pitelemään valloilleenjääneitä poroja. He arvasivat erakkojärveläisten jo aikaisemmin kai kuulleen metsästä samaa hätähuutoa ja siksi niin äkkiä jättäneen poronsa.

He seurasivat edelläjuosseitten jälkiä ja tulivat pian tiheään ryteikköön, jossa näkivät miehen ja karhun rinnakkain verisellä kentällä. Miehen ääressä kumarruksissa he huomasivat Paavon, kun taas Erkki parhaillaan oli irroittelemassa pitkää lappalaista puukkoaan kontion niskaluista, joihin se näkyi kiinni takertuneen.

-- No, mitäs täällä on tapahtunut? Onko Ossippaisen isäntä kuollut?

-- Kyllä se vielä hengissä tuntuu olevan, vaikka onkin saanut otsolta aika tärskäyksen kalloonsa sekä rintaansa syvän kynnenraamun.

Paavon ja Erkin kantaessa, hätäisesti kyhätyillä paareilla, tajuntansa menettänyttä ukkoa ja miesten vetäessä kelkkaan nostettua kontiota perässään kertoi Paavo:

-- Siinäpä kohtasi ukko kontion niin arvaamatta, että ajattelenpa, miten kelle tahansa meistäkin samanlaisessa paikassa olisi käynyt. Näittehän lehdeskasan, siinä rytäkkäpaikan vierellä. Ukko Ossippainen oli nähtävästi tullut lehdeksiä hakemaan, kesällä latomastaan kasasta, kun saikin yht'äkkiä vastaansa lehdeksien alle majoittuneen kontion, jonka unta hän näin oli tullut häiritsemään. Kun kuulimme ensimmäisen huudon jäälle, oli otso varmaan juuri ilmestynyt ukon jalkain juuresta esiin. Meidän saapuessamme paikalle makasi mies jo kontion alla kaseksessa ja niin pahasti näreitten peitossa, ettei voinut ampua. Enkä tiedä miten siinä miehelle olisi käynyt, ellei Erkki samassa olisi saanut survaistuksi puukkoaan arkaan paikkaan kontion pään ja niskaluitten väliin. Änähtämättä se silloin lysähti hangelle, ja ukko jäänee toivottavasti henkiin. Siltä minusta ainakin näyttää.

Samassa saapuivat he taakkoineen ja kontioineen jäälle, odottavien toverien luokse, jotka ihmetellen katselivat tulijoita ja heidän tuomisiaan.

-- Onko Ossippaini kuollut? kuiskasivat he.

-- Ei. Se on vain pökerryksissä, vastasivat miehet.

-- Ukkoko se kontion kaatoi?

-- Ei! Erakkojärven Erkkihän sen puukolla pisti.

-- Lopetti hengen koipiaan sätkyttelevältä kontiolta, meinaat kai!

-- Ei, ei! Pisti terveen kontion.

-- Pisti puukolla terveen kontion! kertasivat miehet hämmästyksissään, lähtien ajamaan Paavon ja Erkin perään, jotka jo olivat rientämässä kylää kohti haavoittuneen kera.

Perille saavuttua levisi tieto tapahtumasta nopeasti talosta taloon, ja kaikkialla ihmeteltiin:

-- Pistivät puukolla kontion! Ne vasta brihoja, ne!

Ukko Ossippainen virkosi pirttiin päästyään vähitellen ja tunsi jo muutaman tunnin kuluttua elämän alkavan korjautua melkein entiselleen, lukuunottamatta rinnassa olevaa naarmua, jota pahasti vielä särki ja äilehti, vaikka kylän paras noita siinä loitsimisineen ja voiteineen olikin parantamishommissa.

Mutta kontio vietiin erakkojärveläisten majapaikkaan, Rotosen taloon.

"Poijes pojat porstuasta, piiat pihtipuolisista, uron tullessa tupahan, astuessa aimo miehen",

kajahutti mukaanliittynyt kylänväki, kontionkaatajain saapuessa jo portaitten ääreen ja ihmisjoukon tunkeillessa katsomaan puukolla kaadettua mesikämmentä. Kaikki puhuivat nyt Erakkojärven miesten ennenkuulumattoman urheasta teosta ja katselivat näitä sankareita ihailevalla kunnioituksella. Neitosten silmät vallan säkenöivät Erakkojärven metsäruhtinaita katsellessaan, nähden heissä koko maailman rohkeimmat ja voimakkaimmat miehet. Mutta eniten kuitenkin säkenöivät Iron silmät, hänen siinä hehkuvin poskin Erkin vieressä istuessaan ja viime viikkojen tapahtumisia kuunnellessaan, heidän jo siirryttyään sisälle pirttiin.

Saatuaan ensi uteliaisuutensa tyydytetyksi poistui kylän rahvas, mutta vain palatakseen pian juhlapuvuissa sillävälin peijaisia varten pestyyn Rotosen avaraan pirttiin. Tulipa sinne ukko Ossippainikin, vaikkakin taluttamalla. Kyynelsilmin kiitellen hän nyt tapauksesta selvittyään ravisteli vuoroin toisen, vuoroin toisen pelastajansa kättä.

Emäntä ja joukko vanhempia naisia hääri kodassa suurten patojen ympärillä, tytärten pyörähdellessä pirtinuunin kupeella, vetäen sen kuumasta kidasta höyryäviä piirasia ja pyöröjä. Täyttyivät väestä pirtin pitkät pöydät, samoin nuorten pöydät kamarissa ja sintshissä, ja kun vihdoin tuntui kontiokeiton voimakas tuoksu parhaillaan sisäänkannettavista padoista, alotti vanha Vassiilei kontiovirren:

"Astui impi ilman äärtä, tytti taivahan lakea, kulki pitkin pilven juurta, tassi taivahan rajoa sukassa sinertävässä, kirjavassa kossosessa, villavakkanen käessä, karvakippo kainalossa. Viskoi villaset vesille, laski karvat lainehille, niitä tuuli tuu'itteli, lempi ilma liikutteli, ve'en henki heilutteli, aalto rannalle ajeli, rannalle salon simaisen, nenähän metisen niemen. Mielikki metsän emäntä, Tapiolan tarkka vaimo, koppoi karvat kourahansa, veti villaset vesiltä, niitä liitti liukkahasti, karttasihe kaunihisti, vaahterisehen vasuhun, kaunoisehen kätkyehen. Tuu'itteli tuttuansa, liekutteli lempeänsä, alla kuusen kukkalatvan, alla penseän petäjän. Siitä otsonen sukesi, kohentaihe kontioinen vieressä metisen vii'an, simaisen salon sisässä. Kasvoi otso kaunihiksi, ylen korjaksi kohosi, lyhyt jalka lylleröinen, tasakärsä talleroinen. Siitä laski lallokkinsa, ulos lempensä lähetti, pani suota soutamahan, viitoa vitaisemahan, ahoviertä astumahan, kangasta kapuamahan. Käski käy'ä kaunihisti, soreasti sorkutella, elellä ajat iloiset, kulutella kuulut päivät suon selillä, maan navoilla, kisakangasten perillä, havulinnan liepehillä, kengällä korean kuusen, katajikon kainalossa.

Sieltä sain nyt saalihini Ehätin tämän eräni."

Virren päätyttyä kantoi isäntä pirttiin kirkasta viinaa vanhassa esi-isäin kaataman kontion kallon koppapuolessa, jonka pani kiertämään miehestä mieheen, alkaen kontion kaatajasta ja kulautettuaan ensin itse aikamoisen otsoryypyn. Kallon kiertäessä kädestä käteen vallitsi pirtissä hievahtamaton hiljaisuus. Vasta kun viimeinen mies sen kolahutti pöydälle, alkoi jälleen puheen sorina, joka sekin kuitenkin pian taukosi, Seppäsen Hilipän ja Sirkeisen Varahvontan ryhtyessä vetämään uutta karhuvirttä. Sen loputtua alkoi peijais-ateria. Olipa silloin naiset naurusuulla, miehet mielellä hyvällä.

Kun vihdoin pöydästä oli noustu, rupesi nuorten parista kuulumaan kohinata. Pianpa kajahtikin jo reipas kisalaulu, ja tuossa tuokiossa kiitivät parit tuliseen tshuliluikkaan. Kahdeksan paria siinä kerrallaan lattialla keijui, toisten sillävälin penkeillä istuessa vuoroaan odottaen.

Tällaisella odotusvuorolla ollessaan veti Erkki hiljaa kädestä Iron pirtin rauhaisaan nurkkasopukkaan. Hänen sydämensä oli nyt niin kukkuroillaan, ettei hän tässä riemussaan enää saattanut sitä hillitä. Nyt sen täytyi tulla julki, mitä siellä jo kauan oli kytenyt. Rohkeasti tyttöä silmiin katsoen hän lausui:

-- Rohkenisitko tulla erämaan pojalle tällaiselle?

Tyttö painoi päänsä alas, koetti sitä jälleen kohottaa, mutta se painui taas. Hän ei vastannut mitään.

-- Siis et! Etkä tahdokaan! virkkoi Erkki hetkisen kuluttua, käyden samalla hyvin vakavaksi. Hän oli suora mies sekä sellaisena tottunut aina käymään asiaan ilman kiertoteitä ja odotti myös toisilta samaa suoruutta. Tytön äänettömyys ei hänen mielestään tiennyt hyvää. Hän katsoi tyttöön väräyttämättä silmiään.

Iro tunsi vaistomaisesti hänen kiinteän katseensa, rohkenematta vieläkään kääntää päätään.

-- Et! lausui mies hiljaa, aikoen nousta lähteäkseen.

Silloin tuli tytölle hätä. Kuumeisesti hän tempasi häntä kädestä ja kuiskasi väräjävällä äänellä:

-- Tahtoisin, tahtoisin, tahtoisin! Se on ainoa ja syvin toiveeni, ja ollutkin siitä lähtien kuin sinut ensi kerran näin, mutta...

-- Mitä _mutta!_ keskeytti Erkki, joka jo oli tuntenut kuin suuren taakan harteiltaan pudonneen, mutta nyt uuden olevan kasautumassa sijaan.

Katsoessaan nyt tyttöön huomasi hän tämän käyneen aivan kalpeaksi ja ontosti tuijottavan ovelle päin. Hänkin vilkasi sinne ja huomasi oven suussa oudon, matkatamineissaan olevan miehen, joka synkän näköisenä katseli juuri häntä ja Iroa.

-- Iro ja Erkki! Vuoronne alkaa! Joutukaa taas! kajahti samassa heidän ympäriltään, ja heidät tempaistiin kisan hyörinään.

Mutta Erkiltä ei tahtonut nyt oikein kisa luistaa. Mitä oli merkinnyt tytön "mutta"? Mitä hänen äänettömyytensä ja vihdoin säikähdyksensä, huomattuaan oven suuhun ilmestyneen miehen? Ne ajatukset pyörivät kiivaasti hänen päässään ja olivat aluksi saattaa hänet tekemään tyhmyyksiä, unohtamaan aivan tavallisimpiakin kohtia kisassa, mutta pian hän sai kuitenkin mielenmalttinsa takaisin ja vei vuoronsa kunnialla loppuun.

Heti sen päätyttyä hän riensi miesparveen, sytytti piippunsa ja kysäsi kuin sivumennen vain:

-- Kukahan mahtoi olla tuo uusi tulija? Häntä en muista ennen nähneeni.

-- Ai, tuo sarkatakkipoikako! Tuo pahasilmäinen! Se on Joron poika Heinäjärvestä ja kai tullut isänsä kauppa-asioissa Rotosen luokse. He ovat hyviä ystävyksiä ja vanhoja liikekumppaneita, ukko Rotoni ja Heinäjärven Joro, vastasi muuan miehistä.

Joutuessaan taas Iron läheisyyteen Erkki puoliksi kuiskaten lausui, osoittaen samalla Joron poikaa:

-- Sinä kalpenit, kun tuo mies tuli sisään!

Tyttö säpsähti ja pyörsi muitten tyttöjen joukkoon, vastaamatta mitään.

-- Tässä taitaa nyt olla sipulia siirapissa! tuumi Erkki itsekseen. -- Sanoihan tyttö kuitenkin _minulle_ tahtovansa tulla! läikähti kaikesta huolimatta hänen mielessään riemullisesti. Mutta...! Mitä mahtoi merkitä se "mutta"?...

-- Hehei! Erakkojärven Erkki! Tulepa ottamaan taas paukaus Kieretin kirkasta helmeä kontionkallosta! huusi Varahvontta Sirkeini, tarttuen samalla Erkkiä olkapäähän ja kiskoen häntä nurkkaan päin, jonne pöytä oli siirretty kisaajain tieltä.

Varahvontta kohotti kallomaljan huulilleen, otti aika kulauksen, ähkäsi ja tarjosi Erkille. Mutta tämä kostutti vain hieman kieltään ja siirtyi sitten sintshin portaille, polttaakseen rauhassa piipullisen sekä jatkaakseen omia mietteitään.

Tuskin hän oli siinä kuitenkaan vielä montaakaan sauhua kerinnyt vetää, kun kuuli vieressään ukko Rotosen ystävällisen äänen.