Part 5

-- Niin olemme. Ja vieläkin onnellisempia nyt, kun meillä on tällaiset naapurit.

* * * * *

Hiljaa kapsahteli korpi heidän askelistaan, kun he öisellä polulla riensivät kohti kaivattua kotijärveään. Kolmileiviskäiset taakat selässä pakottivat heidät kuitenkin tuon tuostakin istahtamaan. Niinpä he myös joutuessaan tiellään nyt merkkipaikalle, mistä oma pilkotustie alkoi, painautuivat kiven kupeelle, nojaten laukkunsa sitä vasten, ja viettivät pitemmän lepohetken.

-- Kuulehan! virkkoi Paavo. -- Tuo Käpälin kylä tuo mieleeni monenlaisia mietteitä. Olenpa varma, että siihenkin on aikoinaan, jokunen erämaan eläjäksi muuttanut, maailmata pakoon, vuosien vieriessä perustanut perheen, sitten lapset tai lastenlapset suuriksi tultuaan ovat raivanneet kunkin oman pirtin, kotipirtin käydessä ahtaaksi. Ja nyt siinä on kaunis kylä, hyvä ja onnellinen, ja josta erämaan henki vielä tuoksahtaa niin puhtaana ja rehevänä. Ajattelenpa omaa salopirttiämme. Kenties vielä joskus senkin seutuvilla nousee pikku kylänen onnellisine ihmisineen, jotka rakastavat erämaataan ja sen ikuista suurta rauhaa, ja kaikkia luonnonvastuksia vastaan taistellen raivaavat itselleen onnen kovankin koettelemuksen lävitse...

* * * * *

Öisessä hurmauksessaan värähteli suuri salo, poikain hiljaa astellessa pilkka pilkalta yhä lähemmäksi kaivattua kotiaan. Kankaalla hyrisi kehrääjälintu, ja korkealla honganlatvassa lauloi lahorastas öisiä kaihojaan.

XI.

Kuluu muutamia vuosia. Veljekset varttuvat jo täysiksi miehiksi. Sitä mukaa kehittyvät he mainiossa metsästystaidossaan, ja sitä laajemmiksi paisuvat heidän metsästysalueensa. Käyvätpä he pohjoisessa aina Kuolanniemelläkin, Imandrajärven ympäristöillä näätiä pyydystämässä, sekä etelässä Kiantajärvellä suden ajossa. Koko pohjoinen Vienan-Karjala, äärettömine ikimetsineen, alkaa heille jo kauttaaltaan olla yhtä tuttua kuin muille oman kylän seutu. Tunnetaanpa myöskin joka kylässä jo nämä urheat metsästäjäveljekset Erakkojärveltä. Missä Erakkojärvi oli, sitä vain ei kukaan tiennyt. Eivätpä edes käpäliläisetkään siitä selkoa saaneet, vaikka tiesivät olevansa lähimmät naapurit. Eikä veljeksillä ollut halua sitä ilmoittaakaan. Kun heiltä joskus heidän asuinpaikkaansa tiedusteltiin, vastasivat he vain ylimalkaisesti, länteen viitaten: Tuollahan se on, tuolla rajamailla! Eikä heiltä yleensä sen enempää udeltukaan. Kaikki tiesivät heidät mitä parhaimmiksi ja kunniallisimmiksi miehiksi, ja se riitti.

Kerran heidän käydessään Kieretin kauppalassa ilmestyi arvaamatta heidän eteensä joku nimismiehen tapainen -- vaikka he tavallisesti koettivatkin sellaisia kohtauksia välttää -- ja rupesi nyt heiltä passia tiukkaamaan.

Vastaukseksi kohotti Paavo jykevän nyrkkinsä lausuen:

-- Tässä on sinulle passia ihan tarpeeksi asti, ja mitään vikamerkkiä siinä passissa ei ole, sen takaan! Tahdotkos nähdä?

Mutta silloin kalpeni nimismies, rientäen hakemaan avukseen poliiseja, kansan kadulla nauraessa virkaherran säikähdykselle ja voimattomuudelle. Veljekset olivat silloin jo Kieretissäkin hyvin tuttuja, varsinkin kauppamiespiireissä, joille he jo monta kertaa olivat suuria voittoja tuottaneet, mainioitten karhun-, suden-, ilveksen- ja ketunnahkavarastojensa myömisellä. Niinpä nyt muuan näistä kauppamiehistä, huomatessaan veljesten ikävän aseman, pelasti heidät suojaansa, kunnes he yön saapuessa taas pääsivät salojensa kätköön.

He nauttivat niin sanomattomasti siitä, että saivat pitää kotipaikkansa ja alkuperänsä omana salaisuutenaan. Kääntyköönpä maailma vaikka mitenpäin, ja joutukoonpa ihmiskunta millaiseen villitykseen tahansa, he tiesivät aina ja joka tapauksessa olevansa turvassa, koskemattomassa rauhassa, oman järvensä ja sen piilopoukaman rannalla. Siellä he tunsivat itsensä tyytyväisiksi, ja siellä heidän oli hyvä olla nyt vaurastuneissa oloissaan. Heillä oli apunaan jo kymmenkunta poroakin, jotka ukko Rotoni Käpälissä hyväntahtoisesti otti omaan porolaumaansa ja oman merkkinsä alaisiksi. Näistä pojat talvella aina pitivät pari parasta ajokasta kotonaan, kun taas toiset saivat Käpälistä käsin, heidän päävarastostaan, kiskoa nahka- ja riistakuormia määräpaikkoihin pitkin Karjalaa, ukko Rotosen valvonnan alaisina, elleivät veljekset itse kerinneet olla mukana.

Tästä Rotosen ukosta oli erakkojärveläisille tullut läheinen ja rakas ystävä. Hänen huostaansa he usein jättivät rahansakin, lähtiessään taas pitkille, monien kuukausien kierroksille suuriin erämaihin. Ja ukko oli puolestaan heihin hyvin kiintynyt, samalla kun tunsi suurta ylpeyttä siitä, että sai olla pohjolan parhaitten metsänkävijäin uskottuna ja heidän suurimpana riistan ja nahkojen myöjänänsä. Tuottihan se hänelle vuosittain suuret tulotkin, mutta vielä enempi kuin siitä hän tunsi iloa saadessaan Paavosta ja Erkistä kuin omat pojat itselleen, ja vielä _sellaiset_ pojat! Eikä ukko pitänyt sitä lainkaan loukkaavana itseään kohtaan, etteivät pojat hänelle ilmaisseet asuinseutuaan ja entisyyttään. Hän arvasi, että heillä oli siihen jotkin omat syynsä. Ja olkoonpa vain. Kunnon miehiä he ovat kuitenkin.

* * * * *

Kaikissa Vienan kylissä olivat Erakkojärven miehet tervetulleita vieraita, puhumattakaan Käpälistä, jossa heidän tulonsa aina muodostui juhlapäiväksi. Vaikka he eivät kumarrelleetkaan jumalankuvia eivätkä ristineet silmiään, pidettiin heitä siitä huolimatta kuin omina miehinä. Hehän puhuivat jo kieltäkin kuin synnynnäiset Käpälin pojat.

Aina kun he tähän mielikyläänsä saapuivat, niin tuskin vielä olivat Rotosen pirttiin kerinneet istahtaa, kun se jo tulvahti väkeä täyteen. Kaikki halusivat kuulla mitä erakkojärveläisillä oli kertomista, sillä aina heillä jotakin erikoista oli tiedossaan. Ja kaikki halusivat Erakkojärven kuuluja metsämiehiä kätellä. Olipa silloin pikku lapsillakin riemun hetki. Muistaessaan omaa ilotonta lapsuuttaan Paavo ja Erkki jakelivat summittain makeisia, rinkeleitä, prenikoita, orehtia, ympärillään parveilevalle lapsilaumalle, nauttien sanomattomasti riemusta, minkä sillä teollaan saivat aikaan. Monesti meni siihen koko ukko Rotosen makeisvarastot, pitipä vielä lähettää toisista kauppiaistakin lisää hakemaan, jotta kaikki saisivat runsaasti. Vanhemmille ihmisillekin he usein lahjoittelivat mitä huomasivat millekin mieleen olevan, eivätkä he unohtaneet neitosiakaan. Monella kassapäällä olikin Erakkojärven urheain miesten antamat huivit harteillaan, helyt rinnassaan, peilit ja saippuat arkuissaan.

Erakkojärven pojat olivat omalla verrattomalla metsästäjätoimellaan tulleet jo varakkaiksi miehiksi ja sydämensä ilolla he nyt, erikoisesti Käpälissä, auttoivat jokaista, kenen he sen tarpeessa huomasivat olevan, ja ilahduttivat kaikkia, vaatimatta mitään vastalahjaksi. Heille oli yllin kyllin vastalahjaa siinä ystävällisyydessä, millä käpäliläiset heitä ensi tuttavuudesta alkaen olivat kohdelleet.

Kun joltakin kylän nurkalta kuului huuto: "Erakkojärven brihat tullah!" niin loppuivatpa silloin Käpälin taloissa työt kuin naulan kantaan. Puhtaat kauhtanat ylle puettiin, ja tytöt suoriusivat juhlavaatteisiinsa, lähitunnit kuluivat Rotosen pirtissä, niinkuin jo aikaisemmin on kerrottu, mutta myöhemmin iltasella pantiin pystyyn hilpeät kisat. Mestareita olivat nyt Erakkojärven brihat jo kisakentälläkin. Riemumielellä heittäytyivät heidän kisaparikseen jo kauneimmatkin neitoset, kuuluimmatkin kisakaunottaret, jotka muuten valinnassaan ovat ylen tarkkoja eivätkä pariksi lähde muille kuin parhaimmille prissakan ripsuttajille. Poikien ja ukkojen mielestä oli Paavo notkein tanssija, mitä Käpälin kisakentällä miesmuistiin oli nähty, mutta neitoset pitivät Erkkiä vieläkin oivallisempana. Ehkäpä johtui se siitäkin, että Erkki oli näöltään Paavoa komeampi ja että hän joskus hieman osoitti heille suosiotaan, enemmän ainakin kuin Paavo, joka kisoissa kyllä reimasti riehui, mutta muulloin ei näyttänyt neitoihin kiinnittävän huomiota juuri minkäänlaista.

Erkin ilo oli suunnaton, kun hän nyt jo sai parikseen Rotosen Ironkin, johon jo ensi kerralla kylässä käydessään oli silmänsä iskenyt ja josta nyt oli tullut kiistämättä kylän kukkein kaunotar. Ja juuri tämä ilo hänet lieneekin pehmittänyt hieman suopeammaksi koko neitomaailmalle, vaikka hänkin sitä yleensä kohteli aito erämaansissin juroudella.

* * * * *

Niin elelivät erakkojärveläiset suurissa erämaissaan ja niiden hiljaisissa, onnellisissa kylissä. He eivät enää olleet erämaan heikkoja, turvattomia poikia. Heistä alkoi tulla erämaan valtiaita. Koko heidän elämänsä ja olemuksensa oli niin erämaahan ja sen henkeen kiinnikasvanut, etteivät he koskaan voineet asutuilla seuduilla, kylissä, montakaan päivää kerrallaan olla. Heidän tuli ikävä, niin palava kalvava ikävä, ettei heitä pitempään voinut mikään ihmisten ilmoilla pidättää. Ei edes Käpälissäkään. He eivät itsekään tienneet, mitä he oikein ikävöivät, mutta vasta kun he jälleen tunsivat olevansa korpiensa kätköissä, joko villissä riistanajossa tahi nuotiotulen hiljaisen räiskeen äärellä tahi taas omassa piilopirtissään, silloin heillä oli hyvä olla. Silloin he eivät kaivanneet, ikävöineet mitään.

* * * * *

Lähes kymmenen vuotta he jo olivat saaneet omilla riistamaillaan rauhassa kuljeksia, kenenkään häiritsemättä, kun he kerran Koutajärveltä palatessaan, Pääjärven ja Suomen rajan välisillä mailla, olivat joutua ankaraan kiistaan eränkäyntioikeudestaan.

Oli myöhäinen syksy ja hämärtää alkoi ilta. Paavo ja Erkki parhaillaan rakensivat nuotiota suojaisan kallion kupeelle, yöpyäkseen siihen. Silloin tulla lennähti musta metso muutamaan lähikuuseen.

-- Kas, tuostapa tuli tuore paisti illaksi! virkkoi Erkki ja paukautti linnun maahan.

Lukki riensi sitä noutamaan, mutta samassa siihen ilmestyi vieras koira, nostaen hirveän tappelun linnun omistamisesta. Veljekset saivat vihdoin kovilla ponnistuksilla koirat eroon ja olivat tuskin päässeet nuotiopaikalleen takaisin, kun pimenevästä metsästä ilmestyi äkkiä heidän eteensä vanhanpuoleinen, julmistunut mies.

-- Mitäs miehiä te olette? ärjäsi hän käheästi.

-- Olemmepahan vain eränkävijöitä! vastasi Paavo tyynesti.

-- Minun riistamaillani!

-- Ei sinun, vaan omillamme!

-- Minun! ärjäsi ukko ja kohotti uhkaavasti pyssyään.

-- Meidän riista-aluettamme on koko pohjoinen Viena, aina Kantalahtea myöten! kimmahutti Erkki.

-- Ja minun Kuusamo sekä Kuolajärven Lappi ynnä tämä palanen Vienaa Pääjärveä myöten. Minä olen se paljonmainittu Ilves-Matti, Lapin kynnysten keisari!

-- Ilves-Matti! huudahtivat veljekset hämillään, siristellen silmiään, ukkoa tarkemmin nähdäkseen.

-- Niinpä vain!

-- Ilves-Matti, kuulu metsien kuningas, sinähän se olet! Tunnen sinut nyt! virkkoi Paavo.

-- Tule ja istu nuotiollemme! Pian on tsaijut tulella! jatkoi Erkki.

-- Ilves-Matti! Kas, sinähän se olet! Ole tervetullut Erakkojärven miesten luokse, sinä pohjolan suurin eräntappaja! Me luovumme vaatimuksistamme tähän Pääjärven alueeseen, ja minkä kerran lupaamme, sen pidämme.

-- Erakkojärven miehet! lausui kummissaan ukko. -- Näenkö nyt edessäni teidät, joista koko Viena puhuu? Olen paljon teidän urheista retkistänne kuullut, ja iloinnut mielessäni, että vielä tähänkin maailman aikaan on elossa muutamia oikeita poikia. Voinpa nyt nuotiollenne käydä, kun riitakysymyksessämmekin sovintoon tunnutaan pääsevän.

-- Sovintoon, sulaan sovintoon! Siitä saat olla varma! vakuutti Paavo.

Siinä nyt heidän istuessaan loimuavan nuotion lämpimässä paahteessa solui puhelu pian aikaisempiin aikoihin.

-- No vieläkös Ilves-Matti muistaa Rajalan häitä? Siellähän sitä viimeksi tavattiin, virkkoi Paavo, samalla hymyillen ukon suurelle ällistykselle, minkä sanoillaan oli saanut aikaan.

-- Ta-tavattiin! Mekö tavattiin? Onko me ennenkin tavattu? ihmetteli ukko. -- Kyllä minä ne häät muistan, harvoinpa sitä niin suureen ropinaan satutaankaan. Mutta teitä en muista koskaan nähneeni.

-- Niin, mitenkäpäs voisitkaan muistaa. Mehän olimme silloin vielä pikku poikia, lausui Erkki.

-- Niin, et kai enää muista sellaista repaletakkista poikaakaan, joka siellä silloin aitan portailla istui jaloissasi, hartaana metsäjuttujasi kuunnellen? Se olin minä! hymyili Paavo.

-- Ai! Muistanhan minä sen. Vai sinä se olit, se poika, joka aamuun asti siinä istui ja silmät paloi kuin huuhkaimen pojalla kyyhkysen saatuaan! Etkä levolle kellistynyt, vaan kuuntelit kuin hirvi, vaikka siinä vanhat miehet jo väsyivät ja nurmikolle kepertyivät, kun minä siitä suuresta Lapin retkestä juttelin.

-- Minä se olin! Muistanhan minä sen juttusi ikäni kaiken. Ja muistanpa minä vielä laulusi kontiostakin.

-- Niin siitäkö kuningaskontiosta, kirvesrintaisesta, keihäskyIkisestä?

-- Siitä juuri! Sana sanalta se mieleeni iskeytyi. Ja onpa sitä monet kerrat viime vuosina näillä saloilla laulettu, sekä samalla sinua muisteltu.

Niin siinä pääsi pian rattoisa puhelu alkuun, ja nopeasti kehittyi läheinen luottamuksen suhde vanhan metsäkuninkaan ja Erakkojärven miesten välille, niin läheinen, ettei heillä kehenkään ihmiseen ollut ennen sellaista ollut. Kertoivatpa he ukolle avomielisesti koko oman elämäntarinansakin, tietäen sen varmasti jäävän lukon taakse, mistä sitä ei millään avaimilla esiin kaiveta. Ja sen tehtyään he tunsivat omituisen keventymisen rinnassaan, ikäänkuin se paino, mikä kahden rintaa tähän saakka oli painanut, nyt olisi jakautunut kolmen osalle.

-- Niin! Ja nyt me asumme Erakkojärven piilopirtissä, jonka olinpaikkaa ei kukaan koko maailmassa tiedä, lopetti Paavo.

-- Mutta missäs sinä asut? kysyi Erkki, Ilves-Mattiin päin kääntyen.

-- Minäkö? Hm! Minä en asu missään! Neljäänkymmeneen vuoteen ei minulla ole vakinaisempaa asuntoa ollut kuin metsien savusaunat, risumajat ja nuotioitten kupeet.

Erkki ja Paavo vaihtoivat pari sanaa keskenään, ja sitten Paavo lausui:

-- Kuulehan, Ilves-Matti! Etköhän pistäytyisi Erakkojärvellä nyt, kun tässä näin lähellä ollaan. Ja jos pirttimme siellä itsellesi sopivaksi kantapaikaksi katsot, olisi meille suuri kunnia ja ilo saada sinut kolmanneksi mieheksi joukkoomme, kun nyt kerran näin samoja sissejä ollaan. Siellä sinä huoletonna saisit elämäsi iltapuhteen viettää. Ja koko Viena samalla riistamaaksesi aukeaisi.

-- Kiitos, veljet! Kiitos! Ymmärrän suuren luottamuksenne, tahtoessanne nyt viedä minut kotiinne, jota kukaan muu kuin te itse ei ole edes nähnytkään. Täytän pyyntönne hartaimmalla halulla. Mitä taas viimeiseen ehdotukseen tulee, nimittäin asumaan jäämiseen, voimme siitä sitten tuumia, kunhan sinne asti päästään.

* * * * *

Vähitellen raukesi puhe. Hiljainen syys-yö valtasi tienoon. Kirkkaana kimmelteli tähtitaivas, ja hievahtamattomana nukkui suuri korpi, nukkui kuin ikuiseen rauhaan painuneena. Räiskähdellen paloi kangashonkainen rakovalkea, kietoen nukkujat paahteensa viihtyisään vaippaan. Unen maille siirryttäessä valtasi nyt miesten mielet selittämätön onnen tunne, kummuten suoraan sydämestä rauhaisaan yöhön ja vierien sinne herkkinä värähdyksinä, joita keijukaiset kultahaaviinsa kilvan pyydystivät, valaen niistä yöhön tenhoisan laulun:

Jylhänä ja ääneti jo nukkuu suuri öinen salo, yllä aavan ikikorven kaartuu syksytaivaan palo... pyhää rauhaa huokuen kun uinuu koko erämaa, ihanaa on metsämiehen nuotiolla nukahtaa!

Hongassa kun räiskää tuli, heittäin kipunoita yöhön, outo onni rinnan täyttää, katse kohoo tähtivyöhön, huoli, murhe, mainen melske haipuu kauas unholaan, onnellisna erämiesi nukkuu syliin salomaan.

XII.

Seuraavan päivän ilta ei kerinnyt vielä hämärtyä, kun veljekset vieraansa kera jo saapuivat Erakkojärvelle. Ja olipa heidän hauska nähdä Ilves-Matin hämmästystä, tämän huomatessa, millaisessa saavuttamattomassa piilossa veljesten koti, erakon mökki, sijaitsi.

-- No tännepä ei löytäisi itse ukko Hiisikään! virkkoi hän tyytyväisenä. -- Enpä ole moista sopukkaa vielä nähnyt, vaikka Kiannalta aina Inarinjärvelle olenkin kaikki ryteiköt rymynnyt ja kolut kopeloinut.

Paavosta ja Erkistä tuntui ihmeen hyvältä ukon silminnähtävä ihastus. Kenties heidän toiveensa vielä täyttyisikin ja he saisivat ilon nähdä suomenpuoleisen pohjolan kuuluisimman metsämiehen täst'edes omana toverinaan, yhteisen pirtin, yhteisten ilojen ja murheitten jakajana.

Samana iltana vielä, kun he saunasta palattuaan pirtissä imeskelivät piipuista iltasauhujaan, virkkoi vihdoin Ilves-Matti, sitä ennen pitkän aikaa itsekseen myhäiltyään:

-- Vilpittömäksi uskon pyyntönne minun tänne jäämisestäni, ja kunhan tässä katsotaan, ehkäpä jäänkin. Kaksi kohtaa on asiassa kuitenkin minun puolestani, ja niihin täytyy minun ennen päätökseni tekoa saada teidän vakuutuksenne. Ensiksikin tahdon säilyttää oman vapauteni, niin että minne vain mieleni tekee, sinne lähden, ja jos viivyn vaikka vuosia poissa, ette minua haikaile ettekä kysele.

-- No sehän on selvä itsestään! vakuuttivat veljekset.

-- Toiseksi taas, jos täällä kotosalla ollessani alkaisi kuolema minua lähestyä, silloin antakaa minun vapaasti mennä korpeeni yksinäisyyteen, kallistuakseni sinne viimeiseen lepooni, karhunsammalvuoteelle, pihkaisen kuusen pitkien tyvioksien suojaisaan majaan. Tällaisen miehen kuolemata näkemässä ei saa olla kukaan muu kuin Jumala.

Vakaina kuuntelivat veljekset ukon puhetta. Se oli aito Ilves-Mattia! Semmoiseksi juuri he olivat tämän urhean eränkävijäkuninkaan ajatelleetkin. Terästä mielessä, terästä jänteissä, ja sydämessä erämaan henki.

-- Täytyy kai meidän sitten siihenkin suostua, virkkoi vihdoin Paavo puoliääneen. Erkki nyökäytti hieman päätään, siten vakuuttaen ymmärtävänsä ukon pyynnön oikeutetuksi sekä suostuvansa siihen hänkin puolestaan.

* * * * *

Ilves-Matti jäi Erakkojärvelle. Ja nyt alkoi veljeksille metsästystalvi, jommoista he sitä ennen eivät vielä koskaan olleet kokeneet. Jo puolitalvessa oli kaadetun riistan määrä kahta vertaa suurempi kuin ennen parhaina talvina koko metsästyskautena. Joka päivä he oppivat yhä uusia erämiehen keinoja riistan saamiseksi, he oppivat kutsumaan eläimiä matkimalla niiden ääniä, ja he perehtyivät nyt kaikin puolin muinaisaikain metsänkävijäin salaisuuksiin.

Päivä päivältä veljekset kiintyivät ukkoon yhä enemmän. He oppivat hänessä näkemään miehen, johon aina saattoi luottaa ja joka aina oli altis antautumaan vaaraankin toisten edestä tai luopumaan omista mukavuuksistaan toisten vuoksi. He ihmettelivät hänen tavatonta notkeuttaan ja rajatonta kylmäverisyyttään karhun kaadossa, suden ajossa, ilveksen hiihdossa ja kaikessa missä oli kysymys nopeasta harkinnasta ja horjumattomasta päättäväisyydestä. Karhua hän ei koskaan ampunut pesän suulle. Sitä hän piti halpamaisena tekona. Hän sen sijaan antoi karhun tulla aivan ääreensä, jolloin upotti keihäänsä sen rintahuokoseen. Jos taas karhu pesästä noustuaan läksikin lipsottelemaan pakoon, niin silloin kyllä salli hän tuliluikkua käytettävän. Joutuipa hän tämän urheutensa vuoksi kerran ankaraan paikkaan, jossa oli vähällä menettää henkensäkin.

Paavo ja Erkki olivat nimittäin kiertäneet karhun, mutta eivät oikein varmasti voineet määrätä sen makuupaikkaa. Kun he sitten kevättalvella läksivät Ilves-Matin kera karhua etsimään, saivat he puolisen päivää nuuskia laajaa mäentöyrästä, löytämättä mitään. Kontio makasi kai niin syvällä ja niin paksun lumen peitossa, etteivät koiratkaan, Lukki ja Matin mainio Liekko, siitä saaneet vainua nenäänsä, vaikka kuinkakin tutkivat ja pärskyttelivät. Vihdoin miehet alkoivat jo luulla, että kontio olikin ehkä muuttanut myöhemmin talvella toiseen makuupaikkaan. He olivat jo aikeissa lähteä pois, kun Ilves-Matti virkkoi:

-- Käynpä vielä tuota kasaa tonkaisemassa. Vuottakaahan tässä!

Veljekset näkivät hänen poistuvan noin sadan askeleen päähän ja siellä upottavan keihäänsä hankeen... Ei mitään!

Ilves-Matti kääntyi jo heihin päin, tullakseen takaisin, kun Paavo ja Erkki yht'äkkiä huomasivat suuren karhun nousevan lumesta aivan ukon takaa. Samassa huomasi ukkokin sen, käännähti ympäri, kohotti keihäänsä, mutta silloin se kirposi hänen kädestään karhun voimakkaan iskun tapaamana. Ja pyssynsä hän oli jättänyt veljesten luokse.

Tulisesti kiitivät paikalle Paavo ja Erkki. He näkivät ukon hievahtamattomana seisovan kontion edessä, tuijottaen sitä silmiin. Kontio kohotti voimakkaan kämmenensä iskeäkseen miestä, mutta pysähtyi ja antoikin sen hetken kuluttua painua alas, jääden tuijottamaan vastaan, ja ruveten sitten ärhentelemään Lukin ja Liekon kanssa, jotka jo olivat joutuneet takakarvoihin kiinni. Silloin heittäytyi Ilves-Matti lumen sisään, ja samassa pamahti hänen ylitsensä kaksi laukausta. Kontio kaatui hangelle, sätkytellen jalkojaan ilmassa hetkisen, nytkähtäen pari kertaa ja jääden liikkumattomaksi.

-- Siinäpä rupesi olemaan jo hiukan kiperät paikat, hymyili ukko. -- Vaikka tiesinhän minä, että kyllä se seisottuu, kun sitä oikein silmiin katsoo karvaa räpäyttämättä. Mutta uskoa siinä pitää olla!

Talven jännittävimpiä metsästysretkiä oli tämän lisäksi muuan ilveksen ajo.

Ukko oli jäänyt kotiin, nylkemään edellisinä päivinä saatuja kettuja, kun Paavo ja Erkki aamun valjetessa olivat hiihtäneet metsään katsoakseen, olisiko sillä nyt mitään annettavaa. Puolisen päivää he jo olivat viipyneet poissa, kun ukko yht'äkkiä kuuli pirttiin raivoisan haukunnan jostakin läheltä. Hän sieppasi pyssynsä, kuunteli portailla, hypähti suksille ja lasketti Erakkojärven jäälle. Tuskin hän oli sinne päässyt, kun näki harmaan pedon matalana kiitävän jään poikki, mutta pyssyn kantomatkan ulkopuolella. Leimauksena hän viiletti jälestä. Peto katosi pensaikkoon järven takana. Samassa tulivat näkyviin koirat, jotka jälkiä myöten juuri laskeutuivat jäälle. Heti heidän perässään Paavo ja Erkki, molemmat vähissä vaatteissa. Erkki oli jo heittänyt paidankin yltään, jottei sekään olisi haittana selkään jäätymässä. Iho punoitti tulipalopakkasessa.

Ilves-Matti oli päässyt muutamia satoja syliä toisista edelle, ja vaikka olikin jo vanha mies, pysytti hän parin tunnin ajan välimatkan melkein muuttumattomana, silloin tällöin sinkautellen hänkin liikoja vaatekappaleita päältään. Vihdoin kuulivat hiihtäjät koirien haukunnan pysähtyvän, joutuen itsekin pian luo.

Jylhän louhikkorinteen alla he näkivät Lukin ja Liekon äreästi haukkuvan, telmien korkean lakkapääpetäjän alla. Pian keksikin miesten silmä petäjän latvasta otuksen. Ukko ampui. Samassa tulla roiskahti ilves alas, mutta ponnahuttihe viereiseen puuhun ja siitä niin nokkelasti suoraan Paavon niskaan, ettei kukaan kerinnyt aavistaakaan. Mies ja peto painuivat lumeen, ja nyt alkoi ankara kamppailu, koirien joutuessa samaan rytäkkään. Ampuminen ei voinut tulla kysymykseenkään. Mutta silmänräpäyksessä oli vieressä ukko, ja nopeasti iski hän hiihtokeihäänsä pedon kylkeen. Vaan kun hänen piti varoa miestä, ei isku ollut kyllin tehokas. Peto ponnahti irti uhristaan, syöksyen nyt suoraa päätä Erkkiä kohti. Mutta tämä oli varuillaan ja upotti keihäänsä ilveksen niskaan. Siihen se kellistyi.

Paavo nousi hangesta, kopasi olkapäätään ja sitten kylkeään, molemmissa aikamoiset haavat, joista veri virtanaan valui hangelle.

-- Kah! Eikö siinä sen pahemmin käynytkään! murahti hän, alkaen repeytyneen paitansa kaistaleilla sitoa haavojaan, johon työhön Ilves-Matti heti kahlasi avuksi, mutisipa vielä verensulkusanatkin siinä puuhatessaan.

Nopeasti piti liikkua. Pakkanen yltyi armottomasti, ja hiihtäjillä ei ollut paljoakaan verhoa yllään, puhumattakaan Erkistä, joka siinä punoitteli paljaana kuin kiiliäinen. Hän roikotti ilveksen harteilleen -- lämmittihän se edes hieman -- ja alkoi edeltä hiihdellä kotiin päin. Toiset seurasivat hitaammin perässä. Olisipa sellaisen rytäkän jälkeen joltakin toiselta hiihtämättä jäänyt, mutta Paavo lykki tanakasti toisella kädellään, tullen hyvää vauhtia ukon jäljessä. Koskihan haavoihin aikalailla, varsinkin olkapäässä olevaan, mutta hammasta purren hän sen kesti, koettaen yhä vain kiihdyttää menoaan, hikisten vaatteiden ruvetessa jäätymään.