Part 3

Kellojen kilke häipyi häipymistään. Isäntä astui akkunan ääreen, luodakseen vielä viime silmäyksen menijöihin. Siellä ne ajoivat jo jäällä, poliisi vankien kera ensimmäisessä, molemmat apurit toisessa hevosessa. Perässä vieri tumma keränen. Se oli Lukki, joka alakuloisesti hölkäten seurasi isäntiään tälle surulliselle retkelle.

VI.

Murheellisella näytti maailma poikain silmissä, heidän nyt vankikyydillä kulkiessaan kirkonkylää kohti. Syvimmin painoi heitä tietoisuus siitä alennustilasta, mihin heidät oli saatettu väärien syytöksien nojalla.

Tie kiemurteli lumisia kangashongikoita, kohoili korkeita mäkiä, pistäytyi jonkun pikku järven jäälle, noustakseen sieltä jälleen jylhää rinnettä huimaavaan korkeuteen. Pohjoisessa kohosivat taivaalle mahtavina möhkäleinä Rukatunturin, Valtavaaran ja Pyhätunturin ylevät paljakot. Niiden näkeminen saattoi poikien vapaudenkaipuun aivan huippuunsa.

Oi noita vapaita tuntureita, jotka puhtaina kohoavat maailman alhaisuudesta pyhää taivasta kohti! Niitä ei sido, ei kahlehdi mikään. Vapauden temppeleinä ne kautta aikojen kohottavat lakensa pilvien yli, valaen aina mieleen omituisen vapautuksen tunteen, joka vastustamattomasti valtaa ihmisen, hänen niitä nähdessään tai niille noustessaan.

Tällaisia tunteita tunsivat nyt pojatkin. Tuskinpa osasivat he niitä ehjiksi ajatuksiksi mielessään luoda, mutta vaistomaisesti väräytti heitä kuitenkin tunturien näkeminen, saaden heidän povensa vapaudenhalusta kiivaasti kohoilemaan.

Pääsisipä nyt tuonne tunturille! Ja saisi viilettää suksillaan huimasti rinnettä alas. Tai pääsisipä minne tahansa! Samapa se, kunhan vain vapauteen pääsisi. Ennemmin vaikka takaisin Kärppävaaraankin kuin ruunun vankeuteen.

* * * * *

Ihminen ei voi käsittää, mikä Jumalan lahja vapaus on, ennenkuin hän sen on menettänyt!

Masentuneina ja sekavin tuntein saapuivat pojat kirkolle, jossa heidät suljettiin pieneen, rautaristikko-akkunaiseen sivurakennukseen vanginvartian talossa.

Siihen saakka olivat he saaneet tunteensa hillityiksi, niin etteivät vangitsijat voineet päältäpäin nähdä, mitä sisässä liikkui, mutta jäätyään nyt yksin he vaipuivat raukeina oljille pitkäkseen, voimatta enää estää silloin tällöin pientä nyyhkytystä ja ruumiinsa outoa vavahtelua.

Iltapuoleen he kuitenkin hiukan tyyntyivät, koettivat rohkaista toinen toistaan ja alkoivat tunnustella ovea, seiniä, lattiata, eikö mistään pääsisi murtautumaan ulos. Tietoisuus omasta syyttömyydestään antoi heille sen varman vakaumuksen, että heillä oli luonnollinen oikeus paeta, jos siihen vain vähänkin tilaisuutta ilmenisi. Mutta tästä häkistä karkaaminen tuntui mahdottomalta. Ei missään näkynyt pienintäkään pakotietä, kaikkein vähimmin akkunassa, jota ulkopuolelta peitti paksu rautaristikko.

Saapui yö, mutta unen päästä oli vaikea saada kiinni. Tuntikausia levottomasti piehtaroituaan pahnoilla he kuitenkin viimein vaipuivat raukeaan lepoon.

Kauan he eivät kuitenkaan vielä olleet nukkuneet, kun yht'äkkiä heräsivät heikkoon lasin helähdykseen. Yö oli pimeimmillään. He eivät voineet nähdä mitään, kuulivat vain hiljaista ryskettä akkunan takaa sekä heikkoa äännähtelyä:

-- Paavo! Erkki! Oletteko täällä? Pojat syöksyivät akkunaan.

-- Antti! Miten sinä olet täällä? he läähättäen kuiskasivat.

-- Tulin teitä pelastamaan! Rautakangella irtautui ristikko aika helposti. Lasiveitsen ja tervatun paperin avulla sain akkunan rikki, jottei mitään kovempaa helähdystä kuulunut. Tulkaa pian pois! Onko teillä vielä käsiraudat päällä?

-- Ei ole! Poliisi otti ne pois, sulkiessaan meidät tänne.

Pojat kipusivat ketterästi kuin oravat ulos akkunasta, ja kummasti läikähti heidän rinnassaan, kun he hyppäsivät ihanaan vapauteen.

Nopeasti he riensivät kylän pohjoispäätä kohti, jonne Antti heitä johdatti. He poikkesivat muutaman pikku mökin pihaan. Siellä oli hevonen, jonka reessä pojat ilokseen huomasivat omat suksensa, pyssynsä, selkäreppunsa ja kaiken irtaimen omaisuutensa.

-- Mutta sinäpä vasta olet kunnon veli, Antti! Ikinä emme voi unohtaa, mitä nyt teit meidän syyttömien poikasten pelastamiseksi. Tuhatkertainen kiitos sinulle siitä! Mutta samalla sanon, että jos me syyllisiksi olisimme itsemme tienneet, emme olisi karkuun lähteneet, vaikka köysillä ja hevosilla meitä olisit vankilasta ulos koettanut kiskoa! Nyt taas lähdemme puhtain mielin vapaihin erämaihin, mistä ei mikään ihmiskäsi meitä voi saavuttaa, lopetti riemuiten Paavo.

-- Mainio juttu, että otit mukaan kaikki tarpeemmekin! jatkoi Erkki.

-- Hypätkäähän rekeen, pojat, niin ajetaan hiukan matkaa salolle, jotta pääsette rauhassa metsien suojaan. Minä jatkan sitten kotiin, ja jo ennen aamun valkenemista nukun taljoillani enkä tiedä mistään mitään.

* * * * *

Aamulla, kun vanginvartija heräsi ja asteli pihan poikki sivurakennukseen vankejansa katsastamaan, oli hänen hämmästyksensä suuri, kun hän löysi kopin tyhjänä ja akkunan ristikkoineen särettynä.

Hirveä meteli nousi nyt kirkonkylässä. Suurin miesjoukoin lähdettiin karkureita etsimään ja lähetettiin kaikkiin lähikyliinkin sana heidän kiinniottamisestaan sekä ilmoitus Kärppävaaran isännän lupaamasta rahapalkinnosta, joka nyt poliisin harmiksi näytti häneltä menneen sivu suun. Suuresti vaikeutti etsintää se, että yöllä oli hiukan pyryttänyt, joten jäljet olivat kadonneet.

Rauhassa painelivat Paavo ja Erkki sill'aikaa yhä syvempiä saloja kohti, suureen erämaahan, minne mitkään takaa-ajajat eivät voineet löytää. Nyt oli kaikki suhteet muuhun maailmaan lopullisesti katkaistu. Ja hyvä niin! Ihana vapaus hurmasi heidän mieltään, ja heidän korviinsa soi entistään lumoavampana erämaan salaperäinen laulu. Nyt se soi jo lähimpien vaarojen takaa, sieltä haaveksitusta onnen maasta.

Illan pimetessä he joutuivat Nuorusen tunturin juurelle, Tavajärven taakse. Tunturin he hyvin tunsivat. Olivathan he Suininkijärveltä käsin jo monasti sen ylevätä paljakkoa ihailleet, keväisen aamuauringon läikkyessä sen kimmeltävällä laella.

Nyt he sen juurelle rakensivat vankan nuotion ja katkoivat kuusen havuja vuoteikseen sen molemmille puolille. He olivat parhaillaan levolle laskeutumassa, kun yht'äkkiä kuulivat risahduksen metsästä, jonkun matkan päästä.

Pojat säpsähtivät. Erkki kohoutui polvilleen, tarkastaen tiukasti äänen kuuluntaseutua. Paavo tapaili pyssyään.

Samassa heidän korviinsa kajahti haukunnan räsähdys aivan vierestä.

-- Lukki! huusivat pojat hämmästyksissään.

Koira syöksyi vihurina heidän luokseen, nuolasi Paavoa kasvoihin, haukahti, syöksyi vasten Erkkiä, hypähti jälleen Paavon luokse ja jäi sitten läähättäen katselemaan vuoroin toista, vuoroin toista isännistään.

Poikien ilo oli rajaton. Ainoastaan metsämies ja eränkävijä voi täysin ymmärtää, mitä merkitsee hyvä koira erämaan toverina, puhumattakaan siitä, jos aavistamattaan saa takaisin oman koiransa, johon on sydänjuuriaan myöten kiintynyt ja jonka on luullut ikipäiviksi menettäneensä.

Lukki oli nakertanut poikki riimunvarren, jolla se poliisin luona oli ollut kiinnikytkettynä, ja lähtenyt sitten etsimään isäntiään, löytänyt jäljet, seurannut niitä ensin mökille, missä pojat olivat nousseet hevoseen, juossut tietä Suininkijärvelle päin, kunnes taas yht'äkkiä tunsi tutut jäljet, jotka johtivat suksen laduille. Silloin se heti oli selvillä asiastaan, ja vaikka jäljille jo olikin lunta tuprunnut, tuntuivat ne koiran tarkkaan nenään, niin että se helposti pysyi niillä, saapuen vihdoin perille.

Pojat kaivoivat eväslaukustaan -- jonka Antti oli hyvin varustanut -- palasen poronlihaa sekä hiukan leipää nälkäiselle koiralle ja painuivat sitten rauhaisaan, onnelliseen uneen, nuotion herttaiseen hauteeseen, hiljaisen salomaan helmaan.

Hurmaavalta tuntui heistä nyt vihdoinkin olla omia isäntiään, vapaassa erämaassa, jossa vain

"kuuset ollah kuulemassa, kuutamoinen katsomassa".

VII.

Nousevan auringon punatessa itäisiä vuortenhuippuja pojat kohosivat havuvuoteiltaan. Aamu oli niin häikäisevän kaunis kuin vain peräpohjolan kevätaamu voi olla. Seudulla vallitsi syvä hiljaisuus. Ei niin risahdusta kuulunut mistään. Ja auringon ensi säteitten käydessä huurteisiin puihin loisti koko salo kuin satujen liima.

-- Onpa veliseni tämä toista kuin istua ristikkojen takana! virkkoi iloisesti Erkki.

-- No totta tosiaan! Toista on tämä! vastasi Paavo. -- Mutta kuules mikä tuolla raksuttaa...

Pojat jäivät tarkasti kuuntelemaan raksutusta, joka juuri katkasi erämaan suuren hiljaisuuden. Ääni kuului yhä selvemmin, kiihtyi ja päättyi pitkään suhinaan.

-- Metsohan siellä soi! kuiskasi Erkki. -- Vuotahan, kun minä käyn sen kumauttamassa.

Paavo nyökkäsi myöntymisen merkiksi ja otti samalla Lukkia kiinni kaulanauhasta, jottei se pääsisi peloittamaan soivaa lintua.

Erkki katosi metsään. Suhinan kuuluessa hän aina hyppäsi neljä viisi askelta, jääden raksutuksen ja narskuttelun aikana seisomaan kuin kivettynyt. Niin hän sinne hävisi huurteisten puitten sekaan.

Paavo istui hiljaa odotellen miten kävisi, ja Lukki korviaan höristellen vihelsi nenäänsä, tuon tuostakin koettaen riistäytyä irti, rientääkseen linnunpyytäjän avuksi.

Jo pamahti salo. Raksutus taukosi. Kuului oksien ropinaa ja lopuksi heikko humahdus, linnun pudotessa hangelle. Valtavana jylinänä kiiri kaiku vuoresta vuoreen, kautta tyynen ilman.

Pian tuli näkyviin metsämies saaliineen. Komea metso paistettiin vartaassa, tulen loisteen äärellä. Siitäpä tuli oiva ateria! Eikä liioin Lukki ollut pahoillaan saadessaan luut rouskuteltavakseen.

* * * * *

Ennen lähtöään eteenpäin pojat päättivät käväistä Nuorusen, koko Kuusamon korkeimman tunturin laella, katsomassa sieltä maailman avaruutta ja siellä myös mahdollisesti päättääkseen suunnan, mihin kulkunsa ohjaisivat.

He hiihtivät ylöspäin metsänrajaan saakka, jättivät siihen suksensa ja nousivat kävellen autiota paljakkoa pitkin tunturin huipulle. Sieltäpä avautui eteen valtava näky! Tuhansin kimmellyksin välkehti ympärillä huurteinen erämaa, etelässä kohousi ilmaan Ukonvaaran tunturimöhkäle, lounaassa taivaanrannalla Iivaaran mahtava kero, jalkain alla väikehti Tavajärven valkea lakeus, idässä aivan äärellä halkoi saloa Suomen rajan autio ura, kadoten kiemurtelevana juovana etelään ja pohjoiseen, koillisessa hallitsivat näköpiiriä Kivakkatunturin ja Päinuorusen mahtavat tunturijättiläiset valtakunnan rajan takana, Pääjärven valkean ulapan vartioina.

-- Hei, veliseni! Oletko ennen tällaista nähnyt? huusi Erkki riemastuneena.

Paavo ei vastannut mitään. Hän oli aivan mykistynyt suurenmoisesta näystä.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen Paavo vihdoin virkkoi:

-- No minnekäs päin tässä avarassa maailmassa me nyt kulkumme ohjaamme?

-- Päätähän sinä, vanhemmaksesi. Minulle se on sama, mennään minne tahansa, kunhan ei vaan länteen.

-- No ohjataan sitten kaakkoa kohti. Siellä on suurimmat salot. Eiköhän sieltä, rajan tältä tai tuolta puolen, jostakin löytyne meille mieluisaa erämaan kätköä, minne eivät asiattomat kulkijat osaa.

Se tulikin päätökseksi. Pojat laskeutuivat entisiä jälkiään metsän rajaan, nousivat siinä suksilleen, lipuivat varovasti rinnettä alas ja lähtivät sitten hiihtämään kaakkoisia erämaita kohti.

Parin päivän päästä he saapuivat niin jylhään seutuun, etteivät koskaan olleet moista nähneet, niin paljon kuin he saloja jo kiertäneet olivatkin. Siinä oli puu puun vieressä, ikivanhoja pilvenpiirtäjähonkia taivaalle törröttämässä ja kaatuneita keloja maassa ristiin rastiin, niin että oli oikein vaikeata raivautua lävitse. Vihdoin he pääsivät kuitenkin taas aukeammalle paikalle, huomaten samassa joutuneensa pikkuisen erämaanjärven rantaan.

Siihen he tekivät tulen ja aterioituaan ryhtyivät seutua tarkastelemaan.

-- Kuulehan! Tämä paikka olisi minun mieleiseni! virkkoi Paavo.

-- Niin minunkin! yhtyi Erkki.

-- Eiköhän jäädäkin sitten tähän?

-- Jäädään vain! Jos myöhemmin vieläkin parempi paikka löydetään, niin mikäs meitä estää muuttamasta.

Pojat etsivät tasaisen kohdan, suojaisessa notkelmassa, kalliorinteen alla, raivasivat lumen pois ja ryhtyivät heti rakentamaan siihen tilapäistä erämiehen majaa, n.s. "kämppää", ensi asunnokseen. Heillä ei ollut kuin yksi kirves, joten työ kävi hitaasti, mutta kun he muutaman päivän uutterasti ahersivat, saivat he valmiiksi kolmiseinäisen majan. Seinänraot he tarkkaan tiivistivät sammalilla ja päälle rakensivat kuusenhavuista paksun katon. Kallionpuoleinen sivu, neljännen seinän paikka, jätettiin avoimeksi, ja sen edessä poltettiin öisin rakovalkeata, joka valoi kämppään tasaista lämmintään, niin että siellä kylmemmälläkin säällä hyvin tarkeni. Mitään pahempia pakkasiahan tosin ei näin huhtikuun puolivälissä enää ollutkaan.

Eväät olivat jo aikoja sitten loppuneet, mutta hätää ei pojilla kuitenkaan ollut. Lähellä oli metsojen soimapaikka korkealla kankaalla. Sieltä he aina öisin kävivät lintuja kumahuttelemassa, saaden niitä enemmänkin kuin mitä päivässä jaksoivat syödä, joten kämpän viereen rakennettuun riistalavaan kertyi vielä varastoakin kosolti. Hengissä he sillä ravinnolla hyvin pysyivät, vaikka ei se kehutun vaihtelevaa ollutkaan.

Mutta kun kevät läheni ja rannat alkoivat sulaa, parani heidän elonsa paljon. Kiskomistaan pitkistä päreistä he koivunvitsaksien avulla nitoivat pari katiskaa, jotka he jäältä käsin kiinnittivät pohjaan, hakattuaan kirveellä tarpeelliset avannot niitä varten. Kun sitten kalan kutuaika alkoi, ammensivat he niistä päivittäin, petäjänjuurista punotun haavinsa avulla, särkeä, ahventa ja haukea, suolaten niitä suuriin tuokkosiin. Vahinko vain, että suolavarat kävivät niin niukoiksi. Olihan Antti kylläkin varustanut laukkuun tätä metsäeläjän välttämättömintä tarveainetta puolisen leiviskää matkaan, mutta säästellen sitä piti kuitenkin käyttää, kun ei ollut vähintäkään tietoa, milloin uutta onnistuisi saamaan.

Kun jäät sulivat, koversivat he hongan kelosta ruuhen, meloen sillä pitkin ihanata erämaanjärveänsä, joka noin virstaa pitkänä, ehkä sataviisikymmentä syltä leveänä päilyi vuorten ja harjujen välisessä syvänteessä, synkän metsän sisässä. Sitä järveä oli melkein mahdoton huomatakaan salolta käsin, ennenkuin oli joutunut aivan rantaäyräälle.

Eipä taitanut tämän järven rannalle moni ihminen vuosisadassa eksyäkään. Niin kerrassaan koskemattomalta näyttivät kaikki sen ympäristöt ja koko sen luonto.

Pojat tunsivat itsensä hyvin turvallisiksi ja onnellisiksi nykyisessä elämässään. Öisin ja aamuisin he metsiä kävivät, päivisin kalakatiskoillaan pelailivat, laulellen järveä meloivat ja iltaisin kämpässään tarinoita kertoilivat.

-- Tämäpä vasta on elämää! En vaihtaisi tätä mihinkään autuuteen maailmassa! myhäili Paavo tyytyväisenä muutamanakin iltana, kun yö jo läheni ja honkainen rakovalkea hiljaa räiskyen paloi kämpän edustalla.

-- En liioin minä! yhtyi Erkki. -- Tällaista olen aina ikävöinyt. Suininkijärven talossakin ollessamme, vaikka siellä olikin niin hyvä olla...

* * * * *

Lempeä kevätyö peitti pehmeään hämäräänsä maan. Kaukana maailman humusta nukkuivat erämaan turvallisessa kätkössä onnellisina ja vapaina erämaan pojat.

VIII.

Juhannus oli ovella. Koko luonto aivan säteili nuorekasta ihanuuttaan. Raikas kevään henki tuntui vielä ilmassa, vaikkakin se päivä päivältä heikkeni, auringon valaessa huumaavaa kesän henkeä ja päivä päivältä yhä kuumempana kohotessa koillisesta järven takaa, lakkapäisten petäjäin latvoista.

Oli tyyni ja rauhallinen aamu. Ei niin viriä järven pinnalla. Syvä rauha vallitsi koko erämaassa.

Pojat olivat juuri nousseet. He laskeutuivat rantaan ja lähtivät ruuhellaan hiljaa meloen uittamaan uutta katiskaansa pitkin ruohikon rintaa, pientä lahdeketta kohti, jonka he edellisenä päivänä olivat mainioksi katiskapaikaksi katsoneet. He saapuivat kohdalle ja alkoivat siinä pohjasta työnnellen tunkeutua ruohikon lävitse rantaan, kiinnittääkseen sinne pyydyksensä johdeaidan.

Tultuaan jo rantapiihin he huomasivat, että siitä jatkuikin suurten, tiheäin puiden välitse aivan kapea salmeke, tai puron suun tapainen, suoraan metsään. Sitä oli mahdoton huomata kauempaa järveltä. Tuskin sylen päästä rannastakaan sitä vielä aavisti, niin kokonaan se oli puitten ja ruohikon peitossa.

-- Taidettiinkin joutua puron suuhun? virkkoi Paavo.

-- Niinpä näyttää. Mutta mitenkäs minusta tuntuu siltä, kuin se levenisi metsään päin? jatkoi Erkki, kurkistettuaan aukosta puitten alitse.

-- Niinpä tosiaankin! Katsotaanhan pääseekö siitä pitemmällekin? Jospa sieltä vielä hyvänkin kutupaikan löytäisimme!

Pojat ruuhineen työntyivät aukosta sisään. Vettä oli sen verran, että siitä pienellä venheelläkin olisi saattanut kulkea. Kas! Väylä leveni tosiaankin vähitellen, ja noin parinkymmenen sylen päästä avautui eteen pieni, pyöreähkö lampi, tuskin kolmeakymmentä syltä laidasta laitaan.

Sen rannat kasvoivat tuuheata metsää, paitsi läntisin pohjukka, jossa pojat hämmästyksekseen huomasivat aivan kuin vanhan viljelysmaan tapaisen pienehkön aukeaman. Siinä he nousivat maihin.

-- Mutta mitäs tämä on? ihmetteli Erkki. -- Eikös tuossa näy ojansijasiakin?

-- Niinpä tosiaankin! Ja tuossa selviä kiviraivauksia! Peltohan tässä on ollut! Ja ehkäpä asumuskin joskus maailmassa?

Kierreltyään pellon seutuja pojat löysivät polun, joka tosin jo kasvoi vesakkoa. Mentyään sitä myöten parikymmentä askelta he pysähtyivät vielä suuremman hämmästyksen vallassa.

Tiuhasta metsästä kuumotti jotakin tummaa, jonka he heti huomasivat rakennukseksi. Lähemmäksi astuessaan he näkivät edessään vankoista hirsistä kyhätyn pirtin luukkuakkunoineen ja mataline ovineen. Katto oli hiukan luhistunut, sille kaatuneen hongan painosta, mutta muuten näytti rakennus ainakin päältäpäin olevan kunnossa.

-- Onpas se oikean piilopaikan löytänyt, joka tänne on asumuksensa tehnyt! virkkoi Paavo.

-- Mikähän eläjä lie ollutkaan? tuumi Erkki. -- Pellon ja polun vesakosta päättäen on tämä tuskin pariakymmentä vuotta vielä asumatta ollut.

-- Siltä se näyttää.

-- Kurkistetaanpas sisälle.

Pojat raottivat ovea. Naristen se aukeni turvonneilla puusaranoillaan. He astuivat sisään, mutta perääntyivät samassa kauhistuen ovelle päin. Avoimesta ikkunaluukusta sisäänvirtaavassa valossa he näkivät lattialla lähellä toista seinustaa ihmisen pääkallon sekä penkillä sen kohdalla ryysykasan, siitä esiinpistävine ihmisluineen.

Säikähtyneinä he palasivat jälleen pihalle, istahtaen nurmikolle tuumimaan.

Mikähän eläjä siinäkin lie ollut, aikansa ahertanut ja yksinäisyyteensä kuollut? Vai olisiko murhattu? Ei! Mahdotonta ajatella näillä mailla! Elämän illan saapuessa on ukko varmaan rauhallisena kallistunut vuoteelleen ja siihen ikuiseen uneensa nukkunut, yksinäisenä ja unhotettuna, sitten aikaa myöten lahonnut, ja kallokin oli romahtanut lattialle. Niin se on käynyt, päättelivät pojat.

-- Mitäs nyt teemme? kysyi Erkki. -- Pirtti olisi meille tarpeen ja asunnoksi sopiva, mutta kun siellä on niin kamalata sisällä. Eihän sinne hirviä enää mennäkään, vielä vähemmin asumaan asettua.

-- Niinkö tuumit? virkkoi Paavo ja hetken aprikoituaan jatkoi:

-- Eiköhän tässä kuitenkin ole selvintä toimittaa kuolleelle kunniallinen hautaus, raivata pirtti kuntoon ja ottaa vastaan se perintönä edesmenneeltä saman salon eläjältä?

Kaamealta tuntui kyllä tähän toimenpiteeseen ryhtyminen, mutta olivathan pojat monasti elämässään jo saaneet karaistua mitä kovimpia mielenliikutuksia kestämään ja omia tunteitaan voittamaan. Niinpä he nytkin pian saivat mielensä tasapainon takaisin ja astuivat rohkeasti pirttiin.

Vainajan viimeiset jäännökset he käärivät makuulavalta saamaansa hurstivaippaan, kaivoivat läheiseen hongikkoniemeen haudan ja laskivat ukon sinne rauhassa viimeistä lepoaan nauttimaan. Peitettyään haudan ja vieritettyään kiven sen merkiksi he vielä pitkän aikaa seisoivat hatuttomin päin vakavina sen äärellä, lukien hiljaa Isämeidän ja Herran siunauksen sekä laulaen pari varhaisimmassa lapsuudessaan oppimaansa virttä.

* * * * *

Sen jälkeen he palasivat pirtille takaisin, tehden samalla pari uutta löytöä. Pirtti oli tähän saakka niin kokonaan kiinnittänyt heidän huomionsa, etteivät he lainkaan olleet nähneet aittaa läheisellä louhikkorinteellä ja pikku saunaa syrjäisessä rantalepikossa.

-- Onpas tämä nyt oikein Jumalan lahja meille erämaan eläjille. Puhumattakaan hyvästä pirtistä saimme vielä valmiin saunan ja aitankin! virkkoi Paavo.

-- Kiitos Hänelle tästä odottamattomasta hyvyydestä! jatkoi Erkki ilosta väräjävällä äänellä.

* * * * *

Melottuaan sitten kämpälleen -- sinne ei ollutkaan kuin satakunta syltä -- he sieltä maitse kantoivat pirtille kaiken omaisuutensa.

Sitten vasta he ryhtyivät tulevaa kotiaan tarkemmin tutkimaan. Ovenpuoleisessa nurkassa oli taitavasti ladottu savupirtin uuni, pitkin seiniä kiersivät halkaistuista hirsistä kyhätyt penkit, ja peräseinällä sijaitsi ristikkojalkainen pöytä. Kaapintapaisesta nurkkakomerosta he löysivät padan, teekeittiön ynnä muut tarpeelliset keitinkompeet sekä joukon ruoka-astioita. Löytyipä sieltä isohko peltirasiallinen sokeriakin sekä avaamaton naulan paketti teelehtiä tinapaperikääreessään. Nämä näyttivät vielä hyvinsäilyneiltä, kun taas kaikki muu, mitä hyvää siellä lie ollutkin, oli kerrassaan mädäntynyttä ja homehtunutta.

Peränurkassa, kaapin vastakkaisella sivulla, he näkivät komean jumalankuvahyllyn, sekä pitkin seiniä runsaasti jumalain ja pyhimysten kuvia outokielisine allekirjoituksineen. Pöydällä oli useitten pienempien kirjojen joukossa paksu nahkakantinen, jonka he kuvista päättäen arvasivat raamatuksi, vaikk'eivät sen tekstistä tunteneet kirjaintakaan.

-- Tämän näköiseksi minä arvelen ryssäin raamattua, virkkoi Erkki.

-- Sehän se kai onkin.

-- Täällä on siis asunut ryssä.

-- Siltä näyttää.

-- Ja hurskas mies.

-- Enemmän kuin hurskas, kaikesta päättäen. Minä luulen, että se on ollut oikea erakko, tai munkki, miksikä niitä sanotaankaan, tuumi Paavo.

-- Jaa! Erakko. Niinpä on saattanut ollakin. Kas kun ei heti mieleeni juolahtanut. Niitä kuuluu näillä tämän pitäjän saloilla aikoinaan elelleen paljonkin, ja hurskaita ja hyviä miehiä olivatkin olleet, kuulin kerran ukko Korhosen kirkolla kertovan, kun hän puheli rovastin kanssa, sattuessani siinä vieressä seisomaan. Niin hän sanoi. Muuta en heistä tiedä. Oletkos sinä koskaan kuullut niistä puhuttavan?

-- Olenhan minä. Tavajärvellä kuuluu elävän vieläkin yksi niistä, kertoi Rajalan mies viime kesänä Kärppävaarassa käydessään.

-- Vai Tavajärvellä, jonka sivuitse keväällä hiihdimme.

-- Niin.

-- Ukko Korhosen puheesta jäi minulle mieleen, että nämä erakot olivat joitakin lahkolaisia, "vanhauskolaisia", kuten hän sanoi, jotka olivat Venäjän hallituksen ja pappien vainoa paeten etsineet turvapaikkoja suomenpuoleisissa erämaissa, siellä yksinäisyydessä ja rauhassa omaa jumalataan palvellakseen. [Yhden tällaisen erakon tapasi vielä elossa tämän kertomuksen kirjoittajakin v. 1909 Kuusamon Tavajärvellä käydessään.]

-- Kyllä varmaan on tämänkin pirtin asukas ollut juuri sellainen hurskas mies. Ja tämän sopukan kätköstä ei häntä mikään vainooja voinut löytää. Se ainakin on varma asia se!

-- Kunnia miehelle ja rauha hänen tomulleen! lopetti Erkki, niinkuin oli kuullut vanhempien miesten tällaisessa tapauksessa sanovan. -- Kiitos vielä hänelle siitä, mitä hän nyt perinnöksi meille jälkeentuleville "erakoille" on jättänyt. -- Mutta annetaankos me kuvien olla seinällä?

-- Annetaan olla vain, ukon muistoina! Eihän ne meitä pahenna, vaikk'emme samaa uskoa olekaan.

-- Niinpä minunkin mielestäni.

-- Kirjat sen sijaan voimme viedä aittaan, niillähän emme mitään tee, mutta voihan niistäkin ehkä joskus maailmassa jollekin hyötyä olla. Ja ovathan ne joka tapauksessa Jumalan sanaa.