Part 10

Miesten hiihtäessä nyt täysin voimin alkoi koirien haukunta kuulua yhä selvempään. Pian se kaikui jo heleänä ja raikkaana suoraan aukean suon takaa, vaaran rinteeltä.

-- Siellä ne nyt kemmertävät metsänkissan keralla, myhähti Ilves-Matti.

Kohta he saapuivat suon yli, alkaen samassa varovin vedoin, kohoutua vaaran rinnettä ylöspäin. Siellä jo näkyi Kiron häntä keikahtelevan lumisen kiven kupeella. Liekko hypähti vastaan, töllötti hetkisen miehiä silmiin ja hävisi taas työhönsä, alkaen nyt entistä raivoisammin haukkua.

Miehet kurkistelivat tarkkaan petäjäin latvoja, hissutellen puulta puulle, mutta huomaamatta ilvestä missään. Samassa he saapuivat jo aivan koirien ääreen, nähden harmikseen, että ne ärhentelivät vuoren sisään vievän louhikkohalkeaman suulla. Sinne oli siis ilves kadonnut kaikkein pahimpaan kolmin.

Miehet tuumivat ja tuumivat mitä tehdä. Aluksi he koettivat kangilla käännellä suurimpia kiviä syrjään, päästäkseen lähemmäksi pedon kätköpaikkaa. Mutta se oli toivotonta työtä. Sitten he rakentelivat pikku nuotioita kolun aukkopaikkoihin, koettaen savuuttamalla ajaa otusta piilostaan. Mutta sekin osoittautui pian turhaksi hommaksi. Savu ei nähtävästi mennyt mitään kautta perille asti.

-- Tämä on turhaa työtä! virkkoi viimein Ilves-Matti. -- Parhaaksi harkitsisin nyt menemisen Tormuan taloon, jonka pitäisi olla tuossa parin virstan päässä auringon laskua kohti. Siellä sitten odottelisimme, kunnes tupsukorva lähtisi piilostaan aukealle salolle, kävisimme joka päivä katsomassa, ja nähtyämme jälkien vievän kolusta ulos jatkaisimme taas leikkiä. Tällä kertaa ei minulla ilveksen saamiseen ole muuta keinoa, vaikka nimeni onkin Ilves-Matti.

Se tulikin päätökseksi. Ilta alkoi hämärtää. Koirat kytkettiin kiinni ja ruvettiin hiihtämään taloon päin. Tarkan muistinsa nojalla Ilves-Matti osasikin pian taloon, jossa hän monesti aikaisemmilla retkillään oli ystävällisen yöpymispaikan löytänyt. Muistipa Paavokin pari kertaa Kiannalla käydessään tässä poikenneensa.

Miehet astuivat pirttiin, tervehtivät isäntäväkeä, selittivät asiansa, nostivat märät jalkineensa uunin pankolle kuivamaan ja istahtivat penkille, kopeloiden tupakkavehkeitään esille, vetääkseen makeat sauhut päivän ponnistusten ja vaivojen päälle.

Ilves-Matti parhaillaan peukaloi tupakkata piippuunsa, ja talon isäntä oli juuri päreellä kiikuttamassa valkeata Paavolle, kun molemmat vieraat jäivät sanattomina katsomaan tyttöä, joka silloin astui kamarista pirttiin, tuoden tarjottimella kahvikuppeja.

Miten nuo kasvot ovat niin tutut? tuumivat molemmat. Samassa huomasi tyttö vieraat ja säpsähti. Tarjotin oli tipahtaa kädestä.

-- Paavo ja Ilves-Matti! huudahti hän riemastuen.

-- Iro! Iro! Sinäkö se olet? Mitä ihmettä tämä on? huusi Paavo, hypähtäen seisaalleen ja ottaen tyttöä käsistä. -- Enpä yrittänyt sinua tunteakaan, kun ei ollut punanauhaa otsallasi ja karjalaispukua ylläsi!

-- Iro! Niinpä totta tosiaan! Iro! Tässähän meillä on se kuollut ja karkulainen! Olisipa Erkki nyt täällä! virkkoi Ilves-Matti.

Syntyipä siitä iloinen kohtaus, jota kummissaan katseli talonväki, tajuamatta rahtuakaan.

-- Ja me kun olemme luulleet sinun jo olevan tuonelassa, me kaikki, niin kotiväkesi kuin muutkin, paitsi Erkki, joka yhä etsii sinua saloilta ja salokylistä niinkuin hullu. Mekään emme ole häntä nähneet, koko miestä, sitten maaliskuun, jatkoi Ilves-Matti.

Illan kuluessa Paavo kertoili tytölle kuulumisia kotipuolesta ja sen tapahtumista, Joron pojan "hääretkestä", rosvojen tunnustuksesta ja Jorolle annetun lupauksen purkaantumisesta, jonka kaikki suureksi suruksensa luulivat nyt tapahtuneen liian myöhään tuodakseen enää onnea mukanaan.

Iron ilo oli rajaton. Nythän siis on poissa sekin este onnen tieltä!

Ennenkuin väsyneet metsämiehet rupesivat levolle, kertoili hän puolestaan heille omia vaiheitaan kotoa lähdettyään:

-- Kun tiesin hääpäivän olevan ovella, katsoin pakenemisen ainoaksi pelastuksekseni suuresta onnettomuudesta. Aamulla toisten vielä nukkuessa läksin pirtistä, niinkuin olisin aikonut lypsylle navettaan, mutta hypähdinkin suksilleni ja riensin pois nukkuvan kylän näkyviltä. Ilokseni havaitsin vielä hangenkin niin kovaksi, etteivät sukset siihen piirtäneet latua. Laskeuduin joelle, päästäkseni sitä kautta nopeammin metsän peittoon, kiersin sulan, koskenniskan yläpuolelta, pääsin kankaalle ja aloin työnnellä länttä kohti.

Raskaalta tuntui kodin jättäminen, mutta tuhat kertaa raskaammalta kuitenkin Heinäjärven Joron pojalle joutuminen.

Keli oli mainio ja matka sujui nopeasti. Tarkoitukseni oli jollakin tavoin löytää Erakkojärvelle, josta Erkki minulle oli kertonut ehkä enemmän kuin kellekään muulle, ja jonka luulin mielessäni näkeväni ilmielävänä. Tuumin, että kyllähän te jonkun keinon keksitte, kunhan vain luoksenne pääsen.

Hiihdin ensimmäisen päivän ja syödä napostelin vähäisiä eväitäni. Yöt olivat silloin jo valoisia. Hiihdin yön ja toisen päivän, tuntematta silloin vielä suurempaa väsymystä. Etsiskelin Suomen rajan seutuvilta, mutta Erakkojärven tapaistakaan en löytänyt mistään. Luulin tulleeni liian pohjoiseen. Aloin painua rajaa myöten yhä etelämmäksi. Jollakin suolla eksyin kuitenkin rajasta. Ilta alkoi tulla ja sen mukana yht'äkkiä armoton väsymys. Samassa jouduin talvitielle ja ryhdyin sitä myöten hiihtämään eteenpäin. Vihdoin musteni maailma silmissäni, minä tunsin kaatuvani ja heräsin vasta näiden hyvien ihmisten reessä, joiden luona siitä lähtien olen ollut, koettaen työlläni palkita heidän hyvyyttään.

-- Niin, me olimme silloin tulossa Kentjärveltä, tarttui tytön kertomukseen Tormuan ukko, -- Kentjärveltä, jonne meidän tyttäremme viime talvena emännäksi vietiin, ja ajoimme parhaillaan Näränkävaaran tienoilla, kun eukko huudahti: "kas tuollahan on ihminen tiellä pitkänään!" Pysäytimme hevosen ja näimme karjalaistytön, jota ensin luulimme hengettömäksi. Pian huomasin kuitenkin hänessä vielä elonmerkkejä, nostin rekeen eukon viereen, ja sinne hänet lämpöisesti peitettiin heiniin sekä nahkasiin. Jonkun ajan kuluttua tyttö avasi silmänsä, ja kysyttyämme "onko sinulla kylmä?" vastasi hän, että "nyt on hyvä olla". Sen vuoksi ajoimme suoraan kotiin, päästenkin tänne jo ennen puolta yötä. Tyttö oli hyvin väsynyt ja raukea. Minä annoin hänelle viinaryypyn ja lämmintä maitoa. Sitten hän nukkui, pysyen vuoteessa neljättä päivää. Me koetimme parhaamme tytön virkistämiseksi, ja tulihan siitä ihminen kuin tulikin.

-- Ja sitten minä pyysin saada työtä talosta, johon isäntäväki suostuikin, jatkoi Iro. -- Enkä kertonut mitään siitä, että olin kotoa paennut. Sanoin vain olevani turvaton tyttö ja työn tarpeessa. Sain pian muuten tietää, että tekin erakkojärveläiset olette joskus tänne asti retkillänne osuneet, ja se toivo nyt kyti mielessäni, että te minut joskus löytäisitte, kun en minä puolestani voinut löytää teitä. Nyt se ihme onkin tapahtunut.

-- Se ihme on tapahtunut! virkkoi emäntä. -- Ja pelkäänpä, että menetämme pian Iromme, joka meille jo on tullut melkein kuin omaksi tyttäreksi ja ollut niin suureksi hyödyksi kaikessa. Mutta suomme hänelle mielellämme onnensa kaikkien kärsimysten jälkeen, joista nyt vasta tänä iltana olemme tiedon ja oikean käsityksen saaneet.

-- Kenellenkäs me sitten onnea soisimme, jollei Irolle! Erakkojärven Erkin omana uskomme hänen pääsevänkin onnea niin lähelle, kuin sitä ihminen voi päästä, lopetti Tormuan ukko isällisestä hymyillen.

* * * * *

Aamun valjettua alkoivat Ilves-Matti, Paavo ja Iro hankkiutua matkaan, suoraan Käpäliä kohti. Metsämiehet päättivät nyt tässä ilossa jättää eilisen ilveksensäkin tormualaisten huostaan, selittäen sen olopaikan tarkkaan.

-- Käykää Erakkojärvelläkin joskus katsomassa! huusi Paavo, suksille noustessaan. -- Siellä voitte tavata Ironkin! Ja tietä kysykää Konttisesta. Sieltä he kyllä osaavat neuvoa. Terveheks' jääkää!

-- Onnea matkaan! Onnea, onnea Irolle! huusivat tormualaiset vielä, matkamiesten jo noustua suksillen ja alettua työntyä jokivartta ylöspäin Hossan taloa kohti.

Reippaasti sujui matka. Miehet ihmettelivät Iron notkeata ja joustavaa hiihtoa.

-- Niinhän sinä tulet kepiästi, kuin olisit suksilla syntynyt! hymähti Ilves-Matti tyytyväisenä tytölle, huomatessaan tämän hyvästi pysyvän mukana tiukanpuoleisessakin tahdissa.

-- Eipä ne minun varpaitteni kärjet ensi kertaa mäystimissä olekaan! naurahti tyttö.

Keli oli hyvä, joten ensimmäisen päivän iltana jouduttiin jo Kurvisenvaaran taloihin. Toisena päivänä hiihdettiin siitä Konttisen rajataloon ja kolmantena päivänä lähdettiin salojen halki Käpäliä kohti. Jo katkaistiin Suomen raja.

-- Voi veljet, jospa tietäisitte kuinka ihanalta tuntuu taas olla Karjalan puolella! Ei missään ole metsät niin mieluiset, järvet niin kirkkaat, ihmiset niin iloiset kuin Karjalassa! huudahti Iro.

-- Totta puhut, tyttö! Sen olen minäkin oppinut näkemään, virkkoi Ilves-Matti.

-- Karjalassa ja Erakkojärvellä! lisäsi Paavo Iron puheeseen, katsoen samalla veitikkamaisesti tyttöön.

-- Erakkojärvellä! Niin ehkäpä sielläkin, mutta sehän onkin kuin Karjalaa! jatkoi Iro. -- Eihän siitä kuulu olevan kuin pari aironvetoa Karjalan pyhään maahan. Mutta mitäs, mitäs minä kuulin Tormuasta lähdettäessä! Joko sinne Erakkojärvelle löytävät muutkin kuin sissit itse?

-- Jo löytävät! Se syy on poistunut, minkä tähden elimme muitten ihmisten saavuttamattomissa. Siitä saat myöhemmin kuulla. Erakkojärvelle on tästä lähtien jokainen kunnon ihminen tervetullut.

-- Minäkin? kysäsi Iro, veitikka suupielessään.

-- No sitä en tiedä! Saat kysyä Erkiltä! nauroi vastaan Paavo.

* * * * *

Keli alkoi huomattavasti huonontua. Idästä rupesi tuulahtelemaan kosteasti. Tuuli kiihtyi nopeasti. Lumi alkoi jo hangella kirmata, iskien ilkeästi hiihtäjiä kasvoihin. Pian syöntyi taivaskin lunta syytämään, ja tuossa tuokiossa nousi hirvittävä pyry ja rajuilma.

-- Minnekäs nyt? kysäsi Ilves-Matti. -- Eihän tänne vastatuuleen petokaan kehtaa painella. -- Raskaaksi se käypi, ja aukeilla suopaikoilla mahdottomaksikin, virkkoi Paavo. -- Käännytään Erakkojärvelle! Tästähän ei sinne ole kuin viiden kuuden tunnin matka, ja päästään melkein myötälaitaseen.

Niin päätettiinkin tehdä. Mutta pyry kiihtyi aivan suunnattomasti ja teki jo myötälaitaseenkin hiihtämisen niin vaikeaksi, että matkamiehet vasta illan pimetessä ehtivät Erakkojärvelle, kymmentuntisen ankaran työn jälkeen. -- Vahinko, ettet nyt voi nähdä ihanaa seutuamme lainkaan, tai että näet sen nyt ensi kertaa elämässäsi tällaisessa myräkässä, virkkoi Paavo Irolle, heidän jo laskeutuessaan jäälle. -- Mutta toivon, ettei se silti ennusta sinulle täällä elämäsi varrelle tällaista myrskyä.

-- Ennustakoon vaan vaikka sitäkin. Ei se mitään. Se on oikein minun mieleistäni. Eihän tyynen päivän ihanuutta huomaisikaan, ellei olisi myrskyä välillä. Ja mitä on rauhaisa suvanto erämaanjoessa? Sellaisenaan ei mitään. Mutta laskepa kymmenen kiljuvaa koskea, niin ymmärrät, mitä on suvanto niitten alla.

-- Sinähän puhut kuin oikea erämaan tyttö! virkkoi nyt Ilves-Matti. -- Sinä puhut totta! Puhtainta totta. Kovaa on täällä elämä, kovaa ja karskia, mutta rauha ja onni myös syvempää kuin missään muualla.

Samassa saapuivatkin he pihaan ja kävivät pirttiin. Paavo viritti tulen päreeseen, ja Ilves-Matti rakensi aika tervasrovion takkaan. Hartaana polvistui Iro jumalankuvien eteen, ja hänen sydämestään kumpusi Korkeimman kuuluville valtava kiitos kestetyistä elämän myrskyistä ja sen heloittavista poutapäivistä.

Kaameasti mylvi ulkona myrsky, mutta sisällä oli lämmin ja hyvä olla. Iro ihasteli kodikasta pirttiä ja hymyili huomatessaan kaikkialla jälkiä talon emännättömyydestä.

Erakkovainajan vanhassa pirtissä he nyt kolmisin istuivat, jutellen kuluneista päivistä, istuivat siinä myöhään, samovaarin hiljaa poristessa pöydällä. Usein pysähtyi kuitenkin puhelu, ja kaikki jäivät ajattelemaan Erkkiä, joka varmaan epätoivo sydämessään yhä kierteli erämaitaan, tässäkin kauheassa jumalan-ilmassa.

-- Kunhan vain saamme sinut saatetuksi Käpäliin, etsimme kyllä Erkin käsiimme ja annamme hänet sinulle. Ole rauhassa, tyttö! lohdutteli Paavo, kun Iro ei enää jaksanut kyyneleitään pidättää, vaan purskahti itkuun, Erkin nimeä mainittaessa.

-- Kyllähän nyt jo kaikki hyvin menee, jatkoi Ilves-Matti. -- Eihän tässä enää mitään! Ja te olette rehellisesti toisenne ansainneet. Katsos! Vero pitää kaikesta maksettaman, isommasta hyvästä isompi kuin pienemmästä. Ja teitä molempia, teitä puhtaita erämaan lapsia odottaa suuri onni! Siksipä on verokin määrätty sen mukaan, ja otettu, ainakin osa, jo etukäteen.

Vihdoin alkoi tuli takassa raueta. Pirtti tummui, ja yhä kamalammin pauhasi nyt pyry ulkona. Koko rakennus vapisi sen käsissä, ja lakeistorvi ulvoi kuin hirmun kita. Ilves-Matille johtui mieleen ensimmäinen matkansa lapsena Inarinjärvellä ja Paavolle pako Kärppävaarasta. Pirtti kävi pimeäksi. Heikosti hehkui takassa hiilos.

Silloin haukahtivat koirat ulkona, ja hetkisen kuluttua tempaistiin ovi auki. Sisään astui luminen mies.

Paavo puhalsi päreeseen tulen.

-- Erkki!

-- Niin olen, veljeni. Ja kaikki toivo on nyt mennyt, vastasi tulija murtuneella äänellä, yrittäen aukoa turkkiaan.

Mutta samassa lennähti Iro pimeästä nurkastaan ja heittäytyi lumisen miehen syliin.