Part 1

ERAKKOJÄRVELÄISET

Palanen saloelämää

Kirj.

LAURI HANNIKAINEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava 1918.

KERTOMUKSEEN LIITTYVÄT RUNOT JA RUNOKATKELMAT.

Tekijän omia:

Karhunpoika. Kuningaskontio. Syysyönä nuotiolla. Saunalaulu. Seinäsammal sen sanovi.

Kansan suusta tekijän muistiinkirjoittamia:

Veren sulkusanat (Peshi Shemeikalta, Shemeikan kylästä). Kontiovirsi, alkuosa (Ossippa Ossippaiselta, Käpälin kylästä).

Painetuista lähteistä:

Kontiovirsi, loppuosa (Kalevalan 46:nnesta runosta). Anna ainaki Jumala (Kalevalan 46:nnesta runosta). Vieres kyynel, viere toinen (Vienan läänin runot I, 1, katkelmia runoista 233 ja 238). Tule tänne pieni lintu (Kantelettaren esipuhe, siv. XXXVI). Kannan mustoa muretta (Kanteletar, irtonaisia säkeitä). Elkätte emot poloiset (Kalevalan 4:nnestä runosta).

I.

Synkässä kuusikossa Riisitunturin juurella, suuren Kitkajärven takana, seisoo yksinäisenä erämaan vartiana Kärppävaaran talo, Kuusamon jylhimmän salon keskessä. Alakuloisen ja synkän vaikutuksen se tekee aina, mutta varsinkin nyt, talvipäiväisen hämärän parhaillaan illaksi taittuessa. Syttyvien tähtien tuike kimmeltää heikosti sen jäätyneissä akkunaruuduissa, ja revontulten viriävä leimahtelu välkehtii sen lumisilla katoilla.

Pirtissä sisällä on melkein pimeä. Heikosti lekottelee takassa raukeneva tuli. Uutta pärettäkään ei enää ole sytytetty, ja viimeksi palaneesta vain karsi on pihdissä kytemässä.

Isäntä loikoilee haukotellen uuninpankolla, emäntä ja piika lopettelevat viimeisiä ilta-askareitaan, lapset ja renkipojat kiskovat jo täyttä unta porontaljoilla permannolla.

Siinäpä varsinainen talonväki olikin, puuttui joukosta vain Paavo ja Erkki, kaksi orpopoikaa, jotka isäntä pari vuotta sitten oli kunnalta maksua vastaan hoitoonsa ottanut. Poikien isä, kuuluisa metsänkävijä Susi-Tuomas, oli heidän vielä pieninä ollessaan kerran eräretkelleen jäänyt, ja vain korpi tietää hänen kuolemansa tarinan. Äiti nääntyi puutteeseen pari vuotta sen jälkeen, ja pojat jäivät kunnan vastuksiksi. Heidän Kärppävaaraan joutumisensa muuten herätti yleistä sääliä pitäjässä, sillä kaikki tiesivät talon isännän ja emännän harvinaisen kovaluontoisiksi ja omapäisiksi, melkeinpä sydämettömiksi ihmisiksi. Jo pelkästään tästäkin johtui, ettei huutolaispoikain kohtelu suinkaan lempeäksi muodostunut. Kun pojilla vielä oli omituinen halu tuon tuostakin hävitä metsiin, jättäen talon säännölliset työt usein moneksi päiväksikin, saivat he sillä isännän ja emännän aivan vimmoihinsa, nämä kun olivat päättäneet omalla tavallaan kasvattaa pojista "kunnon ihmisiä". He joutuivat nyt sietämättömän ankaruuden alaisiksi. Ja vaikka he aina retkiltään toivatkin kulutetun työajan korvaukseksi otuksia, riistaa monenlaista, ei sekään sanottavasti näyttänyt lieventävän rangaistusta, mikä heitä aina odotti. Pieksämällä ja nälässä pitämällä heitä koetettiin pakottaa säännölliseen työhön, mutta pojat eivät siitä huolimatta voineet hillitä luontaista vapaudenkaipuutaan -- monien sukupolvien perintöä -- ja niin he taas livistivät metsiin, ennenkuin kukaan aavistikaan. Niinpä he nyt tälläkin kertaa olivat jo kolmatta päivää teillä tietymättömillä.

-- Mitähän kontionpoikia ne onkaan? Olipa kesä tai talvi, pyry tai pakkanen, aina samanlainen villitys! Missähän ne nytkin taas viipyvät? mörähtää isäntä uunilta, katkaisten vihdoin hiljaisuuden pirtissä. -- Ei niitä vaan kuulu töitään tekemään! Kelkankin keskentekoiseksi jättivät, vaikka minä sanoin, että sillä on kiire.

-- Senkin nulikat! Metsissä ne varmaan taas ovat rypemässä. Ei niistä tule ihmisiä koskaan. Tapattavat vielä itsensä pedoilla! virkkaa emäntä.

-- Kyllä minä ne lopultakin opetan. Jos vanha ruoska kuluu, ostetaan uusi. Mutta kyllä minä ne vielä työhön taivutan, sen saat nähdä, jatkaa isäntä uhkaavasti.

* * * * *

Pakkanen ulkona kiihtyy, alkaen yhä äänekkäämmin paukkua nurkissa. Poikia vain ei kuulu. Talonväestä viimeisetkin laskeutuvat jo levolle. Uneen vaipuu pirtti. Silloin yht'äkkiä kuuluu rymyä portailta. Ovi avautuu, ja siinä näkyy tähtitaivasta vasten kaksi pientä pojanhaamua.

Sieltä ne vihdoinkin tulevat veljekset, kuusitoistavuotias Paavo ja hänen kahta vuotta nuorempi veljensä Erkki. He astuvat suoraan takan ääreen, viskaavat siihen muutamia tervaskäkkyröitä, puhaltavat tulen ja alkavat sitten heti heittää yltään vaatteita, jotka jäästä kahisevina kolahdellen putoilevat permannolle. Saatuaan viimeisetkin riekaleet yltään he asettuvat tulen ääreen, siinä lämmittääkseen kohmettuneita jäseniään.

-- Missäs te vietävät olette taas olleet? kuuluu samassa isännän tyly ääni.

-- Hiihtämässä! vastaa reippaasti Erkki. -- Ja keihästettiinpä sillä reissulla kaksi sutta. Tuolla ne nyt on vajassa, jos isännälle kelpaa! Oltaisiin saatu vielä kolmaskin, mutta kun pakkanen rupesi yltymään ja vaatteemme jäätyivät, eikä hiihtämisestä enää tahtonut tulla mitään, niin piti Kitkajokivarresta pyörtää takaisin. Ja rupesihan se kolmen päivän hiihto jo hiukan väsyttämäänkin. Nälkäkin kävi kovaksi, kun eväs loppui. -- Niin, tuota, saataisiinkohan me nyt vähän ruokaa, vaikka myöhä jo onkin? Alkaa vallan sisuksia repiä.

-- Aamulla saatte! Maata ja paikalla! kivahtaa emäntä vuoteeltaan.

Pojat tiesivät ennestään kaiken enemmän pyytelemisen turhaksi. He ryyppäsivät vettä korvosta sekä painuivat sitten nälissään ja väsyneinä pirtin nurkkaan porontaljoille pitkäkseen, kaivautuen huppuun peitteenä olevan turkin sisään. Väsyneitä he olivat, mutta uni ei tahtonut tulla silmiin. Tuntui niin pahalta kalvava nälkä, ja niin kovin kipeästi kävi heidän sisulleen se, ettei heille viitsitty antaa edes leivänpalasta vähäiseksi kiitokseksi kaadetuista susista, joista he tiesivät isännän perivän tapporahaakin kaksisataa markkaa kummastakin, toisen satasen ruunulta, toisen poropaliskunnalta, ja vielä nahkain hinnan päälliseksi. Vihdoin he kuitenkin vaipuivat uneen, mutta hammasta purren ja kädet nyrkkiin puserrettuina.

* * * * *

Tuskin oli aamu vielä alkanut sarastaa, kun isäntä jo potkasi heidät hereille.

-- Kelkan tekoon! hän karjasi vihaisesti. -- Mitä siinä laiskottelette?

Susien palkkioksi hän nyt kuitenkin sen verran armahti poikia, että antoi ruoskan tällä kertaa olla rauhassa.

Pojat koettivat kömpiä pystyyn, mutta vaikealta tuntui jaloille pääsy, kun kaikki lihakset ja jänteet olivat monipäiväisestä ankarasta hiihdosta kovin kipeytyneet. Sisullaan he kumminkin ylös ponnistautuivat, astellen sitten jäykästi työnsä ääreen. Sanaa puhumatta he hiljaa alkoivat nikarrella. Nälkä kaiveli armottomasti. Tuli vihdoin ruoka-aika. Talonväki kävi pöytään, mutta huutolaispojille emäntä viskasi leivänpalan ja pari muikkua heidän nurkkaansa. Saatuaan vielä piimäkupin saivat pojat olla osaansa tyytyväisiä. Luonto pani vastaan, mutta polttava nälkä taivutti heidät kuitenkin syömään. Siinä nyt armopaloja pureskellessa tuli heille vastustamattomasti mieleen vapaus ja riippumaton elämä suurilla saloilla, siellä missä itse saa nauttia työnsä ja vaivansa hedelmistä. Kaataa karhu, syödä sen karkeata lihaa, jos muuta ei syötäväksi satu, mutta syödä vatsansa täyteen ja kenenkään murisematta paljosta ruuan kulutuksesta. Hiihtää susia, saada niistä rahaa leipäaineksia varten, ja ahmia puhdasta ruisleipää hyvinä aikoina tai petulla sekoitettua huonoina, mutta aina tyytyväisellä mielellä. Metsät ja niiden vapaa elämä alkoivat nyt entistäänkin valtavammin kimmellellä heidän silmissään onnen ja ihanuuden maailmana, ja sietämättömältä tuntui toisten armoilla olo Kärppävaaran pirtissä. Tuores muisto viimeisestä uljaasta metsästyksestä ja sen mainiosta tuloksesta antoi nyt entistäänkin lujemman pohjan poikien kyteville metsähaaveille ja tulevaisuuden toiveille.

* * * * *

Aterian päätyttyä isäntä valjasti hevosensa ja ajoi suoraan kirkolle, nostamaan puolisen tuhatta markkaa tapporahaa susista ja hintaa niiden nahoista. Jo parin päivän kuluttua hän palasi takaisin, tuoden mukanaan runsaasti jauhoja ja suoloja sekä kaikkea muuta tarpeellista, ja omalle joukolleen tuliaisia monenlaisia. Mutta turhaan saivat urheat sudenkaatajat tuomisia odotella. Heille ei annettu mitään. Haukkumista vain osaksensa saivat.

-- Kunhan opitte kunnon ihmisinä töitä tekemään, niin sitten saatte tekin osanne! virkkoi isäntä.

Poikien sydäntä vihloi. Äänettöminä ja jäykkinä he oven suussa istuen seurasivat, miten talon lapset syödä matustelivat kirkolta tuotuja rinkeleitä ja makeisia, jotka nyt oli ostettu heidän susistaan saaduilla rahoilla. Kauan he siinä istuivat elottomina ja alakuloisina. Vihdoin lausui Erkki kuin omissa ajatuksissaan vain, mutta puoliääneen:

-- Kukas ne sudet tappoi?

Sen kuullessaan isäntä hypähti äkkiä seisaalleen, sieppasi ruoskan seinältä ja hyökkäsi poikia kohti. Mutta samassa silmänräpäyksessä pojat luiskahtivat ovesta pihalle ja kiitäessään metsään he kuulivat vain takaansa isännän äkeän pauhahtelun.

Jonkun aikaa kierreltyään lumisia teitä pojat pakkasen ahdistamina kiersivät sivuteitse taloon päin takaisin ja hiipivät saunaan, jonne istahtivat penkille puolipimeään, synkkyys ja alakuloisuus mielessään. Pienestä akkunaluukusta sisääntunkeva valo kävi kalpeasti heidän laihoille, katkeroituneille kasvoilleen. Hetkisen niin istuttuaan he virittivät saunanpesään tulen, asettuivat sitten rahille sen ääreen lämpimän loisteeseen ja katselivat, kuinka savukiemurat nokisesta saunasta räppänän kautta vierivät vapauteen. Yön lähestyessä alkoi tuuli kolkosti vongahdella lakehisessa ja samalla pyry ilkeästi ryskytellä kattoa. Pojat ahtoivat kiuas-uunin uudelleen puita täyteen, heittäytyivät nyt penkille pitkäkseen ja alkoivat rauhattomina odotella yön tuloa. Silmät eivät tahtoneet ummistua. Levottomina ne seurasivat liekkien loimuamista tervaksisissa puissa ja kipunoiden kirmailua kiukaalla, kiintyen silloin tällöin karstoittuneeseen kattoon, ikäänkuin sen tummuuden läpi tunkeakseen katseen kaipausten maille, vapauteen, niille seuduille, missä orpo huutolaispoikakin on ihminen.

Kiuas valoi saunaan raukaisevaa lämmintään, mutta sekään ei tuntunut poikia auttavan unen maille. Pyrykin tuntui parhaillaan pahimpaan raivoonsa yltyvän. Kekäleitä kierähti permannolle. Paavo kimmahutti ne uuniin takaisin ja samalla töytäsi hieman ovea auki, nähdäkseen raivoavaa säätä, mutta tuskin hän oli oven raolleen saanut, kun tuuli voimakkaalla kämmenellään jälleen sen rysäytti kiinni, niin että poikakin säikähtäen ponnahti pari askelta taaksepäin.

-- Onpas siellä koiran ilma! huudahti hän.

-- Tuntuu olevan, myönteli Erkki. -- Rohkenisitkos sinne _nyt_ pitemmälle retkelle lähteä?

-- No enköhän sentään mieluummin kuin takaisin Kärppävaaran pirttiin.

-- Niinkö arvelet?

-- Niinpähän vain.

-- Sitä tässä olen minäkin tuuminut ja olenpa vielä lisäksi arvellut, että...

-- Mitä?

-- Niin, että eiköhän nyt jätetä koko tämä höskä kaikkine hyvineen ikiajoiksi. Parempihan tuommoisessakin ilmassa on olla vapaana ja Jumalan hoteissa kuin Kärppävaaran pirttipahasessa isännän orjana.

-- Samoin tuumin minä. Pois vaan tästä pahuuden paikasta, tästä kärpän rauniosta.

-- Niin, totta tosiaan, kärpän rauniosta! Mitäs myyriä me olisimme, jotka täällä ikämme kaiken möyrisimme maata Kärppä-isännälle piiskapalkalla?

-- Eipä taida se piiska enää minun selkänahkojani sivellä! tuumi Paavo.

-- Ei minunkaan! huudahti Erkki. -- Eikä enää isäntä minun susiani rahoiksi muuttele! Ei totta tosiaan! Ei! Pois nyt lähdetään, ja nälissäni isken minä hampaani ennemmin naavaiseen petäjänkuoreen kuin Kärppävaaran emännän leipäkyrsään ja kaivan jäkälätä lumen alta kuin poro, jos Jumala ei muutakaan syödäkseni suo!

-- Niinpä tuumin minäkin, vakuutteli Paavo. Johan me tässä heille kelkkoja tekemään!

-- Joko tänä yönä lähdettäisiin?

-- Niin tuumin.

-- Mutta minne?

-- Minne tahansa! Onhan erämaa auki. Eihän taivaanrannalla ole rajaa. Kai siellä jossakin on sijaa kahdelle tällaiselle pojalle... Mutta muistuupa nyt mieleeni se, mitä ihmiset sanovat _kodiksi!_ Meillä ei ole kotia...

Hämärään saunaan tuli pitkä äänettömyys. Vihdoin Erkki sen katkaisi:

-- Eipäs surra, veli! Minusta tuntuu, että kohta meillä _on_ koti.

-- Saattaapa olla. Mutta minä tässä ajattelin sellaista kotia, jossa olisi vielä sellainen vanhempi mies, jota ihmiset sanovat isäksi, ja vanhempi nainen, hellä ja hyvä, jota ihmiset sanovat äidiksi...

Hämärään saunaan tuli vielä pitempi äänettömyys, ja kolkosti ulvoen räsähytteli paisuva pyry saunan lahonneita salvoksia...

Viimein Erkki sai kuitenkin mielensä taas tyyntymään ja virkkoi:

-- Eipäs surra, veli! Ei ajatella semmoisia! Metsästä löytyy meille koti. Onhan kontiollakin lämpöinen majansa honganjuuren alla. Miks'ei meillä? Ja onhan Jumala isämme, suuri erämaa äitimme!

-- No niin! Oikein puhuttu! Parasta kai tässä lie, että rupeamme matkaa tuumimaan ja niin pian kuin suinkin nousemme suksille. Pyry kyllä pauhaa, mutta pauhatkoon. Tuttuahan se meille on! Ja onhan siitä nyt meille hyötyäkin. Se peittää latumme umpeen, niin ettei hetkisen kuluttua kukaan voi tietää minne olemme hävinneet, vaan saamme rauhassa jatkaa kulkuamme aivan minne itse tahdomme, kenenkään häiritsemättä.

Saatuaan asian päätetyksi tuntui pojista, kuin suuri taakka olisi vierähtänyt heidän harteiltaan. Maailma heidän edessään näytti nyt valoisammalta. Selvästi saattoikin huomata siitä valosta jo ensimmäisen kajastuksen heidän kasvoillaan. Silmiin oli tullut uusi kirkkaus, posket hehkuivat, ja ääni värähteli oudosta liikutuksesta. Hurmaavana soi heidän korviinsa erämaan tenhoisa laulu. Heistä tuntui aivan kuin joku olisi sinisten vaarojen takaa lakkaamatta huutanut heille: Tulkaa... tulkaa... tulkaa...

* * * * *

Erämaa kutsui poikiaan!

II.

Yön pimeimmillään ollessa pojat poistuivat hiljaa saunasta, kahlaten syvässä lumessa pihan poikki taloa kohti.

Portaitten vieressä, puoleksi lumeen hautautuneena, nukkui koira, tuuheakarvainen Lukki. Se hypähti pystyyn, murahti ja yritti jo haukahtaakin, mutta huomattuaan ystävänsä Paavon ja Erkin, joiden kumppanina se monet iloiset pyyntiretket erämaita oli kierrellyt, se lähestyi poikia häntäänsä heilutellen ja pyörähteli liehakoiden heidän edessään, ikäänkuin kysyen: joko lähdetään taas?

Pojat käsittivät kyllä koiran ajatukset. Paavo kumartui sitä silittämään ja kuiskasi hiljaa:

-- Kyllä lähdetään! Pitkälle retkellepä lähdetäänkin, mutta nyt sinä et pääse mukaan.

Syvä huokaus kohosi pojan rinnasta hänen tätä sanoessaan. Olihan koira heidän oma opettamansa riistanpyytäjäksi ja huolimatta vasta kahdesta ikävuodestaan jo mainio tekijä.

* * * * *

Erkki otti suksiparit portaitten pielestä ja kantoi ne saunaan, ruveten heti paahtamaan pohjia, vetäen niihin tervaa ja talia.

Sill'aikaa hiipi Paavo pirttiin, otti vanhan rihlapyssynsä seinältä ruutisarvineen ja mäyrännahkaisen selkäreppunsa, johon pisti leivän sekä kaloja pöydältä. Hän liikehti ääneti kuin talontonttu, vaikkakin pyryn pauhina ulkona nyt oli niin vimmassaan, etteivät sisällä nukkuvat olisi hänen askelistaan heränneet, vaikka hän aivan reilustikin olisi pirtissä astellut. Aivan isännän vuoteen kohdalta hän sieppasi naulasta lakitkin, oman ja veljensä, jotka päivällä siinä kiireessä oli tupaan täytynyt jättää. Otettuaan vielä nurkasta hänelle ja veljelleen kuuluvat lyhyet hiihtoturkit hän raotti varovasti ovea, painoi sen hiljaa kiinni ja juoksi saunaan, jossa nuorempi veli jo oli saanut sukset kuntoon.

Paavo kiinnitti pyssyn selkäänsä, Erkki laukun. Sammutettuaan tulen huolellisesti pojat läksivät ulos. Pyry tuntui yhä vain kiihtyvän. Puuskat tulivat nyt niin vihaisina, että oli vaikea kunnolla suoriutua suksille, ja koko ilma oli yhtenä ainoana armottomana lumivyörynä. Taakseen vilkaisematta pojat hiljaa myötätuuleen laskettivat loivaa peltoa alas jäälle. Tuskin he olivat sinne päässeet, kun kuulivat pienen humahduksen sivultaan ja samassa huomasivat Lukin iloisesti hyppelehtivän edellään.

-- Hei Lukki! huusi Erkki ilostuen. -- Sinä seuraat meitä!

-- Lystipä olisi, jos voisimme sen mukaamme ottaa, mutta sehän on talon koira eikä meidän, sanoi Paavo. -- Ikävä on niin uskollisesta ystävästä erota, mutta kyllä nyt täytyy!

Pojat huutelivat koiran luokseen, ja sen tultua he koettelivat ankarasti käännyttää sitä takaisin taloon. Mutta se ei ollut ymmärtävinään, kierähteli vain lumessa heidän äärellään ja viuhtoi häntäänsä heidän vierellään. Kun muusta ei ollut apua, katsoi Paavo viimein itsensä pakotetuksi -- niin kipeästi kuin se hänen sydäntään viilsikin -- sivaltamaan koiraa suksisauvallaan. Surkeasti ulisten läksi Lukki heti sen jälkeen paksussa lumessa kahlaamaan taloon päin, kadoten pian pimeään ja pyryyn.

Paavo pyyhkäsi hihallaan silmännurkkaa ja alkoi verkkaan hiihtää edelleen, aukoen latua nuoremmalle veljelleen, joka alakuloisena painellen seurasi perässä. Eroaminen koirasta tuntui niin sanomattoman katkeralta.

-- Minnekäs nyt matka suunnataan? kysäsi vihdoin Paavo.

-- Annahan mennä vain myötätuuleen! Minnekäs sitä muuannekaan tämmöisessä pyryn myräkässä?

Samassa pääsivät pojat jo pikku järven poikki ja alkoivat haparoida harvan lepikön halki harjua kohti, jonka takaa suuren Kitkajärven ulapat aukeavat. Harjulle noustuaan he vielä viimeisen kerran katsahtivat taakseen, heittääkseen ikuiset jäähyväiset sille seudulle, johon liittyivät viimeisten vuosien katkerat muistot. Mutta hämmästys levisi heidän kasvoilleen.

-- Mikäs tuli sieltä kuumottaa! huusi Erkki säpsähtäen.

-- Kas, kas, miten se loimuaa! jatkoi Paavo. -- Taitaa olla talo tulessa!

-- Ei ole talo. Saunan paikalta se loistaa. -- Voi kauhistusta! Meidänkö syytämme tämä? huusi Erkki.

-- Vaikeata uskoa, että niin olisi. Sammutimmehan tarkkaan tulen.

-- Niin teimme. Mutta jos lie päässyt kipunoita kattoon tai seinäsammaliin ja siitä syttynyt palamaan.

-- Onpa voinut niin käydä.

-- Voi, voi kuitenkin! Olisiko nyt meidän palattava sammuttamaan? arveli Erkki.

-- Kukapa sinne tällaisessa vastamyrskyssä jaksaisi hiihtää? Ja _kyllä_ se nyt muutamassa hetkessä on porona koko rähjä. Eikä siinä enää mikään apu auttaisikaan tällaisella ilmalla.

-- Sääli kumminkin vanhaa hyvää saunaa! -- Sääli! Mutta emmehän me sitä tahallamme sytyttäneet. Minkäs vahingolle mahtaa?

-- Kyllä kai siitä isäntä aika elämän nostaa ja murhapoltoksi asian selittää, jatkoi Paavo, alkaen edellä hiljaa soluttautua pimeätä petäjikkörinnettä alas Kitkajärven jäälle. Hetkisen kuluttua he sinne pääsivätkin, ruveten nyt tiukasti tarpomaan poikki öisen pyryävän ulapan. Sameanpunaisena läikehti takana taivas tulipalon loimussa. Hiihtäjät häipyivät yöhön, myrskyn nyt kaikkine raivottarineen kaameasti karkeloidessa ympärillä.

III.

Aamun valjetessa pojat huomasivat joutuneensa jo aivan outoon seutuun, missä eivät koskaan ennen olleet käyneet. Pyry oli huomattavasti tauonnut. Lumisade lakkasi kokonaan, ja taivaalla siellä täällä jo tuli näkyviin sinisiä aukeamia harmaitten pilvien lomissa. Eteen levisi silmänkantamaton aapa harvoine metsikkösaarekkeineen ja yksinäisine puineen.

Pojat istahtivat suksilleen, avasivat eväslaukun ja rupesivat syömään.

-- No nyt se alkaa sissielämä! virkkoi Paavo.

-- Antaa alkaa! Sitähän tässä on toivottukin!

-- Ja kohta ollaan Jumalan eväissä! Nämä omat ei pitkällekään riitä.

-- Kaipa sitä jollain tavoin siitä pulasta selvitään.

-- Olisipa kevät, kesä tai syksy, enhän puhuisi mitään. Mutta näin pahimman talven aikaan on asialla monta kovaa puolta!

-- Hyvältäpä kumminkin tuntuu, ettei enää olla kärppävaaralaisia!

-- Hyvältä, hyvältä! Mutta kas, mikäs tuolla hankea pitkin painelee?

-- Susi!

-- Susihan siellä!

Nopeasti kiinnittävät pojat rensselin sekä pyssyn harteilleen ja nousevat suksille, alkaen kiivaasti hiihtää petoa kohti. Otus tekee mutkan ja katoaa suonsaarekkeeseen. Pojat tuiskuna perästä. He joutuvat jo jäljille.

-- Pienipä on jäljistä päättäen!

-- Pieni näkyy olevan! Mutta eihän nämä näytä suden jäljiltä ollenkaan! virkkoi Paavo.

-- Ahma?

-- Ai, ahmahan se taitaa ollakin!

Pojat painelivat tarmokkaasti, minkä vain pehmeässä lumessa pääsivät, mutka panipa se huohottamaan. Ajo jatkui kiivaana monta tuntia. Aina joskus vilahti peto näkyviin, pujahtaessaan suonsaarekkeesta toiseen. Väsymättöminä hiihtivät takaa-ajajat perässä. Heitä kannusti huomionsa, että välimatka oli silminnähtävästi lyhentynyt. Pehmeä lumi upotti, tehden hiihtäjille suurta haittaa, mutta pedolle vieläkin enemmän.

Yht'äkkiä pojat näkivät takaa-ajettunsa noin puolen virstan päässä kätkeytyvän myrskyn kaataman petäjän latvaoksiin. He hiihtivät tulista vauhtia suoraan sitä paikkaa kohti ja lähelle saapuessaan alkoivat tarkkaan tutkia tummia kohtia kaatuneen puun alla. Paavolla oli pyssy laukaisuvalmiina kädessään. Kas, eikös siellä liikahtanut jokin! Paavo kohotti pyssyn poskelleen ja oli juuri laukaisemaisillaan, kun äkkiä pyssy kirposi Erkin nyrkin iskusta kauas hankeen.

-- Lukki! huusivat molemmat pojat yhteen ääneen ja jäivät hämmästyneinä töllistelemään koiraa, joka samassa arkaillen tuli näkyviin oksien alta.

Mitään saalista he eivät ankaran hiihtonsa palkaksi tällä kertaa saaneet, mutta suurempi ilo kuin parhaimmastakaan saaliista oli heillä nyt nähdessään rakkaan metsästystoverinsa luonaan täällä kaukana erämaassa. Nythän sen palauttamisenkin voi rehellisellä omallatunnolla sanoa mahdottomaksi.

-- Lukki, Lukki, Lukki! he alkoivat huudella, mutta koira oli kovin arkeillaan eikä tahtonut tulla luokse.

Pojat koettivat jos miten, mutta aina kun he yrittivät ottaa sitä kiinni, hyväilläkseen, pyörsi se sivuun. Kun muu ei auttanut, niin pojat katsoivat parhaaksi ryhtyä jatkamaan äsken keskeytynyttä ateriaansa. He istahtivat siis suksilleen jälleen, siitä tuon tuostakin huudellen ystävällisiä sanoja koiralle. He tunsivat itsensä liikutetuiksi koiran kiintymyksestä ja uskollisuudesta. Vaikka he eilen olivat lyömälläkin koettaneet karkoittaa sitä takaisin, oli se kuitenkin salaa seurannut heitä, ja siinä se nyt oli luultuna "petona" heidän luonaan.

Syödessään pojat koettivat vielä leivänpalallakin houkutella koiraa, mutta yhtä huonolla menestyksellä.

Niin he taas läksivät hiihtämään eteenpäin ja näkivät ilokseen, että Lukki seurasi mukana, pysytellen kuitenkin "tarpeellisen" välimatkan päässä heistä.

Illan hämärtyessä pojat huomasivat joutuvansa lähemmäksi asuttuja seutuja. Heidän silmänsä keksivät heinäsuovan, jonkun matkan päässä vasemmalla. He suuntasivat sitä kohti, ja pian tuli näkyviin myös lato.

-- Lato! huudahti Paavo. -- Kas siinähän on sopiva yöpymispaikka. Se näkyy olevan vielä täynnä heiniäkin.

-- Mennään vain sinne! Kyllä kai siellä tarkenee.

Veljekset kiskoivat ladon suulta pari lautaa irti, nousivat sisään ja istahtivat heinille. Heidän riemukseen hyppäsi Lukkikin kohta sinne.

-- No Lukki, Lukki! Nyt sinua ei enää ajeta pois. Nyt sinä olet meidän oma koiramme. Lukki, Lukki! kutsuivat pojat hyväilevällä äänellä.

Koira tuli arkeillen ja puoliksi ryömien heidän luokseen, mutta tuli kuitenkin, ja viimein pojat jo saivat sen niskaturkista kiinni. Koira käsitti nyt vihdoinkin, että vanhat hyvät suhteet jälleen olivat palautuneet. Riemusta haukahdellen se hypähteli heinissä ja painautui jälleen poikien jalkoihin, heidän hyväiltäväkseen.

Annettuaan vielä koirallekin osan niukoista eväistä pojat raivasivat syvän haudan heiniin, asettivat turkin alleen ja rupesivat sille rinnakkain maata. Toisen turkin he vetivät peitteekseen ja kiskasivat sitten korkean heinävuoren päälleen, hautautuen sen alle syvään, lämpöiseen komeroon.

Lukki kaivautui ovensuussa heinäkasaan, jääden siihen isäntiensä vartiaksi.

Hiljainen yö vieri maille, peittäen pimeään vaippaansa nukkuvan ladon.

IV.