Part 5

Pollock kirosi itsekseen, tuijoittaen yhä vielä nurkassa olevaan päähän.

"En voi sietää tuota katsetta", hän sanoi. Sitten hän hyökkäsi pään luo ja potkasi sitä.

Se kieri muutaman kyynärän matkan ja jäi sitten samaan asentoon kuin ennenkin, kääntyneenä ylösalasin ja katsoen häneen.

"Hän on kamalan näköinen", virkkoi Perera. "Kerrassaan kamalan näköinen. Ne viiltelevät kasvojaan pienillä veitsillä."

Pollock olisi uudelleen potkaissut päätä, ellei mendi-mies olisi koskettanut hänen käsivarttaan. "Pyssy?" tämä sanoi silmäillen päätä hermostuneesti.

"Kaksikin -- jos viet tuon kirotun kappaleen pois", lausui Pollock.

Mendi pudisti päätään ja teki tiettäväksi, että hän halusi saada yhden pyssyn, joka nyt oli tuleva hänelle ja josta hän olisi varsin kiitollinen. Pollock huomasi, ettei häneen voinut vaikuttaa mielittelyllä eikä röyhkeydellä. Pereralla oli pyssy myytävänä (kolmen sadan prosentin voitolla) ja ennen pitkää mies poistui se kädessään. Sitten Pollockin katseet kääntyivät hänen tahtomattaankin permannolle.

"Varsin hullunkurista, että tuo pää aina kääntyy laelleen", sanoi Perera nauraen väkinäisesti, "Hänellä lienee raskaat aivot; hänen päänsä muistuttaa noita pikku leluja, jotka lyijypaino aina vetää pystyyn. Teidän täytyy viedä se mukananne, kun lähdette. Voisitte viedä sen nyt heti. Kortit ovat aivan pilalla. Freetownissa on muuan mies, joka myö niitä. Huone on käynyt kovin siivottomaksi. Teidän olisi pitänyt surmata hänet itse."

Pollock kokosi ryhtinsä ja nosti pään maasta. Hän aikoi ripustaa sen kamarinsa katossa olevaan lamppukoukkuun ja kaivaa sille heti haudan. Hän luuli ripustaneensa sen hiuksista, mutta varmaankin hän oli erehtynyt, sillä kun hän palasi noutamaan sitä, niin se riippui niskasta ylösalasin.

Hän hautasi sen ennen auringonlaskua hökkelinsä pohjoispuolelle, jotta hänen ei tarvitsisi kulkea haudan ohi pimeän aikana, kun hän palasi Pereran luota. Ennen maatapanoaan hän tappoi kaksi käärmettä. Yön ollessa pimeimmillään hän heräsi hätkähtäen ja erotti tassutusta ja raapimista. Hiljaa kohosi hän istualleen ja veti revolverinsa esiin päänaluksen alta. Kuullessaan murinaa Pollock laukasi ääntä kohti. Kuului, ulvahdus ja oviaukon sinervän läpi livahti jotain mustaa. "Koira!" sanoi Pollock, laskeutuen jälleen levolle.

Aamuhämärässä hän heräsi jälleen omituiseen levottomuuden tunteeseen. Tuo epämääräinen särky oli palannut hänen luihinsa. Jonkun aikaa hän makasi tähystellen katossa kuhisevia punasia muurahaisia ja sitten, kun valo kävi kirkkaammaksi, hän katsahti riippumattonsa reunan yli ja näki permannolla jonkun mustan esineen. Hän hätkähti niin ankarasti, että riippumatto kääntyi nurin ja viskasi hänet maahan.

Hän huomasi makaavansa noin kyynärän verran porroh-miehen päästä. Koira oli kaivanut sen maasta ja raadellut pahasti sen nenää. Muurahaisia ja kärpäsiä kuhisi sen kimpussa. Kummallisen sattuman kautta se oli yhä vielä ylösalasin ja nurin kääntyneissä silmissä oli pirullinen ilme.

Pollock istui herpoutuneena, tuijottaen jonkun aikaa tuohon pelätykseen. Sitten hän nousi ylös, kiersi sen ympäri -- pitkän matkan päässä -- ja astui ulos hökkelistä. Auringon nousun kirkas valo, kasvullisuuden eloisa liikehtiminen heikkenevän maatuulen henkäillessä ja tyhjä hauta käpälänjälkineen kevensivät hiukan hänen raskasta mieltään.

Hän kertoi tapahtuman Pereralle, ikäänkuin se olisi ollut pilajuttu -- pilajuttu joka kerrotaan kalpein huulin. "Teidän ei olisi pitänyt säikähyttää koiraa", Perera virkkoi huonosti teeskennellyllä hilpeydellä.

Seuraavat kaksi päivää ennen höyrylaivan tuloa Pollock vietti koettamalla päästä todenteolla vapaaksi tuosta omaisuudestaan. Hän sai voitetuksi vastenmielisyytensä käydä siihen käsiksi, lähti joen suulle ja viskasi sen meriveteen. Mutta jonkun ihmeen kautta se säilyi krokotiileilta ja sen löysi muuan älykäs puoli-araapialainen, joka saapui juuri yön korvissa kauppaamaan sitä Pollockille ja Pereralle muka merkillisenä esineenä. Alkuasukas pysytteli heidän kintereillään, alentaen hintaa alentamistaan. Mutta lopulta häneenkin tarttui se kauhu, jota nuo valkoihoiset näyttivät tuntevan esinettä kohtaan; hän lähti tiehensä ja kulkiessaan Pollockin hökkelin ohi hän heitti taakkansa sinne, josta tämä sen sitten löysi aamusella.

Tästä Pollock joutui aivan raivoihinsa. Hän aikoi polttaa koko pään. Heti päivän valjetessa hän lähti ulos ja ennen helteen tuloa hänellä oli jo valmiina aimo rovio risuista. Silloin hänet keskeytti pieni Monrovian ja Bathurstin väliä kulkeva siipilaiva, joka saapui puhaltaen rantariuttojen keskitse. "Taivaalle kiitos!" huudahti Pollock suurella hartaudella, kun tuon äänen merkitys selvisi hänelle. Vapisevin käsin hän sytytti hätäisesti risuröykkiönsä, heitti pään siihen ja lähti asettamaan kuntoon matkalaukkunsa sekä sanomaan jäähyväiset Pereralle.

Perinpohjaista helpotusta tuntien näki Pollock sinä iltapäivänä Sulyman rämeisen rannan häipyvän etäisyyteen. Joensuu, joka muodosti aukon pitkään valkoiseen rantahyrskyyn, kapeni kapenemistaan. Tuntui siltä, kuin sulkisi se syliinsä hänen vaivansa, vapauttaen hänet siitä. Kauhun ja kiusan tunne alkoi vähitellen haihtua hänen mielestään. Sulymassa oli usko porroh-miesten pahansuopaisuuteen ja taikavoimaan saastuttanut ilman, hänetkin oli vallannut uhkaava ja kammottava tunne. Mutta ilmeisesti porroh-miehillä oli hallussaan vain pieni alue, pieni musta kaistale meren ja mendien sinertävien ylämaitten välillä.

"Hyvästi, porroh!" virkkoi Pollock. "Hyvästi -- eikä _näkemiin_!"

Laivan kapteeni saapui hänen rinnalleen, nojasi kaidepuuhun, toivotti hänelle hyvää iltaa ja sylkäsi vaahtoavaan vanaveteen teeskentelemättömän ystävyyden osoitukseksi.

"Löysin rannalta kerrassaan kummallisen esineen", puheli kapteeni. "En ole koskaan ennen tavannut sellaista Intian tällä puolen."

"Mikähän se mahtaa olla?" kysyi Pollock.

"Savustettu pää", sanoi kapteeni.

"_Mikä_?" kysyi Pollock.

"Ihmispää -- savustettu. Jonkun porroh-veijarin pää, koristettu viilloksilla. No! Mikäs nyt tuli? Eikö mikään? Enpä olisi uskonut teitä niin hermostuneeksi. Kasvonne kävivät aivan viheliäisiksi. Jumalauta, olettepa huono merimies. Kaikki hyvin? Hitto, kuinka te muutuitte!... No niin, tuo pää, josta juuri kerroin teille, on aika konstikas. Pistin sen käärmeiden joukkoon erääseen väkiviina-purkkiin, jossa säilytän sellaisia merkillisyyksiä, ja piru minut periköön, ellei se viru ylösalasin kääntyneenä. Halloo!"

Pollock oli päästänyt käsittämättömän huudahduksen ja raastoi käsillään tukkaansa. Hän juoksi siipilaatikoita kohti, aikoen puolittain hypätä mereen, ja sitten hän ymmärsi asemansa ja kääntyi takaisin kapteenin kimppuun.

"Hei!" sanoi kapteeni. "Jack Philips, pidähän hänet loitompana. Pysykää erillänne! Ei askeltakaan lähemmäksi, herraseni. Mikä teitä vaivaa? Oletteko järjiltänne?"

Pollock koetteli kädellään päätänsä. Ei sitä kannattanut selittää, "Luulenpa, että olen toisinaan melkein mielipuoli", hän sanoi. "Minulla on täällä särkyä. Se tulee aivan äkkiä. Toivon, että suotte minulle anteeksi."

Hän oli aivan kalpea ja hiessä. Äkkiä hän käsitti täysin selvästi, kuinka vaarallista hänelle oli saattaa järkensä epäilyksen alaiseksi. Hän koetti pakostakin voittaa takaisin kapteenin luottamuksen vastaamalla hänen ystävällisiin kyselyihinsä, ottamalla vaarin hänen ehdotuksistaan, vieläpä maistamalla lusikallisen hänen puhdasta konjakkiansakin. Ja kun siitä asiasta oli selviydytty, hän teki joukon kysymyksiä kapteenin harjoittamasta eriskummallisten esineiden kaupasta. Tämä kuvaili päätä varsin yksityiskohtaisesti. Pollock kamppaili kaiken aikaa itsensä kanssa tukahuttaakseen sen luonnottoman luulon, että laiva oli yhtä läpikuultava kuin lasi ja että hän saattoi selvästi erottaa tuon ylösalasin kääntyneen pään, joka katseli häntä hänen jalkojensa alla olevasta hytistä.

Olo laivalla oli hänelle melkein tukalampaa kuin Sulymassa. Kaiken päivää hänen täytyi hillitä itseänsä, vaikka hän tunsikin elävästi, että tuo kauhea pää, joka synkisti hänen mielensä, oli niin uhkaavan lähellä. Yöllä hänen vanha painajaisensa palasi hänen kimppuunsa, kunnes hän voimakkaalla ponnistuksella pakottautui valveille, kauhun jäykistämänä ja käheän huudahduksen pyrkiessä esiin hänen kurkustaan.

Hän jätti tuon todellisen pään jälkeensä Bathurstiin, missä hän siirtyi Teneriffan laivaan, mutta unet ja ankara luuvalo eivät luopuneet hänestä. Teneriffassa Pollock muutti Kapin linjalle, mutta pää seurasi häntä. Hän pelasi korttia, koetti shakkipeliä, lukipa kirjojakin, mutta väkijuomat hän tiesi vaarallisiksi. Ja kuitenkin -- milloin hyvänsä hänen silmiinsä sattui ympyriäinen musta varjo tai joku musta esine, niin hän otaksui sitä pääksi ja -- näkikin sen. Hän tiesi varsin hyvin, että hänen mielikuvituksensa rupesi pettämään häntä, ja kuitenkin tuntui ajoittain siltä, kuin olisi laiva, hänen matkustajatoverinsa, merimiehet ja laaja ulappa kuuluneet jonkullaiseen utumaiseen hourekuvaan, joka riippui hänen ja kauhean todellisen maailman välillä, töin tuskin peittäen sen häneltä. Ja ainoa kieltämättömän todellinen esine oli porroh-mies, joka pisti pirullisen päänsä esiin tuon verhon lävitse. Sellaisina hetkinä hän nousi ylös ja kosketteli esineitä, maisteli tai jyrsi jotain, poltti tulitikulla kättään tai pisti itseään neulalla.

Taistellen siten hurjasti ja äänettömänä kiihtyneen mielikuvituksensa kanssa Pollock saapui viimein Englantiin. Hän nousi maalle Southamptonissa ja lähti Waterloon asemalta suoraa päätä ajurilla pankkiirinsa luo Cornhilliin. Siellä hän selvitti asiansa liikkeenhoitajan kanssa yksityisessä huoneessa ja kaiken aikaa pää riippui koristeen tavoin lieden mustalta marmorireunustalta ja tihkui verta tulisijan rautaristikolle. Hän saattoi kuulla pisarain putoilevan ja nähdä niiden punaavan ristikon.

"Sievä sananjalka", virkkoi liikkeenjohtaja, seuraten hänen katsettaan. "Mutta se ruostuttaa ristikon."

"Erittäin sievä sananjalka", vastasi Pollock. "Ja nytpä muistan. Voitteko suositella minulle jotain lääkäriä sairasmielisyyttä vastaan? Minua vaivaa -- miksi niitä nimitetäänkään? -- hallusinatsionit."

Pää nauroi hurjasti, raivoisasti. Pollockia hämmästytti, ettei liikkeenhoitaja kuullut sitä. Mutta tämä vain tuijotti häneen.

Saatuaan lääkärin osoitteen Pollock astui hetken kuluttua ulos Cornhillille. Ei ollut ainoatakaan ajuria näkyvissä ja niin hän jatkoi matkaansa kadun länsipäähän ja koetti kulkea Mansion Housea vastapäätä olevan risteyksen poikki. Se ei juuri ole helpointa tottuneimmallekaan lontoolaiselle: kärryjä, vankkureita, vaunuja, postirattaita ja omnibusseja liikkuu keskeytymättömänä virtana; mutta sille, joka on juuri saapunut Sierra Leonen myrkyllisistä erämaista, se on kiehuvaa, pyörryttävää sekamelskaa. Ja kun jalkojesi väliin yhtäkkiä kimmahtaa kummipallon tavoin ylösalasin kääntynyt pää, jättäen maahan sattuessaan selviä veritahroja, niin tuskinpa voinet välttää onnettomuutta. Pollock nosteli jalkojansa suonenvedontapaisesti, karttaakseen sitä, ja potkaisi sitä sitten kiukkuisesti. Silloin hän sai ankaran sysäyksen selkäänsä ja pureva tuska levisi hänen käsivarttansa pitkin.

Erään omnibussin aisa oli osunut häneen ja yksi hevosista oli kavioillaan murskannut kolme sormea hänen vasemmasta kädestään -- ja juuri ne sormet, jotka hän ampui porroh-mieheltä poikki. Hänet vedettiin esiin hevosten jaloista ja hänen musertuneesta kädestään tavattiin lääkärin osoite.

Pariin päivään ei Pollock tajunnut muuta kuin kloroformin äitelää kirpeätä tuoksua, että häntä leikattiin, vaikka ei hän tuntenut mitään kipua, että hän makasi hiljaa ja että hänelle annettiin ruokaa ja juomaa. Sitten hän sai hiukan kuumetta, kävi perin janoiseksi ja hänen vanha painajaisensa palasi uudelleen. Vasta sen ilmetessä hän huomasi, että se oli jättänyt hänet rauhaan yhdeksi päiväksi.

"Jos pääni olisi murskautunut sormieni sijasta, niin kenties siitä olisi päässyt kokonaan", virkkoi Pollock, tuijottaen miettiväisenä erääseen tummaan pielukseen, joka oli ruvennut näyttämään päältä.

Ensi tilassa Pollock kertoi lääkärille mielenhäiriöstään. Hän tunsi selvästi tulevansa hulluksi, ellei keksittäisi jotain parannuskeinoa. Hän selitti nähneensä Dahomeyssa erään mestauksen ja että eräs pää kummitteli nyt hänen mielessään. Luonnollisesti hän ei välittänyt kertoa mitään todellisesta tapahtumasta. Lääkäri näytti vakavalta.

Hetken kuluttua hän virkkoi epäröiden. "Saitteko lapsena paljon uskonnollista ohjausta?"

"Varsin vähän", Pollock vastasi.

Lääkärin kasvot synkistyivät hetkeksi. "En tiedä, oletteko kuullut ihmeparannuksista -- tietysti ei niiden silti tarvitse olla ihmeitä -- niitä toimitetaan Lourdesissa."

"Pelkään pahoin, etten minä juuri kelpaa uskolla lääkittäväksi", Pollock lausui tuijottaen tummaan pielukseen.

Pää väänsi arpiset piirteensä inhoittavaan irvistykseen. Lääkäri siirtyi uudelle uralle.

"Se on pelkkää mielikuvitusta", hän sanoi, ruveten äkkiä puhumaan reippaasti. "Joka tapauksessa hyvä tilaisuus uskoparannukseen. Teidän hermostonne on kurjassa kunnossa, te olette tuollaisessa terveydellisen hämäryyden tilassa, jolloin kummitukset kernaimmin saapuvat. Mainitsemanne vaikutelma oli teille liian voimakas. Valmistan teille hiukan lääkettä, joka vahvistaa hermostoanne -- etenkin aivojanne. Ja teidän täytyy hankkia ruumiinliikuntoa."

"Minä en kelpaa uskoparannukseen", sanoi Pollock.

"Ja sen vuoksi meidän on parannettava mieliala. Lähtekää etsimään virkistävää ilmaa -- Skotlantiin, Norjaan, Alpeille" --

"Vaikka Jerikoon, jos haluatte" -- virkkoi Pollock -- "minne Naamankin lähti."

Mutta niin pian kuin hänen sormensa sen sallivat, Pollock koetti urheasti seurata lääkärin neuvoa. Hän yritti pelata jalkapalloa, mutta hänen mielestään se oli raivoisan ylösalasin kääntyneen pään potkimista kenttää pitkin. Hän ei kelvannut siihen kisaan. Hän potki sokeasti, jonkunlaisella kauhulla, ja kun hänet asetettiin maalivahdiksi ja pallo tulla hujahutti häntä kohti, niin hän älähti äkisti ja pakeni sen tieltä. Ne arvoa alentavat jutut, joiden vuoksi hänen oli täytynyt paeta Englannista vaeltamaan kuuman vyöhykkeen maissa, eivät sentään olleet sulkeneet häntä pois miesten seurasta; mutta nyt hänen menettelynsä, joka kävi yhä omituisemmaksi, saattoi miesystävätkin karttamaan häntä. Eikä tuo esine ollut enää vain silmiin kuvastuva kappale, se mongerteli ja puheli hänelle. Häntä rupesi kauheasti pelottamaan, että kun hän tarttui tuohon kummitukseen, se ei enää muuttuisikaan joksikin huonekalustoon kuuluvaksi esineeksi, vaan _tuntuisi_ oikealta katkaistulta päältä. Yksin ollessaan hän sadatteli sitä, pilkkaili ja uhkaili sitä; kerran tai pari hän puhutteli sitä toisten seurassa, vaikka hän koettikin epätoivoisesti hillitä itseään. Hän tunsi epäluulon enenevän niiden silmissä, jotka tarkkasivat häntä -- emäntänsä ja palvelijansa. Eräänä päivänä hänen serkkunsa Arnold -- hänen lähin sukulaisensa -- saapui tervehtimään häntä ja houkuttelemaan häntä ulos -- ja tarkastelemaan hänen kuoppaisia kellertäviä kasvojaan uteliain silmin. Ja Pollockista tuntui, että hattu, jota serkku piti kädessään, ei ollutkaan mikään hattu, vaan Gorgon-pää, joko tuijotti häneen ylösalasin kääntyneenä ja uhkasi katseillaan hänen järkeänsä. Mutta hän päätti yhä vielä vapautua siitä. Hän hankki polkupyörän ja ajaessaan routaista tietä pitkin Wandsworthistä Kingstoniin hän äkkäsi sen vierivän hänen rinnallaan ja jättävän tumman juovan jälkeensä. Hän puri hampaansa yhteen ja ajoi joutuisammin. Silloin yhtäkkiä, juuri kun hän laski alamäkeä Richmond-puistoa kohti, kummitus kieri hänen eteensä ja pyörän alle niin nopeasti, ettei hän ennättänyt ajatella mitään. Kääntyessään äkkiä välttääkseen sitä, hän syöksyi rajusti muuatta kiviröykkiötä vastaan ja taittoi vasemman ranteensa.

Juttu päättyi juolu-aamuna. Hän oli maannut kuumeessa kaiken yötä, siteet polttivat hänen rannettaan tulisen renkaan tavoin ja hän oli uneksinut elävämmin ja kamalammin kuin koskaan ennen. Koleassa, värittömässä, epävarmassa valossa, joka vallitsi ennen auringon nousua, hän kohousi vuoteessaan istumaan ja näki pään makaavan eräällä jalustalla pronssimaljan sijasta, joka oli ollut siinä yön aikana.

"Tiedän kyllä, että se on pronssimalja", hän virkkoi, kaamean epäilyksen kouristaessa hänen sydäntään. Ennen pitkää epäilys valtasi hänet kokonaan. Verkalleen ja väristen hän nousi vuoteeltaan ja astui käsi koholla maljaa kohti. Nyt hän saisi varmasti huomata, että hänen mielikuvituksensa oli pettänyt hänet, hän saisi tuntea selvästi pronssin sileän pinnan. Epäröityään kokonaisen ikuisuuden ajan hän laski lopulta sormensa pään uurteiselle poskelle. Hän veti ne takaisin suonenvedontapaisesti. Huippukohta oli saavutettu. Tuntoaistikin oli pettänyt hänet.

Vavisten, kolahtaen vuoteeseensa, potkien jalkineitaan paljailla jaloillaan, kaiken pyöriessä hänen ympärillään tummassa sekamelskassa, hän kulki haparoiden peilipöytänsä luo, otti partaveitsensä esiin laatikosta ja istui vuoteelleen pitäen sitä kädessään. Kuvastimesta hän näki omat kasvonsa verettöminä, kuihtuneina, täynnä äärimmäisen epätoivon katkeruutta.

Nopeasti kuvastuivat hänen lyhyen elämäntarinansa tapahtumat hänen mieleensä. Kurja koti, vielä kurjempi koulu-aika, myöhempien vuosien huono elämä, jossa toinen kunniaton teko seurasi toista; päivänkoiton koleassa valaistuksessa kaikki tuo rietas mielettömyys näkyi nyt niin armottoman selvästi. Sitten seurasivat oleskelu majassa, kahakka porroh-miehen kanssa, paluumatka jokea pitkin alas Sulymaan, mendiläis-salamurhaaja punaisine liinoineen, hurjat yritykset tuhota tuo pää, hänen mielikuvitelmansa kasvaminen. Se oli mielikuvitelma! Hän _tiesi_ sen. Pelkkä mielikuvitelma. Hetkiseksi hän tapaili toivoa. Hän siirsi katseensa kuvastimesta jalustaan, ylösalasin kääntynyt pää irvisti hänelle... Sidotun kätensä jäykistyneillä sormilla hän etsi tykyttäviä valtimoitansa. Aamu oli sangen kylmä, veitsen terä tuntui aivan kuin jäältä.