Part 4

Kun askeleet tulivat yhä lähemmäksi, nuo askeleet, jotka niin kovina kaikuvat toisessa maailmassa ja niin hiljaisina kuuluvat tänne, Plattner huomasi ympärillään ison joukon hämäriä kasvoja, jotka yhdessä tirkistivät pimeään ja katselivat huoneen kahta asujaa. Ei hän ollut koskaan ennen nähnyt niin paljoa elämän tarkastelijoita. Suuri osa katseli vaan kärsivää, toiset sanomattomassa tuskassa olevaa vaimoa, joka ahnain silmin etsi mitään löytämättä. Ne kokoontuivat Plattnerin ympärille, tulivat hänen eteensä, törmäsivät hänen kasvoihinsa ja heidän hyödyttömän murheensa ääni kaikui ilmassa. Hän näki selvästi ainoastaan silloin tällöin. Toisin ajoin kuva värähteli epäselvänä ja viheriät varjot liikahtelivat sen käänteissä. Huoneessa oli varmaan hyvin hiljaista. Plattner näki, miten kynttilän liekki savusi aivan kohtisuoraan ylöspäin, mutta hänen korvissaan kuului joka ainoa askel kuin ukkosen jyry. Ja katselijat sitten! Kaksi niistä oli aivan huoneessa puuhailevan vaimon näköistä; toinen, joka nähtävästi oli nainen, oli kalpea ja kirkaspiirteinen, näytti muinoin olleen kylmä ja kova, mutta pehminneen maalliselle ymmärryksellemme käsittämättömän viisauden kosketuksesta. Toinen olisi voinut olla vaimon isä. Näytti siltä, kuin olisivat he kumpikin katselleet jotain sydämetöntä konnantyötä, jota he eivät enää voineet estää tapahtumasta. Taampana oli toisia, opettajia, jotka ehkä olivat opettaneet väärin, ystäviä, jotka eivät olleet saaneet mitään aikaan. Ja miestä katselemassa oli myöskin suuri joukko, mutta ei yhtään vanhempain tai opettajain tapaista. Kasvoja, jotka ehkä ennen olivat olleet raakoja, nyt surun ankaroiksi puhdistamia. Ja eturivissä yhdet kasvot, tyttömäiset, ei vihaiset eikä moittivat, vaan pikemmin kärsivät ja väsyneet, ja, kuten Plattnerista tuntui, ratkaisua odottavat. Plattnerin kuvauskyky ei riitä tätä monimuotoista henkijoukkoa selvittämään. Kello soi ja joukko kokoontui. Sekunnin aikana näki Plattner ne kaikki. Hän luulee olleensa tällä hetkellä niin kiihotuksissaan, että huomaamattaan otti taskustaan pullon, jossa tuon viheriän pulverin jäännös oli ja piteli sitä kädessään. Hän ei muista tätä varmaan.

Askelten ääni lakkasi äkkiä. Hän odotti hetkisen. Oli hiljaista. Sitten kuului äkkiä kellon ensi kilahdus; se puhkaisi odottamattoman hiljaisuuden kuin ohut terävä veitsi. Samalla joukko hänen ympärillään liehui edestakasin ja äänekäs huuto alkoi kuulua. Vaimo ei kuullut mitään; hän poltti nyt jotakin kynttilänliekissä. Kun kello soi toisen kerran, muuttui kaikki hämäräksi ja jäisen kylmä tuuli puhalsi läpi katselijain joukon. Ne kiertelivät hänen ympärillään kuin parvi kuolleita lehtiä kevättuulessa ja kellon soidessa kolmannen kerran ne heittivät jotain vuoteeseen. Olette kuulleet valojuovasta. Tuo oli kuin pimeysjuova ja kun Plattner jälleen katsoi vuoteeseen, näki hän mustan käden ja käsivarren.

Viheriä aurinko nousi juuri aution synkän taivaanrannan yli ja huone näkyi hyvin epäselvästi. Plattner voi nähdä, että se, mikä vuoteessa näytti valkoiselta, vääntelehti ja että vaimo säikähti katsoessaan sinne yli olkansa.

Tähystäjäin parvi kohosi kuin viheriä sumu tuulessa ja laskeutui hitaasti laakson temppeliä kohti. Silloin Plattner yhtäkkiä tajusi, mitä tarkoitti tuo musta käsi, joka ojentui yli miehen ja vei uhrinsa. Hän ei uskaltanut kääntää päätään sinne päin. Kovasti ponnistaen voimiaan ja sulkien silmänsä hän alkoi juosta ja kulki ehkä parikymmentä askelta. Sitten hänen jalkansa luiskahti liukkaalla kivellä ja hän kaatui. Hän kaatui käsilleen; pullo särkyi ja räjähti koskiessaan maahan.

Seuraavassa hetkessä löysi hän itsensä pyörtyneenä ja verisenä istumassa koulun takana, aidatulla pihamaalla vastapäätä Lidgettiä.

Kertomus Plattnerin kokemuksista on lopussa. Olen mielestäni menestyksellä vastustanut tarinain kirjoittajassa olevaa luonnollista halua tällaisten tapausten kokoonlaittelemiseen. Olen mikäli mahdollista kertonut asiat siinä järjestyksessä, missä Plattner ne kertoi minulle. Olen huolellisesti karttanut kaikkia tyylin, vaikutelman tai sanainsovinnon yrityksiä. Olisi ollut helppoa esimerkiksi tehdä kuolinvuode-näystä salajuoni ja sekottaa siihen Plattner. Mutta, lukuunottamatta sitä, että mitä uskottavimman tarinan väärentäminen on moitittavaa, sellaisten kuluneitten taidekeinojen käyttö mielestäni ryöstäisi sen omituisen vaikutelman, jonka saa tuosta pimeästä maailmasta harmaanvihreine valoineen ja sen leijailevista elämän tarkastelijoista, jotka näkymättöminä ja saavuttamattomina aina meitä ympäröivät.

On lisättävä, että kuolemantapaus todellakin sattui Vincentkadulla aivan koulupihan vieressä ja mikäli on selvinnyt, juuri Plattnerin palaushetkellä. Vainaja oli kunnallisverojen kantaja ja vakuutusasiamies. Hänen vaimonsa, joka oli paljon nuorempi, nai viime kuussa herra Whymperin, eläinlääkärin Allbeedingista. Kun tässä kerrottu osa tarinaa oli eri muodoissa kiertänyt suupuheena ympäri Sussexvillen, antoi hän minulle luvan mainita hänen nimensä sillä ehdolla, että minä selvästi tekisin tiettäväksi, että hän mitä ankarimmin vastustaa jokainoata kohtaa Plattnerin kertomuksessa hänen miehensä viime hetkistä. Hän kieltää polttaneensa mitään testamenttia, vaikkei Plattner häntä sellaisesta työstä syytäkään: hänen miehensä oli kyllä tehnyt testamentin heti heidän naimisiin mentyään. Totta puhuen oli Plattnerin kertomus huoneen sisustuksesta, siihen katsoen ettei hän ollut sitä koskaan nähnyt, ihmeteltävän tarkka.

Toistakin asiaa minun täytyy väsyttävän toistamisen uhallakin painostaa, etten näyttäisi suosivan naurettavan taikauskoisia näkökantoja. Plattnerin poissaolo maailmastamme yhdeksänä päivänä on luullakseni todistettu. Mutta tämä ei todista oikeaksi hänen tarinaansa. On aivan mahdollista, että avaruuden ulkopuolellakin voi tapahtua hallusinatsionikohtauksia. Se ainakin pitää lukijan tarkasti painaa mieleensä.

Mustan miehen kosto.

Ensi kerran joutui Pollock tekemisiin tuon porroh-miehen kanssa eräässä rämeikkö-kylässä, joka sijaitsi laguunijoen varrella Turnerin niemimaan takana. Sen seudun naiset ovat kuuluja kauneudestaan -- heissä löytyy näet pisara europalaista verta Vasco da Gaman ja englantilaisten orjakauppiaiden ajoilta; ja ehkäpä porroh-miestäkin oli kiihottanut heikko piirre kaukasialaista luonnetta. (Onpa kerrassaan omituista ajatella, että muutamilla meikäläisistä saattaa olla serkkuja, jotka syövät ihmisiä Sherboro-saarella tai käyvät ryöstöretkillä Sofas-heimon mukana.) Oli miten hyvänsä, porroh-mies lävisti naisen sydämen, ikäänkuin hän olisi ollut tavallinen italialainen rahvaan mies, ja oli tekemäisillään samoin Pollockillekin. Mutta tämä torjui revolverillaan tuon salamannopean iskun, joka oli tähdätty hänen olkalihakseensa, lennätti rautaisen tikarin syrjään ja ampui miestä käteen.

Hän laukaisi uudelleen, mutta luoti lensi harhaan, puhkaisten majan seinään satunnaisen akkuna-aukon. Porroh-mies kyyristyi oven suuhun ja katsoi Pollockia käsivartensa alatse. Tämä näki auringon valossa vilaukselta hänen ylösalasin kääntyneet kasvonsa ja sitten englantilainen oli yksin hämärässä mökissä, jännityksestä sairaana ja vavisten. Kaikki tuo tapahtui lyhyemmässä ajassa, kuin mikä kuluu siitä luettaessa.

Nainen oli aivan kuollut ja saatuaan sen selville Pollock astui majan ovelle ja katseli ulos. Siellä oli kaikki huikaisevan kirkasta. Puolikymmentä retkikunnan kantajaa seisoi ryhmässä lähellä niitä vihreitä hökkeleitä, joissa he majailivat; he tuijottivat häneen ihmetellen mitä laukaukset mahtoivat merkitä. Miesjoukon takana näkyi leveä rantakaistale mustaa, löyhkäävää mutaa, sitten kaislikkoa ja vesiruohostoa, jotka muistuttivat vihreätä mattoa, ja kauimpana lyijynharmaa vedenpinta. Joen vastaiselta rannalta häämöttivät mangrove-puut epämääräisinä sinertävän autereen läpi. Matalamajaisesta kylästä, jonka aitaus kohosi juuri sokeriruokojen yläpuolelle, ei kuulunut minkäänlaista häiriön merkkiä.

Pollock astui varovaisesti ulos hökkelistä ja kulki jokea kohti, katsahtaen tuon tuostakin olkansa yli. Mutta porroh-mies oli hävinnyt. Pollock puristi hermostuneesti revolveriansa kädessään.

Muuan hänen miehistään saapui häntä vastaan ja viittasi pensaikkoon majan taaksi, jonne porroh-mies oli kadonnut. Pollock tunsi kiusallisen selvästi, että hän oli käyttäytynyt tavattoman tyhmästi; tämä käänne katkeroitti ja suututti häntä. Ja päälle päätteeksi hänen oli kerrottava siitä Waterhouselle -- tuolle siveelliselle, mallikelpoiselle Waterhouselle -- joka tulisi aivan varmaan ottamaan asian vakavalta kannalta. Pollock sadatteli sydämensä pohjasta kohtaloansa, Waterhousea ja ennen kaikkea Afrikan länsirannikkoa. Koko retki inhotti häntä syvästi. Ja kaiken aikaa hänen mielessään kummitteli epäluuloinen tunne, että porroh-mies mahtoi olla jossakin lähistöllä.

Tuntunee hiukan kammottavalta, ettei äskeinen murha ollut ensinkään järkyttänyt hänen mieltään. Viimekuluneiden kolmen kuukauden aikana hän oli nähnyt niin ylenmäärin väkivaltaisuutta, niin paljon kuolleita naisia, poltettuja hökkeleitä, vaalenevia luurankoja Kittam-joen varsilla sofalaisten ratsujoukon vanavedessä, että hänen aistimensa olivat tylsistyneet. Hänen levottomuutensa johtui siitä, että hän tiesi tämän olevan vain alkua vastaisiin ikävyyksiin.

Hän sadatteli kiukkuisesti erästä mustaihoista, joka rohkeni tehdä kysymyksen, ja jatkoi matkaansa oranssipuiden alle pystytettyä telttaa kohti, missä Waterhouse lepäsi; ja hän oli hermostunut kuin poika, joka astuu opettajansa eteen tilinteolle.

Waterhouse nukkui vielä viimeisen unijuomansa uuvuttamana ja Pollock istahti hänen viereensä eräälle matka-arkulle, sytytti piippunsa ja jäi odottamaan, että toinen heräisi. Hänen ympärillään oli hujan hajan astioita ja aseita, jotka Waterhouse oli koonnut mendikansan keskuudessa ja joita hän oli asetellut uudelleen arkkuihin, lähetettäviksi veneissä Sulymaan.

Ennen pitkää Waterhouse heräsi, ojenteli tutkistellen jäseniään ja teki sen johtopäätöksen, että hän oli jälleen täydessä kunnossa. Pollock toimitti hänelle teetä. Sitä juotaessa Pollock kertoi hänelle iltapäiväisen tapahtuman, kierreltyään sitä ensin kuin kissa kuumaa puuroa. Waterhouse otti asian vieläkin vakavammalta kannalta kuin mitä Pollock oli odottanut. Hän ei ainoastaan paheksunut sitä, hän haukkui, hän solvasikin.

"Sinä olet noita kirottuja hölmöjä, joiden mielestä mustaihoinen ei ole mikään ihmisolento", hän virkkoi. "En saa olla sairaana päivääkään, ilman että sinä sekaannut johonkin likaiseen juttuun. Nyt sinä olet joutunut jo kolmannen kerran kuukauden kuluessa selkkauksiin jonkun alkuasukkaan kanssa ja tällä kertaa on kysymyksessä kosto, vieläpä porroh-miehen kosto! Sinulle ollaan jo ennestäänkin kyllin kiukkuisia tuon epäjumalan tähden, johon sinä hölmö kirjoitit nimesi. Ja he ovat kostonhaluisimpia paholaisia koko maailmassa. Sinä saatat ihmisen häpeämään sivistystään! Ja sinä sanot lähteneesi kunniallisesta kodista! Jos vielä kerran otan vaivoikseni tuollaisen kelvottoman, typerän tolvanan --"

"Annahan tulla vaan!" ärähti Pollock sellaisella äänellä, joka aina sai Waterhousen suunniltaan; "annahan tulla!"

Tästä Waterhouse kävi sanattomaksi. Hän hypähti pystyyn.

"Kuulehan nyt, Pollock", sanoi hän, koetettuaan hillitä itseään. "Sinun on lähdettävä kotiin. En välitä sinusta kauempaa. Sinusta on jo ollut kyllin haittaa --"

"Älä ensinkään huolehdi", virkkoi Pollock, tuijottaen eteensä. "Lähden kernaasti."

Waterhouse tyyntyi jälleen. Hän istahti telttatuolille. "No, hyvä", sanoi hän. "En rakasta riitaa, Pollock, sen tiedät, mutta onhan vietävän harmillista nähdä aiheidensa menevän myttyyn tuollaisen asian tähden. Seuraan sinua Sulymaan, jotta pääset turvassa laivaan" -- "Se on tarpeetonta", vastasi Pollock. "Voin lähteä yksinäni. Täältä."

"Pitkälle et pääse", sanoi Waterhouse. "Sinä et ymmärrä tätä porroh-asiaa."

"Mistä _minä_ saatoin tietää, että tuo nainen oli jonkun porroh-miehen oma?" virkkoi Pollock katkeroituneena.

"Sitä hän oli joka tapauksessa", sanoi Waterhouse, "etkä sinä saa asiaa olemattomaksi. Lähteä yksinään, vieläpä mitä! Olenpa utelias tietämään, mitä he tekisivät sinulle. Sinä et näy käsittävän, että tämä porroh-silmänkääntäjä hallitsee tätä maata, hänellä on vallassaan sen lait, uskonto, hallitus, lääkintätaito... Sellaiset ne nimittävät päämiehetkin. Inkvisitsioni ei olisi kelvannut päästämään näiden veijarien kengännauhojakaan. Kenties hän yllyttää kimppuumme Avajalen, täkäläisen päämiehen. Kaikeksi onneksi meidän kantajamme ovat mendiläisä. Meidän on siirrettävä tämä pikku leirimme toiseen paikkaan... Piru sinut periköön, Pollock! Ja luonnollisesti sinun täytyi kaiken hyvän lisäksi vielä ampua harhaan."

Hän mietiskeli ja hänen ajatuksensa näyttivät olevan vastenmielisiä. Hetken kuluttua hän nousi ja otti pyssynsä. "Sinun sijassasi pysyttelisin hiukan syrjässä", hän huomautti olkansa yli, mennessään ulos. "Käyn katsomaan, voinko saada siitä jotain selville."

Pollock jäi miettiväisenä istumaan telttaan. "Minut oli aiottu sivistyneisiin oloihin", hän virkkoi itsekseen katuen, täyttäessään piippuansa. "Parasta on päästä niin pian kuin mahdollista takaisin Lontooseen tai Pariisiin."

Hänen katseensa sattui erääseen lukittuun arkkuun, johon Waterhouse oli kätkenyt mendien maassa ostamansa sulattomat myrkytetyt nuolet. "Kunpa olisin osannut tuota roistoa johonkin hengenvaaralliseen paikkaan", hän sanoi kiukkuisesti.

Pitkän ajan perästä Waterhouse saapui takaisin. Hän ei ollut ensinkään halukas kertomaan, vaikka Pollock ahdisteli häntä kysymyksillä. Porroh-mies tuntui olevan huomattava jäsen tuossa salaperäisessä yhdistyksessä. Kylä oli käynyt uteliaaksi, vaan ei vielä uhkaavaksi. Poppa-mies oli epäilemättä lähtenyt viidakkoon. Hän oli taitava poppa-mies. "Tietysti hänellä on jotain mielessään", sanoi Waterhouse ja vaikeni.

"Mutta mitäpä hän voisi tehdä?" kysyi Pollock, saamatta vastausta.

"Minun täytyy toimittaa sinut vapaaksi tästä. Varmaankin he hautovat jotain, muuten ei täällä olisi näin rauhallista", virkkoi Waterhouse pitkän vaitiolon perästä. Pollock tahtoi tietää, mitä se koski. "Tanssivat pääkallojen keskellä", sanoi Waterhouse, "ja keittävät jotain löyhkäävää vaskikattilassa." Pollock halusi tarkempia selityksiä, Waterhouse vastaili vältellen, Pollock kyseli kiusaten. Lopulta Waterhouse menetti malttinsa. "Mistä perhanasta minä sen tiedän?" hän huudahti, kun Pollock kysyi kahdettakymmenettä kertaa, mitä porroh-mies aikoi tehdä. "Hän yritti surmata sinut suoraa päätä majassa. Nyt hän luullakseni on koettava jotain mutkikkaampaa. Mutta ei sinun tarvitse odottaa sitä kovinkaan kauaa. En tahdo lamauttaa sinua. Kenties kaikki onkin aivan jonnin joutavaa."

Kun he sinä iltana istuivat nuotionsa ääressä, koetti Pollock jälleen johtaa Waterhousen puhumaan porroh-miesten menettelytavoista. "Parasta on, että käyt levolle", sanoi tämä, huomatessaan toisen aikeet; "lähdemme liikkeelle varhain aamulla. Sinä tarvitset silloin kaiken jäntevyytesi."

"Mutta millä tavalla hän aikoo menetellä?"

"Enpä tiedä. Se väki on perin huikentelevaista. Ne osaavat kaikenlaisia kummallisia konsteja. Sinun on parasta kysyä tuolta kuparikasvoiselta Shakespeare-paholaiselta."

Pimeydestä, mökkien takaa välähti leimaus, kuului kumea pamaus ja Pollockin pään ohitse suhahti savikuula. Se ainakin oli selvää kieltä. Mustaihoiset ja sekarotuiset, jotka istuivat tarinoiden oman nuotionsa ympärillä, hypähtivät pystyyn ja joku ampui pimeyteen.

"Parasta että menet johonkin majaan", sanoi Waterhouse rauhallisesti, istuen yhä alallaan.

Pollock nousi seisaalleen tulen ääressä ja veti esille revolverinsa. Tappelua ei hän ainakaan pelännyt. Mutta pimeys on ihmisen paras sotisopa. Hän käsitti Waterhousen ehdotuksen viisaaksi ja lähti telttaan, laskeutuen siellä levolle.

Vähän hän sai nukuttua ja silloinkin häntä häiritsivät unennäöt; hän uneksi monenlaisista seikoista, mutta pääasiallisesti porroh-miehen ylösalaisin kääntyneistä kasvoista, kuten tämä oli katsonut häneen käsivartensa alatse, lähtiessään ulos majasta. Omituista oli, että tämä äkillinen vaikutelma oli painunut Pollockin muistiin niin lujasti. Sen lisäksi tunsi hän jäsenissään kummallista kipua.

Kun he aamuhämärässä sovittelivat tavaroitaan veneisiin, suhahti äkisti vähäinen vasama maahan Pollockin jalkojen juureen. Miehet koettivat näön vuoksi tutkia viidakkoa, mutta ketään ei saatu kiinni.

Näiden kahden tapahtuman jälkeen retkikunta osoittautui taipuvaiseksi jättämään Pollockin yksiksensä ja hän taas tunsi ensi kerran elämässään tarvetta liittyä mustien joukkoon. Waterhouse otti toisen ruuhen ja Pollockin oli asettuminen toiseen, vaikka hän osoittikin harrasta halua päästä pakinoimaan Waterhousen kanssa. Hänet jätettiin itseksensä ruuhen keulapuoleen ja hänellä oli täysi työ saada miehet -- jotka eivät pitäneet hänestä -- melomaan alusta keskellä virtaa, sadan kyynärän tai pitemmänkin matkan päässä kummastakin rannasta. Sitten hän pakotti Shakespearen, erään sekarotuisen Freetownista, siirtymään hänen puolelleen purtta ja kertomaan hänelle porroh-miehistä; ja huomattuaan mahdottomaksi päästä erilleen Pollockista tämä tekikin sen huomattavan vapaasti ja halukkaasti.

Päivä kului. Ruuhi lipui nopeasti laguunivettä pitkin vesiviikunain, kaatuneiden puiden, kaislikkojen ja viinipalmujen keskitse; ja vasemmalla levisi tumma mangrove-rämeikkö, jonka takaa kuului silloin tällöin Atlannin kohajamista rannikkoa vastaan. Shakespeare kertoi pehmeällä, sotkuisella englanninkielellään, kuinka porroh-väki osasi noitua; kuinka ihmiset surkastuivat heidän vaikutuksestaan; kuinka he voivat lähettää unia ja paholaisia; kuinka he rääkkäsivät Ijibun poikia ja tappoivat heidät; kuinka he ryöstivät erään sulymalaisen valkoisen kauppiaan, joka oli pidellyt pahoin erästä heikäläisistä ja minkä näköinen hänen ruumiinsa oli ollut löydettäessä. Ja jokaisen tarinan perästä Pollock sadatteli itsekseen lähetystoimen velttoutta, kun se salli mokomia seikkoja, ja kykenemätöntä Englannin hallitusta, joka vallitsi tässä pahamaineisen pimeässä Sierra Leonessä. Illalla he saapuivat Kasi-järvelle ja majautuivat yöksi eräälle saarelle, karkoittaen sieltä parikymmentä kankeata krokotiilia.

Seuraavana päivänä he pääsivät Sulymaan ja tunsivat sieraimissaan suolaisen merituulen tuoksun, mutta Pollockin täytyi odottaa siellä viisi päivää, ennenkuin voi jatkaa matkaansa Freetowniin. Waterhouse arveli hänen nyt olevan verrattain turvassa ja Freetownin suojeluksen alaisena ja erosi hänestä, palaten retkikuntineen Gbemmaan. Ja Pollock kohteli perin ystävällisesti Pereraa, Sulyman ainoata valkoihoista kauppamiestä -- vieläpä niinkin ystävällisesti, että seurasi häntä kaikkialle. Perera oli muuan pienikasvuinen Portugalin juutalainen, joka oli oleskellut Englannissa, ja englantilaisen ystävällisyys miellytti häntä suuresti.

Kahteen päivään ei tapahtunut mitään erikoisempaa; enimmäkseen Pollock ja Perera pelasivat viittä lehteä -- ainoa peli, jonka molemmat tunsivat -- ja Pollock joutui velkaan. Sitten toisena iltana Pollock sai ikävän huomautuksen sitä, että porroh-mies oli saapunut Sulymaan; teräväksi hiottu rautapalanen viilsi hänen olkapäähänsä lihahaavan. Se oli ammuttu etäältä ja oli häneen osuessaan jo menettänyt melkein kaiken voimansa. Mutta sanomansa se kertoi kyllin tuntuvasti. Kaiken yötä Pollock istui revolveri kädessään riippumatossa ja seuraavana aamuna hän uskoi osan jutustaan englantilais-portugalilaiselle.

Perera otti asian perin vakavalta kannalta. Hän tunsi sikäläiset tavat varsin tarkalleen. "Tämä on mieskohtainen kysymys. Se on kostoa. Ja tietysti teidän poislähtönne panee hänet kiiruhtamaan. Ei yksikään alkuasukas tai sekarotuinen asetu hänen tielleen -- ellette maksa hyvin. Jos pääsette äkkiarvaamatta hänen kimppuunsa, niin voitte ampua hänet. Mutta hänkin voi ampua teidät."

"Ja sitten on vielä tuo kirottu loihtiminen", jatkoi Perera. "Minä en tietenkään usko sitä -- taikauskoa -- mutta eipä ole sittenkään hauskaa ajatella, että missä sitä lieneekin, niin aina on lähistöllä joku musta mies, joka silloin tällöin viettää kuutamoisen yön tanssimalla nuotion ympäri, lähettääkseen pahoja unia.... Onko teillä ollut pahoja unia?"

"Onpa kyllä", virkkoi Pollock. "Näen yhtämittaa tuon roiston ylösalasin käännetyn pään irvistävän minulle ja näyttävän hampaitaan, kuten hän teki majassakin; ja sitten se tulee aivan lähelle minua, poistuu ja tulee jälleen takaisin. Eihän siinä ole mitään peloittavaa, mutta kuitenkin se jähmetyttää minut kauhusta unissani. Kummallisia asioita -- nuo unet. Tiedän kaiken aikaa uneksivani enkä kuitenkaan voi herätä siitä."

"Ehkäpä se on vain mielikuvitusta", sanoi Perera. "Sitten kertovat neekerini vielä, että porroh-miehet voivat lähettää käärmeitä. Oletteko hiljan nähnyt sellaisia?"

"Ainoastaan yhden. Tapoin sen tänä aamuna lattialla lähellä riippumattoani. Olin astumaisillani sen päälle noustessani ylös."

"Oh!" huudahti Perera ja lisäsi sitten vakuuttavasti: "Tietysti se oli satunnaista. Pitäisin kuitenkin silmäni auki. Ja sitten on vielä luunsärky."

"Luulin sen johtuvan miasmasta", sanoi Pollock.

"Ehkäpä niinkin. Milloin se alkoi?"

Silloin Pollock muisti, että hän oli ensi kerran tuntenut sitä kahakan jälkeisenä yönä. "Minun käsitykseni on, ettei hän halua murhata teitä", virkkoi Perrera -- "ei ainakaan vielä. Olen kuullut, että niillä on tapana pelotella ja kiusata jotain ihmistä lumoillaan, hengenvaaroilla, luuvalolla ja pahoilla unilla ja muulla sellaisella, kunnes hän on kyllästynyt elämäänsä. Luonnollisesti se on vaan pelkkää lorua. Älkää välittäkö siitä... Mutta olenpa utelias tietämään, mitä hän keksii tämän jälkeen."

"Minä aijon keksiä jotain sitä ennen", lausui Pollock, tuijottaen synkeästi tahmeisiin kortteihin, joita Perera levitteli pöydälle. "Minun arvolleni on alentavaa joutua tällä tavoin ajetuksi ja ammutuksi ja vahingoitetuksi. Mahtaakohan tuollainen porroh-taikuri kääntää pelionnenkin."

Hän katsahti epäluuloisena Pereraan.

"Se on hyvin luultavaa", virkkoi Perera innokkaasti. "Se on kovin ihmeellistä joukkoa."

Sinä iltapäivänä Pollock tappoi kaksi käärmettä, jotka hän tapasi riippumatossaan; myöskin punasia muurahaisia vilisi sillä paikalla entistä enemmän. Ja nämä harmit suututtivat häntä niin, että hän lähti erään mendi-roiston pakeille, jonka kanssa hän oli ennenkin jutellut. Tämä näytti hänelle muuatta pientä rautatikaria ja osoitti, miten se iskettiin niskaan, niin että Pollockia karmi. -- Eräästä määrätystä palveluksesta Pollock lupasi hänelle kaksipiippuisen pyssyn, jossa oli koristettu lukko.

Kun Pollock ja Perera iltasella pelasivat korttia, astui mendi ovesta sisään kantaen jotain veren tahraamassa rievussa.

"Ei täällä!" virkkoi Pollock nopeasti. "Ei täällä!"

Mutta mies halusi saada kaupat päätetyksi eikä Pollock ennättänyt estää häntä avaamasta vaatetta ja heittämästä pöydälle porroh-miehen päätä. Se ponnahti lattialle jättäen korteille punaset jäljet ja vieri nurkkaan; sinne se pysähtyi kääntyneenä ylösalasin, mutta tuijottaen tiukasti Pollockiin.

Perera kavahti seisaalleen, kun pää putosi korttien keskelle, ja rupesi kiihkoissaan sättimään portugalinkielellä. Mendi kumarteli punanen vaate kädessään. "Pyssy!" hän sanoi. Pollock tuijotti nurkassa olevaan päähän. Kasvoilla oli juuri sama ilme kuin hänen unissaankin näyttäytyessään. Jotain tuntui napsahtavan lukkoon hänen omissa aivoissaan, kun hän katseli sitä.

Sitten Perera solahti jälleen englanninkieleen.

"Toimititteko hänet surmatuksi?" hän kysyi. "Ettekö surmannut häntä itse?"

"Miksi olisi minun pitänyt tehdä se?" sanoi Pollock.

"Mutta nyt ei hän voi poistaa sitä!"

"Poistaa mitä?" kysyi Pollock.

"Ja kaikki kortit ovat aivan pilalla!"

"Mitä te tarkoitatte poistamisella?" virkkoi Pollock.

"Teidän täytyy lähettää minulle uusi pakka Freetownista. Niitä saa ostaa siellä."

"Mutta -- poistaa?"

"Se on vain taikauskoa. Unohdin sen. Neekerit sanovat, että jos noidat -- hän oli noita -- Mutta se on pelkkää roskaa.... Täytyy saada porroh-mies palauttamaan se tai surmata hänet itse.... Se on kerrassaan tyhmää."