Part 3

Hänen palaamisensa yhdistyi yhtä omituisiin seikkoihin kuin lähtönsäkin. Mikäli voi mr. Lidgettin verrattain vihaisista pääpiirteistä Plattnerin arkailevain tiedonantojen avulla selvää saada, käy ilmi, että keskiviikkoiltana, auringon lähetessä laskuaan, tuo muinainen herrasmies, jätettyhän iltatunnit sikseen, oli puutarhassaan poimimassa ja syömässä mansikoita, joista hän erinomaisesti pitää. Puutarha on iso ja vanhanaikuinen, uteliailta silmiltä onneksi piilossa korkean, muurivihreän peittämän punatiiliaidan takana. Juuri kumartuessaan tutkimaan erästä erinomaisen hedelmällistä vartta, kuuli hän pamauksen ja ankaran jysähdyksen ja ennen kuin hän ehti kääntyä, törmäsi häneen takaapäin jokin raskas esine ankaran voimakkaasti. Hän heilahti eteenpäin, mansikat kourassa murskaantuivat ja töytäys yleensä oli niin voimallinen, että hänen silkkihattunsa -- mr. Lidgett on rauhansuunnan puoltaja koulumiesten vaatetukseen nähden -- työntyi äkisti otsalle, jopa toisen silmän päälle. Tuo raskas heittoase, joka häntä vinosti satuttaen läsähti istuvaan asentoon mansikan vartten sekaan, osoittautui kauvan sitten kadonneeksi herra Gottfried Plattneriksemme. Hän oli erinomaisessa epäjärjestyksessä, ilman hattua, ilman kaulusta, paita likainen ja kädet veressä. Mr. Lidgett oli niin vihoissaan ja hämmästynyt, että jäi asentoonsa nelinryömin, lakki silmän päällä, samalla kiivaasti vaatien Plattneria tilille epähienosta ja ihmeellisestä käyttäytymisestä.

Tätä tuskin idyllimäistä näytelmää täydentää se, mitä tahtoisin nimittää Plattnerjutun ulkonaiseksi ilmaisuksi -- sen julkinen käsittely. On turhaa aivan seikkaperäisesti selvitellä, miten Mr. Lidgett hänet erotti virastaan. Aivan tarkat tiedot, täydelliset nimet ja osoitukset löytyvät siinä laajassa kertomuksessa, joka syntyi asiaa käsiteltäissä "Yhdistyksessä epänormaalien ilmiöitten selville saamiseksi." Plattnerin oikean ja vasemman puolen omituinen vaihdos huomattiin vasta hänen kirjoittaessaan oikealta vasemmalle. Hän pikemmin salasi kuin toi ilmi tämän omituisen vahvistavan asiainhaaran, luullen sen vaikuttavan epäedullisesti uuden viran saantiin. Sydämen asema tuli ilmi muutamia kuukausia jälemmin, kun häneltä kiskottiin pois hammas, jonka hermot oli huumattu.

Silloin hän hyvin vastenmielisesti suostui pikaiseen kirurgiseen tutkintoon, jonka tuloksista piti lyhyesti tehdä selvää _Anatomisessa Aikakirjassa_. Tämä selonteko sisältää kaikki materialiset tosiasiat; nyt me siirrymme tarkastamaan Plattnerin kertomusta asiasta.

Mutta tehkäämme ensiksi selväksi ero tämän kertomuksen edellisen ja nyt seuraavan osan välillä. Kaikki, mitä tähän saakka olen kertonut on niin ilmeisesti totta, että rikoksia tutkiva lainoppinutkin sen uskoisi. Kaikki todistajat ovat vielä elossa. Lukija voi, jos hänellä on vapaa-aikaa, kutsua pojat huomenna kokoon, tosin uhmaten pelottavaa Lidgettiä, ja ristikuulustella sanoissa solmita ja tutkistella heitä, miten paljon mieli halajaa; Gottfried Plattnerin itse, hänen särkyneen sydämensä ja kolme valokuvaansa voi myöskin saada käsiinsä. Voi pitää toteennäytettynä, että hän räjähdyksen vaikutuksesta katosi yhdeksäksi päiväksi, että hän palasi verrattain kiivaasti, olosuhteitten vallitessa, jotka luonnostaan olivat omiaan suututtamaan mr. Lidgettiä, millaisia nuo suhteet sitten lienevätkin olleet, ja että hän palasi käännettynä kuten heijastus palajaa peilistä. Viimeisestä todentamastani seikasta seuraa melkoisen varmasti, että Plattner noina yhdeksänä päivänä oli jossain olomuodossa meidän avaruutemme ulkopuolella. Nämä todeksihavaitsemiset ovat itse asiassa paljon varmempia kuin todistukset useata murhasta hirtettyä vastaan. Hänen oman kertomuksensa todenperäisyydestä ja melkein ristiriitaisista yksityisseikoista vastaa yksin herra Gottfried Plattner itse. Minä en halua kertomusta epäillä, mutta minä tahdon huomauttaa -- seikka, jonka monet hämäristä sielullisista ilmiöistä kertoilevat kirjailijat jättävät tekemättä -- että olemme täten siirtymässä yksinkertaisen eittämättömästä siihen lajiin asioita, jotka jokaisen selväjärkisen ihmisen tulee joko uskoa tai olla uskomatta. Edellä olleet huomiot tekevät sen mahdolliseksi; sen ristiriitaisuus käytännöllisen kokemuksen kanssa saa sen näyttämään mahdottomalta. Minä en tahdo lukijan arvostelukyvyn valoa johtaa kumpaankaan suuntaan, kerronhan vaan tarinan sellaisena, kuin sen Plattnerilta kuulin.

Voin mainita, että hän kertoi asian minulle kotonani Chislehurstissa ja että minä heti hänen lähdettyään menin työhuoneeseeni ja kirjoitin jutun niin täydellisesti, kuin muistin. Myöhemmin hän hyväntahtoisesti luki läpi konekirjoitetun kappaleen, joten se oleellisesti on varmasti oikea.

Hän kertoi räjähdyksen hetkellä selvästi luulleensa kuolevansa. Hän tunsi kohoavansa ja työntyvänsä -- voimallisesti taaksepäin. Psykologille huomattava tosiseikka on, että hän taaksepäin työntyessään selvästi ajatteli, törmäisikö hän kemiatavarain pöytään tai toisen pöydän jalkaan. Hänen jalkapohjansa sattuivat lattiaan ja hän putosi hyvää vauhtia istumaan jonnekin pehmeään ja turvalliseen paikkaan. Täräys huumasi hänet hetkiseksi. Yht'äkkiä hän haistoi selvästi palaneen tukan hajua ja tuntui siltä, kuin Lidgettin ääni olisi tiedustanut häntä. Ymmärrätte kyllä, että hänen järkensä tällä hetkellä oli aikalailla sekasin.

Ensiksikin hän sai sen selvän vaikutelman että oli vielä luokkahuoneessa. Hän tajusi aivan kirkkaasti poikain hämmästyksen ja mr. Lidgettin sisääntulon. Tästä kaikesta on hän vallan varma. Heidän huomautuksiaan hän ei kuullut.

Mutta siihen arveli hän olleen syynä kokeen kuuloa heikentävän vaikutuksen. Esineet hänen ympärillään näkyivät omituisen hämärästi ja epäselvästi, mutta hänen järkensä selitti asian varmasti joskin erehdyttävästi siten, että räjähdys oli synnyttänyt suuren määrän mustaa savua. Hämäryydessä liikkuivat pojat ja Lidgett niin hiljaa ja äänettöminä kuin haamut. Plattnerin kasvoja vielä kirveli räjähdyksen synnyttämä polttava kuumuus. Hän oli, kuten itse sanoi, "aivan sumussa." Hänen ensimäiset todelliset ajatuksensa näyttävät koskeneen omaa personallista turvallisuuttaan. Hän arveli mahdollisesti menettäneensä näön ja kuulon. Hän koetteli huolellisesti jäseniään ja kasvojaan. Sitten aistimukset selvisivät ja hän oli ihmeissään, kun ei nähnytkään vanhoja tuttuja pöytiä ja muita kouluhuoneen tavaroita ympärillään. Hämäriä, epämääräisiä, harmaita haamuja oli vain niitten sijalla. Sitten seurasi jotain joka sai hänet ääneen huutamaan ja virvotti hetkiseksi hänen puutuneita kykyjään. _Kaksi pojista kulki, käsiään liikutellen, suoraan hänen lävitsensä!_ Kumpikaan ei näkynyt tietävän mitään hänen läsnäolostaan. On vaikea kuvailla hänen tunteitaan. Pojat koskivat häneen niin hiljaa kuin harva sumupilvi.

Plattnerin ensi ajatus oli nyt, että hän oli kuollut. Vaikka hän olikin saanut aivan terveet käsitykset asiasta, tuntui hänestä kumminkin hiukan omituiselta löytäessään vielä ruumiinsa ympäriltään. Hänen toinen ajatuksensa sanoi, ettei hän ollut kuollut, vaan nuo toiset, että räjähdys oli hävittänyt Sussexvillen yksityiskoulun ja jokainoan sielun siinä paitsi häntä. Mutta tämäkään ei ollut oikein riittävä selvitys. Hän sai jälleen hämmästyttävää katseltavaa.

Kaikki oli tavattoman mustaa; ensiksi näytti pimeys eboniittikiiltoiselta. Yläpuolella oli tumma taivas. Näkymön ainoa valopilkku oli erään pilven reunasta lähtevä heikosti vihertävä hehku, joka sai näkymään sinisenä väräjävän vuorisen taivaanrannan. Tämä oli ensi vaikutelma. Silmäin tottuessa pimeään hän alkoi erottaa epämääräisen vihreyden, joka erosi ympäröivästä yöstä. Tätä pohjaa vasten näkyivät luokkahuoneen esineet ja ihmiset fosforiloistoisina, epäselvinä ja käsittämättöminä haamuina. Hän ojensi kätensä. Se meni ilman vaivaa huoneen seinän läpi tulisijan luona.

Hän sanoo kiivaasti ponnistelleensa saadakseen huomion puoleensa. Hän huusi Lidgettiä ja koetti tarttua poikiin heidän edestakaisin kulkiessaan. Hän herkesi näistä yrityksistä vasta, kun rouva Lidgett, jota hän (apuopettajana) luonnollisesti vihasi, astui huoneeseen. Hän sanoo, että tunne maailmaan kuulumisesta saamatta olla sen osana oli erinomaisen epämieluinen. Hän vertasi jotenkin sattuvasti tuntemuksiaan kissan tunteisiin, sen tarkastellessa lasin läpi hiiren liikkeitä. Kun hän yritti saada selvää hämärästä, tutusta maailmasta ympärillään, tuntui näkymätön, käsiinsaamaton aitaus estävän yhteyttä.

Sitten hän käänsi huomionsa lähimpään ympäristöönsä. Lääkepullo pulverijäännöksineen oli hänellä vielä eheänä kädessään. Hän pisti sen taskuunsa ja alkoi tunnustella seutua. Hän oli nähtävästi istumassa kallionlohkareella, jota peitti sametinpehmeä sammal. Pimeätä seutua ympärillään hän ei nähnyt, sumunsekainen luokkahuoneen kuva painoi sen aivan epäselväksi. Hän tunsi kuitenkin (ehkä sentähden että kylmä tuuli puhalsi) olevansa lähellä jonkun vuoren huippua. Syvä laakso tuntui ammottavan jalkain alla. Pilven reunalla kimaltava vihreys näytti laajenevan ja kirkastuvan. Hän nousi seisomaan ja hierasi silmiään.

Hän näyttää sitten kulkeneen muutaman askeleen kukkulan rinnettä alaspäin, kompastuneen, olleen vähällä kaatua ja taas istahtaneen terävälle kiviläjälle odottamaan päivänkoittoa. Hän havaitsi maailman ympärillään olevan aivan vaiti. Oli yhtä hiljaista kuin pimeätäkin ja vaikka kylmä tuuli puhalsi kukkulan rinteellä ei kuulunut ruohon kahinaa eikä oksain suhinaa. Hän voi siis kuulla, vaikkei nähdä, että se puoli kukkulaa, missä hän istui, oli kivinen ja autio. Vihreä valo yhä kirkastui ja samalla heikko, läpikuultava purppura levisi yläpuolella oleviin pilviin ja ympäröivään kallioiseen erämaahan voimatta kuitenkaan niitten pimeyttä hajottaa. Pitäen silmällä sitä, mikä seurasi, olen taipuisa uskomaan, että purppuravalo johtui optillisesta kontrasti-ilmiöstä. Jotain sinistä aaltoili samalla alemman pilven kellanvihreään ja syvyydestä hänen allaan kuului kirkas kellonääni. Rasittava odotus kasvoi rinnakkain valon kanssa.

On luultavaa että hän istui siinä tunnin tai enemmänkin, tuon omituisen vihreän valon yhä kirkastuessa ja levitessä loistoina lieskoina keskitaivasta kohti. Sen kasvaessa tuo spektralinäky _meidän_ maailmastamme tuli joko suhteellisesti taikka todellisesti heikommaksi. Mahdollisesti molemminkin tavoin, sillä hetki näyttää olleen meidän maallisen auringonlaskumme tienoissa. Meidän maailmamme näin kadotessa kulki Plattner, astumalla muutaman askeleen kukkulanrinnettä alaspäin, läpi luokkahuoneen lattian ja tunsi nyt istuvansa ilmassa keskellä alakerran isompaa opetussalia. Hän näki oppilaat selvästi, joskaan ei niin hyvin, kuin oli nähnyt Lidgettin. Oppilaat valmistelivat iltaläksyjään ja Plattnerilla oli ilo havaita, miten muutamat heistä tekivät Euklideestaan salaisia selvittelyjä, tietokokoelmia, joiden olemassaolosta ei hän tähän asti ollut mitään tiennyt. Kuva hämärtyi hetki hetkellä, samalla kun viheriä koitto kirkastui.

Katsahtaessaan alas laaksoon havaitsi hän valon liukuneen syvälle sen kallioisia seiniä pitkin. Rotkon syvää pimeyttä yritti nyt lävistää pieni viheriä hehku, kiiltomadon loiston tapainen. Ja aivan samassa kohosi kaukaisten basaltti-aaltoisten kukkulain yli ison hehkuvan viheriän taivaankappaleen reuna. Suuret kalliojoukkiot sen ympärillä muuttuivat surullisen autioiksi, niille loi viheriä valo syviä punervan mustia varjoja. Hän sai näkyviinsä ison joukon pallomaisia esineitä, jotka liitelivät ylhäällä kuin voikukan siemenvillat. Lähimmät niistä olivat kuilun toisella reunalla. Syvyyden kello kilisi yhä nopeammin, ikäänkuin kärsimättömänä ja erilaisia valoväikkeitä näkyi siellä täällä. Pojat pöytineen olivat nyt aivan näkymättömissä.

Tätä omituista seikkaa, että meidän maailmamme hävisi toisen universumin viheriän auringon noustessa, väittää Plattner ehdottomasti todeksi. Yön vallitessa tuossa toisessa maailmassa on siellä vaikea liikkua siksi, että meidän maailmamme näkyy niin kirkkaana. Arvoitukseksi jää, miksi emme näin ollen näe vilaustakaan toisesta maailmasta. Se johtuu ehkä meidän maailmamme verrattain paljon kirkkaammasta valaistuksesta. Plattner kertoo, että toinen maailma puolenpäivän aikaan, kirkkaimmillaan, ei ole läheskään niin valoisa kuin tämä maailma täysikuun hohteessa. Yö taas on nokipimeä. Kumminkin pitäisi toisen maailman esineitten näkyä pimeässä huoneessa saman säännön nojalla, jonka mukaan heikko fosforiloiste näkyy ainoastaan synkässä pimeydessä. Plattnerin kerrottua tämän tarinan koetin minä saada jotakin selvää tuosta toisesta maailmasta istumalla pitkän ajan erään valokuvaajan pimeässä huoneessa yöllä. Näin tosin epäselvästi vihertäviä rinteitä ja kallioita, mutta minun täytyy sanoa, että ne todellakin olivat hyvin hämäriä. Lukijalla voi olla parempi onni. Plattner kertoi minulle, että hän palauksensa jälkeen on unessa nähnyt ja tuntenut samoiksi erinäisiä paikkoja toisesta maailmasta, mutta tämä johtunee siitä, että nähdyt maisemat ovat jääneet hänen muistiinsa. Näyttää aivan mahdolliselta, että erinomaisen terävänäköiset ihmiset voivat vilaukselta nähdä tuon ihmeellisen, meitä ympäröivän vieraan maailman.

Tämä on joka tapauksessa asiasta poikkeamista. Viheriän auringon noustessa sukelsi syvyydestä näkyviin pitkä rivi tummia rakennuksia. Ne näkyivät hämärästi ja epäselvästi. Hetken epäröityään Piattner alkoi vaeltaa niitä kohti, laskeutuen jyrkkää rinnettä alaspäin. Laskeutuminen oli pitkällistä ja väsyttävää. Siihen vaikutti, paitsi seinämän tavatonta jyrkkyyttä, se, että pitkin kukkulan rinnettä oli irtonaisia vierinkiviä suurin joukoin. Alaskapuamisesta johtuva häly -- silloin tällöin tempasivat hänen kenkänsä tulen kivistä -- tuntui olevan ainoa ääni koko maailmankaikkeudessa, sillä kellon kilinä oli tauonnut. Päästessään lähemmäksi hän huomasi että muutamat rakennuksista omituisesti muistuttivat hautoja, hautapatsaita ja mausoleoita, paitsi siinä suhteessa, että olivat kaikki yhtä mustia. Hautarakennuksethan ovat yleensä valkosia. Ja sitten hän näki suurimmasta rakennuksesta ryömivän ulos ison joukon kalpeita, pyöreitä, vaaleankeltaisia olentoja. Ne hajaantuivat kuin kirkkoväki eri suuntiin tuolta leveältä kadulta. Muutamat kulkivat sivukatuja ja tulivat jälleen näkyviin kukkulan rinteellä, toiset menivät tien varrella oleviin mustiin rakennuksiin.

Nähdessään olentojen kulkevan ylöspäin, häntä kohti, Piattner pysähtyi hämmästyneenä. Ne eivät kävelleet, jalattomia kun olivat ja näyttivät ihmispäiltä, joihin liittyi lierahteleva hännällisen sammakonpojan ruumis. Piattner oli niin ihmeissään niitten omituisesta ulkonäöstä, ettei osannut oikein säikähtää. Ylöspäin puhaltava kylmä tuuli kuljetti niitä häntä kohti kuin saippuakuplia. Ja kun etumainen niistä oli kyllin lähellä, niin hän huomasi sen todellakin olevan ihmispään, Tavattoman suuret silmät sillä tosin oli ja niin murheinen ja tuskainen muoto, ettei Piattner ollut sen vertaista kuolevaisella kohdannut. Kummallista oli, ettei se kääntynyt häntä katsomaan, vaan näytti pitävän silmällä ja seuraavan jotakin näkymätöntä, liikkuvaa esinettä. Hetkisen oli Piattner aivan ymmällä, mutta sitten hänen mieleensä johtui, että olento suurine silmineen tarkasti jotakin tapahtumaa siinä maailmassa, josta hän oli juuri tullut. Yhä lähemmäksi se tuli ja Piattner oli liian hämmästynyt voidakseen huutaa. Tultuaan aivan häneen kiinni antoi se heikon rapisevan äänen. Sitten se sattui hiljaa koskettaen hänen kasvoihinsa -- kylmältä se tuntui -- ja kulki edelleen vuoren rinnettä ylöspäin, huippua kohti.

Plattnerin mielen täytti erinomaisen vankka vakaumus siitä, että tuo pää omituisesti muistutti Lidgettiä. Sitten hän alkoi tarkastaa toisia päitä, jotka nyt tiheässä parvessa nousivat rinnettä. Yksikään ei näyttänyt ollenkaan häntä huomaavan. Pari niistä tosin tuli aivan hänen kasvoilleen ja seurasi ensimäisen esimerkkiä, mutta hän hypähti syrjään, kuin olisi saanut suonenvedon. Useimmat niistä olivat muodoltaan yhtä murheellisia kuin ensimäinenkin ja yhtä haikeasti ne äännähtelivät. Pari niistä kyynelteli ja yhdellä, joka hitaasti kieri ylöspäin, oli muodossaan helvetillisen raivon ilme. Muut olivat kylmiä ja joittenkin silmistä loisti iloinen tyytyväisyys. Vihdoin oli yksi, jonka onnen huumaus oli vallannut. Plattner ei muista muita yhtäläisyyksiä huomanneensa näissä näkemissään.

Kului luultavasti useita tuntia Plattnerin katsellessa, miten nuo omituiset olennot hajaantuivat kukkuloille. Pian senjälkeen kun niitten kuilun pohjan tummasta rakennusryhmästä tuleva virta oli lakannut, alkoi Plattner uudelleen kulkea alaspäin. Pimeys hänen ympärillään kasvoi niin, että oli hyvin vaikea astua. Taivas oli nyt kalpean viheriä. Hänen ei ollut nälkä eikä jano. Myöhemmin, kun nämä vaivat tulivat, löysi hän kuilun keskeltä kylmän puron ja kallion pehmeä sammal, kun hän siihen epätoivoisena ryhtyi, oli hyvää syödä.

Hän haparoi kuilun hautojen keskessä, etsien itsetiedottomasti jotain selvitystä näihin salaperäisiin asioihin. Kauvan harhailtuaan tuli hän sen ison, mausoleon tapaisen rakennuksen ovelle, josta päät olivat tulleet ulos. Sen sisäpuolelta hän löysi jonkunmoisen basalttialttarin, jolla paloi joukko vihreitä valoja. Yläpuolella kohoavasta tornista riippui kellonauha keskellä huonetta. Pitkin seinää kulki tulikirjoitus, josta hän ei saanut selvää. Vielä ihmetellessään näitten kaikkien merkitystä hän kuuli poispäin kulkevain raskasten askelten äänen kadulta. Hän juoksi pimeään, mutta ei nähnyt mitään. Hän oli aikeissa kiskaista kellonnuorasta ja päätti lopuksi seurata askeleita. Mutta juostenkaan ei hän niitä saavuttanut, eikä huutaminen hyödyttänyt mitään. Kuilu näytti äärettömän laajalta. Siellä oli pimeätä kuin maallisen tähtitaivaan alla, kun taas sen korkeimpain huippujen yli levisi aavemainen, vihreä päivä. Alhaalla ei nyt ollut yhtään päätä. Ne näyttivät kaikki olevan ankarassa puuhassa ylhäällä. Katsoessaan ylöspäin hän näki niitten ajelehtivan sinne tänne, toisten hitaasti leijaillen, toisten nopeassa lennossa. Ne muistuttivat, sanoi hän, "isoja lumihiuteita", olivat vaan mustia ja vaalean vihreitä.

Plattner arvelee menettäneensä isomman osan seitsemästä tai kahdeksasta päivästä seuratessaan noita varmoja, säännöllisiä, saavuttamattomia askeleita, haparoidessaan yhä uusiin seutuihin tuossa loputtomassa paholaisen haudassa, kiipeillessään ylös ja alas armottomia kallioita, vaeltaessaan huipuilla ja tarkastaessaan sinne tänne liikkuvia muotoja. Tarkkaa laskua ei hän sano pitäneensä. Vaikka hän pari kertaa tunsi silmäin vartioitsevan itseään, ei hän saanut sanaakaan vaihtaa elävän olennon kanssa. Hän nukkui kivien keskessä kukkulan rinteellä. Kuilussa eivät esineet olleet näkyväiset, sillä maalliselta kannalta katsoen oltiin syvälläkin maan alla. Huipulta näkyi maailma kohta, kun maallinen päivä oli alullaan. Joskus hän oli kompuroimassa tummanvihreäin lohkareitten keskessä tai pysähtyi äkkijyrkälle kuilun partaalle, Sussexvillen puistikkojen vihreäin oksain huojuessa hänen ympärillään. Toisinaan taas tuntui kuin hän kulkisi Sussexvillen katuja tai tarkastelisi näkymättömänä jonkun perheen yksityisasioita. Ja sitten hän huomasi, että kuhunkin ihmisolentoon meidän maailmassamme kuuluu yksi noista liitelevistä päistä: että jokaista tämän maailman asukasta tarkkaa aika ajoin joku noista avuttomista ruumiittomuuksista.

Mitä ne ovat -- nuo elämän tarkastelijat? Sitä ei Plattner saanut selville. Mutta kaksi niistä, jotka häntä lähtivät seuraamaan, olivat kuin lapsuusmuisto isästä ja äidistä. Silloin tällöin toisetkin kasvot kääntyivät häneen päin; niitten silmät muistuttivat kuolleita ihmisiä, jotka olivat häntä johtaneet, loukanneet tai auttaneet nuoruudessa ja miehuusvuosina. Aina kun ne Plattneriin katsoivat, valtasi hänet omituinen vastuunalaisuuden tunne. Äidilleen hän uskalsi puhua, mutta ei saanut vastausta. Äiti katsoi suruisesti, vakavasti ja lempeästi -- hiukan moittivastikin, kuten näytti -- hänen silmiinsä.

Hän vain yksinkertaisesti kertoo tarinansa yrittämättä sitä selittää. Me saamme siis arvata, keitä nuo elämän katselijat ovat. Ja jos heidän olemuksensa todellakin on kuolema, täytyy kysyä miksi he niin tarkkaan ja innokkaasti pitävät silmällä maailmaa, jonka ovat ijäksi jättäneet. Voi olla -- minusta näyttää tämä todennäköiseltä -- että elämämme sammuttua, kun ei meillä ole enää valittavana hyvää tai pahaa, meidän vielä täytyy katsella, miten meistä johtuvain syitten ja seurausten ketju jatkuu. Jos ihmissielut elävät kuoleman jälkeen, niin inhimilliset pyrkimykset varmasti elävät niitten mukana. Mutta tämä on minun oma arveluni nähdyistä asioista. Plattner ei anna mitään selitystä, sillä hän ei päässyt ollenkaan selville. On hyvä, jos lukija selvään tajuaa tämän seikan. Pää pyörällä hän vaelteli päivän toisensa jälkeen tuossa ihmevaloisessa maailmassa meidän maailmamme ulkopuolella. Lopulta hän jo oli väsynyt, heikko ja nälkäinen. Päivisin -- nimittäin meidän maallisen päivän aikaan -- tuo vanha tuttu henkinäyn tapainen kuva Sussexvillesta häntä kiusasi ja suututti. Hän ei nähnyt omia jalkojaan ja silloin tällöin joku noista tähystelevistä sieluista lehahti kylmänä vasten hänen kasvojaan. Ja pimeän aikaan noitten tarkastelijain paljous ja heidän syvä murheensa saivat hänen sielunsa sanomattomasti sekaisin. Häneen hiipi palava halu päästä jälleen tuohon maalliseen elämään, joka oli niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana. Häntä ympäröiväin esineitten epämaallisuus sai hänet todellakin murheelliseen mielentilaan. Hän oli kiukuissaan kuvatessaan omia seuralaisiaan. Hän huusi niille, että lakkaisivat häneen tuijottelemasta, hän haukkui niitä, koetti juosta pakoon. Ne olivat yhtä mykkiä ja tarkkaavaisia. Miten hän juoksikin epätasaista tienoota, aina ne olivat hänen jälillään.

Yhdeksäntenä päivänä, iltapuolella, Plattner kuuli noitten näkymättömäin askelten lähestyvän kaukaa rotkosta päin. Silloin hän oli kulkemassa saman leveän kukkulan yli, jolle hän oli pudonnut saapuessaan tuohon ihmeelliseen toiseen-maailmaansa. Hän kääntyi juostakseen alas laaksoon ja oli juuri haparoiden hakemassa tietä, kun hänet pysäytti näky. Se oli tapahtuma eräästä huoneesta koulun läheisyydessä olevan pikkukadun varrella. Hän tunsi näöstä molemmat huoneessa olijat. Ikkunat olivat auki, verhot ylhäällä ja laskeva aurinko paistoi suoraan sisään, niin että huone aluksi oli aivan kirkas. Se näkyi kuin taikalyhtykuva mustaa maisemaa ja harmaan viheriää hämäryyttä vasten. Huoneessa oli sitäpaitsi juuri sytytetty kynttilä.

Vuoteessa makasi laiha mies, aavemaisen kalpeat kasvot rutistuneella tyynyllä. Hänen kätensä olivat pään yläpuolella, lujasti yhteenpuserrettuina. Vuoteen vieressä olevalla pienellä pöydällä oli muutamia lääkepulloja, hiukan vettä ja leipää ja tyhjä lasi. Silloin tällöin laihan miehen huulet avautuivat lausuakseen sanan, jota ei kuulunut. Mutta vaimo ei huomannut, että häntä mikään vaivasi, sillä hän oli ahkerassa työssä: kantoi papereita vanhamallisesta kaapista huoneen vastaiseen nurkkaan. Aluksi kuva todellakin oli hyvin selvä, mutta kun viheriä koitto sen takana yhä kirkastui, niin se hämärtyi tullen yhä läpikuultavammaksi.