Part 2

Sitten hän tunsi, miten pallo pyöri ja keinui hitaasti. Samalla tuntui, kuin olisi sitä vedetty pitkin merta. Nojaten ikkunaan sai hän sen puolen palloa painumaan alaspäin, mutta muuta ei näkynyt kuin hänen lamppunsa valojuova, joka turhaan ponnisteli pimeyttä vastaan. Hänen mieleensä juolahti, että voisi ehkä nähdä paremmin, jos sammuttaisi valon ja antaisi silmäin tottua syvään pimeyteen.

Siinä hän oli oikeassa. Hetkisen kuluttua muuttui tuo samettimainen pimeys läpikuultavaksi ja hän näki kaukana ja niin heikosti kuin Englannin kesän hämärävalossa alapuolellaan liikkuvia olentoja. Hän päätti, että nuo eläimet olivat irroittaneet hänen köytensä ja kuljettivat häntä pitkin meren pohjaa.

Ja sitten hän näki väreilevän meren alaisen tason läpi jotakin epäselvää ja kaukaista: niin laajalle, kuin pienestä ikkunasta voi nähdä, levisi näköpiiri kuulakan valoisena. Sinne päin häntä kuletettiin, aivan kuin ihmiset olisivat kulettaneet ilmapalloa maalta kaupunkiin. Matka kävi kovin hitaasti ja kovin hitaasti järjestyi valoisa ala selvempiin muotoihin.

Kello oli pian viisi, kun hän saapui tuon valoisan paikan kohdalle.

Nyt hän voi nähdä muotoja, jotka muistuttivat katuja taloineen. Ne olivat ryhmässä suuren, katottoman rakennuksen ympärillä, joka omituisesti muistutti luostarin raunioita. Kaikki oli kuin kartalla hänen allaan. Talot olivat katottomia seinäryhmiä. Ne olivat, kuten hän myöhemmin huomasi, valkimoivaa luuta. Kaikki näytti veteen vajonneesta kuuvalosta tehdyltä.

Paikan keskustassa ojentelivat heiluvat liljatähdet tuntorihmojaan, korkeat, hoikat ja lasimaiset sienet kohosivat kuin kirkkaat tornit ja liljain hehkuva valo erosi paikan yleisvalaistuksesta. Avoimilla paikoilla voi hän nähdä liikkuvia joukkoja, mutta oli liian korkealla voidakseen eroittaa yksilöjä.

Sitten ne vetivät häntä hitaasti alaspäin. Paikan yksityiskohdat alkoivat vähitellen selvitä. Hän näki, että noiden pilvimäisten rakennusten rajaviivat olivat pieniä pyöreitä helmimäisiä esineitä ja että eri paikoissa hänen alapuolellaan, avoimilla paikoilla, oli kuin kuoreen peittyneitten laivain runkoja.

Hitaasti ja varmasti hän painui alaspäin ja muodot hänen allaan yhä kirkastuivat, selvenivät, tulivat määrätymmiksi. Hän huomasi kulkevansa kaupungin keskessä olevaa isoa rakennusta kohti ja hän voi nähdä ne mitä moninaisimmat oliot, jotka kuljettivat köyttä. Hän ihmetteli nähdessään yhden laivoista, jotka muodostivat paikan korkeat rakennukset, olevan täynnä liikehtiviä olentoja, jotka silmäilivät häntä. Sitten suuren rakennuksen seinät hitaasti kohosivat hänen ympärilleen peittäen koko näkymön.

Ne seinät olivat veden syömää puuta, kierrettyä köyttä, rautakiskoja, kuparia ja kuolleitten ihmisten pääkalloja. Kallot olivat sikin sokin, mutkikkaissa kierteissä, ja ihmeellisin kääntein niiden jono kulki pitkin seinää. Niitten silmäreijistä ja yli koko paikan vilahteli edestakaisin hopeahohtoisia pikkukaloja.

Äkkiä täytti hänen korvansa matala huuto ja häly, joka muistutti ankaraa torven ääntä. Se vaikeni ja alkoi kuulua ihmeellinen laulu. Pallo painui alaspäin, ohi korkeakaaristen ikkunain, joista suuret joukot noita kummallisia henkimäisiä olentoja katseli häntä. Vihdoin hän tuli, kuten näytti, jonkunmoiselle alttarille keskellä kaupunkia.

Nyt oli hän niin alhaalla, että voi nähdä nuo kummalliset syvyyksien eläjät vieläkin selvemmin. Ihmeekseen hän huomasi niitten kaikkien kumartuvan hänen eteensä. Yksi vain, jolla näytti olevan suomupuku ja päässä loistava diademi, seisoi aukoen ja sulkien matelijasuutaan aivan kuin olisi johtanut kumartuneitten laulua.

Mikä lieneekin saanut Elsteadin jälleen sytyttämään pienen hehkulamppunsa, vaikka oli melkein varmaa, että olennot häviäisivät sen nähdessään pimeyteen. Valon äkkiä syttyessä loppui laulu ja alkoi kuulua riemuitseva melu. Elstead peloissaan sammutti jälleen lampun ja katosi heiltä. Hetkeen ei hän voinut nähdä, mitä olennot tekivät, mutta silmäin jälleen totuttua pimeässä eroittamaan hän näki, että ne olivat jälleen polvillaan. Ja niin he häntä palvelivat kolme tuntia yhteen mittaan.

Mitä seikkaperäisimmin kertoi Elstead tästä kummallisesta kaupungista ja sen asujista, noista ikuisen yön eläjistä, jotka eivät ole koskaan nähneet aurinkoa, kuuta, tähteä, viheriäistä ruohoa, eivätkä yhtäkään ilmaa hengittävää olentoa, jotka eivät tiedä mitään tulesta eivätkä muusta valosta kuin eläväin olentojen fosforiloistosta.

Jos hänen kertomuksensa on ihmeellinen, niin vielä kummempaa on kuulla, että niin etevät tiedemiehet kuin Adams ja Jenkins pitävät sitä aivan uskottavana. Heidän mielestään on aivan mahdollista, että syvän meren pohjalla elää järkeviä, vettä hengittäviä luurankoisia eläimiä, jotka ovat tottuneet alhaiseen lämpömäärään ja kovaan paineeseen ja ovat niin raskasrakenteisia, etteivät elävinä eivätkä kuolleina nouse pinnalle. Siellä ne voivat elää ilman että meillä on niistä vähintäkään tietoa, ollen kuten mekin uuden punaisen hiekkakivikauden suurten eläintenkaltaisten olioitten jälkeläisiä.

Ne taas pitävät meitä ihmeellisinä meteoriolentoina, joita putoilee heidän salaperäisen pimeästä vesitaivaastaan. Emmekä vain me itse, vaan myöskin meidän laivamme, metallipalaset ja työkalumme tulevat heille kuin pilvistä. Joskus putoava esine musertaa jonkun heistä aivan kuin jonkun ylhäisen näkymättömän voiman tuomiosta, joskus tulee harvinaisia ja hyödyllisiä tavaroita, joskus tulevaisuuden ennemerkkejä. Voi ehkä ymmärtää, miten he käyttäytyvät nähdessään elävän ihmisen, kun ajattelee, mitä joku raakalaiskansa tekisi, jos sen sekaan äkkiä pilvistä putoaisi loistava, sädekehän ympäröimä olio.

Tunnin tai pari kertoi Elstead Ptarmiganin upseereille yksityiskohtia ihmeellisistä kahdestatoista tunnistaan syvyydessä. On varmaa, että hän aikoi ne kirjoittaakin, mutta siitä ei koskaan tullut mitään ja niinpä ei meillä ole muuta neuvoa kuin koota hänen kertomuksensa hajanaiset kappaleet kapteeni Simmonsin, Weybridgen, Steevensin, Lindleyn ja muitten muistista.

Me näemme kaikki hajanaisina kuvina -- suuren, yliluonnollisen rakennuksen, kumartuneet, laulavat olennot tummine kameleonttipäineen ja heikosti loistavine vaatteineen ja Elsteadin, joka sytyttää jälleen lamppunsa ja koettaa turhaan saada niille selväksi, että köysi, joka pidätti palloa, oli laskettava irti. Hetki hetken perään kului ja Elstead kauhistui, kun kelloa katsoessaan huomasi, että happea oli enää neljäksi tunniksi. Mutta laulu hänen kunniakseen jatkui; se tuntui hänen lähestyvän kuolemansa surumarssilta.

Hän ei käsittänyt, miten pallo oli päässyt irralleen, mutta riippuvan köyden päästä päättäen oli alttarin reuna hangannut siteen poikki. Pallo pyörähti äkkiä ja hän kiisi ylöspäin, pois merenalaisesta maailmasta kuten eeterimäinen, tyhjyyden verhooma olento, joka meidän ilmakehämme läpi liitelee omaan kotoiseen eeteriinsä. Hän katosi palvelijoiltaan kuin vetykupla yläilmoja kohti. Omituinen taivaaseen astuminen se oli niille.

Yhä suurenevalla nopeudella riensi pallo ylöspäin vapauduttuaan lyijypainoistaan.

Ikkunapuoli oli ylimpänä, kuplavirrat kiehuivat laseissa. Joka hetki pelkäsi hän niitten särkyvän. Sitten tuntui hänen päässään jotain irtautuvan, se oli kuin suuri pyörä. Huone alkoi kiertää ympäri. Hän pyörtyi. Tajuihinsa tullessaan oli hän hytissään ja kuuli tohtorin äänen.

Tässä on pääsisältö siitä ihmeellisestä tarinasta, jonka Elstead katkelmina kertoi Ptarmiganin upseereille. Myöhemmin lupasi hän sen kirjoittaa kokonaisuudessaan. Hänen mielessään oli vain pallonsa parantaminen. Se tapahtui Riossa.

Muuta kerrottavaa ei olekaan kuin se, että Elstead 2 päivänä helmikuuta 1896 toisen kerran laskeutui valtameren syvyyteen niiden kokemusten opastamana, mitä hän ensi retkellään oli saanut. Hän ei palannut. Ptarmigan risteili niillä paikoin, missä hän oli mereen sukeltanut, kolmetoista päivää löytämättä häntä. Sitten se palasi Rioon ja tieto hänen kohtalostaan lähetettiin sähköteitse hänen ystävilleen. Sellainen on nyt asiain tila. Ja onpa hyvin luultavaa, ettei uutta yritystä enää tehdä sen ihmeellisen tarinan todenperäisyyden selville saamiseksi, jonka Elstead kertoi syvyyksien tähän asti tuntemattomista kaupungeista.

Gottfried Plattnerin tarina.

On aika vaikeata mennä päättämään, pitääkö Gottfried Plattnerin tarinaa uskoa vai eikö. Tosin meillä on seitsemän todistajaa -- tai tarkemmin sanoen kuusi ja puoli silmäparia sekä yksi eittämätön tosiasia; mutta myöskin -- mitä? -- ennakkoluuloja, terve järki ja mielipiteitten jäykkyys. Seitsemää kunniallisemmalta näyttävää todistajaa ei löydä mistään; eittämättömämpää tosiasiaa kuin Gottfried Plattnerin ruumiinrakennuksen viallisuus ei ole. Eikä koskaan ole kerrottu päättömämpää juttua kuin juttu näistä kaikista. Päättömintä jutussa on arvoisan Gottfriedin osa (minä luen hänet noiden seitsemän joukkoon). Taivas varjelkoon minua edistämästä taikauskoa koettamalla olla ylen puolueeton! Minä tunnustan suoraan, että siinä jutussa Gottfried Plattneriin nähden on jotakin vinossa, mutta mikä se vino tekijä on, sitä minä totisesti en tiedä. Minä olen hämmästyen nähnyt, miten aivan odottamattomissa auktoriteetti-paikoissakin juttu on uskottu todeksi. Arvelen kuitenkin, arvoisa lukijani, olevan selvintä, että kerron sen ilman selityksiä.

Gottfried Plattner on nimestään huolimatta vapaana syntynyt englantilainen. Hänen isänsä, muuan elsassilainen, tuli Englantiin kuuskymmenluvulla, nai arvokkaan ja harvinaisilla esi-isillä varastetun englantilaisen tytön ja kuoli, päättäen siten onnellisen ja tapahtumista köyhän elämänsä (joka pääasiassa kului parkettilattiain tekoon) vuonna 1887. Gottfried on kahdenkymmenen seitsemän ikäinen. Kolme perittyä kieltä on auttanut hänet uusien kielten opettajaksi pieneen yksityiskouluun Etelä-Englannissa. Äkkinäinen tarkastelija ei huomaa mitään, mikä eroittaisi hänet kaikista muista uusien kielten opettajista kaikissa muissa pienissä yksityiskouluissa. Hänen pukunsa ei ole erittäin kallis eikä muodikaskaan, mutta ei liioin halpa eikä resuinen. Hänen ulkonainen olemuksensa, samoin hänen pituutensa ja ryhtinsä on jotain huomaamatonta. Huomaisi ehkä, etteivät hänen kasvonsa, enempää kuin useimpain muittenkaan ihmisten, ole aivan tasasuhtaiset: oikea silmä on hiukan suurempi kuin vasen ja leuan oikea puoli vähän lihavampi. Jos Te tavallisen huolimattomasti avaisitte hänen liivinsä ja tunnustaisitte hänen sydämensä sykintää, voisi Teistä tuntua, että sydän on samallainen kuin kenen muun hyvänsä. Te pitäisitte hänen sydäntään aivan tavallisena, mutta tottunut tarkastaja huomaisi siinä jotain harvinaista. Kun Teille asian ilmoittaa, niin Te käsitätte heti ihmeellisyyden. Gottfried Plattnerin sydän tykyttää oikealla puolen ruumista.

Tämä tosin ei ole Gottfriedin rakenteen ainoa omituisuus, mutta se voisi ensinnä tulla tottumattomankin huomion esineeksi. Tunnetun kirurgin tekemä huolellinen tutkimus Gottfriedin sisäisistä laitoksista näyttää viittaavan siihen suuntaan, että kaikki muutkin hänen ruumiissaan tavattavat epäsuhtaisuudet ovat väärillä paikoilla. Maksan oikea nurkka on vasemmalla puolen, vasen oikealla. Keuhkot ovat samoin väärin päin. Vielä ihmeellisempää on, vaikka Gottfriedin näyttelykyvynkin ottaa lukuun, että hänen oikea kätensä on hiljattain muuttunut vasemmaksi. Tämän tapauksen jälkeen huomaamme (mahdollisimman puolueettomastikin asiaa tarkastaen), että Gottfriedin on hyvin vaikea kirjoittaa. Se käy päinsä ainoastaan paperin oikeasta syrjästä vasempaan päin ja vasemmalla kädellä. Oikea käsi ei taivu heittoon, aterioidessaan joutuu Gottfried pulaan veitsen ja kahvelin sekaantuessa ja hänen ajatuksensa tien suunnasta -- hän on pyöräilijä -- ovat aivan epämääräiset. Eikä löydy vähintäkään aihetta otaksua, että Gottfriedissa ennen näitä tapahtumia olisi ollut taipumustakaan vasenkätisyyteen.

Toinenkin ihmeellinen tosiasia esiintyy tässä hullunkurisessa jutussa. Gottfriedilla on kolme kuvaa omasta persoonastaan. Näemme hänet ensiksi viiden tai kuuden vuotiaana. Paksut sääret pistävät esiin villakoltun alta hänen siinä seistä murjottaessaan. Tässä kuvassa on hänen vasen silmänsä hiukan oikeata isompi ja leuan vasen puoli jonkun verran lihavampi. Nykyään ovat osat aivan päinvastoin. Kuva neljäntoista-ikäisestä Grottfriedista näyttää puhuvan näitä tosiasioita vastaan, mutta syy on siinä, että se on noita halpoja suoraan metallille otettuja kuvia, joita siihen aikaan käytettiin ja jotka kääntävät kuvan aivan kuin peili. Kolmas kuva esittää hänet kahdenkymmenen yhden vuotiaana ja vahvistaa edellisissä ilmenevän seikan. Mitä vakuuttavimmalla tavalla ilmenee tässä se tosiasia, että Gottfriedin molemmat puolet ovat vaihtuneet. On vain mahdottoman vaikea arvata, miten inhimillinen olento voi näin muuttua, ellei tapahdu erinomaista ja samalla tyhjänpäiväistä ihmettä.

Voisihan nämä asiat tosin selittää siten, että otaksuisi Gottfriedin saattaneen tahallaan ihmeitä aikaan, sydämensä omituisesta asemasta lähtien. Valokuvia voi väärentää ja vasenkätisyyttä teeskennellä. Mutta miehen luonne ei anna aihetta sellaisiin arveluihin. Hän on hiljainen, käytännöllinen ja vaatimaton sekä Nordaun kannalta läpeensä terve. Hän pitää oluesta ja tupakoi kohtuullisesti, kävelee joka päivä terveydekseen ja pitää opetustaan laadultaan sangen arvokkaana. Hänellä on hyvä vaikka harjoittamaton tenoriääni ja hänen ilonansa on laulaa kansanomaisia, iloisia lauluja. Hän on ihastunut lukemiseen, joskaan ei kuolettavasti -- suurin harha, mihin hämärästi hurskas optimisti eksyy -- hän nukkuu hyvin ja näkee harvoin unia. Hän on totta tosiaan viimeinen mies syöttämään toisille satumaisia juttuja. Eikä hän suinkaan olekaan tätä juttua maailmalle levittänyt, hän on siitä hyvin vähän puhunut. Hän esiintyy tutkijalle niin voittavan vaatimattomana, että suurinkin epäilijä alkaa uskoa. Hän näyttää kerrassaan häpeävän, että jotain niin tavatonta on hänelle tapahtunut.

On surkuteltavaa, että Plattner inhoo kuoleman jälkeen toimitettua ruumiinavausta ja täydellinen todistus siitä, että hänen ruumiissaan ovat vasen ja oikea vaihtuneet, jää siten ehkä ainiaaksi saamatta. Tästä tosiasiasta kertomuksemme uskottavuus pääasiassa riippuu. Ei voi mitenkään liikutella ihmistä avaruudessa -- avaruus otettuna siinä merkityksessä kuin ihmiset yleensä sen käsittävät -- eikä saada aikaan hänen eri puoliensa muuttumista. Kuinka häntä käännättekin, aina on oikea puoli oikea ja vasen vasen. Jos esine on hyvin ohut ja litteä, käy se tietysti päinsä. Voihan leikata paperista kuvion, jossa on oikea ja vasen puoli, ja vaihtaa sen sivut yksinkertaisesti kääntämällä se ylösalaisin. Mutta paksun esineen laita on toinen. Matematiset teoretikot sanovat että ainoa keino, millä tällaisen massivin esineen oikean ja vasemman puolen saa vaihtumaan, on temmata tuo esine kerrassaan pois avaruudesta sellaisena, kuin me sen tunnemme, ja kääntää se jossain avaruuden ulkopuolella. Tämä on hiukan hassua, mutta jokainoa hiukankin matematikan teorioista tietävä voi sen vakuuttaa lukijalle todeksi. Puhuaksemme teknilliseen tapaan: Plattnerin oikean ja vasemman puolen hullunkurinen sekaantuminen todistaa, että hän on avaruudestamme siirtynyt siihen, mitä kutsutaan neljänneksi ulottuvaisuudeksi ja palannut takaisin maailmaamme. Ellemme tahdo pitää itseämme keksityn ja tarkoituksettoman petoksen uhreina, täytyy meidän uskoa, että näin on tapahtunut.

Siinä ovat kouraan tuntuvat tosiasiat. Tulemme nyt niihin ilmiöihin, jotka yhtyivät hänen maailmasta poistumiseensa. Ilmenee, että Plattner opetti Sussexvillen yksityiskoulussa ei ainoastaan uusia kieliä, vaan myöskin kemiaa, kauppamaantiedettä, kirjanpitoa, pikakirjoitusta, piirustusta ja muutamia muita aineita, joihin poikain vanhempain vaihtelevat päähänpälkähdykset antoivat aihetta. Hän tiesi vähän tai ei mitään näistä eri aineista, mutta opettajalle, joka ei istu ylihallituksessa eikä opeta alkeiskoulussa, ei tieto olekaan läheskään yhtä tärkeä kuin luja siveellinen luonne ja ylhäinen käytös. Kemiassa hän etenkin oli heikko. Omain sanainsa mukaan tunsi hän ainoastaan nuo kolme kaasua (mitä hän sitten lieneekin tarkoittanut). Kun oppilaat alussa eivät tienneet mitään ja johtivat koko kehityksensä hänestä, joutui hän pulaan pitkäksi aikaa. Sitten tuli kouluun pieni Whibble-niminen poika, jonka joku ilkeämielinen sukulainen oli kasvattanut mielenlaadultaan tutkivaiseksi. Tämä poikanen seurasi Plattnerin luentoja huomattavalla, pidätetyllä innolla ja toi usein, haluten oleellisesti osoittaa intoaan, aineita Plattnerin analyseerattaviksi. Plattner, joka oli mielissään siitä, että omasi selvästi elähyttävän ja innostusta herättävän voiman ja samalla luotti poikain tietämättömyyteen, analyseerasi niitä, tekipä yleisiä huomioita niitten kokoonpanosta. Hän todellakin innostui siinä määrin, että hankki analytistä kemiaa käsittelevän teoksen ja tutki sitä vahtiessaan poikia, jotka istuivat iltatyössä. Hän hämmästyi huomatessaan kemian kerrassaan huvittavaksi aineeksi.

Tähän asti on kertomus aivan jokapäiväinen. Mutta nyt astuu näyttämölle vihertävä pulveri. Vihertävän pulverin alkuperää lienee, paha kyllä, mahdoton saada selville. Herra Whibble kertoo sekavan jutun, jossa puhutaan sen löytämisen tapahtuneen satamassa. Vanhassa kalkkiuunissa se oli ollut ja kääryssä. Olisi ollut erinomaista sekä Plattnerille että hra Whibblen perheelle, jos siellä ja silloin olisi pulveriin sattunut sytytetty tulitikku. Nuori herra ei tuonut sitä kouluun käärynä, vaan tavallisessa kahdeksan unssin lääkepullossa, jonka suu oli tukittu revityllä sanomalehdellä. Plattner sai sen iltapäivätuntien loputtua. Neljä poikaa oli pidätetty rukousten jälkeen toimittamaan joitakin laiminlyömiänsä tehtäviä ja Plattner vartioi heitä pienessä luokkahuoneessa, missä kemiaa opetettiin. Ne opetusvälineet, joita Sussexvillen yksityiskoulussa kuten muissakin paikkakunnan pienissä kouluissa kemian opetuksessa käytetään, ovat ankaran yksinkertaiset. Ne ovat kootut pienelle pyöreälle pöydälle nurkkaan. Tavalliseen matkalaukkuun mahtuisi kaikki. Plattner, joka oli ikävystynyt toimettomaan tarkastukseensa, tuli hyvilleen Whibblen esiintyessä ja alkoi heti tehdä analytisiä kokeitaan. Whibble istui, itselleen onneksi, turvallisen välimatkan päässä katsellen Plattneria. Nuo neljä pahantekijää seurasivat salaa hänen puuhiaan mitä innokkaimmin, ollen muka samalla ankarasti työhönsä kiintyneinä. Kolmen kaasunkin rajoissa oli Plattnerin käytännöllinen kemia tietysti pelottavan epäselvä.

Pojat kertovat taitavan yhtäpitävästi Plattnerin menettelyn. Hän kaatoi hiukan tuota viheriää pulveria koeputkeen ja koetteli sitä peräkkäin vedellä, suolahapolla, salpietarihapolla ja rikkihapolla. Kun minkäänlaista tulosta ei näkynyt, kaatoi hän sitä hiukan -- todellisuudessa melkein puolet pullon sisällöstä -- lautaselle ja koetti tulitikkua. Lääkepullo oli hänen vasemmassa kädessään. Aine alkoi savuta ja sulaa ja -- räjähti ankarasti pamahtaen ja sokaisevan kirkkaasti loistaen.

Nähdessään leimauksen ja ollen valmiit onnettomuuksiin lyyhistyivät pojat penkkiensä alle. Kehenkään heistä ei räjähdys sattunut ankarasti. Pihalle päin oleva ikkuna oli rikki ja pöytä kumossa. Lautanen oli hajonnut atomeiksi. Katosta putosi rappausta. Mitään muuta vahinkoa eivät koulun rakennukset ja opetusvälineet kärsineet. Pojat, jotka eivät nähneet Plattneria, luulivat hänen lentäneen lattialle ja makaavan jossain pöydän takana näkymättömissä. He hyppäsivät paikoiltaan häntä auttamaan ja hämmästyivät, kun häntä ei löytynyt huoneesta. Vielä ankaran pamauksen pyörryttäminä he juoksivat avoimelle ovelle ajatellen, että hän oli haavoittunut ja hyökännyt ulos huoneesta. Carson, etumainen, oli törmätä ovessa yhteen rehtorin, mr. Lidgettin kanssa.

Mr. Lidgett on lihava, hermostunut mies. Hänellä on vain yksi silmä. Pojat kertovat hänen kompuroineen sisään mutisten niitä miedonlaisia kirouksia, joita hermostuneet koulumestarit totuttavat itsensä käyttelemään -- ettei pahempaa tapahtuisi. "Senkin vääräsuu!" sanoi hän. "Missä on herra Plattner?" Pojat ovat yksimielisiä siitä, että sanat kuuluivat näin. ("Koipeliini", "räkänenä-porsas" ja "vääräsuu" näyttävät tuoneen tavallisen, vähäisen vaihtelun mr. Lidgettin koulukeskusteluihin).

Missä on herra Plattner? Tämä kysymys toistettiin moneen kertaan seuraavina päivinä. Näytti todellakin siltä, kuin tuo hullu hyperbeli "atomeiksi hajonnut" olisi yht'äkkiä toteutunut. Plattnerista ei ollut jäljellä näkyvää osaa; ei veripilkkua, ei vaateriepua missään. Nähtävästi oli hän vain koreasti heilahtanut pois olemassaolosta jälkeäkään jättämättä. Ei niin paljon että penni peittyisi, sananlaskua käyttääksemme. Hänen täydellinen katoamisensa on epäämätön seuraus tuosta räjähdyksestä, se on aivan varmaa.

Tässä ei ole tarpeen laajemmin esittää sitä yleistä mielenliikutusta, joka Sussexvillen yksityiskoulussa, Sussexvillessä ja muualla tapahtumaa seurasi. Onpa aivan mahdollista, että joku lukijoistamme voi mieleensä palauttaa viime kesän loma-aikana kuulemansa kaukaisen ja häipyvän kaijun tuosta mieliä kuohuttavasta tapahtumasta. Lidgett puolestaan näytti tekevän kaikkensa saadakseen asian unhottumaan ja vähäpätöiseksi. Hän määräsi kaksikymmentä viisi viivaa rangaistukseksi sille nuorukaiselle, joka jotenkaan mainitsisi Plattnerin nimen, ja selitti luokalla, että hän aivan hyvin tiesi assistenttinsa olinpaikan. Hän selittää olleensa peloissaan, että räjähdyksen tapahtumisen mahdollisuus, huolimatta varokeinoista, joilla kemian käytännöllistä opetusta oli vähennetty, voisi haitallisesti vaikuttaa koulun maineeseen. Ja samaa olisi voinut aikaansaada kaikki salaperäisyys Plattnerin lähdössä. Siksipä hän tekikin kaikkensa saadakseen asian näyttämään niin luonnolliselta kuin mahdollista. Etenkin hän tutki noita viittä silminnäkijää, pani toimeen niin ankaran ristikuulustelun, että he alkoivat epäillä aistiensa selviä todistuksia. Mutta juttu kulki, ponnistuksista huolimatta, suurenneltuna ja vääristettynä yhdeksässä päivässä ympäri maakunnan ja useat vanhemmat ottivat poikansa pois koulusta selvillä tekosyillä. Kaikkein vähäpätöisin asia jutussa ei suinkaan ole se, että suuri joukko naapurikunnan ihmisiä näki tuona kiihoituksen aikana ennen Plattnerin palausta tavattoman selviä unia hänestä ja että unet olivat kummallisen yhtäpitäviä. Useimmissa niistä näkyi Plattner, joskus seurassa, vaeltavan säteilevässä väriautereessa. Kaikissa tapauksissa olivat hänen kasvonsa kalpeat ja murheelliset ja muutamissa liikehtivät hänen kätensä katsojaan päin. Yksi tai pari pojista kuvitteli, nähtävästi painajaisen ahdistamina, että Plattner lähestyi heitä huomattavan nopeasti ja näytti katsovan heitä jäykästi silmiin. Toiset pakenivat Plattnerin kanssa hämäriä ja omituisia pallomaisia olentoja. Mutta kaikki nämä kuvitelmat unhottuivat ja kyselyt sekä arvelut saivat sijan, kun Plattner palasi, toisena keskiviikkona maanantaista, jona räjähdys tapahtui.