Part 9
Matthew istui pöydän toisessa päässä ja pöydän kummallakin puolella istui laaksolaisia, yhteensä neljäkolmatta miestä. Siellä olivat Thomas Fell ja Adam Ruthledge, Job Leathes ja Luke Cockrigg, John Jackson Armbothista ja pieni Reuben Thwaite.
Hänen kunnianarvoisuutensa leikkasi kinkun palasiin, jotka olivat yhtä säännnöllisiä kuin hänen uskontonsakin, sillä aikaa kuin vanha Matthew kaateli vieraiden tuoppeihin parista suuresta nahkapullosta. Robbie Anderson toi ja vei lautasia ja rouva Branthwaite ja Liisa tarjoilivat ohra- ja kauraleipää.
Aamiainen oli tuskin ehditty aloittaa, kun keittiön ovi avattiin raolleen ja erään pienen miehen suuri pää ilmestyi näkyviin ennenkuin tulijan sääret ja ruumis olivat ehtineet tulla huoneeseen.
"Tulenko liian myöhään?" kuultiin tulijan käheästi kuiskaavan alhaalta oven raosta. Vieras oli Monsey Larnan ja hän oli aivan punainen ja hengästynyt kiivaasta kulustaan.
"Kas, pieni ranskalainenhan siellä on", sanoi Matthew. "Tulkaa kaikin mokomin sisään."
Rotha, joka kulki edestakaisin keittiön ja ruokasäiliön väliä, toi opettajalle tuolin ja tämä istuutui siihen heti sellaisen henkilön tapaan, joka koettaa uskotella itselleen, ettei kukaan ole huomannut hänen myöhäistä tuloaan.
"Tapasin Garthin, tuon Joe Garthin, tiellä, ja hän viivytti minua", kuiskasi Monsey anteeksipyytävästi Matthewille pöydän yli. Kuoleman läheisyys oli karkoittanut opettajan leikillisyyden.
Kun tämä tapahtui pöydän toisessa päässä, meni Rotha sen toiseen päähän leikatakseen muka juuston kappaleiksi, mutta saadakseen todellisuudessa kuunnella keskustelua, johon hänen kunnianarvoisuutensa Nicholas Stevens alkoi ottaa tavattoman kiihkeästi osaa. Joku oli viitannut Ralphin nopeaan ja kuten väitettiin salaiseen poistumiseen seudulta iltaa ennen isän hautajaisia. Joku toinen taasen oli valittanut tuon poistumisen välttämättömyyttä ja sanonut sitä kunniallisen miehen vapauden raa'aksi loukkaamiseksi. Hänen korkea-arvoisuutensa suvaitsi taasen olla erimieltä tästä myötämielisestä vaikkakin hieman uskottomasta mielipiteestä. Hänen mielestään oli lain määräykset pantava toimeen. Sellaiset toimenpiteet olivat tietysti ristiriitaisia yksityistunteittemme kanssa ja hänkin oli senvuoksi äärettömästi pahoillaan, koska hän rakasti seurakuntalaisiaan, mutta persoonalliset tunteet on uhrattava yleisen hyvän vuoksi. Tämä nuori mies, Ralph Ray, oli rikkonut maansa lakeja taistellessaan ja vehkeillessään voideltua kuningastaan vastaan. Se oli kovaa, mutta oikein, että häntä rangaistaisiin petoksestaan. Hänen kunnianarvoisuutensa puhui kovalla metallinheleällä äänellä, joka kuulosti Rothasta kahleitten kilinältä.
"Meidän pitää sitäpaitsi kaikkien palvella kuningastamme", jatkoi pappi, "ilmiantamalla sellaiset rikolliset viranomaisille."
"Joutavia!" huusi Matthew Branthwaite pöydän toisesta päästä. Kaikki keskustelijat vaikenivat äkkiä.
"Joutavia!" toisti Matthew. "Mitä teitte te itse kuninkaan puolesta Oliverin aikana? Haluatteko, että kerron sen muille? Ettekö te itsekin vannomalla evännyt kuningashuoneen oikeudet viisi vuotta sitten? Kieltäkääpä se. Ja ettekö kulkenut talosta taloon kehoittamassa meitä kaikkia tekemään samoin?"
Pappi näytti nolostuvan. Hän pudotti veitsensä ja voimatta vastata kääntyi läheisyydessä istuvien puoleen ja sanoi hyvin hämmästyneenä: "Oletteko milloinkaan kuulleet tuollaista?"
"Emme!" huudahti Matthew käyttäen saavuttamaansa voittoa hyväkseen. "Mutta te saatte kuulla sen vielä kerran, jos haluatte."
Rouva Branthwaite-raukka näytti hyvin levottomalta. Seisoen miehensä tuolin takana näytti hän taistelevan halun ja pelon välillä, painaisiko hän kätensä löyhäsuisen miehensä suulle vai ei, estääkseen siten sen tuntemattoman onnettomuuden, minkä hän luuli varmasti johtuvan tästä odottamattomasta ja itsepäisestä uhmasta nykyisten vallassaolijoiden Wythburnissä asuvaa edustajaa vastaan.
Rotha katsoi Matthewiin hyvin kiitollisesti, mitä tämä raivostunut kuvienhävittäjä ei kuitenkaan huomannut. Kiinnittäen katseensa vakavasti pappiin antoi kutoja hänelle useamman kuin yhden tilaisuuden kuunnella näitä vastenmielisiä paljastuksia. Hän viittasi kirkon miehelle liiankin selvästi, että hänen uskollisuutensa hallitusta kohtaan johtui vain hänen kolmensadan punnan suuruisesta vuosipalkastaan, ja sanoi suoraan, että hänen myöntyväisyytensä luovuttaa Ralph Carlislen poliiseille oli kehittynyt siitä, ettei nuori mies milloinkaan ollut salannut vastenmielisyyttään nostaa hattuaan papille, joka kolmasti oli paljastanut päänsä rahakukkarolle.
"Palatkaa te vain takaisin kirkkoonne, Nicholas Stevens", sanoi Matthew, "ja kiduttakaa isällistä rintaanne saadaksenne ainoan haltuunne uskotun sielun pelastetuksi, ja muistakaa samalla vanhaa sananlaskua: 'Älkää silloin käyttäkö ruoskaa, kun suru tahtoo sitä heilutella.'"
"Te ansaitsette saada lyönnit omaan selkäänne, herraseni, koska unhotatte pyhän virkani ja uskallatte puhutella minua näin", sanoi pappi.
"Ja te unhotatte pyhän virkanne nimittelemällä minua", vastasi Matthew häpeämättä ollenkaan.
"Näen ettette ole noita herjaavia kveekareja parempi, jotka tuomari Rawlinson viisaasti kyllä on sulkenut yleiseen vankilaan. Nuo nälkiintyneet viettelijät, jotka olisi pistettävä jalkapuuhun."
"Rikkailla ihmisillä on aina paljon ystäviä", vastasi Matthew, "eikä heiltä milloinkaan tule sellaisia puuttumaankaan niin kauan kuin teidänlaisianne miehiä on maailmassa."
Hänen kunnianarvoisuutensa huomasi pian, ettei saarnatuoli ollut ollut niin hyvä harjoituspaikka kuin Punainen Leijona tällaiseen väittelyyn valmistautumiselle. Hän kääriytyi niin hyvin kuin suinkin halveksittuun ja ivailtuun papilliseen arvokkaisuuteensa ja koetti osoittaa halveksimistaan kutojalle jättämällä ottamatta huomioon hänen huomautuksiaan. Kääntyen läheisyydessä istuvien puoleen rupesi hän tavattoman kiihkeästi puhumaan velvollisuuden täyttämisestä.
Kääntäen keskustelun jälleen Ralph Rayn pakoon Wythburnistä hän sanoi nuoren miehen menetelleen siinä viisaasti, sillä jos hän olisi jäänyt näille seuduille pitemmäksi aikaa ja ellei Carlislen tuomari olisi ryhtynyt mihinkään toimenpiteihin häneen nähden, olisi hän itse, vaikkakin hyvin vastenmielisesti, katsonut velvollisuudekseen Jumalan ja kuninkaan palvelijana pakottaa hänet vannomaan uskollisuudenvalan uudelle kuninkaalle.
"En halua sanoa ihan varmasti, että olisin tehnyt sen", sanoi hän luottavaisesti väliin, "mutta pelkään, etten olisi jaksanut vastustaa velvollisuudentunnettani."
"Muistakaa vähentää tuuma jokaisesta vaaksanmitasta!" huudahti Matthew. "Tuollaista joutavaa lörpöttelyä en ole milloinkaan jaksanut kuunnella."
Alentumatta kiinnittämään minkäänlaista huomiota tähän keskeytykseen jatkoi hänen kunnianarvoisuutensa puhettaan ilmaisemalla, että hän juuri äskettäin oli kuullut tuomiokunnan tuomarin aikoneen nimittää Angus Rayn, kaivatun vainajan, piirin rauhantuomariksi. Sitä oli ajateltu aina tuosta keskuudessamme sattuneesta surullisesta tapahtumasta saakka, jota ei vieläkään oltu saatu täydellisesti selville, vaikka epäsuorat todistukset viittasivatkin salaisuuden ratkaisuun.
Sanottuaan sen käänsi puhuja kuin tahtomattaan tahi tietämättään katseensa sitä paikkaa kohti, missä Rotha seisoi. Hän oli tullessaan taloon sivuuttanut tytön eteisessä vastaamatta hänen tervehdykseensä.
"Ja jos Angus Ray olisi elänyt ja hänet olisi nimitetty tuomariksi", jatkoi pappi, "olisi hänen velvollisuutensa ollut Jumalaa ja kuningasta kohtaan luovuttaa poikansa Ralph viranomaisille syytettynä kavalluksesta."
Robbie Anderson, joka seisoi läheisyydessä, tunsi sillä hetkellä, että hänen velvollisuutensa on ehkä piakkoin tarttua muutamaan papillisen puvun erikoiskohtaan ja kantaa pappi melko kovakouraisesti enemmän pehmeälle kuin hyvätuoksuiselle vuoteelle.
"Se olisi ollut hänen velvollisuutensa, toistan sen", sanoi hänen kunnianarvoisuutensa tarkoituksellisen korostavasti, "Jumalaa ja kuningasta kohtaan."
"Alkaa sekoittako Jumalaa tähän", huudahti Matthew. "Puhukaa hänestä silloin kun nousette saarnastuoliinne. Ette silloinkaan kykene pettämään ketään muita kuin ne, jotka juoksevat perässänne. Älkää ylistäkö itseänne Jumalan turvissa."
"Kirjoitettu on", sanoi hänen kunnianarvoisuutensa: "'On kauheata, jos kuninkaat harjoittavat pahuutta, sillä valtaistuin on perustettu rehellisyydelle.'"
"Aiotte varmaan nolata minut raamatun tuntemisellanne", sanoi Matthew hieman ylenkatseellisesti. "Niin, jokainen kukko kiekuu omalla tunkiollaan. Muistutatte mielestäni suuresti Tickellin pappia, joka ei kyennyt väittelemään ollenkaan suurta Geordie Foxia vastaan, vaan nousi paikoiltaan ja murskasi vieraansa nenän suurella perheraamatullaan."
Tämä viimeinen vastaus oli jo liikaa papillekin, joka nousi, koska ateriakin oli jo lopussa, ja meni Rothan sivu viereiseen huoneeseen, jossa leski ja Willy istuivat suruissaan. Laaksolaiset katselivat hänen poistumistaan ja kun sisähuoneen ovi sulkeutui hänen jälkeensä, kuulivat he hänen kovalla äänellään kysyvän, oliko vainaja oikeudellisesti järjestänyt maalliset asiansa.
Papin ja kutojan kiivaan väittelyn aikana olivat muut näyttäneet hyvin puolueettomilta. Sitä ei voida kyllä kieltää, että pieni Liisa oli luullut sanaharkkaa mainioksi pilaksi ja senvuoksi nauranut sille sydämensä pohjasta. Hän oli hihittänyt ja kikattanut aivan samoin kuin viime sunnuntainakin, kun muudan hänen toverinsa, erään baptistiperheen ainoa elossa oleva lapsi, oli saanut vettä kasvoilleen ristiäisissään Raisen kirkossa. Mutta Luke Cockrigg, Reuben Thwaite ja muut olivat kuunnelleet vaieten ja hieman kauhistuneina. Opettaja olisi kyllä mielellään ottanut osaa väittelyyn, mutta koska hänen asemansa oli niin tukala, että hänen oli pakko osoittaa papille virallista kunnioitustaan, vaikka hän kannattikin kutojan mielipiteitä, tyytyi hän vain pudistamaan suurta päätään silloin tällöin vakavasti. Nämä pudistukset, jotka voitiin tulkita monella tavalla, olivat vähimmän moitteenalaiseksi saattavia vastustavan mielipiteen ilmaisuja, mitä hän voi keksiä. Mutta heti kun ovi oli sulkeutunut papin jälkeen, alkoivat pöydän ääressä istujat nauraa hihittää. Matthew oli vielä suunniltaan raivosta. Tottunut kun hän oli lainailemaan naapuriensa kanssa Punaisessa Leijonassa, tunsi hän nyt olevansa hirveästi kiihkoissaan. Sellaista jaloa otusta kuin äsken ei usein sattunutkaan hänen tielleen.
"Matthew Branthwaite", sanoi Reuben Thwaite, "kuinka voittekaan niin nolata papin! Teillä näyttää suu olevan hyvässä voiteessa ja pää paikoillaan."
"Joutavia! Pappien ja varisten ampuminen on huonoa hommaa", vastasi Matthew.
Kun aamiainen oli syöty, siirrettiin lavitsat takan ääreen, jossa palava suuri turvevalkea hehkui punaisena ja lämmitti suuren keittiön tänä kylmänä talvisena päivänä. Oluttuopit täytettiin uudelleen, vieraille tuotiin piippuja ja tupakkaa ja kutoja luovutti juomanlaskijan oikeutensa tyttärelleen.
"Olisin oikea tyhmeliini enkä jättäisi mitään itselleni, jos tarjoilisin teille muille", sanoi hän tehdessään niin. Robbie Anderson puki nyt ylleen suuren takkinsa ja otti ruoskan muutamasta kattoparruun isketystä naulasta.
"Mitä tämä on?" sanoi pieni Reuben Robbielle. "Aiotko lähteä juomatta ensin tuopillista olutta?"
Robbie ilmaisi aikovansa tehdä juuri niin eikä mitenkään muuten. Kuultuaan sen nauroivat kaikki, minkä jälkeen Reuben vilkutellen pieniä silmiään rupesi kiusaamaan Robbieta vähän aikaa sitten sattuneen pitkän kuivuuden johdosta, jolloin yleinen paasto oli määrätty ja Robbie kysynyt, miksi eivät ihmiset tyydy silloin olueen, kun he eivät voi saada vettä.
"Liisa, täytä pieni tuopillinen tälle suurelle Robbielle", sanoi Matthew.
Liisa toi heti vaahtoavan tuopillisen, mutta nuorukainen työnsi sen luotaan hymyillen ujosti tytölle, joka nauroi ja ojensi sen jälleen punastuen Robbielle.
"Ei vielä, Liisa, mutta ehkä sitten palattuani."
"Etkö tahdo ottaa sitä minulta?" sanoi tyttö kääntäen kauniin päänsä syrjään ja korostaen ujosti sanojaan.
"En vielä sinultakaan, Liisa."
Hänen kieltonsa loukkasi pientä pahankurista keijukaista, joka päätti, että Robbien on juotava olut tahi kieltäydyttävä siitä senkin uhalla, että hän menettää Liisan suosion.
"No, Robbie, juohan nyt pois tämä. Sinun pitää."
"Ei, tyttöseni, ei mitenkään!"
"Luulen tietäväni montakin, jotka tekisivät sen mielellään pyynnöstäni", sanoi Liisa kohottaen hymykuoppaista leukaansa ja näyttäen vähän loukkautuneelta.
"Niin, sitä eivät voisi olla muut tekemättä kuin Robbie Anderson", sanoi Robbie nauraen ensi kerran sinä aamuna poistuessaan keittiöstä.
Hän palasi muutamien minuuttien kuluttua sanoen kaiken olevan valmiina ja lähtöhetken koittaneen. Kaikki nousivat ja menivät pihalle rakennuksen edustalle. Vanha tamma, Betsy, oli jo tuotu tallistaan ja arkku köytetty lujasti sen leveään selkään. Hevosen loukkautuneet polvet olivat parantuneet, jäätikkö oli sulanut, ja tamma oli nyt niin terävässä kengässä, etteivät sen jalat voineet luistaa. Sittenkuin surijat olivat kokoutuneet hevosen ympärille, tuli pappi, Nicholas Stevens, pihalle sukulaisten, itkevän äidin ja pojan ja Rotha Staggin kanssa, minkä jälkeen tavallinen hautajaisvirsi veisattiin.
Saattue, johon kuului sekä ratsastajia että jalankulkijoita, läksi sitten liikkeelle. Robbie Anderson ratsasti edellä taluttaen tammaa, joka kantoi kirstua. Hänen vieressään ratsasti muudan poika nuorella hevosella. Willy Ray ratsasti viimeisenä ja kun he sivuuttivat sen paikan, jossa puut varjostivat tietä, kääntyi hän satulassaan ja heilutti kättään niille parille naiselle, jotka seisoivat portailla ja katselivat heidän lähtöään kyyneleet silmissä.
XI.
LIISAN KEPPONEN.
Saattue oli tuskin ehtinyt kääntyä kujalta vanhalle tielle, joka mutkitteli lammikon rantaa pitkin, kun pari vastaan tulevaa miestä käveli hitaasti sen sivu. Vaikka silloin oli ollutkin pimeä, kun Willy oli heidät ensi kerran kohdannut, ei hän hetkeäkään epäillyt, keitä miehet olivat.
Huhu Ralphin poistumisesta, jota Matthew oli uutterasti kuiskaillut kaikille, oli vihdoin kantautunut niidenkin korviin, joille se oli tarkoitettu. Carlislen poliisin edustajat tiesivät nyt työskennelleensä hyvin epäedullisissa olosuhteissa koettaessaan vangita laaksolaisen tämän omassa vuorilinnassa. Heidän intonsa ei sitäpaitsi ollut niin suuri, että he välttämättä tahtoivat antautua sellaisen vangitsemisen aiheuttamiin vaaroihin, mikä, ei voinut tapahtua kovatta taistelutta. Senvuoksi he uskoivat mielellään huhut Ralphin paosta, vaikka he eivät luonnollisesti voineet laiminlyödä tätä tilaisuutta saadakseen varmuuden huhun todenperäisyydestä. He olivat koko aamun kierrelleet taloa käyttäen oppaanaan erästä kylän asukasta, jonka he tyhmästi kyllä olivat valinneet siihen toimeen Nyt he katselivat tarkasti kaikkien niiden surijain kasvoja, jotka olivat lähteneet pitkälle vuoristomatkalle.
Vanhan Matthewin naurunhalu sai nähtävästi uutta kiihkoa ajatuksesta, kuinka heitä oli petetty. Huolimatta niistä surullisista olosuhteista, joiden vuoksi hän nyt oli matkalla, ei hän voinut olla paikoiltaan saatosta toivottamatta heille "iloista ja hauskaa aamua", mutta tyytymättä tulokseen, jonka tämä hänen ivallinen tervehdyksensä aiheutti, ei hän voinut vastustaa kiusausta sanoa heille, että he olivat peloittaneet, mutta eivät vielä vanginneet otustaan.
"Linnun peloittaminen lentoon ei ole oikea tapa saada sitä vangituksi", huusi hän papin suureksi kauhistukseksi. Tämä aikoi ensin moittia kutojaa kevytmielisyydestä, mutta ajateltuaan lähemmin asiaa hän päätti tyytyä passiivisempaan vastarintaan ja nosti päänsä pystyyn kohottaen äkkiä nenänsä korkealle.
Tällaista halveksimista ei nähtävästi se henkilö olisi huomannutkaan, jolle se oli tarkoitettu, ellei Reuben Thwaite, joka käveli Matthewin rinnalla, olisi korostanut sitä tyrkkäämällä Matthewia hiljaa kyynärpäällään ja viittaamalla peukalollaan.
"Hän tirkistelee varmaan kuuta, kunnes hän tuiskahtaa nenälleen tielle", sanoi Matthew murahtaen mielihyvästä.
Molemmat muukalaiset olivat nyt sivuuttaneet saaton ja Willy Ray hengitti vapaammin ajatellessaan, että tämä kohtaaminen oli ehkä haihduttanut uhkaavan vaaran.
Saatto jatkoi nyt kierrellen matkaansa Bracken Waterin rantoja pitkin. Kun edellä ratsastava Robbie Anderson oli päässyt paikalle, josta Armboth Fellille vievä polku erkani ratsutiestä, pysähtyi hän hetkiseksi kuin epäröiden, lähteäkö seuraamaan sitä vai eikö.
"Seuraa vanhaa ruumistietä", huusi Matthew ja sitten selittääkseen neuvoaan hän muistutti vanhasta cumbrialaisesta laista, jonka mukaan jostakin polusta tulee silloin yleinen tie, kun ruumista kuljetetaan sitä pitkin. Vähän ajan kuluttua saapui saattue Cockrigg Bankin yli vievälle vuoripolulle, jota sen tarkoitus oli seurata Watendlathiin saakka.
Siinä erosi pappi, Nicholas Stevens, surevista. Vanhan tavan mukaan oli hänellä oikeus vaatia, että he kulkisivat hänen Raisessä sijaitsevan kirkkotarhansa läpi ennen poistumistaan hänen alueeltaan, mutta hän luopui tästä kunnianosoituksesta asetuksille. Lausuttuaan sopivan siunauksen, poistui hän katsahtaen kuitenkin ensin halveksivasti kutojaan, joka melkein liian äänekkäästi mumisi erästä mukaelmaa vanhasta laulusta:
"Nostan kai omenapuuhun papan, joka on yhtä katkera ja hapan."
"Luullakseni", jatkoi Matthew pienelle Reuben Thwaitelle, kun saattue jälleen läksi liikkeelle, "luullakseni vanha Nikunne", hän viittasi peukalollaan olkansa yli, "pitää tuhkakeskiviikosta enemmän kuin tästä, sillä silloin hän saa kirota jokaisen ja vaatia sanoilleen ihmisten hyväksymisen."
Opettaja oli kävellyt hyvin säädyllisesti tähän saakka eikä papin poistuminen näyttänyt paljonkaan parantavan hänen tuultaan. Hautajaisvierasten joukossa oli pieni ranskalainen nähtävästi surullisin.
Oli synkkä talviaamu, kun saattue läksi Shoulthwaitestä. Tuuli ei ollut tyyntynyt hetkeksikään tuon hirveän illan jälkeen, jolloin Angus Ray oli kuollut. Mutta kun he pääsivät kukkuloille, oli jo keskipäivä ja auringon säteet olivat vähitellen haihduttaneet sumun, joka oli ympäröinyt vuorta huipun puoliväliin saakka. Tuuli kuljetti sitä nyt pitkinä valkoisina pilvinä etelää kohti, missä se enemmän suojassa olevien kukkuloiden välissä tiheni sateeksi.
Kun he saapuivat Armboth Fellin laelle, oli taivas pilvetön, aurinko paistoi kirkkaasti ja valaisi keltavuokkoja, joita kasvoi penikulmien laajuisilla aloilla. Ne muodostivat erisuuria vaaleansinisiä täpliä, jotka toisissa paikoissa näyttivät purppuran värisiltä ja toisissa taasen aivan mustilta. Tuuli puhalsi täällä kovemmin kuin laaksossa ja High Seatiltä Glaramaraa kohti kiitävät vihurit olivat joskus melkein musertavan voimakkaita.
"Tämä vie voiton kaikesta", sanoi Matthew kallistuessaan tuulen voimasta. "Jos ihminen asuisi täällä ylhäällä, ei luihin jäisi variksenkaan ateriaksi lihaa."
Kun saatto saapui Watendlathin kylään, pysähdyttiin lepäämään. Matkan täältä Borrowdalen kautta Stye Headin solan päähän täytyi tietysti olla hirveän vaikea ja väsyttävä, koska ei suurien kivilohkareitten välissä ollut kunnollista polkua. Siellä sovittiin, että jalan kulkevat saattajat palaisivat takaisin ja jättäisivät matkan vaikeimman osan niiden kuljettavaksi, jotka ratsastivat varmajalkaisilla poneilla. Matthew Branthwaite, Monsey Laman ja Reuben Thwaite olivat niiden muutamien laaksolaisten joukossa, jotka erosivat saatosta täällä.
Kun he palatessaan jälleen pääsivät Armboth Fellin laelle ja alkoivat laskeutua Bela Tarnin sivu Wythburniä kohti, pysähtyivät he hetkiseksi korkeimmalle kohdalle ja katsoivat viime kerran pientä saattoa, joka, seuraten edellä kulkevaa ratsastajatonta hevosta, jatkoi hitaasti matkaansa Rosthwaiten tuolla puolen Derventin mutkaisia rantoja pitkin, joka heistä nyt näytti alemman laakson keskelle vedetyltä kapealta siniseltä viivalta.
Heti kun saattue oli lähtenyt Shoulthwaitestä, oli siellä ryhdytty valmistamaan ateriaa, jonka piti olla valmiina vieraille illalla, kun he palaavat matkaltaan.
Ohimennen toimitetussa valmistavassa tarkastuksessa niiden, ruokien paljoudesta, jotka oli valmistettava välituntien kuluessa, huomattiin vehnäjauhojen loppuneen, jolloin päätettiin, että jonkun oli heti lähdettävä noutamaan niitä Legberthin myllystä, jos ylelliseen illallispöytään aiottiin saada vielä kuuma korinttikakku.
Liisa puki senvuoksi nutun ylleen, sitoi hattunsa nauhat lujaan pyöreiden poskiensa ympärille ja kiiruhti pois laaksoon melkein heti ruumissaaton lähdettyä talosta. Pieni olento kävellä sipsutteli kevyesti tuntien syvästi oman tärkeytensä kysymyksessä olevien valmistusten toimeenpanemisessa, mutta ajattelematta ollenkaan syvemmin niiden tapahtumien vakavuutta, joista ne olivat aiheutuneet. Hän oli tuskin ehtinyt vanhan kivisillan yli, jolta päästiin Legberthwaiteen vievälle tielle, kun hän näki sepän tulevan nopeasti vastakkaiselta suunnalta.
Asian laita oli nyt sellainen, ettei Liisa ollut ollenkaan tunteeton tämän Vulcanin pojan ihailulle, vaan oli sopivansa tilaisuudessa hyvinkin mukautuvainen siihen. Tavallisesti kuitenkin loukkautui hän tahi oli loukkautuvinaan siitä kiihkeydestä, johon seppä turvautui kosiessaan häntä, ja kun hän nyt näki sepän tulevan vastaan, tunsi hän aluksi vähän hermostuvansa.
"Tuolla tuo suuri väsyttävä mies jälleen tulee", ajatteli hän. "Hän ei päästä milloinkaan tyttöjä ohitseen puhuttelematta heitä. Mieleni melkein tekee hypätä aidan yli ja kulkea myllyyn ketojen poikki."
Liisa ei kuitenkaan pannut toimeen tätä aikomaansa tuskin naisellista voimannäytettä, ja tämä hänen muuttunut tuumansa antoi aiheen kummallisemmalle sielulliselle arvoitukselle kuin tämä pieni olento itse saattoi ollenkaan arvatakaan.
Kävikin niin, että juuri kun Liisa oli päättänyt olla mistään syystä rikkomatta varmaa aiettaan, ettei hän salli nuoren sepän puhutella itseään, hän huomasi hämmästyksekseen, ettei tällä nuorella miehellä näyttänyt olevan siihen ollenkaan haluakaan. Seppä kiiruhti hänen ohitseen hajamielisen näköisenä ja niin välinpitämättömänä kuin hänen tarkoituksensa olisi ollut näyttää, ettei hän edes huomaakaan Liisan läsnäoloa.
Oli kyllä totta, ettei Liisa halunnut puhutella Josephia eikä sekään ollut valhetta, että hän aikoi olla tuntematta häntä, mutta ettei Joseph halunnut puhutella häntä eikä ollut tuntevinaan häntä, oli enemmän kuin hänen itsepäinen vähäinen kiemailunsa jaksoi kärsiä, semminkin kun sitä tällä haavaa enensi hänen parhaan pukunsa loistavuus. Lyhyesti sanoen, Liisa ei jaksanut vastustaa haluaan, vaan päätti ottaa selvän siitä tärkeästä asiasta, mikä nähtävästi oli karkoittanut hänet kokonaan pois sepän ajatuksista.
"Herra Garth", sanoi hän pysähtyen, kun seppä pääsi hänen kohdalleen.
"Liisa, tekö siinä todellakin olette?" vastasi seppä. "Minun on nyt äärettömän kiire, tyttöseni. Hyvästi."
"Herra Garth", toisti Liisa, "kai te sentään minulle kerrotte, miksi teidän on niin kiire. Onko jonkun hevonen pudottanut kenkänsä vai kuljetteko kokoamassa saatavianne vai mitä tämä on, koska ette enää tunne vastaanne tulevia ihmisiä?"
"Ei, ei, tyttöseni! Hyvästi nyt, Liisa. Minun on pakko kiiruhtaa."
"No, sille ei voida mitään, herra Garth, jos teidän kerran täytyy, niin teidän täytyy. Minä en halua pidättää ketään, en lainkaan, elleivät ihmiset halua muuten jutella kanssani", sanoi Liisa keikauttaen päätään ylenkatseellisesti ja kääntäen melkein selkänsä sepälle. "Mutta seuraavan kerran kun puhuttelette minua, saatte te aloittaa, muistakaa se."
Ja ilmein, mikä ilmaisi tällä ivallisella ja ylenkatseellisella pienellä purkauksella saavutettua voittoa, työnsi Liisa syrjään hattunsa nauhat, jotka pieksivät hänen kasvojaan tuulessa, ja näytti aikovan lähteä jatkamaan matkaansa.
Mutta herra Garth ei näyttänyt jaksavan kestää hänen erolaukaustaan. Nuori mies oli pysähtynyt, muutamien askelten päähän tielle ja näytti olevan hetkisen kahden vaiheella, mitä tehdä, mutta vihdoin voitti tunne, mitä hän luuli rakkaudeksi, mielijohteen, joka sittemmin osoittautui vihaksi. Hän palasi takaisin ne muutamat askeleet, jotka erottivat hänet tytöstä, ja sanoi: