Part 8

Kun Willy palasi takaisin keittiöön, voitiin hänen kasvoistaan nähdä, että Ralphin olemassaolo oli muistettu ja että häntä ajettiin takaa. Hänen äitinsä ymmärsi hänen huolistaan vain sen, että hän oli pahoillaan veljensä viipymisestä, ja käänsikin katseensa heti hänen kasvoistaan takaisin tuleen, joka nyt hitaasti oli sammumaisillaan takassa. Rotha sitävastoin käsitti paremmin Willyn hermostuneisuuden ja kummalliset sanat. Tilanne alkoi jo näyttää hänestäkin melkein toivottomalta. Mitä tulisikaan koko tästä taloudesta, jos viimeinenkin voimakas tuki vietäisiin pois nyt, kun vanha isäntäkin lepäsi kuolleena ullakolla? Sitten hän muisteli omaa isäänsä. Mihin hänkin joutuisi? Missä hän mahtoi ollakaan tänä yönä? Mutta uhkaavan onnettomuuden aiheuttama tunne lisäsi kuitenkin hänen voimiaan. Hän nousi ja laski kätensä Willyn käsivarrelle, kun Willy käveli edestakaisin maalattialla, sillä Willyn heikkouden vaikuttama tuskin selitettävä tunne kiinnitti hänet yhä läheisemmästi Willyyn.

"Nyt sieltä on tulossa joku", sanoi Willy kiihkeästi -- hänen kuulonsa oli käynyt melkein kiusallisen herkäksi. "Kuulin jonkun tulevan pihaan takaportista."

Ralph sieltä vihdoinkin saapui. Hän oli laskeutunut vuorilta putouksen vierustaa ja tullut taloon takaportista. Kaikki hengittivät tyynemmin.

"Jumala sinua siunatkoon!" sanoi rouva Ray.

"Olette varmaankin olleet hyvin levottomia vuokseni. Menettelin kehnosti antaessani teidän odottaa näin kauan", sanoi hän nähtävästi ponnistaen, koettaessaan käyttäytyä entiseen tapaansa.

"Otaksun, ettet ole voinut sille mitään, poikaseni", sanoi rouva Ray. Tyyntyneenä ja iloiten Ralphin palaamisesta hääräsi hän ahkerasti valmistaessaan Ralphille illallista.

"En kyllä", vastasi Ralph. "Käväisin Gosforthissa ja sinne on pitkä matka. Lainasin Jacksonin ponin Armbothilta. Miten jylhää seutua se onkaan! Styeheadissä raivosi todellinen myrsky. Siellä oli ikävät oltavat tällaisena päivänä, äiti. Jaksoin tuskin hillitä hevostani."

"En sitä ihmettelekään, Ralph. Mutta katso, täällä on puurosi valmiina. Syö nyt, sillä olet kai melkein nälkään kuolemaisillasi."

"Eikö mitä. Poikkesin sivumennessäni Broom Hilliin."

"Mutta miksi tulit kotiin takaportista, rakas Ralph? Etkö kulkenutkaan tavallista polkua?"

"Kävelin alemman niityn kautta nähdäkseni, onko siellä kaikki kunnossa, ja sieltähän pääsee suorinta tietä kotiin seuraamalla kukkulan juurta."

Willy ja Rotha katsahtivat samanaikaisesti Ralphiin kuullessaan hänen sanansa, mutta he eivät huomanneet hänen kasvoissaan, äänessään eivätkä käytöksessään mitään, mistä he olisivat voineet päättää, koettaako hän sanoillaan salata totuutta.

"Mutta kas, kuinka myöhäinen nyt onkaan!" sanoi hän, kun kello löi kahtatoista. "Eiköhän liene parasta, että me kaikki menemme nyt nukkumaan."

"Minun luullakseni on ainakin pakko", sanoi rouva Ray poistuen Rothan kanssa keittiöstä. Willykin seurasi heitä hetkisen kuluttua jättäen Ralphin syömään illallistaan. Laddie, joka oli tullut keittiöön isäntänsä seurassa, lepäsi kytevän valkean ääressä, ja sittenkuin sen isäntä oli lopettanut ateriansa, sai sekin runsaan osansa vaatimattomasta illallisesta. Vihdoin Ralph nousi ja ottaen hattunsa ja sauvansa meni tyynesti veljensä huoneeseen. Willy oli jo vuoteessa, mutta hänen kynttilässään oli vielä tuli. Istuutuen vanhalle tammiarkulle oven viereen sanoi Ralph:

"Lähden ehkä matkoihini aamulla ennen sinun heräämistäsi, mutta kaikki saadaan kuitenkin tehdyksi hyvään aikaan. Hautajaiset ovat ylihuomenna. Robbie Anderson pitää huolta kaikesta."

"Robbie Andersonko?" huudahti Willy hämmästyneenä.

"Tiedäthän laaksossa vahastaan olevan tapana, että joku perheen ystävä pitää huolta kaikista tällaisista asioista."

"Niin kyllä, mutta miksi valitsit juuri Robbie Andersonin?"

"Voitte luottaa häneen ehdottomasti", vastasi Ralph.

"Kuulen nyt ensi kerran, että hän voi pitää huolta itsestään", sanoi Willy.

"Olet oikeassa, mutta olen tyytyväinen Robbiehin. Sinun ei tarvitse pelätä mitään. Robbie on luullakseni kokonaan muuttunut."

"Muuttunut todellakin, Ralph, jos uskallat uskoa hänelle tehtävän, jota ei perheen parhain ystäväkään voi liian hyvin toimittaa."

"Mutta Robbie tekee sen yhtä hyvin kuin joku toinenkin, vieläpä paremminkin. Tiedäthän, Willy, minun aina pitäneen enimmän eksyneistä lampaista. Saatuani sellaisen takaisin kuvittelen jollakin tavoin sen olevan parhaimman koko katraasta."

"Kunpa tämäkin eksynyt lammas todistaisi kummallisen luulosi oikeaksi, rakas veli."

"Rotha pitää kyllä huolta täällä kotona esiintyvistä tehtävistä", sanoi Ralph nousten mennäkseen.

"Ralph", sanoi Willy, "tiedätkö, että minä --" Hän änkytti ja aloitti jälleen nähtävästi aivan toisesta asiasta. "Oletko käynyt tuolla tänä iltana?" Hän nyökäytti päätään huonetta kohti, jossa heidän isänsä maalliset jäännökset lepäsivät. "En, oletko sinä?"

"En, sillä en uskalla mennä sinne ja vaikka uskaltaisinkin, en sittenkään menisi. Haluan muistella häntä sellaisena kuin hän oli eläessään keskuudessamme ja vain silmäys hänen kuolleisiin kasvoihinsa haihduttaisi sen muiston ikuisiksi ajoiksi."

Ralph ei ymmärtänyt sitä. Hänen luonteessaan ei ollut sellaista kieltä, joka olisi värähdellyt tällaisista tunteista, mutta hän ei vastannut mitään.

"Ralph", jatkoi Willy, "tiedätkö minun luulevan, että Rotha -- ajattelen melkein -- etkö luule Rothan pitävän vähän minusta?"

Ralphin kasvot värähtivät melkein huomattavasti mutta sitten hän vastasi hymyillen kummallisesti "Luuletko todellakin hänen rakastuneen sinuun, veikko?"

"Kyllä. Olen siitä melkein varma."

Ralph oli istuutunut jälleen tammiarkun kannelle Juuri lausutut änkyttävät sanat olivat järkyttäneet häntä sydänjuuria myöten. Piiloutuneena sinne niin syvälle, ettei hän ollut tiennyt sitä itsekään, oli siellä uinunut jo kuukausia sellainen voimakas rakkaus, jota ainoastaan jalot sydämet voivat tuntea. Silmänräpäyksen kuluessa hän oli keksinyt sen ja oppinut ymmärtämään sen merkityksen. Niin, hän oli todellakin rakastanut tuota tyttöä ja rakasti häntä vieläkin. Kun hän puhui jälleen, kuulosti hänen äänensä aivan soinnuttomalta ja tuntui purkautuvan esille hänen rintansa syvimmistä komeroista.

"Entä sinä itse, Willy?" kysyi hän.

"Minäkin rakastan häntä luullakseni."

Kuinka varma olikaan toinen veli täydellisemmästä tunteesta kuin vakuuttavimmillakaan sanoilla voidaan ilmaista! Ralph istui hiljaa paikoillaan hetkisen, kuten hänen tapansa oli ollessaan jonkun voimakkaan tunteen vallassa. Hän taivutti päätään suunnaten katseensa lattiaan, samalla kun hän sisimmässään taisteli ankaran taistelun. Tunnustaisiko hän heti oman rakkautensa? Rakkaus vastasi tähän kysymykseen myöntävästi, sillä rakkaus on yläpuolella kaikkien sukulaisuussuhteiden ja veren vaatimusten. Mutta uhrautuvan luonteen monet kielet vastasivat kieltävästi. Ellei tämä ollut oikein, menee se myttyyn itsestään, mutta jos se on oikein, oli taisteleminen sitä vastaan aivan hyödytöntä. Hänen sisällinen kamppailunsa päättyi pian hänen uhrautuvaisen luonteensa voittoon. Mutta mihin hintaan, mihin äärettömään hintaan!

"Ja sitten meidän pitää ajatella hänen isäänsä", lisäsi Willy. "Minua hieman peloittaa sellainen sukulaisuus. Veressä voi olla jotakin vikaa, sitä voidaan ainakin pelätä ja --"

"Sinun ei tarvitse olla ollenkaan huolissasi, että Rotha on perinyt joitakin huonoja ominaisuuksia isältään, Simeon Staggilta. Sim on viaton mies."

"Niin sinä sanot, niin sinä sanot ja toivokaamme asian olevankin niin. Minua oikein kauhistuttaa ajatus mennä naimisiin murhaajan tyttären kanssa."

"Rotha on yhtä vapaa rikoksen aiheuttamasta häpeästä kuin sinäkin. Hän on jalo tyttö ja sinun ja jokaisen muun miehen arvoinen huolimatta siitä, millainen hänen isänsä on", sanoi Ralph.

"Niin, niin, tiedän sen ja luulin sinun sanovankin niin. Olen iloinen, Ralph, en voi sanoakaan sinulle, kuinka iloinen olen kuullessani sinun sanovan niin. Ja jos olen oikeassa luulossani, että Rotha todellakin rakastaa minua, tiedän sinun iloitsevan siitä yhtä paljon kuin minäkin."

Ralphin kasvot värähtelivät hieman, mutta hän nyökäytti päätään ja hymyili.

"Mutta enhän minä voi ajatella sitä vielä pitkään aikaan", jatkoi Willy. "Tämän kauhistuttavan tapauksen on pakko karkoittaa sellaiset ajatukset mielestä vuosikausiksi."

Willy näytti kuitenkin olevan onnellinen ajatellessaan tätä suunnitelmaa, vaikka sen toteutuminen ei ollutkaan varma. Ralph veti syvään henkeään katsellessaan veljensä kirkastuneita kasvoja. Hänen oli pakko haudata oman sydämensä salaisuus sinne ikuisiksi ajoiksi. Niin, hän oli sen jo päättänytkin. Hän ei milloinkaan ryhtyisi pimentämään sitä tulevaisuutta, mikä kuvastui noista loistavista silmistä. Mutta tämä hetki oli siitä huolimatta hyvin tuskallinen, sillä hän sai nyt olla läsnä sielunsa voimakkaimman tunteen hautajaisissa. Vihdoin hän nousi ja avasi oven.

"Hyvää yötä ja Jumala sinua siunatkoon!" sanoi hän käheästi.

"Viivy vielä hetkinen, Ralph. Näitkö tullessasi tiellä paria tuntematonta miestä? Ah, nythän minä muistankin, että tulit kotiin takaportista."

"Miehet ovat Joe Garthin ystäviä", vastasi Ralph sulkien oven mennessään.

Tultuaan omaan huoneeseensa hän istuutui muutamiksi minuuteiksi vuoteensa reunalle. Millaiset tunteet häntä nyt järkyttivätkään! Hän tiesi sitä tuskin itsekään, mutta hänen sydämensä tuntui toivottomalta. Hänen elämänsä näytti menettäneen toivonsa tahi toivolla ei ollut ehkä enää mitään toivomista. Eikä hän vielä kuitenkaan ollut kokenut pahinta. Jokin hirveä aavistus vielä kovemmasta kohtalosta näytti painavan hänen mieltään.

Noustuaan riisui hän kenkänsä ja veti jalkaansa tukevammat saappaat. Sitten pauloitti hän lujasti nahkaiset säärystimensä ja ottaen oven takaa esille paksun nutun hän heitti sen käsivarrelleen. Kaikki nämä tehtävät suoritti hän kuutamossa.

Hiipien hiljaa vanhaa narahtelevaa käytävää siihen huoneeseen, jossa hänen isänsä lepäsi, hän avasi oven ja meni sisään. Takassa savusi suuri turvepaakku ja sen lämmin hehku sekoittui kuutamon kylmään sineen. Kuinka tulvillaan huone nyt tuntuikaan olevan menneiden vuosien tuntua! Vaalennut olkikatto näkyi selvästi jykevien kattoparrujen välitse. Mustalle tammilattialle oli levitetty lampaannahkoja. Ralph meni takan luo ja pysähtyi muutamalle nahalle nojautuessaan uuninreunaan. Kuinka hiljaista ja synkkää siellä olikaan!

Huone oli koko talon levyinen ja sen kummassakin päässä oli ikkuna. Kuu, joka näkyi julkipuolen ikkunasta, valaisi vuoteen toista päätä. Ralph oli tullut sanomaan viimeiset jäähyväisensä siinä lepäävälle miehelle. Tässä huoneessa hän oli itsekin kerran syntynyt. Ehkä hän ei milloinkaan enää tulisi astumaan sen kynnyksen yli.

Kuinka tuo voimakas mies nyt näyttikään avuttomalta! Kaikista hänen ylpeistä voimistaan oli vain jäljellä tämä. "Ylpeät pitää nöyryytettämän ja röyhkeät masennettaman." Niin, mitä todellakaan on ihminen, joka hengittää sieraintensa kautta!

Kuunvalo hiipi hitaasti vuoteen pääpuolta kohti. Siinä lepäävä mies oli yhtä hiljaa kuin se salaisuuskin, jota hän ei ollut milloinkaan ilmaissut kuurolle pielukselleenkaan. Oliko tämä salaisuus kapinoinut sydämessä, joka tiesi kunniakkaan toimintansa jo loppuneen. Ah, kuinka totta se onkaan, että omatunto on kuin tuhat miekkaa! Vaikka häntä vastaan ei ollutkaan muita todistajia kuin hän itse, niin minne hän sittenkään olisi voinut paeta syytöstä, joka poltti hänen rintaansa kuin tuli? Kahleet ja vankilat eivät olisi voineet puhua niin tälle voimakkaalle miehelle kuin hänen ainutlaatuisen sydämensä kamala ääni. Kuinka omantunnonvaivat olivat mahtaneet jäytääkään tuota sydäntä, ja kuinka tarkasti hän nuo hetket oli mahtanut laskeakaan! Kuinka tämä yksi ainoa verinen teko oli mahtanut haihduttaa hänen mielestään kaikki entiset iloiset muistot! Mutta salaiset sieluntuskat olivat vihdoin loppuneet, loppuneet kokonaan.

Kuunvalo oli nyt siirtynyt vuoteen toiseen päähän. Se hopeoi pieluksella lepäävät harmaat hiukset. Ralph meni vuoteen viereen ja veti peitteen pois kuolleen kasvoilta. Olivatko ne muuttuneet sen jälkeen kuin hän viimeksi oli niitä katsellut? Eilen olivat ne vielä olleet hänen isänsä kasvot: oliko rikos lyönyt niihin nyt leimansa? Kuinka tuon kauhistuttavan hetken näkyvä harhakuva oli mahtanut usein näyttäytyäkään noille silmille! Kuinka ankarasti kohtalo oli mahtanut rypistääkään otsaansa noille piirteille! Ja kuitenkin olivat ne vieläkin hänen isänsä kasvot.

Entä sitten isän viimeinen suuri tilinteko? Kuka voi sanoa, millaisen tuomion välittäjä viimein julistaisi? Oliko hän, joka lepäsi tuossa, hänen isänsä, ottanut tämän syyllisyyden ja omantunnon tuskien kuorman niskoilleen rakkaudesta häneen, poikaansa? Oliko hän poistunut vielä ankaramman tuomioistuimen tuomittavaksi ja tehnyt kaiken tämän rakkaudesta perilliseensä?? Miten kovalta tuntuikaan, ettei hän ollut saanut tietää tätä ennenkuin nyt, kun oli liian myöhäistä tarttua hänen käteensä ja katsoa häntä silmiin! Ja vieläpä nyt, kun hän tietämättään oli kiduttanut häntä sadoilla julmilla sanoilla.

Ralph muisti, miten hän kuukausia sitten oli puhunut isänsä kuullen katkerasti siitä miehestä, joka sallii ihmisten syyttää Simeon Staggia murhasta, johon Sim oli aivan syytön. Ja murha olikin tehty hänen oman henkensä pelastamiseksi, tyhmästi ja ajattelemattomasti kylläkin, mutta kuitenkin hänen, Ralphin, hengen pelastamiseksi.

Ralph laskeutui polvilleen vuoteen viereen. Millainen muuri kuolleen ja hänen välillään oli ollutkaan, kun ei toinen elämänsä aikana ollut milloinkaan paljastanut tunteitaan toiselle? Tuollainen ilmaiseminen ei nyt enää voinut tulla kysymykseenkään, mutta kaikkihan voitiin nyt nähdä niin selvästi kuin kuvastimessa.

"Ah, isäni!" huudahti Ralph kätkien kasvonsa käsiinsä, "kunpa kyyneleeni voisivat polttaa pois syntisi!"

Sitten oli hän jälleen kuulevinaan kuiskattavan noita vanhoja sanoja:

"Ylpeät pitää nöyryytettämän ja röyhkeät masennettaman."

Hän oli kauan polvillaan isänsä vuoteen vieressä ja kun hän vihdoin nousi, oli hän tyynempi, vaikka hänen sydämensä tuntuikin raskaammalta.

"Jumalan viha on varmasti kohdistunut minuun", mumisi hän, sillä hämärää arvoitusta ei voitu muuten selittää. "Hän on mennyt tuomiolle ei rikokseni, vaan kohtaloni kuorma niskoillaan."

Hän meni takan luo ja kohenteli turvepalasia, jotka leimahtivat palaaman hetkiseksi. Sitten hän otti taskustaan paperin, joka oli pudonnut isän povesta, ja katseli sitä kauan heikossa valossa. Se oli melkein ainoa isän rikoksen todistaja ja se oli hävitettävä. Hän vei sen lähelle liekkejä, mutta vetäisikin kätensä pois miettiäkseen vielä kerran tarkemmin asiaa. Sitten hän muisti suruun vaipuneen äitiraukkansa ja näytti tekevän päätöksensä. Hänen oli pakko polttaa tämä todiste isää vastaan ja hävittää sen tumma varjo käsissään. Kunpa hän yhtä helposti voisi murskata uhkaavan tuomion varjonkin ja yhtä täydellisesti poistaa tulevassa maailmassa tehtävän tilin aiheuttaman pelon!

Hänen kädessään oleva paperi oli koskettanut lepattavia liekkejä. Se oli jo syttynyt, mutta hän veti sen vielä kerran pois ja musersi palavan nurkan tuhkaksi käsissään.

Ei, hän ei saanut sittenkään tuhota sitä. Hän muisti, kuinka Rotha oli kumartunut isänsä tajuttoman ruumiin yli kylän ravintolassa ja huutanut: "Sano heille, ettei se ole totta!" Kuka voi sanoa, millaiseksi hyödyksi tämä paperi vielä voi olla hänelle ja hänen isälleen?

Ralph työnsi hiiltyneen ja rypistyneen vangitsemismääräyksen yllään olevan takkinsa povitaskuun.

Palava paperi oli hetkiseksi valaissut huoneen kokonaan. Kun viimeinen liekki oli sammunut ja palaneen nurkan tuhka oli vielä hänen kädessään, käveli Ralph julkipuolen ikkunaan ja katsoi pihalle, kaikki oli hiljaista, ainoastaan tuuli humisi. Kuinka mustilta näyttivätkään laakson toiselta puolen kohoavan Castle Rockin jyrkät rinteet kuutamossa!

Kääntyen jälleen vuoteeseen päin peitti Ralph ruumiin kasvot ja sanoi:

"Kuolema on armeliain. Kuinka olisin voinut katsoa häntä kasvoihinkaan, jos hän olisi ollut vielä hengissä?"

Ja jälleen juolahtivat hänen mieleensä nuo vanhat sanat:

"Ylpeät pitää nöyryytettämän ja röyhkeät masennettaman."

Sitten hän meni, toisen ikkunan luo ja aukaisi sen varovasti. Siitä voitiin katsella kedolle ja Shoulthwaiten putoukselle päin. Sen alla sijaitsevan matalan kuistin katto ulottui melkein maahan asti. Hän laskeutui hiljaa sille ja pysähtyi hetkiseksi sille lankeavaan varjoon.

Hänen piti luoda nyt viimeinen silmäys ympärilleen ja sanoa viimeiset jäähyväiset. Vastakkaisesta ikkunasta tulviva kuunvalo valaisi vielä kuolleen hopeanharmaita hapsia. Tuuli puhalsi kovasti ja tunkeutui huoneeseen avonaisesta ikkunasta heilutellen kuolleen kasvoille levitettyä liinaa. Ralph työnsi ikkunan kiinni ja hetkisen kuluttua oli hän jo poistunut.

X.

MATTHEW BRANTHWAITE NOLAA PAPIN.

Shoulthwaite Mossin asukkaat olivat varhain liikkeellä Angus Rayn hautaamispäivänä. Matthew Branthwaiten vaimo ja tytär olivat jo auringonnoususta saakka työskennelleet ahkerasti vanhan talon keittiössä.

Rouva Branthwaite oli hento pieni nainen, jonka kukoistusajasta oli jo kulunut kauan aikaa. Hänen silmissään, joiden ympärille syvät rypyt olivat uurtaneet vakonsa, oli aina kaniinin arka katse ja ne sopivat mainiosti sellaiselle vanhalle hyvälle ihmiselle, joka aina näytti taistelevan sitä vakaumusta vastaan, että hän teki kaikki työnsä hullusti.

Hänen tyttärensä Liisa oli sievä noin kahdeksantoistavuotias tyttö, jolla oli mitä sinisimmät silmät, pyöreimmät posket ja hilpein ääni maailmassa. He olivat lähteneet kotoaan jo aamuhämärissä joutuakseen ajoissa valmistamaan hautajaisaamiaista kaikille vieraiksi kutsutuille laaksolaisille. Se oli syötävä ennenkuin muutamat heistä lähtisivät pitkälle matkalleen vuorten yli.

Edellinen päivä oli ollut niin sanottu "naulaamispäivä", mikä nimitys vihjaisi Wythburnin puusepän, Abraham Strongin, viimeiseen tehtävään. Sen päivän illalla oli kaikkien naapurivaimojen tapana kokoiltua surutaloon lohduttamaan kuolleen omaisia parhaan taitonsa mukaan ja syömään runsaasti makeaa lihalientä, rusinoilla ja sokerilla maustettua keittoa, jota oli tapana tarjoilla sellaisissa surullisissa tilaisuuksissa.

Noudattaen vanhaa tapaa kokoutuivat laakson arvokkaimmat isännät naulaamispäivän jälkeisenä aamuna kello yhdeksän surutaloon; ja auttaakseen Rothaa kaikkien näiden ihmisten tarpeiden tyydyttämisessä oli vanha rouva Branthwaite tyttärineen tullut sinne. Pitkä tammipöytä oli siirrettävä seinän vierestä ikkunan luota keskelle lattiaa. Robbie Anderson oli tullut jo varhain aamulla Mossiin auttamaan naisia sen muuttamisessa. Tuhlattuaan lihastensa voiman tämän raskaan huonekalun siirtämiseen ja sijoitettuaan pitkät lavitsat sen sivuille ja tuoleja sen päihin meni hän talliin harjaamaan hevosta ja katsomaan, että se varustettiin pitkän matkan mukaiseen tarpeeksi terävään kenkään.

Keittiössä suoritettaviin tehtäviin kului pari tuntia, minkä ajan rouva Ray ja Willy istuivat eräässä yläkerran huoneessa. Rotha oli selittänyt äidille syyn Ralphin poissaoloon saatuaan sen ensin kuulla Robbie Andersonilta. Vanhus oli mukautunut tähän välttämättömyyteen luonteenomaisella alistuvaisuudellaan, sillä hän tiesi, että se, minkä Ralph otaksui parhaimmaksi, olikin parasta. Hän ei aavistanut minkäänlaista uhkaavaa onnettomuutta.

Willy sitävastoin oli tullut hyvin levottomaksi. Kun hän aamulla heidän yöllisen keskustelunsa jälkeen oli mennyt veljensä huoneeseen, oli hän heti selvästi nähnyt, ettei vuoteessa oltu maattu. Nuo Joe Garthin molemmat ystävät, joista Ralph oli puhunut niin välinpitämättömästi, olivat kuitenkin karkoittaneet hänet kotoaan yön pimeyteen. Sitten hän sai kuulla Rothan selityksen.

Hänen pahimmat aavistuksensa olivat toteutuneet. Oliko mahdollista, että Ralph voi pelastua niiden vehkeiltä, jotka jo olivat onnistuneet pyydystämään Wythburnin lordinkin verkkoihinsa? Jokainen, joka oli taistellut parlamentin hyvin harjoitetuissa joukoissa, oli nyt joutunut jokaisen sellaisen henkilön mielivallan alaiseksi, joka kostaakseen kokemansa vääryydet rupesi hänen ilmiantajakseen.

Molemmat muukalaiset olivat näyttäytyneet kaupungissa edellisenä päivänä Heidän aikomuksensa oli nähtävästi jäädä sinne niin pitkäksi ajaksi, kunnes aika todistaisi sen huhun oikeaksi, että Ralph oli poistunut seudulta paetakseen heitä. Seppä oli kerskaillut lasinsa äärensä Punaisessa Leijonassa, että Wilfrey Lawson, Carlislen poliisikunnasta, tulee vangitsemaan Ralphin lyhyemmässä ajassa kuin viikossa. Robbie Anderson oli kuullut sen ja kertonut sen Mossissa. Robbie sanoi tietävänsä asian paremmin ja uskaltavansa nauraa sellaisille otaksumisille. Willy ei ollut niin herkkäuskoinen Hän luuli, että hänen parempi kasvatuksensa ja senvuoksi sellaisten hallitusvaltaa vastaan suunnattujen taistelujen historian perinpohjaisempi tuntemus oikeuttivat hänen pelkonsa. Hän istui yläkerrassa äitinsä luona sillä aikaa kuin alakerrassa näin puuhattiin, ymmärtäen nähtävästi täydellisesti, että hänen velvollisuutensa oli lohduttaa äitiä. Mutta hän menetteli siinä niin omituisesti, että vanhus katsoi häneen silloin tällöin suurin silmin, joiden ilmeestä voitiin huomata, että poika koetti saada hänen hitaamman järkensä näkemään satoja vaaroja ja satoja erilaisia suruja, joita hän ei voinut huomata eikä ymmärtää.

Wythburnin arvokkaimmat isännät, alkoivat saapua siinä yhdeksän korvissa. Ne, jotka aikoivat saattaa vanhaa naapuriaan hänen viimeisellä matkallaan Gosforthin kirkkomaahan, tulivat ratsastaen vuoristoponeilla, joiden selästä he laskeutuivat pihalla taluttaen ne sitten erääseen tyhjään latoon. Mutta useimmat tulivat jalan ja heidän joukostaan aikoi moni seurata saattoa Armboth Fellin korkeimmalle huipulle ja palata sitten takaisin vaivautumatta tuolle kolmattakymmentä penikulmaa pitkälle vaikeasti kuljettavalle taipaleelle, joka erotti laakson rannikon tasangon kirkkomaasta.

Matthew Branthwaite oli ensimmäisten tulijoiden joukossa. Vanha kutoja oli pukeutunut parhaimpaan juhlapukuunsa, jota hän tavallisesti käytti vain niin sanottuina "kirkkopyhinä". Heitettyään nyt syrjään jokapäiväisen kuluneen tummanruskean nuttunsa tämän komeuden tieltä tuntui hän sen johdosta käyneen muutenkin juhlallisemmaksi. Huolimatta tilanteen vakavuudesta näytti hän silloin tällöin olevan halukas lausumaan jonkun sananlaskun, joka ei sopinut ollenkaan hautajaisiin. Kun hän tullessaan keittiöön näki kaikki ne suurenmoiset valmistukset, joihin oli ryhdytty vieraiden kestittämiseksi, ilmaisi hän todellakin tarkoituksensa auttaa juhlallisuuksissa samalla tapaa kuin vanha kunnianarvoisa peukaloinenkin, joka huusi: "Minä autan!" pudottaessaan vesitipan mereen. Samalla saapuikin Raisen kappelin pappi Mossiin ja Matthew valmistautui panemaan aikeensa täytäntöön.

Pappi, Nicholas Stevens, ei ollut cumbrialainen. Hän oli pysytellyt virassaan kolmen hallituksen aikana ja oli ollut yhtä kuuliainen kaikille niiden laatimille laeille. Mutta hänen mukautumiskykynsä ei ollut niin huomattava, kun hän joutui tekemisiin henkilöiden kanssa, joiden yhteiskunnallinen asema ei hänen mielestään ollut niin korkea kuin hänen Todellisuudessa salli hän kuitenkin seurakuntalaistensa seurata melko paljon omaa päätään. Kun hän joskus tuli heidän joukkoonsa, teki hän sen aina ennakolta harkitsemallaan tavalla, mikä ei johtunut niin paljon henkien näkijän etevämmyydestä kuin siitä, että hän luuli eroavansa seuralaisistaan suuren vaikutusvaltansa, korkean asemansa ja ehkä jalomman rotunsa perusteella. Nytkin hän istuutui pöydän ylimmäiseen päähän sellaisen henkilön tapaan, jonka päähän ei milloinkaan olisi juolahtanutkaan istuutua jollekin alemmalle paikalle. Hän ei puhunut juuri mitään aluksi ja kun joku puhutteli häntä, käänsi hän päänsä hitaasti puhujaa kohti hajamielisen ja tyytyväisen näköisenä samalla kun heikko armollinen hymy näytti sanovan lempeästi: "Sanoitteko jotakin, ystäväni?"