Part 7

"Ja hän oli rouva Garthin mies ja Joen isä."

"Niin minäkin luulen."

Sim näytti melkein murtuvan tästä odottamattomasta huomiosta, joka oli hitaasti valjennut hänelle.

"Mutta, Ralph, kuinka tulit tuoneeksi hänet tänne palatessasi sodasta? Kaikki näyttää jollakin tavoin johtuvan siitä."

"Niin, kaikki ja luultavasti tämä viime onnettomuuskin." Ralph siveli kädellään tukkaansa ja sitten otsaansa. Sim huomasi ystävän käytöksessä tapahtuneen muutoksen.

"Olin väärässä sanoessani niin", sanoi hän. "En tiedä sen olevan tottakaan. Mutta kerro minulle, kuinka se tapahtui."

"Juttu on lyhyt ja helposti kerrottu, vanha ystäväni vaikka en tähän saakka ole siitä puhunutkaan. Tein miehelle erään palveluksen Carlislessa."

"Sinun sanotaan pelastaneen hänen henkensä."

"Se oli suorastaan onnen potkaus, se on totta, mutta olin tehnyt sen, ainakin aluksi, vaikka en siitä tiennytkään. Mutta se on pitkä juttu."

"Kerro se minulle, Ralph."

"Se on nyt ollutta ja mennyttä, kuten mies itsekin, mutta seuraukset eivät ole kuolleet eivätkä ne helposti häviäkään muistista. Muutamien meistä pitää katsoa niitä silmästä silmään vieläkin. Wilson, häntä nimitettiin siihen aikaan niin, oli kuninkaallismielinen tutustuessani häneen. Jumala yksin tietää, millaiset hänen mielipiteensä ennen olivat olleet. Mutta jouduttuaan kerran vaaraan pelastui hän erään puritaanin avulla. Hän oli kavaltanut kuninkaallismieliset eikä senvuoksi uskaltanut palata ystäviensä luo. Ymmärsin hänen asemansa ja suojelin häntä. Valloitettuamme Carlislen joutui hän yhä läheisempiin tekemisiin kanssani, jakun sotaretki loppui, rukoili hän, että ottaisin hänet mukaani näille seuduille. Suostuin vastahakoisesti hänen pyyntöönsä. En luottanut häneen ollenkaan, mutta luulin hänen haluaan saada oleskella läheisyydessäni kiitollisuudeksi, miksi hän sitä sanoi. Mutta se ei johtunutkaan siitä, Sim."

"Oliko se pelkoa? Pelkäsikö hän, että ystävät ja viholliset hirttävät hänet? Eikö hän ollut kavaltanut kumpiakin?"

"Se johtui osaksi pelosta, mutta suurimmaksi osaksi ahneudesta ja kostonhimosta. Hän ehti tuskin olla viikkoakaan Shoulthwaitessä, kun keksin hänen salaisuutensa, sillä olisin ollut sokea, ellen olisi huomannut sitä. Kun hän meni naimisiin nuoren vaimonsa kanssa rajalla, eivät ihmiset sanoneet hänen vaimoaan noita-akaksi. Naisen piti jonakin päivänä periä pieni omaisuus ja silloin kun hän pakeni, menetti mies kaikki oikeutensa noihin rahoihin. Wilson ei pitkiin aikoihin haeskellutkaan häntä, sillä hänhän oli vielä köyhä ja koditon ja pienen lapsen äiti. Vasta myöhemmin alkoivat hänen aviomiehen oikeutensa käydä voimakkaammiksi. Muistatteko ajan, jolloin Joe Garth perusti oman pajan tuonne kylään?"

"Kyllä", vastasi Sim. "Se tapahtui sota-aikaan. Ihmiset kertoivat erään vanhan naimattoman tädin, tuollaisen vanhan akan kuin hän itsekin on, jättäneen Joen äidille noin sadan punnan suuruisen perinnön."

"Wilson tiesi sen asian paljon paremmin kuin naapurimme. Hän tiesi senkin, mihin hänen vaimonsa oli piiloutunut, vaikka hän ei siitä tähän asti ollut etujensa vuoksi välittänytkään. Sim, hän käytti hyödykseen minua päästäkseen Wythburniin."

"Se paholainen!"

"Päästyään kerran tänne ilmoitti hän piakkoin vaimolleen tulostaan. Pidin häntä silmällä ja tiesin senvuoksi hänen tekonsa. Huomasin hänen tarkoituksensa olevan tehdä Garthit onnettomiksi, sekä äidin että pojan, ryöstää heidän omaisuutensa ja jättää heidät sitten puille paljaille. Päätin estää hänen aikomuksensa. Tiesin sen syykseni, että hän oli tullut tänne vaivaamaan heitä. 'Jos uskallatte vaivata heitä tahi jos sanalla tahi teolla näytätte muille tuntevanne heidät, luovutan teidät heti kavaltajana ensimmäiselle tuomioistuimelle', sanoin hänelle."

"Miksi et tehnyt sitä joka tapauksessa? Voi, miksi jätit sen tekemättä?" huudahti Sim kiihkeästi.

"Olisin menetellyt tyhmästi. Hän vihasi minua nyt senvuoksi, että olin turmellut hänen suunnitelmansa."

"Mutta sinähän olit pelastanut hänen henkensä."

"Hän vihasi minua kaikissa tapauksissa enemmän tahi vähemmän. Minulla ei nyt ollut muuta keinoa kuin pitää hänet kurissa edistääkseni etujani ja Garthien etuja. En pidättänyt häntä enkä sallinut hänen poistuakaan."

"Olit voimakkaampi häntä viimeiseen asti", sanoi Sim, "ja suojelit minua ja tytärtäni hänen ilkeyksiltään. Mutta mitä Joe Garthiin ja hänen äitiinsä tulee, niin he eivät näytä olevan hyvinkään kiitollisia sinulle."

"He luulevat minun tuoneen Wilsonin tänne kiusaamaan heitä. Selitykseni eivät voisi muuttaa ollenkaan asiaa. Olen kyllä pahoillani senvuoksi, mutta sellaiset erehdykset jätän tulevaisuuden oikaistaviksi. Ja silloin kun totuus vihdoin tulee ilmi tällaisissa tapauksissa, on siinä aina jokin tarkoitus."

"Niin, silloin kun se tapahtuu. Mutta milloin se tapahtuu?" sanoi Sim hiljaa kuin itsekseen. "Siihen saattaa joskus kulua pitkältikin aikaa."

"Saattaa kyllä, siinä olette aivan oikeassa." Laaksolainen oli ymmärtänyt Simin tarkoituksen ja laski kätensä Simin käsivarrelle omaan vanhaan tapaansa, millä hän ilmaisi ajatuksensa paremmin kuin sanoillaan.

"Ja nyt on jäljellä vain yksi mahdollisuus, minkä vuoksi tämä vilpitön keskustelu asiasta on ollut paikallaan, nimittäin se, että muutkin koettavat tehdä saman kuin Wilson. Viranomaiset, jotka ovat laatineet vangitsemismääräyksen, unhottavat tuskin, että he ovat joskus sellaisen kirjoittaneet. Näin erään muukalaisen täällä tutkimispäivän jälkeisenä päivänä ja luulen tietäväni nyt, kuka hän oli."

Sim vapisi huomattavasti.

"Silloin hän poistui, mutta saatte olla varma siitä, että hän ilmestyy tänne jälleen."

"Onko sitten totta tuo Wilsonin puhe, että kaikki Oliverin puoluelaiset vangitaan?"

"Sanotaan vakoilijoita olevan joka kylässä ja nimettömiä valmiiksi sinetöityjä vangitsemismääräyksiä jokaisen poliisiviranomaisen hallussa siltä varalta, että niitä voidaan käyttää jonkun ilmiannetun vangitsemiseen. Nuo ihmiset sanovat, että puritaanit hävitetään Englannista sukupuuttoon. Emme siis voi olla tarpeeksi varuillamme."

"Toivoisin voivani suojella sinua, Ralph, tahi ainakin toivon, että saisin astua sijaasi."

"Aioitte pelastaa minut silloin, vanha ystävä, kun menitte Wilsonia vastaan tuona yönä kolme kuukautta sitten. Isänikin luuli pelastavansa minut tehdessään tekosensa. Hätäilitte molemmat liiaksi ja olitte molemmat väärässä. Ette voineet pelastaa minua siten. Isäraukka! Taivas yksin tietää, kuinka vähän hän on auttanut minua vielä."

Hän kohotti kätensä silmilleen.

VIII.

ROBBIEN ILMOITUKSET.

Kun Ralph nousi mennäkseen, seurasi Sim häntä rinteen puoliväliin. Siellä tuli Robbie Anderson vastaan lähestyen heitä nopeasti. Koska hänellä oli selvästi asiaa Ralphille, palasi Sim takaisin luolaansa.

"Kävin jo hakemassa sinua Shoulthwaitestä", sanoi hän, "mutta siellä sanottiin minulle sinun lähteneen vuorille, jolloin seurasin sinua tänne."

"Näytät huolestuneelta, poikaseni", sanoi Ralph. "Onko sinulle tapahtunut jotakin ikävää?"

"Ei, Ralph, mutta sinulle voi tapahtua jotakin, ellet kuuntele, mitä minulla on sinulle sanottavaa."

"Sellaista, mikä voisi huolestuttaa minua suuresti, ei voi tapahtua, Robbie. Ei enää missään tapauksessa."

"Tuo Joe Garth houkkio; seppä, ei ole milloinkaan antanut sinulle anteeksi selkäsaunaa, jonka annoit hänelle vuosia sitten senvuoksi, että hän tappoi koirasi Laddien emän."

"Hän ei tule antamaan sitä minulle milloinkaan anteeksi, mutta mitä se tähän kuuluu? En ole sitä pyytänytkään."

"Mutta, Ralph, pelkään hänen aikovan maksaa sen sinulle takaisin moninkertaisesti. Tiedätkö, että hänen asunnossaan on jälleen vakoilijoita? Miehet ovat tulleet tänne vangitsemaan sinua. Joe oli tänään Punaisessa Leijonassa juovuksissa, vaikka päivä ei olekaan vielä sen pitemmälle kulunut. Hän sanoa tokaisi silloin jotakin vakoilijoistakin, jolloin riensin ilmoittamaan sinulle."

"Joe ei ole ollenkaan syyllinen tähän tukalaan tilanteeseen, Robbie, vaikka vakoilijat tahi keitä he Menevätkään ehkä maksavatkin hänelle vähän alivakoilijan tehtävistä niin kauan kuin se on heidän etujensa mukaista."

"Joe tahi ei, he aikovat kaikissa tapauksissa vangita sinut ensi sopivassa tilaisuudessa. Ihmiset sanovat kaiken olevan hunningolla nyt, maan ja lait, kun suuri Cromwell on kuollut. Eiköhän olisi parasta, että poistuisit täältä jonnekin?"

"Olit kelpo toveri, Robbie, tullessasi varoittamaan minua, mutta en voi poistua kotoani vielä. Isäni on ensin haudattava, ymmärrät kai sen."

"Aivan niin", sanoi Robbie muuttuneella äänellä. "Angus-raukka!"

Ralph katsoi tarkasti toveriinsa ajatellen hänen eilisiltaista kysymystään ravintolassa.

"Sano minulle", kehoitti hän katsoen tutkivasti Robbieta silmiin, "tiedätkö mitään vanhan Wilsonin kuolemasta."

Nuori laaksolainen näytti joutuvan hämilleen. Hän taivutti päänsä kumaraan kuin hän ei olisi voinut sietää Ralphin katsetta.

"Kerro minulle kaikki, Robbie, sillä tiedän jo melkein koko totuuden."

"Ryöstin rahat", sanoi nuorukainen; "niin, tein sen, mutta heitin ne puroon minuutin kuluttua."

"Kuinka se tapahtui, Robbie? Kerro se minulle."

Robbie seisoi vielä paikoillaan pää painuksissa ja raapi jalallaan maata, kun hän sanoi:

"Juopottelin kovasti siihen aikaan, kuten tiedät. Olin juovuksissa sinäkin iltana eikä minulla ollut penniäkään taskussani. Ollessani matkalla ravintolasta kotiin kaaduin ojaan ja nukuin sinne. Heräsin kuullessani parin miehen riitelevän. Tiedät, keitä he olivat. Vanha Wilson heilutteli muudatta paperia päänsä yläpuolella nauraen ja ivaillen. Silloin sieppasi toinen sen hänen kädestään. Wilson kirosi hirveästi ja hyökkäsi toisen kimppuun. Kaikki tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä. Toinen antoi pienelle roistolle sellaisen lyönnin, että roisto lensi päälleen tielle. Näin miehen ratsastavan pois ja näin Simeon Stagginkin. Kun kaikki oli jälleen hiljaista, ryömin esiin ojasta ja otin Wilsonin rahat; niin, otin ne, mutta heitin ne seuraavaan puroon. Koskiessani häneen luulin hänen olevan vielä hengissä. En ole juonut sen jälkeen enää niin kohtuuttomasti, Ralph, enkä aio sitä tehdäkään."

"Et, Robbie, ja sinä kykenet paljon parempaankin."

Ralph ei sanonut enempää. He eivät puhuneet kumpikaan mitään pitkään aikaan. Hiljaisuuden rikkoi vihdoin Robbie, joka ei voinut kestää sitä kauempaa, vaan toisti jälleen: "Otin ne, mutta heitin ne seuraavaan puroon."

Miesraukka näytti turvautuvan tähän viimeiseen tosiseikkaan kuin se jossakin määrin olisi vähentänyt hänen rikoksensa suuruutta. Hiljaisina katumushetkinään oli hän usein ajatellut sitä kuin jotakin lieventävää asianhaaraa. Hän oli päättänyt parantaa tapansa äkkiä ja se oli ollut tämän päätöksen ensi hedelmä. Huomatessaan, millaista osaa hän oli näytellyt rikoksessa, hän selveni humalastaan ja käsitti, että hänen ottamansa rahat muodostaisivat todistuksen häntä vastaan. Hän heitti ne pois ja silloin jäi hänen mieltään kiusaamaan vain muisto siitä, mitä hän todellakin oli aikonut tehdä, vaikka hän ei oikeastaan ollut pannutkaan aikomustaan täytäntöön.

"Miksi et kertonut tästä tutkinnossa?" kysyi Ralph. "Olisit voinut pelastaa Simeon Staggin. Vaikenitko senvuoksi, ettet tahtonut syyttää isääni?"

"En voi sanoa tehneeni sitä siitäkään syystä, sillä tunsin olevani itse rikollinen. Minusta tuntui aivan siltä kuin olisin ollut siihen puoleksi syyllinen."

Nyt vaikenivat jälleen molemmat hetkiseksi.

"Robbie", sanoi Ralph vihdoin, "voisitko olla puhumatta tästä muille, jos pyydän sinua?"

"En ole puhunut siitä vielä kellekään eikä minun ole pakko vastakaan lörpötellä."

"Simkin vaikenee kyllä, jos pyydän. Tässä on kysymys äidistäni, poikaseni; hän ei elä enää pitkää aikaa ja miksi siis murtaisimme hänen mielensä. Hänen rakkaat vanhat hartiansa ovat jo tarpeeksi kumarassa muutenkin."

"Lupaan sen sinulle, Ralph", sanoi Robbie. Hän oli kääntynyt puoleksi syrjään ja puhui änkyttäen muistaessaan erään toisen äidin, jonka pää oli saanut painua vielä syvempään ja jonka sydän oli ollut sairas poikansa pahoista töistä. Nyt kasvoi jo ruoho hänen haudallaan.

"Silloin se on sovittu."

"Ralph, on jotakin, mistä minun olisi pitänyt puhua aikaisemmin, mutta en ole uskaltanut, sillä kukapa olisi luottanut juopon sanoihin. Sillä sellainen olin, Jumala minua auttakoon! Siitä ei sitäpaitsi olisi ollut mitään hyötyä, ei ainakaan minun tietääkseni, enemmän vain harmia."

"Mitä on se?"

"Eikö Wilson sanottu löydetyn viidenkymmenen kyynärän päästä sillan alapuolelta?"

"Kyllä. Hänet löydettiin tieltä viidenkymmenen kyynärän päässä sillasta eteläänpäin."

"Mutta silloin kun poistuin hänen luotaan, oli hän yhtä kaukana sillan pohjoispuolella. Olen aivan varma siitä, sillä selvenin kokonaan katsellessani riitaa. Voisin vannoa sen taivaan nimessä, Ralph. Hän lepäsi viidenkymmenen kyynärän päässä sillan toisella puolella pajasta laskien."

"Ajattele tarkemmin asiaa, poikaseni, sillä puhut vakavista asioista."

"Olen ajatellut sitä jo liiaksikin. Se on kiusannut minua yöt päivät. Vaikka koetankin sanoa itselleni, että olen erehtynyt, ei se hyödytä mitään. Paikka oli varmasti viidenkymmenen kyynärän päässä sillasta puron toisella puolella pajasta laskien, Ralph."

Laaksolainen näytti vakavalta. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat kuin toivon säde olisi kiitänyt hänen lävitseen. Sim oli sanonut nojanneensa sillan kaidepuuhun. Kaiken, mitä Angus oli tehnyt, oli täytynyt tapahtua sen pohjoispuolella. Oliko sittenkin mahdollista, ettei Angus ollut tappanutkaan Wilsonia lyönnillään?

"Sanoit äsken, että koskiessasi häneen luulit hänen olevan vielä hengissä."

"Sanoin kyllä, sillä ajattelin silloin niin."

Simkin oli luullut samaa.

"Näitkö ketään muita liikkeellä sinä iltana?"

"En."

"Etkö kuullut askeliakaan?"

"En viimein muita kuin omani."

Siinä ei ollut mitään johtolankaa. Ralph pisti tietämättään kätensä povitaskuunsa ja kosketti paperiin, jonka hän oli työntänyt sinne. Ei, tässä ei ollut mitään toivoa. Varjo, joka oli himmentänyt hänen taivaansa, oli pimittänyt sen ikuisiksi ajoiksi.

"Ehkä mies tointui niin paljon, että hän kykeni kävelemään sata metriä ennen lopullista kaatumistaan. Ehkä hän koetti päästä kotiinsa."

"Mutta, Ralph, silloinhan hän olisi kulkenut aivan väärälle suunnalle."

"Olet oikeassa. Tämä on hyvin, hyvin kummallista, jos vain puhut totta. Lepäsikö hän viidenkymmenen kyynärän päässä sillasta sen pohjoispuolella?"

"Lepäsi."

Laaksolaiset jatkoivat matkaansa. He pääsivät jo kylään vievälle tielle, kun pieni opettaja törmäsi heihin melkein ennenkuin he ehtivät huomatakaan häntä.

"Ah, siinähän sinä vihdoinkin olet!" huohotti hän. "Ovatko he tulossa?" kysyi Robbie Anderson hypäten turveaidalle nähdäkseen paremmin.

"Ovat." Pieni opettaja oli istuutunut muutamalle kivelle ja kuivasi nyt otsaansa. Huoahdettuaan hän jatkoi:

"Sanon sinulle, herra miekkailija, että miksi et tappanut häntä kunnollisesti silloin kun olit tilaisuudessa tekemään sen? Niin, miksi et tappanut?" Monsey käänsi peukalonsa maata kohti katsoessaan Ralphia silmiin.

"Tappanut! Kenen sitten?" Hän ei voinut olla hymyilemättä opettajan naurettavalle olemukselle ja hänen liikkeelleen.

"Tuon Garthin, tuon ilkeän, roistomaisen ja pirullisen Joe Garthin!"

"En näe heitä", sanoi Robbie hypätessään jälleen tielle.

"Kyllä he sieltä pian tulevat, odotahan vain", sanoi Monsey ja ojentaen kätensä Ralphia kohti hän huusi melkein hurjasti:

"Pakene, pakene, pakene!"

"Sallikaa minun ilmoittaa teille", huomautti Ralph hymyillen, "ettei pakeneminen voi tulla kysymykseenkään, ja kysyä, miksi en saa jäädä tähän paikoilleni, kunnes olette kertonut minulle kaiken."

"Elämäsi ei olle penninkään arvoinen, jos jäät tänne ja antaudut niiden vangiksi. Voi tuota pirullista ja roistomaista Joe Garthia!"

Nähtävästi ei ollut olemassa mitään sellaista lisänimeä, joka olisi paremmin sopinut Monseyn kiihkeän vihan esineeksi kuin hirviön oma nimi.

"Ystäväni", sanoi Ralph vakavammin, "on selvää, etten voi poistua näiltä seuduilta ennen isäni hautaamista, ja yhtä selvää on, etten saa olla läsnä hautajaisissa, jos jään tänne. Mutta avullanne voin mahdollisesti suoriutua molemmista tahi ainakin olla suoriutuvinani."

"Selitä meille, kuinka, sillä en jaksa nyt ruveta ratkaisemaan arvoituksia", sanoi Monsey. "Poistua vai eikö poistua, siinäpä se kysymys juuri onkin."

"Voinko minä auttaa sinua?" kysyi Robbie vakavasti ja vaatimattomasti.

"Opettaja, teidän pitää palata takaisin Punaiseen Leijonaan."

"Tunnen sen paikan, sillä olen ollut siellä ennenkin. Entä sitten?"

"Kertokaa siellä, jos omatuntonne vain sen sallii, sillä tiedän miten herkkä se on, että näitte minun menevän Lauvellenin yli Fairfieldiä kohti. Puhukaa tyynesti, ei, kuiskatkaa se salaisuutena vanhan Matthewin korvaan, niin muuta ei tarvitakaan."

"Minulla on ollut muutamia yhteisiä salaisuuksia sen patriarkan kanssa ennenkin ja tunnin kuluessa ne ovat muuttuneet kaikkien yhteisiksi, niin yhteiseksi kuin kasvavat sienet ja hänen sananlaskunsa."

"Robbie, hautajaiset on määrätty ylihuomiseksi kello kolmeksi iltapäivällä. Silloin kirkkomaalla? --"

"Voi tuota Garthia, tuota pirullista Joe Garthia!"

"Silloin tuodaan ruumis Gosforthin kirkkomaalle", jatkoi Ralph. "Kierrä talosta taloon sekä kaupungissa että laaksossa ja pyydä hyvissä ajoin jokaista isäntää ja emäntää tulemaan Shoulthwaite Mossiin kello yhdeksän aamulla. Tule sinne itsekin edustamaan perhettäni ja pidä huolta siitä, että kaikkia vanhoja tapoja noudatetaan. Kirkkomaa on parinkymmenen penikulman päässä rotkoisen vuoriston takana ja teidän pitää kulkea sinne yleistä tietä."

"Styehead-solan kauttako?"

Ralph nyökäytti myöntävästi päätään. "Lähtekää matkalle kello yhdentoista aikaan. Sitokaa arkku vanhan tamman selkään ja antakaa pojan ratsastaa varsalla, jonka sidotte tammaan tullessanne suuren solan suulle. Nuo miehet, nuo vakoilijat tahi poliisit, keitä he nyt lienevätkään, väijyvät minua luonnollisesti talon läheisyydessä sinä aamuna. Elleivät he näe minua isäni hautajaisissa, luulevat he tietysti minun paenneen. Sinun pitää taluttaa tammaa, muista se, Robbie. Kun olette päässeet solan päähän, tulee ehkä joku sijaasi tahi ei tule. Ymmärrätkö?"

"Kyllä."

"Älä anna minkään rikkoa tätä suunnitelmaa, jonka olen selittänyt sinulle. Jos unhotat jonkun pienen yksityiskohdankaan, voi kaikki mennä myttyyn."

"Lupaan, etten anna minkään vaikuttaa asioiden kulkuun. Mutta ajattelehan Willyä. Ellei hän suostuisikaan."

"Sano hänelle minun sitä toivovan, niin silloin hän kyllä suostuu."

Molemmat vaikenivat hetkiseksi.

"Robbie, päätöksesi, josta kerroit minulle äsken, on jalo. Voit kai pysyäkin siinä?"

"Kyllä Jumalan avulla."

"Älä riko sitä ylihuomennakaan. Muistat kai vanhat tapanne, joiden rikkomista joskus pidetään kunniakkaampana kuin niiden pitämistä, mutta sinun pitää pysyä päätöksessäsi sinä päivänä, sillä kaikki riippuu siitä. Tämä on kyllä hirveän uskallettua, mutta --"

Robbie ojensi kätensä Ralphille ja molemmat kookkaat laaksolaiset katsoivat toisiaan vakavasti silmiin. Nuoremman miehen silmien ilme oli pelottoman päättäväinen. Hänen päätöksensä oli jyrkkä ja hänen rikoksensa oli pelastanut hänet.

"Tämä riittää", sanoi Ralph. Hän oli tyytyväinen.

"Mutta tehän nukutte, nukutte!" huudahti pieni opettaja.

Edellisen keskustelun aikana hän oli juoksennellut tiellä edestakaisin, kiivennyt aidalle ja hypännyt maahan jälleen, ja kohottanut silloin tällöin kätensä kulmilleen suojellakseen silmiään takaapäin puhaltavalta tuulelta, samalla kun hän oli pitänyt silmällä odotettua vihollista.

"Te nukutte, nukutte, ja tuo Garth, tuo pirullinen Garth, joka on ilkeätäkin ilkeämpi, tulee --"

"Ja nyt me eroamme ainakin lyhyeksi ajaksi", sanoi Ralph. "Lausun jäähyväiset teille molemmille." Sanottuaan sen hän poistui samaa tietä kuin oli tullutkin.

Monsey ja Robbie ehtivät kävellä vain muutamia askelia toiselle suunnalle, kun pieni opettaja pysähtyi ja kääntyen ympäri huusi kovasti:

"Niin, kyllä tiedän, Leijona! Olen ollut siellä ennenkin. Kuiskaan vanhalle Matthewille, että olet poistunut."

Robbie laski kätensä Monseyn olalle ja käänsi hänet ympäri. Ralph ei kuullut sen enempää.

IX.

RIKOKSEN VARJO.

Viime yönä rukoilin ääneen huolissani ja tuskissani.

Coleridge.

Yö oli jo pitkälle kulunut eikä Ralph ollut vielä palannut Shoulthwaiteen. Matthew Branthwaiten poistumisestakin oli jo kulunut kolme tuntia. Rouva Ray istui vielä turvevalkean ääressä ja katseli vaieten tuleen. Rotha istui hänen vieressään ja Willy lepäsi takan viereen siirretyllä lavitsalla. Kaikki odottivat askelia, joita ei milloinkaan kuulunut.

Vanha kello käydä raksutti yhä kovemmin ja sirkkain tasainen sirkutus tuntui käyvän yhä tuskallisemman äänekkääksi. Tuuli humisi lehdettömissä puissa ulkona ja kun tyyntyvä myrsky hetkiseksi hiljeni, kantautui sisällä istuvien korviin vesiputouksen kohinakin. Mikähän Ralphia viivytti? Ei ollut mitään tavatonta, että hän oli ulkona aamuvarhaisesta hämäriin, mutta nyt näyttivät kellon osoittimet jo melkein yhtätoista eikä häntä vieläkään kuulunut tulevaksi. Tämän yön jos minkään olisi hän tietysti halunnut mielellään viettää kotonaan.

Aikaisemmin illalla oli Rotha keksinyt jonkun verukkeen mennäkseen jollekin asialle naapuriin ja siellä oli hänelle kerrottu Ralphin ratsastaneen heti puolenpäivän jälkeen Styeheadin kautta Wastdaleen. Kun hän palattuaan kertoi sen Mossissa, näytti vanha emäntä tyyntyvän.

"Hän ajattelee kaikkea", oli hän sanonut. Koko päivän oli hän toivonut, että Angus ehkä voidaan haudata vuorien toisella puolella sijaitsevaan Gosforthiin. Sen vanhassa kirkkomaassa lepäsivät hänen isänsä ja äitinsä ja kaikki hänen muutkin sukulaisensa. Noille ylätasangoille, jotka sijaitsevat Wastdalen autioiden rantojen takana, oli matkaa parikymmentä penikulmaa. Sitä matkaa ei voitaisi suorittaa edestakaisin vähemmässä kuin viidessä tunnissa. Mutta kun nyt oli ehditty jo laskea kaksi kertaa viisi tuntia eikä Ralph ollut vielä palannut, eivät vanhan talon asukkaat voineet enää hillitä levottomuuttaan. Heidän siinä jännittyneinä odottaessaan tuntui heistä kuin kello olisi raksuttanut kovemmin kuin ennen, sirkat sirkuttaneet riemuitsevammin, tuuli ulvonut kimakammin ja putous kohissut kovemmin. Mutta ei mikään mieluisampi ääni rikkonut hiljaisuutta.

Vihdoin Willy nousi ja otti hattunsa. Hän aikoi mennä kapean polun ja päätien risteykseen odottamaan Ralphia. Hän olisi mennyt sinne jo ennenkin, mutta kuljeskeleminen niiden puiden varjossa pimeällä, joiden juurelle hänen isänsä eilen illalla oli pudonnut, oli peloittanut häntä niin, ettei hän ollut uskaltanut. Mutta nyt hän tukahdutti pelkonsa ja läksi matkalle.

Myöhäinen täysikuu oli noussut ja loisti kirkkaasti. Sykkivin sydämin sivuutti hän kauhistuttavan paikan ja pääsi sen taakse viertotielle, mutta ei kuullut ollenkaan hevosen kavioiden kapsetta. Sen sijaan kuuli hän askelia ja meni niitä kohti. Pari miestä meni aivan hänen sivuitseen, mutta ei kumpikaan niistä ollut Ralph. He eivät vastanneet hänen tervehdykseensäkään, kun hän paikkakunnan tavan mukaan sanoi heille: "Hyvää iltaa!" Miehet olivat outoja ja katsoivat häneen tarkasti, melkeinpä epäilevästi, kävellessään hänen ohitseen.

Willy kulki vähän kauemmaksi ja palasi sitten takaisin. Päästyään taloon vievälle kujalle näki hän miehet jälleen. Nytkin katsoivat he häntä tarkasti kasvoihin. Peloissaan puhutteli hän heitä, mutta he menivät taasen hänen ohitseen vastaamatta. Kun Willy kääntyi kotiin päin, selveni hänelle totuus, että nuo molemmat miehet olivat syypäät Ralphin poissaoloon. Hän tiesi tarpeeksi hyvin maailman tapahtumat ymmärtääkseen, että veljen paljas osanottokin parlamentin sotaan vuosia sitten voi ehkä vieläkin aiheuttaa hänelle ikävyyksiä. Näytti aivan varmalta, että Wythburnin Manorin herra hirtetään. Vain Ralphin vähäpätöisyys ja mitätön yhteiskunnallinen asema olivat suojelleet häntä tähän saakka.