Part 6

Uutiset siitä onnettomuudesta, joka oli kohdannut Shoulthwaite Mossin asukkaita, olivat pian levinneet kaikkialle Wythburniin. Aina hetkisen kuluttua tuli joku paimen vaimoineen valittamaan surua, jolloin heidät vietiin yläkerrassa sijaitsevaan hiljaiseen huoneeseen. Muutamat ilmaisivat surunsa ja lohduttivat kuolleen omaisia niin yksinkertaisesti kuin he myötämielisyydessään huonon ymmärryksensä johtamina kykenivät, minkä vuoksi lohdutuksia usein voitiin verratakin lohduttajiin. Muutamat seisoivat melkein sanattomina huohottaen vain silloin tällöin: "Hyväinen aika!" mutta toiset taasen näyttivät joutuneen sellaisten tunteitten valtaan, joita vanha Matthew Branthwaite sanoi "vilutaudin puuskiksi".

Oli jo melkein ilta, kun vanha Matthew itse saapui Shoulthwaiteen. "Olen rouvan vanhin naapuri", oli hän sanonut Punaisessa Leijonassa iltapäivällä, kun siellä oli keskusteltu edellisen illan tapahtumista. "Senvuoksi teen siinä aivan oikein, että menen lohduttamaan häntä tänä kauheana päivänä. Hän ilostuu kyllä kuunnellessaan vanhan naapurinsa ystävällistä puhetta."

He olivat juuri syömässä illallistaan, makeaa lihalientä, kun Matthew koputti oveen. Hetkisen kuluttua ilmestyi hänen melko riutunut olemuksensa kynnykselle.

"Käykää peremmälle", sanoi rouva Ray. "Mitä teille kuuluu, Matthew?"

"Mitä minuun tulee, niin voin mainiosti. Mutta kuinka teidän itsenne laita nyt on?" vastasi vanhus.

"Tunnen jo olevani paljon terveempi, mutta minä menen kyllä piakkoin samaa tietä, mikä sopiikin minulle parhaiten nyt." Ja rouva Ray kohotti esiliinan silmilleen.

"Ette te vielä eroa täältä, Mary", sanoi Matthew. "Siihen kuluu vielä vuosia, ennenkuin hetkenne koittaa. Älkää senvuoksi itkekö, Mary."

Matthewin oma nyyhkyttävä ääni ei ollut oikein sopusoinnussa hänen tyynen neuvonsa kanssa.

Rotha oli ottanut esille kupin ja sijoittanut vanhuksen itsensä ja Willyn väliin vastapäätä rouva Raytä.

"Tapasin Ralphin aamupäivällä", sanoi Matthew. "Hän kertoi minulle tarkasti, miten kaikki oli tapahtunut. Hän oli luullakseni matkalla kirkkomaalle sopimaan hautauksesta."

Rouva Ray kohotti esiliinan jälleen silmilleen. Willy nousi ja poistui huoneesta. Tällainen lohduttaminen kiusasi ainakin häntä.

"Hän on parempaa lajia, hän", sanoi Matthew nyökäyttäen päätään ovea kohti, josta Willy oli poistunut. "Häneen se on koskenut kovasti, on totisesti. Ralphkin oli kyllä alakuloinen, mutta ei noin kovasti kuitenkaan. Hyväinen aika, teillä on monenlaisia poikia, vaikka teillä on niitä vain kaksi. Niin, niin", lisäsi hän kuin mukautuen Willyn hellyyteen ja Ralphin jäykkyyteen, "ellei olisi vuoria, ei olisi laaksojakaan."

Matthew oli kääntänyt kuppinsa suulleen ilmaistakseen siten, että hän oli lopettanut ateriansa. Rouvakin nousi ja istuutui entiselle paikalleen tulen ääreen. Päivällä oli hän ollut iloisempi, mutta illalla oli hän käynyt jälleen vaiteliaaksi ja alkanut huojuttaa ruumistaan istuutuessaan tuolissaan.

"Alkaa olla jo pimeä, tyttöseni", sanoi Matthew Rothalle täyttäessään piippuaan. "Etkö aio sytyttää kynttilöitä?"

Kynttilät tuotiin ja vanhus sytytti piippunsa muutamasta istuutuen rouva Rayn viereen takan ääreen.

"Muistatte kai ajan, jolloin Angus tuli ensi kerran näille seuduille?" sanoi hän. "Minä ainakin muistan sen vielä mainiosti. Luulen melkein näkeväni hänet Deer Garth Bottomin herraskartanon pihassa. Millainen mies hän siihen aikaan olikaan! Ralph on vain pieni poikanen siihen verrattuna, millainen hänen isänsä siihen aikaan oli. Naapurit sanovat, että isä ja poika ovat niin toistensa näköiset kuin kaksi marjaa, mutta sellainen on vain joutavaa puhetta. Siihen aikaan ei ollut olemassa ketään, joka olisi kyennyt voittamaan Anguksen, eikä niitä ole ollut myöhemminkään. Ja Castenandissa asui muudan tyttö, joka oli rakastunut Angukseen, vaikka hän ei ilmaissut sitä kellekään. Hän oli niiden seutujen kaunein tyttö, oli totisesti. Sanotaan, ettei kauneus ole minkään arvoinen hyvyydettä, mutta hän oli läpeensä hyvä. Hänestä pidettiinkin yleisesti. Ette suinkaan pahastu, vaikka minäkin ilmaisen kuuluneeni hänen ihailijoittensa joukkoon: Mutta hän ei ollut tietääkseenkään minusta, vaan oli uskollinen Angukselle, jolloin palasin kotiin ja särjin haan uusista tuoleistani. Ja merkillisintä tässä kaikessa on, etten sen jälkeen jäänyt naimattomaksi."

Tämä muistelma varhaisimmasta ja melkein ainoasta rakkausseikkailustaan näytti liikuttavan jotakin vanhuksen sydämen herkkää kieltä, koska hän veteli haikuja piipustaan kiivaammin kuin ennen.

Rouva Ray tuijotti vain tuleen kuunnellen tuskin ollenkaan vanhuksen lörpöttelyä, joka niin ollen sai jatkua esteettömästi. Silloin tällöin käänsi hän levottomasti päätään kysyen Rothalta, oliko Ralph palannut, ja kuultuaan vastauksen, ettei häntä vielä ollut näkynyt, istuutui hän jälleen entiseen asentoonsa katsoen tiileen hajamielinen ilme silmissään. Kun jostakin kauempaa kuului tuulen huminaa kovempaa haukuntaa, heräsi hän jälleen todellisuuteen ja pyysi Rothaa valmistamaan illallista. Mutta Ralphia ei kuulunut vieläkään palaavaksi. Missä hän mahtoikaan viipyä?

Oli jo melko myöhäinen, kun Matthew nousi lähteäkseen. Hän oli tehnyt parhaansa lohduttaakseen vanhaa naapuriaan hänen surussaan, käyttäen kaikki sananlaskunsa ja lauseensa, jotka olivat jotenkin sopineet tilanteeseen ja joiden joukossa oli ollut pari melko sopimatonta ja raakaa. Mutta rouva Ray ei ollut kiinnittänyt niihin sen enemmän huomiotaan kuin muihinkaan. Hän oli vain kunnioittanut vanhuksen hyvää tahtoa katsomatta liian tarkasti "lahjaksi saamansa hevosen suuhun."

"Hyvää yötä, Matthew Branthwaite", sanoi hän vastaukseksi vanhuksen jäähyväisiin. "Hyvää yötä ja Jumala teitä siunatkoon!"

Matthew oli avannut oven ja katsoi pihalle ennen lopullista lähtemistään.

"Taivas on tasaisessa pilvessä tänä iltana", sanoi hän. "Kuu ei ole vielä noussut ja tuuli puhaltaa yhtä kovasti kuin ennenkin. Hyvää yötä, Mary; huomenna saatte olla ahkerasti toimessa saadaksenne kaiken valmiiksi hautajaisiin. Luulen vaimoni ja pienen Liisan pistäytyvän tänne huomenna."

Rouva Ray huokaisi raskaasti.

"Koettakaa rohkaista mieltänne, Mary. Muistakaa, että hyvässä sadossa saa olla muutamia ohdakkeitakin."

Kun ovi oli sulkeutunut kutojan mentyä, palasi Willy takaisin keittiöön pienestä huoneestaan.

"Eikö Ralph ole vielä tullut?" kysyi hän Rothalta.

"Ei", vastasi tyttö koettaen turhaan salata lievää levottomuuttaan.

"Ihmettelen, millaista asiaa Robbie Andersonilla mahtoikaan olla hänelle. Hän kävi täällä pari kertaa aamupäivällä. Entä opettaja sitten? Mitähän hänelläkin oli sanottavaa, koska hän näytti niin kiihtyneeltä? Sellainen ei ole ollenkaan hänen tapaistaan."

"Siitä saat olla aivan varma, ettei se ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa", sanoi Rotha. "Eilisiltainen tapahtuma on vain hermostuttanut meitä kaikkia."

"Niin kyllä, mutta he olivat molemmat hyvin kummallisen näköisiä, vaikka en silloin kiinnittänyt siihen huomiotani. Sanotaan, etteivät onnettomuudet tule milloinkaan yksinään. Toivon, että Ralph olisi jo kotona."

Rouva Ray oli noussut paikoiltaan takan äärestä ja asetti nyt toisen kynttilän ikkunan komerossa sijaitsevalle pienelle pöydälle.

Seisoen selin vanhaan rouvaan kohotti Rotha sormen huulilleen merkiksi Willylle, ettei hän puhuisi enempää.

VII.

SIMIN LUOLA.

Kun Ralph poistui omaan huoneeseensa isänsä kuoliniltana, painoi hänen sydäntään raskaampi taakka kuin tämä kauhistuttava tapaus voi aiheuttaakaan. Sellaisen miehen kuin Ralphin mielestä ei kuolemassa itsessään ollut mitään niin hirmuista, etteivät monet tunteet olisi voineet haihduttaa sen aiheuttamaa pelkoa. Ja mitä hänen isäänsä tuli, ei isä ollut tuntenut minkäänlaisia kuoleman kauhuja; hän ei ollut nähnyt sitä uhkaavana edessään, minkä vuoksi hänen kuolemansa oli vain sana eikä hänen hautansa ollut syvä. Ei, hauta ei ollut syvä. Ah, millainen pisto sisältyikään siihen ajatukseen, millainen uusi pisto siihen sisältyikään!

Ralph muisteli Simeon Staggin kasvojen ilmettä, kun hän illalla -- kuinka kauan aikaa siitä tuntui jo olevankaan -- oli pyytänyt häntä ilmaisemaan sen miehen nimen, joka oli murhannut Wilsonin. "Se on velvollisuutenne taivaan edessä", oli hän sanonut. "Sillä ette suinkaan halua tahrata lapsenne nimeä rikoksella, josta hänen isäänsä syytetään?" Silloin oli Simin silmiin ilmestynyt jotakin sellaista, mikä oli antanut erityisen merkityksen hänen äsken lausumilleen sanoille: "Ralph, et tiedä, mitä oikeastaan kysyt."

Ah, mutta eikö hän tiennyt sitä nyt liiankin hyvin? Ralph käveli lattialla edestakaisin tuntien, että suuren rikoksen kuorma oli musertamaisillaan hänet. Hauta ei ollut syvä, ah, kunpa se olisi ollut vain pohjaton, niin, kunpa! Jos asian laita olisi niin, lopettaisi hauta kaiken. Mutta ei, asia on niinkuin vanha kirja sanoo: "Kun ihminen kuolee, kysyvät eloon jääneet, mitä hän on jättänyt jälkeensä, mutta enkelit, jotka kumartuvat hänen puoleensa, tiedustelevat, mitä hän on lähettänyt edellään." Ja hänen isänsä, joka oli kantanut häntä sylissään ja jota hän nyt oli kantanut, mitä oli hän lähettänyt edellään?

Ralph käveli raskaasti edestakaisin. Hänen koiransa, joka nukkui matolla kynnyksen edustalla, rupesi raapimaan ovea ja ulisemaan, koska se ei ollut tottunut sellaisiin ääniin. Mutta kun kaikki asiat otettiin huomioon, ei hänellä vielä ollutkaan varmoja todistuksia. Huomenaamulla aikoi hän mennä vuorille puhuttelemaan Simiä kahden kesken. Simin täytyi tietää totuus. Jos se koski häneen niin läheisesti kuin hän nyt luuli, oli illan tapahtuma poistanut kokonaan syyt sen salaamiseen. Entä Robbie Anderson, mitä hän olikaan tarkoittanut? Ralph oli epäselvästi muistavinaan, että nuori laaksolainen oli kerran kysynyt jotakin hänen isästään. Robbie oli ystävällinen Simillekin, huolimatta muiden halveksimisesta. Mitä tämä kaikki tarkoittikaan?

Ralph alkoi riisuutua raskain sydämin. Hän oli jo avannut vyönsä ja heittänyt takkinsa tuolille, kun hän muisti paperin, joka oli pudonnut isän povitaskusta silloin kun hän oli nostanut kuolleen maasta tamman selkään. Mitä siihen oli kirjoitettu? Niin, tuossahan se oli hänen taskussaan ja kuumeisen kiivaasti hän avasi sen.

Oliko hän turvautunut heikkoon toivoon, ettei synkkä pilvi, joka näytti uhkaavan häntä, musertaisikaan häntä? Ah, hän oli nyt tuomittu menettämään viimeisenkin toivon kipinän, sillä paperi oli hänen omalle nimelleen laadittu vangitsemismääräys, jossa häntä syytettiin kavalluksesta. Sen oli laatinut Carlislen kruununvouti ja se sisälsi, että Ralph Ray oli vehkeillyt kuninkaan vallan kumoamiseksi silloin kun hän oli palvellut kapteenina viimeisen vallan anastajan vallankumousarmeijassa. Se oli allekirjoitettu ja vahvistettu ja annettu lähempiä toimenpiteitä varten kuninkaan palvelijalle, James Wilsonille. Määräys oli päivätty pari päivää ennen Wilsonin kuolemaa.

Kaikki oli nyt mennyttä, sillä tämä oli vain lopun alkua. Varjo oli laskeutunut. Mutta se ihmisluonteen näennäinen mahdottomuus, mikä vaikuttaa, että ihminen kärsii mieluummin onnettomuuden itsensä kuin sen aavistuksen, helpotti Ralphin mieltäkin, kun hän sai tietää pahimman.

Siihen liittyi kyllä vielä paljon sellaista, mitä hän ei osannut selittää, mutta huomenna hän saisi kaiken selville. Hän meni nukkumaan ja nousi päivän sarastaessa, ellei nyt juuri kevyemmälläkään sydämellä, niin ainakin tyynempänä.

Otettuaan paimensauvansa kouraansa sinä aamuna kääntyi hän Fornsiden kukkuloille päin. Kohoten Wanthwaiten laakson takaa sijaitsi vuori melkein Blencathran purppuran värisiä harjanteita vastapäätä. Sen kaikki rinteet olivat yhtä epätasaisia kuin jyrkkiä. Ralph ei kiivennyt kuiluihin, vaan kiersi Castle Rockin ja suuntasi matkansa pohjoiseen suurien kallionlohkareiden välitse. Irtonaiset kivenlohkareet olivat vielä kuurassa muodostaen kovan, mutta vaarallisen polun. Aurinko paistoi heikosti pilkistäen puiden latvojen yli. Se oli kimallellut Styx Ghyllin jääpuikoissa hänen kulkiessaan sen kautta ja kuilun yli pääseminen olisi ollut hyvin työlästä. Kestävät mustat vuoristolampaat olivat määkineet kylmissään jossakin näkymättömässä paikassa ja tuuli oli kantanut niiden äänen pois, kunnes se oli muuttunut vaikeroimiseksi ja lakannut kuulumasta.

Kun Ralph saapui täydellisesti varjoon, jonka Castle Rockin ulospäin työntyvä huippu heitti vuorille, pysähtyi hän ja katsoi ympärilleen. Niin, hän oli epäilemättä kiivennyt liian korkealle. Hän alkoi senvuoksi laskeutua alemmaksi. Kallioiden huiput suojelivat häntä nyt tuulilta ja hiljaisuudessa hän kuuli kuokan tahi vasaran lyöntejä ja heti sen jälkeen takovan miehen epäselvää laulua. Hän tunsi Simin äänen ja näki jo hetkisen kuluttua hänen luolansakin, vuoren rinteeseen uurtuneen kolon, joka oli niin korkea ja leveä, että mies saattoi tunkeutua siitä sisään. Suuria kallionlohkareita oli kaikkialla sen ympärillä.

Aurinko ei päässyt milloinkaan paistamaan sinne. Yksinäinen suuri kallionlohkare näytti suojelevan sen suuta ja pysyvän paikoillaan tuetta siinä asennossa, johon sen jäävirta vuosituhansia sitten oli sijoittanut. Koira olisi hyökännyt Simin kimppuun Simin istuessa siinä laulamassa työskennellessään, ellei Ralph olisi pidättänyt sitä katseellaan. Laulajan hiljainen ääni kuulosti sanomattoman synkältä tässä yksinäisessä paikassa ja omituinen laulunpätkä sopi mainiosti molempiin.

"Hän nojannut ol' päänsä nyt orjantappuraan, Carlislen valleille aurinko paistaa; ja lapsensa hän nuorimman siell' saanut maailmaan, kyll' maailman valta leijonalle maistaa.

Hän kuutamossa kaivoi viel' haudan hyvin syvän, Carlislen valleille aurinko paistaa; ja sinne hän nyt peittää tuon lapsensa niin hyvän, kyll' maailman valta leijonalle maistaa."

Laulaja keskeytti kuin hän olisi aavistanut jonkun kuuntelevan ja kohottaen katseensa istuessaan pyöreällä pölkyllä, jollaista samanlaista hän juuri pilkkoi haloiksi, huomasi hän Ralph Rayn, joka seisoi luolan suulla nojautuen sauvaansa. Hän oli jo kuullut puhuttavan onnettomuudesta, joka oli kohdannut Shoulthwaiten asukkaita.

Sanomattoman osanottavainen ilme villeissä aroissa silmissään, kuin jokin myötätuntoisuuden puuska olisi kehoittanut häntä kietomaan käsivartensa Ralphin ympärille ja suutelemaan häntä, vaikka toinen häpeän tunne kaskikin häntä polvistumaan Ralphin jalkoihin, lähestyi Sim häntä koettaen sanoa jotakin. Mutta hän ei voinutkaan puhua mitään. Ralph ymmärsi hänen vaitiolonsa ja oli kiitollinen siitä. He menivät luolaan ja istuutuivat siellä vallitsevassa hämärässä.

"Saatte empimättä kertoa minulle kaiken nyt", sanoi Ralph minkäänlaisetta esipuheetta, sillä kumpainenkin tiesi, mikä toisen sydäntä raskaimmin painoi. "Hän on kuollut nyt ja olemme nyt täällä kahden kesken, minkä vuoksi ei puhettamme kuule muut kuin me itse."

"Tiesin sinun saavan sen selville jonakin päivänä", sanoi Sim, "mutta tein kaikkeni voidakseni piilottaa sen sinulta. Usko minua, että tein kaiken voitavani, mutta sitä ei voitu auttaa."

"Näin onkin parempi, Sim", vastasi Ralph, "sillä te ette saa ottaa niskoillenne rikosta, jota ette ole tehnyt."

"En ole paljon rikollista viattomampi minäkään", sanoi Sim. "En luule ainakaan. Kaukana siitä."

"Luulen ymmärtäväni teidät, Sim, mutta te ette sittenkään ole syyllinen rikokseen."

"Voisin kyllä olla, ellei muudan sattuma olisi tullut väliin. Olen kuitenkin usein ajatellut, ettei rikos sisälly tekoon, vaan tarkoitukseen. Ei, Ralph, minä tässä sittenkin olen syyllinen, sillä isäsi ei ollut milloinkaan ajatellut tehdä rikosta, kuten minä, joka olin hautonut sitä jo viikkokausia."

"Menittekö ulos sinä iltana pannaksenne sen toimeen?" kysyi Ralph.

"Kyllä, sillä luullakseni ainakin aioin, vaikka en olekaan varma siitä. Kaikki tunteeni olivat sekaisin enkä tiennyt, mitä minulla oikeastaan oli mielessä. Jos Wilson olisi sanonut minulle tiellä silloin kun tapasin hänet, sillä aioin puhutella häntä, tulleensa takaisin pannakseen toimeen sen, mitä hän niin usein oli uhannut, silloin olisi minun ollut pakko tehdä se, niin, pakko, siitä en olisi päässyt mihinkään."

"Mitä hän sitten oli uhannut?" kysyi Ralph, mutta hänen äänessään ei ollut kysyvää sointua. "Keneen nuo uhkaukset kohdistuivat?"

"Sinuun, Ralph", vastasi Sim kääntäen päänsä pois. "Mutta mitä sen nyt enää on väliä", lisäsi hän. "Se on kaikki ollutta ja mennyttä nyt."

Ralph otti taskustaan paperin, joka oli pudonnut hänen isänsä povesta.

"Tätäkö tarkoitatte?" kysyi hän ojentaen sen Simille.

Sim vei sen valoon nähdäkseen, mitä siihen oli kirjoitettu. Palattuaan takaisin Ralphin luo huusi hän kimeästi:

"Hän oli siis todellakin palannut takaisin tehdäkseen sen! Hyvä Jumala, voidaanko sellaisen roiston tappamista sanoa murhaksi?"

"Ettekö ole tiennyt tästä paperista ennen mitään?"

"En. Wilson uhkasi kyllä hankkia sellaisen, kuten jo sanoinkin, sillä hän sanoi ripustavansa sinut ensimmäiseen hirsipuuhun, sinut, joka olit pelastanut hänen henkensä, kuten olen kuullut sanottavan. Voi sitä kovasydämistä hirviötä!"

"Roiston pelastaminen vaarasta tuottaa aina onnettomuutta, Sim. Entä sitten?"

"En uskonut kuitenkaan milloinkaan, että hän tekee sen, niin, en milloinkaan. Miksi ei roiston tappamista sanota hyväksi työksi?"

"Kuinka se oikeastaan kävi, Sim?"

"Tiedän tuskin sitä itsekään ja se on totta. Muistat kai vallan hyvin, että se tapahtui päivänä, jolloin Abraham Coward, isäntäni, tuli hakemaan minulta vuokraa. Samana päivänä pakeni tuo naisraukka lapsineen turvaan luokseni. Sinäkin kävit luonani sinä iltana, muistat kai senkin? No, sitten kuin poistuit -- muistatko, miten se tapahtui?"

"Kyllä, Sim."

"Sydämeni oli jo entuudestaan melkein murtunut, mutta suudelmasi teki minusta melkein hullun. Luulen varmasti olleeni aivan mielipuoli, Ralph, sitä ei voida epäilläkään, kun ajattelin, mitä mies aikoo tehdä ainoalle ystävälleni maailmassa, ainoalle minun ja tyttöraukkani ystävälle. Menin viertotielle ja kävelin siellä edestakaisin. Ilta oli hyvin pimeä. Äkkiä juolahti tuo hirveä ajatus mieleeni. Seisoin silloin tienristeyksessä, josta Gaskarthiin vievä tie eroaa. Tiesin Wilsonin palaavan sitä tietä, mutta jokin pakotti minut vain eteenpäin. Ennen olin silloin tällöin pysähdellyt, mutta nyt pakotti jokin kauhistuttava voima minut vain kulkemaan. En osaa sanoa, mitä se oli, mutta se oli sellaista, etten jaksanut sitä vastustaa. Se vaimensi kaikki epäilykseni, kaikki järjestään, ja silloin aloin juosta, niin, juosta. Mutta olin niin heikko, että minun oli pakko pysähtyä hengähtämään. Sydämeni löi kovasti ja painoin kädelläni sitä lujasti nojatessani vanhan kivisillan kaiteeseen. Mutta se löi vain. Silloin kuulin hänen tulevan. Tunsin hänen askeleensa. Hän oli jo hyvin likellä, mutta en voinut liikahtaa paikoiltani, en ollenkaan. Hengitykseni tuntui salpautuvan kokonaan, jos liikahdin. Hän tuli yhä likemmäksi ja hänen takaansa kuulin hevosen kavioiden kapsetta tieltä. Ratsastaja oli vielä kaukana, mutta hän ajoi laukkaa, laukkaa. Nyt se on tehtävä, ajattelin, nyt tahi ei milloinkaan. Otin läheltäni maasta kiven käteeni, niin, tein sen, ja koetin lähestyä miestä, mutta jokin naulasi minut paikoilleni. Minulla ei ollut voimia ollenkaan. Tuo heikkouteni oli tuskaa eikä mitään muuta. Wilson ei ehtinyt vielä saapua lähelleni, kun ratsastaja sai hänet kiinni. Kuulin Wilsonin sanovan jotakin miehen ratsastaessa hänen sivuitseen. Silloin tunsin isäsi ja näin hänen kääntyvän takaisin. Kuulin hänen sadattelevan Wilsonia kovasti ja erotin Wilsonin katkeran naurun -- kai vielä muistat, millaiselta se kuulosti?"

"Kyllä, kyllä. Entä sitten?"

"Angus laskeutui seuraavassa silmänräpäyksessä satulasta ja sitten kuulin kumean jymähdyksen enkä mitään muuta."

"Ettekö todellakaan tiedä muuta?"

"Tiedän kyllä vähän muutakin. Isäsi nousi jälleen satulaan, jolloin minäkin olin jo ehtinyt tien keskelle. Hän huomasi minut ja pysähtyi. 'Olet ansainnut hyvin vähän viime aikoina', sanoi hän, 'ota tämä, ystäväni, ja maksa vuokrasi.' Hän otti muutamia kolikoita kukkarostaan antaen ne minulle ja ajoi laukkaa tiehensä Luulin hänen tappaneen Wilsonin ja hiivin senvuoksi katsomaan ruumista. En löytänyt häntä ensin, vaan hapuilin pimeässä, kunnes kosketin kädelläni hänen kasvoihinsa. Mutta silloin luulin hänen olevan vielä hengissä, niin, olin siitä melkein varma. Säikähdin ajatustani ja lähdin pakoon, en tiedä, miten. Ralph, näin käteni jäljen hänen kasvoillaan seuraavana päivänä, kun minut pakotettiin menemään ravintolan makuuhuoneeseen. Sinä iltana maksoin vuokrani isäsi rahoilla ja palasin kotiin."

"Ne olivat siis isäni rahoja eivätkä Wilsonin?" sanoi Ralph.

"Kaikki tapahtui niinkuin olen kertonut", vastasi Sim kuin loukkautuen huomautuksesta.

Ralph laski kätensä hänen olalleen. Miesraukka oli tuominnut itsensä syylliseksi ja hänen omatuntonsa oli kuin pyörre, joka veti kaikki luokseen.

"Kertokaa minulle, Sim, jos suinkin voitte, kuinka tulitte epäilleeksi Wilsonia kaikesta tästä?"

Sanoessaan tätä naputti Ralph sormellaan vangitsemismääräystä, jonka Sim oli antanut hänelle takaisin.

"Saamalla selville, ettei hänen oikea nimensä ollutkaan James Wilson."

"Vai huomasitte te senkin. Kuinka se kävi?"

"Rouva Garthin ansiota se oli eikä minun", sanoi Sim.

"Mitä hän kertoi teille?"

"Ei mitään, ei ainakaan sitä, että Wilson käyttää väärää nimeä. Ei, sain sen kokonaan itse selville, vaikka minun onkin kiittäminen häntä huomiostani."

"Tiesitte siis kaiken tämän tuona onnettomuuden yönä Martinmessun aikaan?"

"Kyllä osapuilleen, Ralph. Muori tuli asuntooni eräänä iltana ja mursi Wilsonin matka-arkun auki. Sitten hän vei mukanaan muutamia papereita, niin, ainakin yhden."

"Ette luultavasti tiedä, mitä siinä oli?"

"En. Se tapahtui kerran Wilsonin ollessa poissa tavallisilla matkoillaan Gaskarthiin. Rotha oli Mossissa; hän ei ollut palannut kotiin sinä iltana. Olin työskennellyt pimeään asti ja silmäni olivat väsyneet, jolloin menin tielle kävelemään. Ilta pimeni nopeasti ja palatessani kuulin muutamien miesten laulavan ja nauravan tullessaan minua kohti."

"He olivat varmaankin olleet juopottelemassa Punaisessa Leijonassa."

"Niin. Hyppäsin kuitenkin ojan yli ja oikaisin kotiin niityn poikki seuraamatta tietä. Tullessani Fornsideen näin valoa takimmaisesta pienestä huoneesta. Se oli Wilsonin huone, sillä hän oli halunnut juuri sen eikä muuta. Luulin hänen palanneen takaisin ja hiivin hänen ikkunansa alle, en tiedä miksi, mutta hiivin sinne ja katsoin sisään. Mutta siellä ei ollutkaan Wilson, vaan rouva Garth. Hän oli avannut vanhuksen arkun ja haki jotakin sen pohjalta paperien joukosta."

"Menittekö hänen luokseen?"

"Pelkäsin kyllä muoria, Ralph, mutta menin kuitenkin sisään epäröiden ja änkyttäen jotakin."

"Mitä hän sanoi?"

"Tullessani hänen luokseen hän juuri tarkasti muudatta paperia. Hän säpsähti vähän, mutta nähdessään kuka tulija oli, paiskasi hän arkun kannen kiinni ja syöksyi ohitseni paperi kädessään. 'Saatte kertoa hänelle, että olen käynyt täällä, jos haluatte', sanoi hän vain minulle ja ennenkuin ehdin kääntyä, oli hän jo poistunut. Mikähän paperi se oli, Ralph? Tiedättekö sen?"

"Ehkä saamme tietää sen vielä, ehkä emme."

"Heidän välillään oli kyllä jotakin erikoista, mitä sitten lienee ollutkaan."

"Ettekö voi arvata sitä? Tehän saitte selville hänen oikean nimensäkin."

"Niin, Wilson Garth. Sain sen selville hänen papereistaan. Avasin arkun muorin mentyä ja tarkastin paperit. En kiellä ollenkaan tehneeni sitä."

"Muistatte kai, milloin hän tuli näille seuduille? Se tapahtui kyllä niin kauan aikaa sitten, etten minä voi sitä muistaa, mutta teidän pitäisi muistaa se vielä, Sim."

"Muistaakseni sanoivat ihmiset hänen olleen naimisissa rajaseuduilla jonkun roiston kanssa."

"Ovatko ihmiset milloinkaan puhuneet, että mies on kuollut?"

"Ei. En voi ainakaan muistaa sitä. Mies oli lyönyt ja piessyt häntä, kunnes hänestä tuli tuollainen noita-akka, ja sitten oli hän paennut miehensä luota pienokaisensa kanssa, Joen, kuten häntä nyt nimitetään. En muista ihmisten puhuneen muuta."

"Pari kakkosta voidaan helposti laskea yhteen, Sim. Hänen nimensä oli Wilson Garth eikä James Wilson."