Part 28

Viaton lapsi punastui ja hymyili ja siirtyi salavihkaa paikalle, josta hän syrjäsilmällä saattoi nähdä oman kuvansa seinällä rippuvasta naarmuisesta kuvastimesta.

"Tiedätkö mitä, Bessie, sinun pitäisi mennä ulos ja polvistua joen rannalle juuri tähän kohdalle ja katsoa kuvaasi tyynessä vedessä. Kiiruhda nyt, tyttöseni, ja tule sitten kertomaan minulle, mitä siitä ajattelet."

Pienen tytön turhamaisuus kehoitti häntä menemään, mutta hänen ylpeytensä vaati häntä jäämään tupaan, ettei Rotha luulisi häntä niin turhamaiseksi. Ja ylpeys voitti. Bessie taivutti kaunista päätään ja hymyili. Rotha katsoi väsyneesti ympärilleen ja sanoi: "Minua janottaa hirveästi enkä voi juoda rouva Garthin kaivon vettä."

"Mutta eihän hänellä olekaan kaivoa, Rotha."

"Eikö? Tiedätkö, luulin hänellä olevan, mutta ajattelin kai Becca Ruddin kaivoa."

Bessie pistäytyi hetkiseksi pihalle ja palasi tuoden kulhollisen vettä mukanaan.

"Bessy, mitä vettä tämä on -- jokivettäkö?" sanoi Rotha veltosti katsellen vanhaa tammiarkkua, joka oli sijoitettu keittiön toisen seinän viereen.

"Ei, vaan lähdevettä", sanoi pienokainen pudistaen monta kertaa vastustavasti päätään.

"Kuulehan nyt, Bessie -- sinusta se varmaan tuntuu hyvin kummalliselta -- mutta tiedätkö, minä en voi milloinkaan juoda lähdevettä."

"Tuon sinulle kulhollisen maitoa", sanoi Bessie.

"Ei, ei; pidän vain jokivedestä. Etkö halua juosta noutamaan minulle kulhollista sitä; tee se, niin olet kiltti. Näytän sitten sinulle, kuinka sinun pitää sitoa nauhasi."

Pienokainen kiiruhti pois. Hänen turhamaisuutensa kuiskasi hänelle, että hän voi tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Heti hänen poistuttuaan Rotha otti esille avaimet ja valiten ensiksi sen niistä, jossa oli palttinakaistale, koetti hän sitä munalukkoon, jolla tammiarkku oli suljettu. Ei, se ei sopinut siihen. Mutta arkun taakse seinään oli kiinnitetty kaappi. Rothan kädessä oleva avain ei kuitenkaan sopinut senkään lukkoon.

Keittiön vieressä oli makuuhuone. Rotha meni sinne katsellen ympärilleen. Siellä ei ollut muita huonekaluja kuin liinakaappi, sänky ja tuoli. Hän meni toiseen kerrokseen. Siellä oli kaksi makuuhuonetta, mutta siellä ei ollut ainoatakaan arkkua, laatikkoa, lipastoa eikä kaappia, ei niin mitään, jonka lukkoon sellainen avain olisi sopinut.

Bessie palaisi varmaankin pian. Rotha palasi keittiöön ja meni uudestaan viereiseen huoneeseen. Ah, vuoteen alla oli arkku, luja raudoitettu arkku! Hän koetti liikuttaa sitä, mutta ei saanut sitä heilahtamaankaan. Silloin hän laskeutui polvilleen tarkastamaan sitä. Siinä oli kaksi munalukkoa, mutta avain ei sopinut kumpaiseenkaan. Palaten keittiöön hän istuutui melkein huumautuneena ja katseli ympärilleen.

Samalla palasi pienokainenkin hymykuopat punaisissa poskissaan ja kulhollinen vettä kädessään. Rotha otti kulhon koettaen juoda. Hän oli epäonnistunut jälleen. Hän työnsi avaimet takaisin taskuunsa. Saisiko hän milloinkaan selville tätä salaisuutta?

Hän nousi väsyneesti mennen ulos unhottaen kokonaan näyttää nauharuusukkeen sitomista pienelle taloudenhoitajattarelle, joka pettyneen näköisenä seisoi keskellä lattiaa.

Muudan tehtävä oli kuitenkin vielä suoritettava. Toisella avaimella, joka oli merkitty ristillä, voisi hän avata Wilsonin arkun, joka oli hänen isänsä asunnossa, selailla paperit läpi ja saada ehkä selville, miksi ne niin kiinnittivät rouva Garthin mieltä. Mutta ensin piti hänen tarkastaa ne molemmat kohdat tiestä, joista todistajat olivat puhuneet lausunnoissaan oikeudessa.

Päättäen sen tehdä heti poikkesi Rotha Smeathwaiteen vievälle tielle poistuttuaan sepän tuvasta ja kulkiessaan sillalle päin. Joki virtasi syvällä ja tie teki juuri sen kohdalla tiukan mutkan. Senvuoksi eivät sinnepäin menijät nähneetkään siltaa kulkiessaan sitä kohti.

Viisikymmentä metriä siitä pohjoiseen päin oli kohta, jossa nainen, Rushton, oli sanonut nähneensä murhan tapahtuvan. Mutta paikka, josta ruumis oli löydetty seuraavana aamuna, oli viidenkymmenen kyynärän päässä siitä etelään päin.

Rotha oli jo päässyt sillalle ja oli juuri sivuuttamaisillaan tien mutkan, kun hän peräytyi äkkiä muutaman pensaan taakse piiloutuen sinne. Joku henkilö lähestyi siltaa. Tulija oli rouva Garth. Nainen jatkoi matkaansa, kunnes hän saapui noin viidenkymmenen askeleen päähän Rothasta. Silloin hän pysähtyi. Tyttö voi seurata hänen liikkeitään hänen huomaamattaan.

Rouva Garth katseli ympärilleen pohjoiseen ja etelään tien suuntaan ja tien kummallekin puolelle kedoille. Sitten hän laskeutui ojaan, tonki maata muutamien metrien pituudelta potkien syrjään ojan pohjalla olevat kivet.

Rotha rupesi hengittämään yhä kiivaammin.

Rouva Garth kumartui tarkastamaan erästä suurta tien vieressä lepäävää kiveä. Sitten hän otti maasta pienemmän kiven ja rupesi sillä hankaamaan suurempaa kuin hän olisi halunnut poistaa siitä jonkun naarmun tahi pilkun.

Rotha oli nyt aivan varma asiastaan.

Rouva Garth seisoi juuri sillä paikalla, jossa rikos sanottiin tehdyn. Salaisuus oli siis tämän naisen ja hänen poikansa hallussa. Sitä oli Rotha juuri epäillytkin.

Rotha kuuli oman sydämensä sykinnän. Hän hyökkäsi yhdellä hyppäyksellä piilostaan pensaan takaa tielle. Sitten hän alkoi perääntyä.

Päivä oli kylmä mutta sateeton, ja rouva Garth kuuli Rothan askeleet. Hän jatkoi matkaansa kuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta Rotha ajatteli isäänsä ja Ralphia, jotka oli viattomina tuomittu kuolemaan. Totuus, joka voisi vapauttaa heidät, lepäsi valheen muodostamme pohjasakkoineen tämän naisen sydämen pohjalla. Mutta sen oli tultava sieltä esille, siinä ei auttaisi mikään!

Kun rouva Garth pääsi sillalle, sulki Rotha äkkiä häneltä tien. Nainen säpsähti hieman ja nauroi sitten väkinäisesti.

"Siunatkoon, tyttö; sinähän käyttäydyt kuin aave syöksyessäsi esiin noin."

"Ja te teette toisista aaveita." Sitten varoittamatta toista ollenkaan Rotha katsoi häntä silmiin ja sanoi: "Kuka tappoi James Wilsonin? Sanokaa se minulle heti!"

Rouva Garth hätkähti ja näytti hetkisen hämmentyneeltä.

"Sanokaa minulle, nainen; sanokaa minulle, kuka tappoi hänet tuolla, missä te tongitte maata piilottaaksenne viimeisetkin jäljet taistelusta?"

"Mene kysymään sitä isältäsi", sanoi rouva Garth tointuen. Sitten hän lisäsi nauraen ivallisesti: "Mutta sinun pitää kiiruhtaa, sillä muuten hän ei ehdi kertoa sitä enää sinulle tässä maailmassa."

"Ette voi ilmaista sitä minulle tulevassakaan. Nainen, nainen", huusi Rotha muuttuneella äänellä, "ettekö tunne minkäänlaista sääliä? Tiedän, ettei teillä ole sydäntä, mutta voitteko kädet ristissä katsella kahden sellaisen viattoman ihmisen kuolemaa, jotka eivät milloinkaan ole tehneet teille mitään pahaa?"

Rotha tarttui tuskissaan rouva Garthin hameeseen.

"Teilläkinhän on poika. Ajatelkaa, jos hän viattomana olisi joutunut samanlaiseen asemaan kuin hekin."

Rotha oli polvistunut tielle päästämättä irti rouva Garthin hameesta.

"Mitä tämä kaikki minuun kuuluu, tyttö? Päästä minut irti, letukka, kuuletko! Etkö tottele? Mitä minä tietäisin Wilsonista -- en niin mitään."

"Nyt te valehtelette", huusi Rotha hypäten seisoalleen. "Mitä teillä oli tekemistä hänen huoneessaan Fornsidessä?"

"Mitäkö? Hain ehkä sieltä vain oivallista isääsi. Päästä minut irti, letukka, tahi minä näytän sinulle --"

Rotha päästi naisen hameen irti ja tarttui häntä hartioihin. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli tämä hento kalpea tyttö painanut voimakkaan naisen polvilleen. He olivat aivan sillan kaiteen vieressä, joka oli vain muutamien tuumien korkuinen.

"Niin totta kuin Jumala on taivaassa", huusi Rotha huohottaen ja leimuavin silmin, "heitän teidät tuonne virtaan, jos uskallatte toistaa vielä tämän valheen. Nainen, sanokaa minulle totuus! Peruuttakaa valheenne, jotka kauhistavat kadotettujen sieluja helvetissä."

"Päästä minut! Vai et sinä halua. No, silloin pakotan sinut siihen heti."

Taistelu oli lyhyt. Tyttö lensi syrjään tielle.

Rouva Garth nousi polvistuneesta asennostaan hymyillen katkerasti.

"Olen aivan varma siitä, ettet ole halukas piankaan uudistamaan koettasi", sanoi hän lähtien kävelemään. "Mene Doomsdaleen, tyttöseni, ja uudista kysymyksesi siellä. Olen juuri tulossa sieltä, sanon sen sinulle."

Myöhään samana iltana, kun aurinko hitaasti laski pajan taakse, kiiruhti Rotha Fornsiden tuvasta kotiinsa Shoulthwaiteen. Hänellä oli pinkallinen papereita nuttunsa alla ja hänen kasvonsa loistivat toivosta.

Johtolanka oli löydetty.

XLV.

TUOMITUT DOOMSDALESSÄ.

Kun Ralph Simin kanssa saapui Carlisleen ja antautui sheriffille, Wilfrey Lawsonille, vietiin hänet heti oikeuteen ja lyhyen kuulustelun jälkeen päätettiin, että hän saisi odottaa juttunsa tutkimista ensi käräjiin. Sitten hänet vietiin yleiseen vankilaan, joka oli sijoitettu Mustain Veljesten luostarin raunioihin. Hänelle määrätyssä kopissa oli jo entuudestaan muudan mies ja nainen. Huone oli hyvin pieni ja sinne päästiin pihalta lyhyitä portaita pitkin. Se oli hyvin vastenmielinen niille parille aistille, joihin se voi vaikuttaa -- kylmä ja kostea. Viereinen koppikin, josta sinne tultiin, oli samanlainen, ja molempien koppien ovet olivat hyvin kapeat, niissä ei ollut ilmanvaihtamiseksi tirkistysreikääkään ja ne olivat kovasti raudoitetut ja varustetut parilla lukolla. Lattiana oli paljas maa eikä siellä ollut muuta kalustoa kuin vankien mukanaan tuomia esineitä. Pienestä ikkunasta katon rajassa tunkeutui huoneeseen valoa ja ilmaa, ja siitä poistuivat myös kaikki epäterveelliset kaasut.

Vangit olivat omissa eväissään. Seitsemästä shillingistä viikossa suostui muudan alivartija hankkimaan Ralphille ruokaa ja lainaamaan hänelle patjan. Hänen onnettomuustoverinsa tässä kurjassa paikassa olivat kurjia ihmisiä, joita epäiltiin erään raa'an ja luonnottoman murhan tekijöiksi. Nainen oli ollut miehen rakastajatar ja murhattu oli naisen mies. He olivat jo monta kertaa olleet kuulusteltavina ja vaikka ei kukaan epäillytkään heidän rikostaan, oli heidät tuotu takaisin vankilaan odottamaan ratkaisevampia ja selvempiä todistuksia. Kuinka voimakas heidän rikollinen intohimonsa ennen lienee ollutkaan, heidän sulkemisensa yhdessä tähän kurjaan koppiin oli muuttanut sen molemminpuoliseksi halveksimiseksi. Näiden ahtaiden seinien sisällä ei heistä kumpikaan näyttänyt sietävän toisen pienintäkään kosketusta. He katsoa tuijottivat toisiinsa heikossa valossa kuin aaveet ja öisin nukkuivat he olkikuvoillaan niin kaukana toisistaan kuin suinkin toinen toisella toinen toisella puolen huonetta. Nämä oljet, joita he köyhyydessään olivat jo käyttäneet viikkoja, jopa kuukausiakin, olivat ruvenneet mätänemään ja olivat nyt likaisia ja kosteita.

Sellaisessa paikassa ja seurassa oli Ralph viettänyt ne seitsemän päivää antautumisensa jälkeen, jotka kuluivat, ennenkuin häntä ruvettiin kuulustelemaan maanpetoksesta.

Pieni ikkuna oli kadulle päin ja kerran tahi pari päivässä tuli Simeon Stagg, joka oli saanut selville, missä Ralphia säilytetään, vaihtamaan muutamia sanoja hänen kanssaan lohduttaakseen siten ystäväänsä. Mutta miesraukan surullisten kasvojen päivittäinen näkeminen ei suonut Ralphille suurtakaan lohtua, ellei ehkä Ralphin omat tyynemmät kasvot ja iloisempi ääni tehneet jotakin lohduttajan oman mielen rauhoittamiseksi.

Vaikka nuo toiset onnettomat pahantekijät saivat kävellä tunnin joka päivä vankilan suurella, pihalla ei Ralphille suotu samaa oikeutta, sillä häntä säilytettiin niin kovassa vankeudessa, ettei hänelle suotu pesuvettäkään, paitsi sinä aamuna, jolloin hänet vietiin oikeuden kuulusteltavaksi.

Esiintyessään ensi kerran tuomariensa edessä oli tämä valtiovanki, joka oli vapaaehtoisesti antaunut monen onnistumattoman kiinniottamiskokeen jälkeen, kovissa käsi- ja jalkaraudoissa. Kun hänen juttunsa lykättiin, vietiin hänet takaisin samaan koppiin, jonka hän ennenkin oli jakanut muiden kanssa; mutta ehkä senvuoksi, ettei hän enää voinut sietää entisiä tovereitaan, tahi siksi, että kopin inhoittava ilma tuntui hänestä vieläkin vastenmielisemmältä kuin täyteen ahtautuneen oikeussalin verraten raikas ilma, hän päätti, ettei hän siedä tätä paikkaa enää. Hän pyysi lupaa saada kirjoittaa kaupungin maaherralle, mutta hänen pyyntöönsä ei suostuttu. Silloin huusi hän Simille kadulle ja hankki Simin avulla kuvollisen olkia ja kynttilän. Nämä puhtaat ja tuoksuvat oljet vaihtoi hän niihin, joita hänen onnettomuustoverinsa olivat käyttäneet vuoteenaan. Sitten kooten mädänneet oljet yhteen kasaan keskelle lattiaa hän pisti kynttilästä tulen niihin polttaen ne poroksi. Sen hän teki osaksi puhdistaakseen inhoittavan ilman, joka oli niin raskasta ja kosteata, että se muodosti seinille suuria vesipisaroita, osaksi herättääkseen hitaan vankilanjohtajan huomiota, jonka huoneet olivat kuulemma juuri Ralphin kopin yläpuolella. Yrityksen ensi tarkoitus epäonnistui, sillä homehtuneet oljet aiheuttivat yhtä paljon katkua kuin tuli sitä karkoitti, mutta viime osa onnistui täydellisesti. Savu tunkeutui nimittäin sellaisiin paikkoihinkin, joihin eivät kopin tavalliset höyryt päässeet.

Ralph muutettiin heti viereiseen huoneeseen. Mutta asunnon parantamisesta häntä rangaistiin epäsuorasti. Sim-raukka oli vääntänyt muutaman ikkunanraudan sijoiltaan työntäessään olkia Ralphille, ja senvuoksi Sim vangittiin ja häntä syytettiin vankilaan tunkeutumisesta. Neljä päivää myöhemmin hylättiin tämä mitätön veruke, kuten tiedämme, vakavamman syytöksen tieltä. Ralphin uusi asunto oli valoisampi ja lämpimämpi kuin vanhempi eikä siinä ollut muita vankeja. Siellä hän vietti toisen viikon vankeudestaan. Tämän kopin kiviseinät herättivät surullista mielenkiintoa. Niiden saavutettavissa oleva tuuman levyinenkään ala oli piirretty täyteen ihmisten, lintujen ja muiden eläinten kuvia, joita entiset vangit olivat luultavasti kaivertaneet niihin aikansa kuluksi.

Tässä asunnossa oli elämä ainakin siedettävää, mutta sen paikan mukavuuksista ei Ralphin suotu nauttia pitkää aikaa.

Sittenkuin murhaajien kuulustelu oli päättynyt kuolemantuomioon, vietiin Ralph ja Sim oikeudesta takaisin ei siihen samaan yleiseen vankilaan, josta he olivat tulleet, vaan linnaan, jossa heidät sijoitettiin vankitornin alle epäterveelliseen tyrmään. Sitä nimitettiin yleisesti Doomsdaleksi, ja se oli todellakin oikea "jokaisen rikoksen ja taudin pesäpaikka". Moni laiha ja keltaisenkalpea vanki oli, niin ainakin sanottiin, tuonut mukanaan sen löyhkäävältä lattialta oikeussaliin sellaisen katkun, että hän siten oli voinut kostaa syyttäjilleen. Muutamat vannoivat, ettei kukaan, joka kerran on joutunut sinne, pääse sieltä enää hengissä takaisin. Sinne päästäkseen täytyi jokaisen laskeutua ensin pitkiä kiertoportaita erääseen luolaan, joka oli hakattu kallioon linnan alle. Se oli kostea vedestä, jota tihkui lukemattomista halkeamista ja lattiasta, mihin se kokoutui niin suuriksi lammikoiksi, että jalka upposi niihin nilkkaa myöten.

Ralph oli tuskin sellainen mies, että hän olisi vastustelematta suostunut asumaan tällaisessa kauheassa luolassa. Hän pyysi vielä kerran päästä maaherran puheille, mutta häneltä kiellettiin se oikeus.

Koska heidät oli tuomittu kuolemaan, sallittiin Ralphin ja Simin olla joka päivä kuuntelemassa jumalanpalvelusta linnan kirkossa. Ensimmäisenä vankeutensa päivänä käytti Ralph hyväkseen tätä oikeutta. Mennessään kirkkoon linnanpihan poikki koetti hän lähestyä maaherran asuntoa, mutta vahti esti sen. Koko jumalanpalveluksen ajan odotti hän sopivaa tilaisuutta, mutta sellaista ei ilmestynyt. Jumalanpalveluksen loputtua, kun hän kävellen toverinsa rinnalla oli matkalla takaisin Doomsdaleen vahtien saattamana, näki hän virkapukuisen kappalaisen kulkevan pihan yli asuntoonsa. Silloin hän hetken mielijohteesta työnsi syrjään vartijat, laski kätensä papin olkapäälle pyytäen pappia pysähtymään ja kuuntelemaan häntä.

"Olemme kuolemaantuomittuja", sanoi hän, "ja jos laki pitää paikkansa, on meidän kuoltava kuuden päivän kuluttua, mutta me kuolemme paljon ennen sitä, jos meidän pitää asua tuossa maanpäällisessä helvetissä."

Pappi katsoa tuijotti Ralphiin yhtä hämmästyneenä kuin peloissaankin.

"Viekää hänet pois", huusi hän hermostuneesti vahdille, joka jälleen oli saanut vangin valtoihinsa.

"Olettehan evankeliumin julistaja", sanoi Ralph.

"Teidän palvelukseksenne", vastasi pappi teeskennellyn nöyrästi.

"Minun palveluksekseni, todellakin", sanoi Ralph; "minun palveluksekseni Jumalan edessä, mutta varokaa itseänne tekopyhyydeltä. Olette kristitty pappi ja luette raamatustanne miehestä, joka heitettiin leijonain luolaan, ja niistä kolmesta miehestä, jotka heitettiin tuliseen pätsiin. Mutta onko mikään leijonain luola ollut milloinkaan niin vaarallinen kuin tuo, jonka myrkyllisessä ilmassa ei mikään tuli voi palaa?"

"Hän on hullu", huusi pappi juosten sivulle, "katsokaa vain hänen silmiään."

Vahti teki hyödyttömiä kokeita viedäkseen Ralphin pois, mutta hän huusi jälleen niin kovasti, että linnanpiha kajahteli:

"Olette kristitty pappi ja teidän Herranne lähetti opetuslapsensa maailmaan rahoitta ja laukutta, mutta te elätte täällä ylellisyydessä meidän muiden nääntyessä kurjuuteen. Muistakaa se, ihminen, muistakaa se! Tilinteon päivä on tullut niin totta kuin sama Jumala on meidän kaikkien yläpuolellamme!"

"Mies on hullu ja murhanhimoinen", huusi pelästynyt pappi. "Viekää hänet pois!"

Ja odottamatta käskynsä täyttämistä hävisi ihka uuden tahrattoman virkapuvun kantaja muutamaan linnan sivurakennukseen.

Tämä tavaton välikohtaus olisi voinut pahentaa vankien kohtelua yhä enemmän, mutta sillä olikin aivan vastakkainen vaikutus, sillä vielä samana tuntina muutettiin Ralph ja Sim Doomsdalestä erääseen tornin huippukerroksen huoneeseen.

Heidän uusi asuntonsa oli kaikissa suhteissa entistä mukavampi. Siinä ei ollut uunia ja sillä oli se epäilyttävä etu, että melkein kaikki savu alemmista kerroksista tunkeutui sinne. Nämä paksut pilvet haihtuivat osaksi muutamasta reiästä seinässä, josta kivi oli irroitettu. Sama aukko palveli vielä toista vähemmän toivottavaa tarkoitusta päästämällä huoneeseen esteettömästi tuulta ja sadetta.

Siellä vietettiin seuraavat päivät. Niitä ei ollut monta ja ne olivat lyhyitä. Ei itse Doomsdalekään olisi voinut pitentää niitä.

Pitkä takkuinen tukka kampaamattomana ohimoilla istui Sim tuntikausia ikkunan alla matalalla lavitsalla huutaen aina silloin tällöin, ettei Jumala sallisi heidän kuolla.

XLVI.

VYYHTI SELVIÄÄ.

Heidät tuomittiin kuolemaan torstaina ja tuomio tultaisiin panemaan toimeen seuraavana torstaina. Lauantai, sunnuntai ja maanantai kuluivat mitään sen tärkeämpää tapahtumatta. Tiistaina avasi muudan vankilan virkailija heidän koppinsa oven ja sheriffi tuli huoneeseen. Ralph meni häntä vastaan, mutta Sim perääntyi yhä enemmän varjoon.

"Kuningas on vahvistanut tuomionne", sanoi sheriffi kaunistelematta.

"Tämänkö vain olette tullut kertomaan meille?" kysyi Ralph yhtä lyhyesti.

"Ray, emme tunne toisiamme kohtaan minkäänlaista myötätuntoisuutta eikä meidän senvuoksi tarvitse teeskennelläkään sellaista."

"Emme vihaakaan, ei ainakaan minun puoleltani", lisäsi Ralph.

"Minulla on hyvä todistus tunteistanne minua kohtaan", vastasi sheriffi; "viiden vuoden vankeus." Sitten heilauttaen kärsimättömästi kättään hän lisäsi:

"Mutta olkoon sen asian laita kuinka tahansa. Tulin puhumaan muista asioista."

Ja nojautuen muutamaan lavitsaan hän sanoi: "Istunnon loputtua torstaina viittasi tuomari Hide, joka koko ajan oli teille suosiollisempi kuin hänen laiselleen arvokkaalle henkilölle olisi oikein sopinutkaan, minulle, että seuraisin häntä etuhuoneeseen. Siellä selitti hän, että rangaistus voitaisiin ehkä kuninkaan armahduksen nojalla muuttaa elinkautiseksi vankeudeksi senvuoksi, että todistukset teitä vastaan ovat pääasiallisesti epäsuoria."

Ralphin kasvot vetäytyivät kylmään hymyyn. "Mutta tämä suuri armo, jota teidän ei pidä varmasti toivoa, ei ainakaan minun mielestäni, johtuu kokonaan siitä, tahdotteko tahi voitteko tyydyttävästi selittää, kuinka saitte haltuunne tuon asiakirjan, oman vangitsemismääräyksenne, joka löydettiin taskustanne. Kirjoittakaa uskottava kertomus, kuinka satuitte samaan haltuunne sen, niin voi tapahtua -- sanon, voi tapahtua -- että tämä tuomio herramme ja kuninkaamme armosta ja suosiosta muutetaan elinkautiseksi vankeudeksi."

Sim oli noussut seisoalleen nähtävästi hyvin kiihkoissaan.

Mutta Ralph pudisti tyynesti päätään.

"En halua enkä sitäpaitsi voikaan", sanoi hän painostavasti.

Sim vaipui jälleen istuimelleen. Sheriffin kasvojen hämmästynyt ilme muuttui nopeasti tyytyväisyydeksi ja rauhallisuudeksi.

"Tunnemme toisemme entuudestaan ja, kuten äsken jo sanoin, meidän välillämme ei ole puhettakaan minkäänlaisesta myötätuntoisuudesta", huomautti hän, "mutta minun syytäni ei se ole, että olette nyt täällä. Mutta siitäkin huolimatta osoittaa vastauksenne tähän jalomieliseen tarjoukseen liiankin selvästi, kuinka hyvin olette ansainnut nykyisen tilanne."

"Teiltä meni viisi päivää tämän -- tämän jalomielisen viestin tuomiseen meille, kuten sitä nimitätte", sanoi Ralph.

"Kuningas on nykyään Newcastlessa ja siellä on nyt tuomari Hidekin, josta te, jos olisitte ollut viaton, olisitte saanut innokkaan puolustajan. Sanon nyt teille jäähyväiset."

Sheriffi nousi ja kumartaen vangille naurettavan teeskennellyn kunnioittavasti ja ylpeästi meni ovelle.

"Odottakaa vähän", sanoi Ralph. "Sanoitte meidän tuntevan toisemme jo entuudestaan. Se on valhe. Tähän hetkeen asti ette ole milloinkaan tiennyt ettekä tule milloinkaan tietämäänkään, miksi seison tässä kuolemaan tuomittuna ja vielä kovemman kohtalon tuomitsemana syypääksi tämän viattoman miehenkin kuolemaan. Ette ole tuntenut minua milloinkaan ettekä itseännekään -- niin, ette milloinkaan. Mutta ennenkuin poistutte tästä huoneesta, pitää teidän oppia tuntemaan meidät molemmat. Istuutukaa."

"Minulla ei ole aikaa turhiin väittelyihin", sanoi sheriffi äreästi; mutta hän istuutui kuitenkin vankinsa pyynnöstä niin nöyrästi kuin heidän asemansa toisiinsa olisi ollut päinvastainen.

"Teillä on ollut tuo arpi otsassanne", sanoi Ralph, "aina siitä päivästä lähtien, josta nyt aion puhua."

"Tunnette kai sen hyvin", sanoi sheriffi katkerasti. "Teillä on aihetta siihen."

"Niin minulla onkin", vastasi Ralph.

Ja hetkisen kestäneen vaikenemisen jälkeen, minkä kuluessa hän koetti koota puoleksi unhotetun kertomuksen lankoja käsiinsä, hän jatkoi:

"Sanoitte minun syrjäyttäneen teidät kapteenin virasta. Ehkä tein niin ja ehkä en. Jumala saa tuomita välillämme. Menitte kuninkaallisten puolelle ja kuuluitte siihen joukkoon, joka oli juuri ottanut haltuunsa tämän linnan Parlamentin joukot piirittivät linnan eräänä päivänä kehoittaen teitä antautumaan. Mutta ainoaksi vastaukseksi käski kenraalinne ampua valkoista lippua. Se kaatui. Kuusi päivää makasimme juoksuhaudoissa ympärillänne. Sitten lähetitte sanansaattajan vakuuttamaan meille, että linnuejoukot ovat hyvin valmistautuneet piiritykseen, ja ilmoittamaan, ettei mikään voi taivuttaa teitä avaamaan porttejanne meille. Se oli valhe."

"Entä sitten?"

"Kenraalinne valehteli ja sekin mies joka toi meille kenraalinne viestin, oli valehtelija, mutta me lahjoimme hänet puhumaan totta."

"Vai alentuivat siis pyhätkin sellaiseen alhaiseen peliin."

"Hän vannoi päälliköllemme, että kaupungissa puhkeaa kapina, jos vain viivymme päivänkään vielä, ettei linnassanne ole suurempaa linnuetta kuin kourallinen ratsuväkeä ja pari raakaa harjautumatonta rykmenttiä, että niistäkin karkaa miehiä joka tunti ja että muutamissa komppanioissanne on vain parikymmentä miestä. Tämä tapahtui illalla ja meidän oli määrä lähteä sieltä seuraavana aamuna. Se määräys peruutettiin silloin. Lähettiläänne lähetettiin takaisin parikymmentä puntaa rikkaampana."

"Mitä tämä minuun koskee?" kysyi sheriffi.