Part 27

Ralph ei vastannut. Hän oli kääntynyt Simin puoleen ja katseli nyt häntä yhtä sääliväisesti kuin katuvaisestikin.

Paperi oli kulunut ja se oli nähtävästi ollut taitettuna kauan aikaa. Sen muudan nurkka oli hiiltynytkin, kuin se jossakin tilaisuudessa olisi nipin napin pelastunut liekeistä.

"Armolliset tuomarit", sanoi syyttäjä, "paperi on sama vangitsemismääräys, jonka murhattu Wilson toi mukanaan Carlislesta voidakseen viedä tyrmään vangin, joka pitää sitä nyt kädessään. Se on sama vangitsemismääräys, joka on ollut kateissa aina siitä yöstä asti, jolloin Wilson murhattiin; ja mistä luulette meidän sen löytäneen, armolliset tuomarit? Se löydettiin -- tiedätte, kuinka tyhmä viisainkin voi olla -- katsokaa, kuinka tyhmästi viekkainkin mies joskus menettelee, kuinka törkeitä erehdyksiä ovelimmatkin roistot tekevät -- se löydettiin tänä aamuna vastaaja Rayn vaatteista hänen nukkuessaan, muutamasta povitaskusta, joka oli ommeltu kiinni ja jota hyvin harvoin oli käytetty."

"Tämä on ratkaiseva todistus", sanoi tuomari Millet katsahtaen toveriinsa. "Tämän kuultuamme emme voi enää epäilläkään."

"Ehkä vanki voi selittää, kuinka hän on saanut asiakirjan haltuunsa", sanoi tuomari Hide.

"Niin, voitteko sanoa meille, kuinka saitte sen haltuunne?"

"En."

"Ettekö tahdo selittää oikeudelle mitään?"

"En."

"Todistaisiko vastauksenne rikoksenne?"

Ralph vaikeni.

Tähän hetkeen keskittyivät Ralphille vuosikausien vaivat. Hän voi kyllä sanoa, missä hän oli ollut murhayönä, mutta hänellä ei ollut muita todistajia kuin Sim. Hän ajatteli Robbie Andersonia -- miksi ei Robbie ollut täällä? Mutta ei, parasta olikin, että Robbie oli poissa, sillä hän voisi pelastaa Ralphin ilmaisemalla isän rikoksen. Ja mitkä todistukset olisivatkaan päteviä vangitsemismääräyksen selvää todistusta vastaan? Hän oli tallettanut tuota asiakirjaa toivoen epämääräisesti voivansa suojella sillä jotenkin Simiä, mutta täällä se oli kuin käärme heidän molempien povessa.

"Tämä vanhus tässä", hänen muuttunut äänensä hämmästytti kuulijoita, "tämä vanha mies tässä", sanoi hän viitaten vierellään seisovaan Simiin, "on yhtä viaton tähän murhaan kuin puhtain sielu Jumalan istuimen edessä."

"Entä te itse?"

"Mitä minuun taasen tulee, mitä minuun tulee", lisäsi hän taistellen mielenliikutustaan vastaan, mikä uhkasi tukahduttaa hänet, "olen viaton ja puhdas hänen edessään, joka tutkii kaikkien sydämet. Olen kauan itkien rukoillut armoa häneltä, jonka edessä me olemme vain tomua ja tuhkaa."

"Viekää jumalanpilkkaaja pois!" huusi tuomari Millet. "Tiedättekö, missä olette, ihminen? Olette kristittyjen ihmisten seurassa. Uskallatteko vedota Jumalaan, että hän vapauttaa teidät hirveiden rikostenne seurauksista?"

Yleisö yhtyi tuomarin sanoihin metelöiden hirveästi. He olivat samoja ihmisiä, jotka olivat hurranneet hänelle viikko sitten.

Sim kyyristyi nurkkaansa ja hautasi laihat sormensa pitkään tukkaansa.

Ralph katseli tyynesti ympärilleen. Hän ei saanut menettää malttiaan nyt. Oli muudan keino, minkä avulla hän olisi voinut muuttaa tämän metelin voimakkaiksi suosionosoituksiksi, mutta siihen keinoon hän ei aikonut turvautua. Hän olisi voinut vapauttaa itsensä todistamalla kuolleen isänsä rikolliseksi, mutta sitä hän ei milloinkaan aikonut tehdä. Ja eikö hän ollut tullutkin tänne kuolemaan? Eikö hän juuri ajatuksissaan ollut suunnitellut sellaista hyvitystä? Se oli oikein, se oli oikein ja parempaa ratkaisua ei ollut. Mutta kuinka Simille kävisi? Joutuisiko hän syylliseksi Siminkin kuolemaan? "Tämä vanha miesraukka", toisti hän sitten kun yleisö oli vaiennut, "on viaton."

Sim olisi noussut, mutta Ralph arvasi hänen tarkoituksensa ja painoi hänet takaisin tuolille. Samalla nähtiin Willy Rayn tunkeutuvan joukon läpi todistajin paikalle. Ralph ymmärsi hänenkin tarkoituksensa ja pysähdytti hänet katseellaan. Willy seisoi kuin kivettynyt. Hän käsitti, että vain toinen noista kahdesta oli murhaaja, Ralph tahi hänen isänsä.

"Älkäämme erotko toisistamme", kuiskasi Sim, ja seuraavassa silmänräpäyksessä teki tuomari Millet yhteenvedon kaikesta, mikä oli näytetty toteen. Hän ei tuhlaillut sanoja, naisen Rushtonin todistus ja löydetty vangitsemismääräys riittivät. Asia oli selvä kuin päivä. Valamiehistön ei tarvinnut edes poistua paikoiltaan neuvottelemaan.

Ja totellen tuomaria julisti valamiehistö molemmat vangit syyllisiksi. Muudan oikeudenpalvelija vaati hiljaisuutta ja hirveä kuolemantuomio julistettiin.

Huomattiin tuomari Hiden mumisevan jotakin "vetoamisesta korkeampaan oikeuteen", ja noustessaan viittaavan sheriffiä seuraamaan häntä.

XLIII.

RAKKAUDEN ESINE VIHDOINKIN SELVILLÄ.

Varhain seuraavana aamuna palasi Willy Ray takaisin Shoulthwaiteen läpimärkänä päästä jalkoihin asti ja suunnattomasti väsyneenä. Hän oli ratsastanut kovasti Carlislesta, mutta siitä huolimatta oli pari vastenmielistä vierasta ainoastaan puolentunnin matkan päässä hänestä.

"Kotona jälleen", sanoi hän alakuloisesti heittäen ratsupiiskan menemään tullessaan keittiöön, "vaikka tätä ei enää voida sanoakaan kodiksi."

Rotha koetti puhua. "Ralph, missä hän on? Onko hänkin matkalla kotiin?" Nämä kysymykset olivat hänen huulillaan, mutta hänen kurkkuaan kuristi niin, ettei hän saanut sanaakaan suustaan.

"Ralph on kuollut mies", sanoi Willy teeskennellyn tyynesti vetäessään pitkävartisia saappaitaan jaloistaan.

Rotha peräytyi askeleen. Willy katsahti häneen.

"Ainakin melkein kuin kuollut", lisäsi hän huomattuaan Rothan ymmärtäneen hänen sanansa liian kirjaimellisesti. "Niin no, nyt se on ohi; se on ohi ja antakoon Jumala sinulle anteeksi, tyttö, jos olet jotenkin ollut osallinen siihen."

Willy sanoi tämän äänellä kuin hän olisi alistunut vääryyteen ja koettanut vakuuttaa itselleen, että hän on antanut sen anteeksi.

"Etkö voisi antaa minulle jotakin syötävää?" kysyi hän hetkisen kuluttua.

"Eikö sinulla ole minulle muuta sanottavaa?" kysyi Rotha niin käheällä äänellä, että se kuulosti korpin raakkumiselta.

Willy katsahti häneen jälleen. Hän tunsi äkkiä ohimeneviä omantunnontuskia.

"Unhotin isäsi kokonaan, Rotha. Hänen asiansa ovat yhtä huonosti kuin Ralphinkin."

Sitten hän kertoi Rothalle kaikki, kertoi kaiken niin yksinkertaisilla sanoilla kuin hän luuli parhaiten sopivan Rothan vaatimattomalle luonteelle; kertoi hänelle molemmista kuulusteluista ja lopullisesta tuomiosta ja neuvoi häntä kantamaan surunsa niin rohkeasti kuin hän vain voi.

"Kaikki on ohi viikon kuluttua", sanoi hän lopettaen selostuksensa. "Ja Jumala yksin tietää, mitä sitten tapahtuu."

Rotha seisoi mykkänä tajuttoman sairaan tuolin vieressä tuhkanharmain kasvoin ja ristiin puristunein käsin.

"Tämä kai tuntuu sinusta hyvin kovalta, Rotha, sillä sinä näytit pitävän isästäsi kaikesta huolimatta."

Tyttö vaikeni. Sitten Willyn myötämielisyys, mikä parina minuuttina oli ollut yhtä epäitsekästä kuin lyhytnäköistäkin, kohdistui jälleen hänen omiin huoliinsa.

"Voin tuskin moittia sinua teoistasi", sanoi hän; "niin, voin tuskin tehdä sitä ajateltuani asiaa tarkemmin. Hän ei ollut sinun veljesi, vaan minun. Sinä et ymmärtänyt mitään veljen rakkaudesta, niin, kuinka sinä olisit voinut käsittääkään sitä?"

"Mitä on veljen rakkaus?" sanoi Rotha.

Willy säpsähti kuullessaan hänen kummallisen äänensä.

"Mitä on maailmallinen veljenrakkaus verrattuna sellaiseen rakkauteen kuin minun?"

Ja mennen avoimin lasimaisin silmin Willyn luo hän tarttui hermostuneesti Willyn käsivarteen ja sanoi: "Minä rakastin häntä."

Willy katsoi ihmetellen häneen.

"Niin, rakastin häntä! Puhut rakkaudestasi, mutta se on vain kuin tippa siihen rakkauden mereen verrattuna, millä minä häntä lemmin, kuin pieni hiekkajyvänen sydämeni suureen rakkauden hiekka-aavikkoon verrattuna, joka ei milloinkaan enää tule kukkia kasvamaan."

"Rotha!" huudahti Willy hämmästyneenä.

"Sinun rakkautesi! Katso vain minuun kuoleman siipien suojasta nyt, kun en enää milloinkaan voi toivoa saavani häntä omakseni; nyt tunnustan sinulle suoraan rakastavani häntä."

"Rotha!" toisti Willy nousten seisoalleen.

"Ja minä tulen rakastamaan häntä vielä silloinkin, kun ruoho kasvaa hänen haudallaan tahi minun tahi meidän molempien."

"Rakastatko häntä niin suuresti?"

"Rakastan häntä viime veritippaani asti, elämäni viime hetkeen saakka, kunnes kuolema laskee kylmän kätensä sydämelleni, kunnes kerran kohtaamme toisemme taivaassa, missä kaikki on rakkautta iankaikkisesta iankaikkiseen; sanon sinulle, että rakastan ja tulen aina rakastamaan häntä niin totta kuin Jumala on todistajani."

Nuori tyttö aivan hehkui kiihkosta. Hänen kasvonsa värähtelivät mielenliikutuksesta ja hänen taivaaseen kohdistuneet silmänsä eivät olleet sen enemmän täynnä innoitusta kuin kyyneliäkään.

Willy vaipui takaisin istuimelleen ollen melkein peloissaan.

"Olkoon niin, Rotha", sanoi hän hetkisen kuluttua. "Mutta Ralph on tuomittu. Rakkautesi on hedelmätön, sillä se tulee liian myöhään. Muista, mitä kerran sanoit, että kuolema saavuttaa meidät kaikki."

"Mutta on olemassa jotakin kuolemaakin korkeampaa ja voimakkaampaa", huudahti Rotha, "sillä muuten on taivas valhetta ja Jumala itse paljasta ivaa. Ei, he eivät tule kuolemaan, sillä he ovat viattomia."

"Viattomuus on heikko kilpi kuolemaa vastaan. Murhaa ei tehnyt kumpikaan, ei isä eikä Ralph", vastasi Willy, "enkä itseni vuoksi välitäkään, kuka on syyllinen."

Sitten tyynnyttyään toisti hän uudestaan Rothalle nuoren naisen, Rushtonin, todistuksen, naisen, jolle Rotha ja Sim olivat suoneet yösijan Fornsidessä.

"Muistatko varmasti hänen sanoneen, että se tapahtui viidenkymmenen kyynärän päässä sillasta pohjoiseen päin?" keskeytti Rotha.

"Muistan", vastasi Willy; "Ralph kiinnitti kyllä tuomarien huomion siihen seikkaan, mutta he sivuuttivat sen halveksien."

"Robbie Anderson", ajatteli Rotha. "Mitähän Robbie tietää tästä, koska hän alituisesti toistaa sitä houratessaan? Hän tietää varmasti jotakin. Juoksen kysymään häneltä heti."

Mutta juuri silloin sheriffin kaksi apulaista saapui jälleen Shoulthwaiteen. He ilmoittivat monella eri tavalla ystävällisesti ja tuttavallisesti, että heidän velvollisuuksiinsa kuului asettua sinne asumaan siihen asti, kunnes tuomio on saanut lain voiman ja jättänyt heidän tehtäväkseen takavarikoida rikoksellisen maatilan kruunulle.

"Kuulkaa, nuori neiti, opastakaa meidät huoneeseemme ja muistakaa valmistaa aamiaisemme heti. Voi taivas, olemme nälkäisiä kuin haukat."

"Olette tulleet tänne sellaisessa tarkoituksessakin, herrat", sanoi Rotha, "koska aiotte hävittää toisen kodin."

"Hauska kuvitelma, todellakin! Mutta teidän ei silti tarvitse mulkoilla meihin noin, teräväpäinen tyttöseni. Tulkaa nyt opastamaan meitä, mutta kävelkää hitaasti."

"Tämä sääreni ei ole vielä parantunut, paitsi arpea, sen jälkeen kuin onneton suuri veljenne kaasi minut kumoon vuorilla!"

"Hän ei ole minun veljeni."

"No sulhanen sitten. Nämä käytäväthän ovat pimeät kuin haudat."

"Toivoisin niiden olevan niin hiljaisia ja syviäkin kaikille, jotka kulkevat niitä pitkin."

"Kuulitko hänen sanojaan, Jonathan? Hauta, rauhallinen ja syvä, mutta silloinhan joutuisitte sinne meidän kanssamme, kaunis tyttöseni."

"Mitä sen olisi väliä? Tässä on huoneenne, herrat. Ehkä se kelpaa teille niin pitkäksi ajaksi, kunnes anastatte joka komeron."

"Älkää unhottako aamiaista", huusi pieni mies Rothan jälkeen. "Olemme nälkäisiä kuin, kuin --"

"Tuki suusi ja tule huoneeseen, David. Harjaa multa housuistasi ja anna tytön olla rauhassa."

"Millainen hävytön nuori letukka hän onkaan!" mumisi David.

Noin tunnin kuluttua kiiruhti Rotha niin nopeasti kuin suinkin Matthew Barnthwaiten taloa kohti toimitettuaan välttämättömimmät askareensa. Toiseen käteensä, jonka hän oli piilottanut nuttunsa alle, oli hän puristanut kovasti erään avainkimpun ja huulillaan toisteli hän naisen todistusta ja Robbien hourailemia sanoja: "Se tapahtui viisikymmentä kyynärää sillasta pohjoiseen päin."

Tämä oli hänen ainoa johtolankansa. Mitä hän voisikaan saada selville sen avulla?

XLIV.

LÖYDETTY JOHTOLANKA.

Tuntia ennen Rothan poistumista Shoulthwaitestä lepäili Robbie Anderson lavitsalla takan ääressä vanhan kutojan keittiössä. Matthew vaimoineen oli jossakin ulkona, mutta Liisa oli jalomielisesti ja rohkeasti suostunut täyttämään kaikki potilaan toiveet.

"Mihin kaikki tukkani on joutunut?" kysyi Robbie hämmästyneenä sivellen kädellään lyhyeksi leikattuja hiuksiaan.

Liisa nauroi veitikkamaisesti.

"Ehkä se on jäänyt viidenkymmenen kyynärän päähän sillan pohjoispuolelle", sanoi hän pää kallellaan.

Robbie katsoi häneen hyvin hämmästyneenä.

"Kuka on kertonut sen sinulle, Liisa?" kysyi hän.

"Kertonut minulle, mitä?"

"Mitäkö? Tuon juuri!" toisti Robbie yhtä hämärästi.

"Tyhmä poika! Etkö itse ole kertonut sitä meille enemmän kuin viisikymmentä kertaa?"

"Niin minä teinkin. Vai tein minä niin. Mitä sanonkaan? Milloin kerroin sen teille?"

Robbien silmät olivat pullistumaisillaan pois kuopistaan. Hänen kasvonsa, jotka eivät olleet punakat keskustelun alussakaan, kävivät nyt tuhkanharmaiksi.

Liisa alkoi valittaa.

"Miksi muutuit tuon näköiseksi?" kysyi hän.

"Näköiseksikö? Voi, voi, voi! Olen suuri roisto, en ollenkaan sen parempi. Älä ole milläsikään, tyttöseni."

Robbien silmien entinen ilme palasi ja hänen kasvonsa, jotka olivat äsken venyneet hyvin pitkiksi, muuttuivat jälleen luonnollisiksi.

Liisankin kasvot muuttuivat samanaikaisesti.

"Robbie, oletko antanut hänelle selkään -- tuolle Garthille?"

"Mitä?"

Hänen silmiensä ilme muuttui jälleen tuijottavaksi. Liisa pelästyi jälleen ja alkoi taasen hiljaa nyyhkyttää.

"En aikonut olla ilkeä sinulle, Liisa", sanoi Robbie lohduttavasti.

"Sinä osaat kyllä teeskennellä tahtoessasi jotakin", sanoi Liisa koettaen vapautua Robbien käsivarresta, jonka Robbie oli kietonut hänen vyötäreilleen. "Hän on kyllä vain toipilas", ajatteli Liisa, "mutta hän on ihmeellisen voimakas ja puristaa minut sopimattoman lähelle itseään. Mitä tässä taisteleminen hyödyttää?"

Robbie varasti suukkosen.

"Voi sinua, voi sinua onnetonta! Jos olisin tiennyt sinut niin ilkeäksi, en --"

"Suo minulle anteeksi, suo minulle anteeksi, tahi muuten en päästä sinua enää milloinkaan irti", huudahti Robbie.

"Etkö milloinkaan?" Liisa tunsi, että hänen pitää antaa anteeksi tälle tyrannille.

"Jos irroitat käsivartesi, lupaan koettaa."

"Liisa, kuinka paljon sinä oikeastaan rakastatkaan minua?" kysyi Robbie.

"Sanoitko jotakin?"

"En sinulle, vaan vanhalle ryppyiselle Beccalle: Kuinka paljon oikeastaan rakastatkaan minua?"

Robbien rakkaus oli kummallisesti matemaattista.

"Minäkö? Kuinka paljonko? Melkein niin paljon kuin voit tukkia silmääsi."

Robbie koetti näyttää hyvin pettyneeltä. Hän taivutti päätään, mutta katsoi viekkaasti kulmansa alta toisella silmällään, jota juuri oli käytetty hänen ystävättärensä rakkauden mittana.

Kun Liisa luuli päässeensä turviin Robbien silmien tulelta, pehmeni hänen teeskennelty vastenmielisyytensä ja hän katsoi hellästi Robbieen.

Mutta Robbie kohottikin päätään äkkiä. Pieni nainen oli kiinni. Mutta hän kosti koettamalla näyttää hyvin kylmän ylpeältä.

Mutta se ei auttanut ollenkaan. Robbie nauroi, riemuitsi ja laski leikkiä.

Tällä kriitillisellä hetkellä Matthew Brathwaite tuli tupaan.

Kutoja oli selvästi hyvin kuohuksissaan. Hän oli juuri väitellyt kveekarien kanssa armovalinnasta.

"Sivelin heidän tukkaansa väärälle päin", sanoi vanhus, "kysyessäni heiltä, miksi he kulkevat kylissä saarnaamassa, kun jo edeltäpäin on määrätty, kuka pelastetaan ja kuka joutuu helvettiin. 'Olette paholaisen lapsia', sanoi toinen. 'Ehkä olenkin', sanoin minä; 'en ole tiennytkään, että pirulla on sukulaisia, mutta jos asian laita on niin, olette silloin varmaankin hänen serkkunsa'."

Matthewista tuntui kovalta, että kveekarit siten häntä halveksivat hylättyään hänet ensin, sillä hän oli vuosikausia puolustanut heitä pastori Nicholas Stevensin ivaa vastaan.

"Mutta minä heistä viis välitän! Heidän joukossaan on viisi toista ja kuusi toista lajia", sanoi vanha filosoofi karkoittaen siten ikuisiksi ajoiksi kilpailevat uskonoppineet mielestään.

"Voi, Robbie, poikaseni", sanoi Matthew kuin muistaen jotakin. "John Jackson tapasi Willy Rayn, joka oli tulossa Carlislesta, ja voitko arvata, mitä siellä on tapahtunut?"

"Mitä sitten?" kysyi Robbie kalveten jälleen.

"Ralph Ray ja Sim Stagg on tuomittu kuolemaan vanhan Wilsonin murhasta."

Robbie hyppäsi seisoalleen.

"Taivas varjelkoon!"

"Älä nyt rupea saarnaamaan kuin kveekarit", sanoi Matthew.

Robbie oli ottanut takkinsa ja hattunsa.

"Mitä nyt? Mihin aiot lähteä?" kysyi Liisa.

"Lähteäkö? Minäkö?"

"Niin, mihin aiot lähteä? Olet liian heikko mennäksesi mihinkään. Kuumeesi uudistuisi vain jälleen."

Keveiden rattaiden kolinaa kuului tieltä. Reuben Thwaite ajoi tuvan ohi.

Robbie hyökkäsi ovelle huutaen hänelle:

"Matkustatteko myymään lankaa jälleen, Reuben?"

"Oikein arvattu", vastasi pieni mies.

"Ottakaa minut mukaanne?"

Ja Robbie kiipesi rattaille.

Matthewkin nousi ja meni tielle.

* * * * *

Miehet olivat tuskin ehtineet poistua, kun Rotha hengästyksissään saapui tupaan.

"Missä Robbie on?"

"Poistunut; hänen lähdöstään ei ole vielä kymmentä minuuttiakaan", vastasi Liisa nyyhkyttäen.

"Mihin sitten?"

"Tiedän tuskin sitä itsekään. Ehkä Penrithiin. Häntä ei voinut mikään pidättää. Kun isä tuli kotiin ja kertoi Carlislen tapahtumat, riensi hän pois välittämättä mistään. Hän matkusti sinne Reubenin rattailla."

"Mitä tietä?"

"Alempaa."

"Silloin en saa heitä enää kiinni", sanoi Rotha vaipuen masentuneena tuolille.

"Ja niin heikko kuin hän vielä oli. Nyt saa hän kuumeen jälleen, kuten sanoin hänelle, ja alkaa taasen toistaa tuota samaa --"

"Liisa", keskeytti Rotha, "sanoitko hänelle milloinkaan -- tarkoitan leikillä -- sanoitko hänelle milloinkaan, mitä hän on jutteli houriessaan?"

"En sitä, mitä hän puhui äidistään."

"Ei, ei, mutta jotakin muuta."

"Muistan kertoneeni hänelle, mitä hän alinomaa puhui tappelustaan Garthin kanssa."

"Etkö mitään muuta?"

"Odotahan nyt, kun muistelen, luulen kertoneeni hänelle, että hän aina houri jostakin, mikä tapahtui viisikymmentä kyynärää sillasta pohjoiseen päin ja jota todistaakseen hän oli valmis vannomaan, vannomaan Juma--"

"Mitä hän silloin sanoi?" kysyi Rotha kiihkeästi.

"Sanoiko? Hän ei sanonut mitään, katsoi vain minuun niin, että luulin hänen menneen sekaisin jälleen."

"Siinäkö kaikki?"

"Mikä kaikki, Rotha?"

"Kuulustelussa sanottiin, että Ralph -- se oli kaikki valhetta, muista se -- siellä sanottiin, että Wilson tapettiin viidenkymmenen kyynärän päässä sillasta pohjoiseen päin. Mutta hänen ruumiinsa löydettiin sillan eteläpuolelta yhtä pitkän matkan päässä siitä. Robbie tietää jotakin. Toivoin saavani sen selville, mutta ei mikään minulle enää onnistu, ei mikään!" Ja nousten äkkiä seisoalleen hän lisäsi: "Ehkä Robbie matkustikin Carlisleen. Minun on nyt pakko lähteä, Liisa."

Ja seuraavassa silmänräpäyksessä kiiruhti hän jo tietä ylöspäin.

* * * * *

Kulkiessaan suurta viertotietä kylän läpi kohtasi hän kveekarisaarnaajat, joita kuuntelemaan oli kokoutunut suuri joukko kyläläisiä. Karttaakseen heitä poikkesi hän eräälle harvoin kuljetulle tielle. Siellä muutaman portin takana piilossa muilta kuulijoilta, mutta voiden itse katsella heitä seisoi seppä Garth. Hän oli heittänyt nahkaesiliinansa toiselle olalleen. Oli juuri päivällistunnin aika. Hän ei ollut kuullut Rothan keveitä askelia Rothan lähestyessä häntä ja saapuessa vihdoin hänen viereensä. Seppä nojautui porttiin ja kuunteli tarkkaavaisesti. Hänen kasvonsa näyttivät sielukkaammilta ja lempeämmiltä kuin Rotha milloinkaan ennen oli huomannut.

Rotha pysähtyi ja näytti haluavan lähestyä seppää, mutta epäröi hetkisen. Kuuntelijat alkoivat veisata vaatimatonta kveekarivirttä, jossa puhuttiin anteeksiannosta ja rauhasta:

"Vaikka syntisi punaistakin punaisemmat oisi, hän luntakin valkoisemmiks' pesee ne taas."

Garth näytti liikutetulta. Hänen kovat kasvonsa pehmenivät, hänen huulensa liikkuivat ja hänen silmänsä olivat kosteat kyynelistä.

Kun virsi loppui, toisti hän säkeet kuiskaten.

"Kunpa väin voisi luottaa siihen!" mumisi hän kätkien kasvonsa käsiinsä.

Rotha meni lähemmäksi taputtaen häntä hartioihin.

"Herra Garth", sanoi hän.

Seppä säpsähti ja koetti olla näyttämättä liikutustaan. Oli olemassa vain yksi keino, millä hänen luontoisensa ja tapaisensa mies voi tehdä sen onnistuakseen jossakin määrin -- hän suuttui.

"Mitä haluatte?" tiuskaisi hän.

"Virsi oli hyvin kaunis", sanoi Rotha välittämättä hänen kysymyksestään.

"Ajatteletteko niin?" murahti seppä kääntäen pois päänsä.

"Kunpa vain voisimme luottaa siihen!" sanoi Rotha kuin hän olisi puhunut yhtä paljon itselleen kuin sepälle.

Garth kääntyi ja katsoi häneen ivallisesti.

Mutta tyttö näytti lempeältä kuin enkeli.

"Sitä minäkin tässä juuri ajattelin", mumisi seppä lyhyen vaitiolon jälkeen, mutta lisäsi sitten kovempaa ja hieman ärtyisästi:

"Luottaa mihin?"

"Että meille kaikille suodaan anteeksi, huolimatta synneistämme, että me kaikki vihdoin saamme anteeksi ja löydämme rauhan."

"Hm!"

"Se on hyvin kaunista -- uskonto on ihanaa, herra Garth."

Seppä koetti naurahtaa.

"Parasta on, että otatte pestin kveekareilta. Heillä ei varmasti olisi mitään naissaarnaajaa vastaan."

Rotha olisi tällä hetkellä antanut vuosia elämästään, jos hän vain olisi saanut tietää, mitä miehen sydämessä liikkui. Jos hän olisi löytänyt sieltä mädännäisyyttä, syntiä ja rikoksia, olisi hän kiittänyt Luojaa kuin taivaasta sataneesta mannasta.

Rotha puristi kätensä nutun alla kovemmin avainten ympärille ja tukahdutti vihansa.

"Ette ole oma itsenne tänään, herra Garth", sanoi hän.

"Sitä parempi", vastasi seppä ivallisesti nauraen. "Olen kuullut sanottavan vanhaa minääni hyvin ilkeäksi."

Mutta tuskin hän oli ehtinyt lausua nämä sanat, kun hän jälleen äkkiä kääntyi ja katsoi Rothaan kysyvästi. Hän oli muistanut erään äitinsä neuvon, mutta alussa tuntui hänestä aivan siltä kuin sanat olisivat olleet Rothan lausumat eivätkä hänen.

Tytön kasvot olivat lempeät kuin madonnan. "Ehkä olenkin hieman pois tolaltani tänään, en sitä kielläkään. Olen koko viime viikon ollut kuin pyörällä päästäni, tunnustan sen."

Rotha erkani hänestä minuutin kuluttua. Hän jatkoi matkaansa ottaen esille avaimet, joita hän oli säilyttänyt nuttunsa alla kädessään, ja alkoi katsella niitä.

Avainkimppu oli sama, jonka hän oli löytänyt Wilsonin arkun lukon suulta samana iltana, jolloin hän ja rouva Garth olivat pistäytyneet Fornsiden autiossa tuvassa. Kimpussa oli yhteensä parikymmentä avainta, mutta vain parissa niistä oli sellaisia merkkejä, että ne nykyään tahi usein olivat olleet käytännössä. Toisen renkaaseen oli hakattu karkeatekoinen risti, mutta toisen varren ympärille oli kiedottu vähän valkoista palttinaa. Muut avaimet olivat paksun ruosteen peitossa. Ja nyt tämä vilpitön tyttö enkelimäisine suloisine kasvoineen, joka tavallisissa oloissa oli arka kuin pieni viheriävarpunen, aikoi rakkauden voiman pakotuksesta tehdä jotakin, mitä moni tunteeton mies olisi kavahtanut.

Hän seurasi ratsutietä polun takana, joka vei Shoulthwaiteen, ja pysähtyi pajan vieressä sijaitsevan tuvan portille sillan vieressä. Epäröimättä hetkistäkään ja hilliten täydellisesti itsensä avasi hän portin ja käveli ovelle.

"Rouva Garth, oletteko siellä?" huusi hän.

Muudan nuori tyttö avasi oven. Hän oli erään naapurin tytär.

"Hän on poissa, Rotha; rouva Garth ei ole kotona", sanoi pieni tyttö.

"Poissako, Bessie?" sanoi Rotha astuen tupaan ja istuutuen. "Tiedätkö, mihin hän on mennyt?"

"En, mutta kuulin hänen sanovan äidille, että hän viipyy poissa kolme tahi neljä päivää."

"Vai hoidat sinä hänen talouttaan sillä aikaa", sanoi Rotha hajamielisesti katsellen kuitenkin samalla tarkkaavaisesti keittiön kaikkia esineitä. Hetkisen kuluttua käänsi hän jälleen katseensa pieneen taloudenhoitajattareen.

"Herranen aika, kuinka kaunis nauha sinun tukassasi onkaan, Bessie! Tiedätkö, se pukee sinua oikein hyvin. Siitä puuttuu vain pieni nauharuusu tuosta kohti, katsohan nyt."