Part 25

"Viisikymmentä askelta sillasta pohjoiseen päin. Se ei ollut unta -- pohjoiseen, sanon minä, pohjoiseen."

Hän vaipui hengästyneenä takaisin pieluksille, ja Rotha valmistautui poistumaan.

"Tuosta sukeltamisesta tämä kaikki johtuu, sitä meidän ei tarvitse epäilläkään", sanoi Matthew, "siitä ja väkijuomista. Muistan hänen isänsä. Hän oli aivan samanlainen, aivan samanlainen. Vanha Martha-raukka, hänellä oli kyllä tekemistä hoitaessaan isää ja poikaa. Ja molemmat ovat pohjaltaan miesten parhaita, kummatkin, poikaraukat."

Tärkeämpi asia kuin Matthew milloinkaan osasi aavistaakaan riippui nyt Robbien tajuttomuudesta, ja kun hän palasi tajuihinsa, oli onnettomuus jo tapahtunut.

XL.

GARTH JA KVEEKARIT.

Kun Rotha poistui kutojan asunnosta, kohtasi hän Liisan eteisessä.

"En voi muuta kuin nauraa noille uusille saarnaajille", sanoi hän käheästi. Hän käänsi pois päänsä kuivatakseen salaa kyyneleet silmistään saaliinsa, jonka hän oli kietonut ympärilleen. "Siellä he ovat, Punaisessa Leijonassa. Teen väärin nauraessani heille, mutta he ovat todellakin hyvin hullunkurisia."

Veruke oli niin ilmeinen, ettei se voinut olla kiinnittämättä Rothan huomiota puoleensa. Sanomatta sanaakaan kietoi hän käsivartensa Liisan ympärille ja suuteli häntä. Pidätetyt kyyneleet valuivat nyt avoimesti tytön poskille ja hän painoi itkien päänsä Rothan rinnalle. He erosivat vaieten ja Rotha käveli pientä ihmisryhmää kohti, joka oli kokoontunut tielle punertavaan auringonpaisteeseen melkein ravintolaa vastapäätä. Miehet olivat juuri noita "uusia saarnaajia", joista Liisa oli kertonut, samoja, joiden Robbien asunnon omistajatar oli väittänyt ennustaneen rutosta. Heitä oli kolme ja heidän ympärilleen oli kokoontunut miehiä, naisia ja lapsia. Muudan heistä, eräs pitkä laiha mies, jolla oli pitkä harmaa tukka ja hurjat silmät, puhui kimeimmällä äänellään. Toinen korosti hänen sanojaan äänekkäillä halleluja-huudoilla, ja kolmas vaipui polvilleen tielle ja rukoili kiihkeästi äänellä, joka kajahteli kylän kaduilla, joilla ei sinä päivänä näyttänyt olevan minkäänlaista liikettä. Ennenkuin rukous oikein loppuikaan, aloitettiin nopeatahtinen hengellinen laulu, jonka kuoro kuulosti hyvin iloiselta.

Sitten seurasi toinen kehoituspuhe. Se oli täynnä hirveitä ennustuksia. Maailma on aivan täynnä vihaa, kateutta, juoppoutta ja turhia huveja. Ihmiset ovat hylänneet valon, sen, jonka pitäisi valaista kaikkia heitä. Heidän mielensä on täynnä petosta ja turhamaisuutta. He luottavat pappeihin ja opettajiin, jotka ovat vain kiliseviä kulkusia. "Mutta Herra on lähellä!" huusi saarnaaja, "hän musertaa voimallaan vuoretkin tomuksi."

Nyt seurasi toinen virsi, vielä riemuitsevampi kuin äskeinen. Heidän kiihkonsa tarttui vähitellen useaan kuulijaan. Siellä oli vanhoja miehiä, joiden riutuneet kasvot kertoivat pitkästä taistelusta maailmaa vastaan, jossa he kuuluivat voitettujen luokkaan; ja vanhoja naisia, kiusautuneita ja väsyneitä ja valmiita vaipumaan unholaan sittenkuin heidän pitkä päivätyönsä on päättynyt; äitejä pienokaisineen ja lapsia, jotka eivät uskaltaneet liikkua minnekään heidän viereltään, sekä leikkiviä tyttöjä ja poikia, joilla oli vielä elämän koko taistelu edessään.

Yksinkertainen kveekarivirsi kertoi suuresta, rauhallisesta, kaukaisesta kodista, joka kuitenkin on niin lähellä.

Melu oli houkutellut vieraat Punaisesta Leijonasta tielle ja muutamat olivat tulleet hyvin lähelle saarnaajia. Pari kolme heistä oli jo aivan juovuksissa. Heidän joukossaan oli Garth, seppä. Hän nauroi hurjasti, huusi ja karjui jokaiselle kehoitukselle ja uudelle säkeelle. Kun saarnaajat huusivat halleluja, huusi hänkin toistaen sitä alituisesti sopivaan ja sopimattomaan aikaan, kunnes hänen äänensä sortui ja hiki valui virtanaan hänen punaisille kasvoilleen. Hänen juopuneet toverinsa yhtyivät alussa hänen koviin huutoihinsa. Kun muudan saarnaaja koroitti äänensä kiihkeään rukoukseen, huusi Garth yhä kovemmin kysyen, luuleeko mies, että Kaikkivaltias on kuuro.

Ihmiset alkoivat vapista kuunnellessaan sepän pilkkaa. Juopuneimmatkin hänen tovereistaan hiipivät pois hänen luotaan.

Saarnaaja mainitsi kerran jotakin niistä joukoista, jotka seuraavat heitä.

"Teillä on pullollinen viinaa jossakin", huusi Garth, "sen vuoksi ne seuraavat teitä."

Voimatta enää sietää tätä hirmuista epäsointua tunkeutui muudan noista kolmesta kveekarista -- hän oli pieni vilkassilmäinen, hermostunut mies -- joukon läpi sinne, missä Garth seisoi sen laidassa. Garth nojasi selkänsä ravintolan seinään ja nauroi hysteerisesti kveekarin varoitukselle: "Voi sinua ja sinun laisiasi, kun Jumalan rakkaus kääntyy pois teistä!"

Garth vastasi tähän niin ivallisesti ja Jumalaa pilkkaavasti, ettei hänen hirveitä sanojaan voida toistaa. Mutta hän uudisti ne huutaen ja kiljuen.

Kauhuissaan vaipui kveekari polvilleen sepän eteen ja mumisi melkein kuiskaten seuraavan rukouksen:

"Jumala suokoon, että ne seitsemän perkelettä, niin, seitsemän kertaa seitsemän perkelettä voitaisiin karkoittaa hänestä!"

Silloin Garthkin vaikeni hetkiseksi.

"Tunsin samanlaisen miehen kuin sinäkin olet, viisi vuotta sitten", sanoi kveekari. "Ja kuinka luulet hänen kuolleen?"

"Missä?" kysyi Garth nikotellen.

"Mutta hän pelastui vihdoin. Valo, jolla Kristus valaisee kaikkia ihmisiä, pelasti hänetkin."

"Missä?" toisti Garth kiroten kamalasti.

"Hirsipuussa. Hän oli tappanut oman isänsä ja --"

"Ole kirottu! Ole kirottu sekä maailmassa että helvetissä!"

Ihmiset, jotka olivat kokoontuneet heidän ympärilleen, tukkivat korvansa käsillään voidakseen päästä kuulemasta hirmuisia kirouksia. Garth, joka oli selvinnyt hieman hurjassa raivossaan, mikä ei enää ollut teeskenneltyä, vaan todellista, työnsi heidät syrjään ja poistui pitkin askelin muudatta takatietä.

Rothakin erosi joukosta ja lähti kävelemään Shoulthwaiteen päin. Noin viidenkymmenen askeleen päässä hänen edellään kävellä laahusti seppäkin pää painuksissa. Rothaa halutti ottaa hänet kiinni, vaikka hän olikin juovuksissa, puolihullu ja ehkä pirujen riivaamakin tällä hetkellä. Hän ei ymmärtänyt, mikä voima, ajatus tahi toivo pakotti hänet siihen. Hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut minkäänlaista kiintymystä tuohon mieheen, mutta nyt halusi hän kuitenkin puhutella häntä. Ah, kunpa hän vain olisi sen tehnyt! Ah, kunpa hän vain olisi sen tehnyt -- ei hänen vuokseen eikä hänen itsensäkään vuoksi -- mutta nyt, juuri nyt, kun jumalattomat sanat vielä polttivat hänen huuliaan.

Rotha juoksi pari askelta ja pysähtyi. Garth tallusteli vain äreänä eteenpäin. Hän ei kohottanut kertaakaan katsettaan taivaaseen.

Kun hän tuli kotiin, heittäytyi hän lavitsalle uunin eteen. Hän oli jo selvinnyt. Äiti oli nukkunut sunnuntai-iltapäiväuneensa lavitsalle keittiön toisella seinällä, mutta heräsi nyt pojan aiheuttamaan kolinaan. Seppä musersi muutamia turpeita turvetikulla ja potkaisi palaset tuleen.

"Mikä sinua nyt vaivaa?" kysyi rouva Garth avaten silmänsä ja haukotellen.

"Voisin kysyä pikemminkin, mikä sinulle on tullut", murahti Joe.

"Mitä nyt?"

"Myytkö omaa lihaa ja vertasi?" kysyi Joe.

"Myynkö mitä? Mitä tyhmyyksiä sinä nyt taasen jaarittelet, tuuliviiri? Joskus voitaisiin sinua luulla niin kylmäksi, ettei voikaan sula suussasi, mutta sitten taasen --"

"En ole sentään niin tyhmä kuin minä minua kohdellaan, äiti", keskeytti seppä.

"Olenhan sanonut sinulle ennenkin, että kuulut viisaiden aasien joukkoon. Mitä tarkoitit tuolla myynnilläsi?"

"Mielestäni sinun pitäisi tietää se, kun vieraat ihmiset voivat sanoa sen minulle jo kadulla."

Seppä vaipui synkkään äänettömyyteen katsoa tuijottaen vain tuleen.

"Ahaa, olet kai kuullut tuon miehen joutuneen Doomsdaleen, vai mitä?"

Joe murahti jotakin käsittämätöntä.

"Aion lähteä kuulemaan kuulustelua", jatkoi rouva Garth tyytyväisenä kehräten.

"Ehkä et haluaisi nähdä minua hänen sijassaan, äiti? Ah ei, et suinkaan."

"Sinä iankaikkinen lörpöttelevä tyhmeliini!" huusi rouva Garth nousten ja koventaen äänensä uhkaavaksi. "Missä olet ollut?"

Joe murahti jälleen jotakin kumartuen syvempään tulta kohti ja äidin jäntevä vartalo nojautui uhkaavasti hänen ylitseen.

XLI.

HEVOSEN HIRNUNTA.

Sumea aurinko oli laskemaisillaan sumukerroksen läpi. Rotha käveli nopeasti kujaa, joka johti tielle Mossin asuinrakennuksesta. Laddie, paimenkoira, joka Ralphin poistumisen jälkeen oli kiintynyt häneen, juoksi nyt hänen rinnallaan.

Hän oli matkalla Fornsideen, vaikka hänellä ei ollut sinne mitään asiaa. Willy Ray ei ollut vielä palannut. Rothan isä ei ollut vielä tullut takaisin pitkältä matkaltaan. Missähän Willy oli? Mihin oli hänen isänsä joutunut? Mikähän oikeastaan heitä viivyttikään poissa kotoa? Ja kuinka oli Ralphille käynyt, hänelle, joka niin sanoaksemme oli kuin kuoleman kidassa, jonne hän omin käsin oli lähettänyt hänet? Uskaltaisiko hän enää milloinkaan toivoa? Nämä samat kysymykset oli Rotha tehnyt itselleen jo satoja kertoja ja elänyt enemmän kuin viikon kestäneiden päivien ja öiden vastauksista tyhjät tunnit jollakin tavoin, hän ei itsekään tiennyt, kuinka.

Levottomuus jäyti hänen sieluaan uhaten polttaa sen piakkoin kuivaksi tuhaksi. Ja hän oli syntynyt naiseksi, heikoksi naiseksi, olennoksi, joka on määrätty istumaan kotona jalka rukinpolkimella sillä aikaa kuin hänen rakastamansa henkilöt olivat vaarassa ja menehtyivät muualla.

Rotha oli kokonaan muuttunut. Hän ei ollut enää sama hilpeä tyttönen, joka kerran oli voittanut vanhan jäykän Angus Rayn sydämen. Koettelemuksien koulussa hänestä oli tullut päättäväinen nainen. Melkein sellaisen tunteen kuin toivottomuuden ärsyttämänä oli hän nyt vaarallisempi kuin päättäväinen.

Hän oli toimittava kummallisia tekoja jonkun ajan kuluttua. Hänen aurinkoinen ja tyttömäinen viattomuutensakin oli häviämäisillään. Hän oli kehittymäisillään yhtä viekkaaksi kuin pelottomaksikin. Epäilettekö sitä? Mutta asettukaa vain hänen sijaansa. Ajatelkaa, mitä hän oli tehnyt ja miksi hän oli niin menetellyt; muistelkaa sen aiheuttamia seurauksia ja mitä siitä vieläkin seuraisi. Sitten tarkastelkaa omaa sydäntänne tahi pikemminkin jonkun toisen, että huomaisitte sitä nopeammin kaiken siellä piilevän totuuden ja vääryyden.

Sen jälkeen odottakaa, mitä seuraavat kuusi päivää tuovat mukanaan.

Fornsidessa sijaitsevaa tupaa ei ollut kukaan valinnut asunnokseen sen jälkeen kuin räätäli hylkäsi sen. Koko Wythburnissä oli tuskin niin köyhää ihmistä, että hän olisi halunnut valita tämän kurjan hökkelin kodikseen. Se oli yksikerroksinen rakennus, jonka julkipuoli oli pihalle päin. Eteiseen johtivat viisi- tahi kuusiaskelmaiset portaat pienestä kasvitarhasta alaspäin. Rakennuksessa oli kolme pientä matalaa huonetta, joissa oli kivilattiat. Kesäisin koristivat sen julkipuolta valkoiset ja punaiset fuksiat, mutta näin talvella peitti sen seiniä vain tummanvihreä muratti.

Yksinäisenä, synkkänä ja nykyisin kyläläisten taikauskoisen pelon tuomitsemana näytti pieni tupanen niin ränstyneeltä kuin salaman halkoma petäjä kukkulan laella.

Kun Rotha saapui rakennuksen läheisyyteen, pysähtyi hän epäröiden kuin hän ei olisi tiennyt, pitikö hänen mennä sisälle vai kääntyä takaisin. Hän seisoi pienellä portilla koiran juoksennellessa kasvitarhassa. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Laddie hyökännyt jo tupaan sisälle.

Kuinka sellainen voi olla mahdollista? Hänhän oli lukinnut oven. Avaimen oli hän piilottanut entiseen tapaansa sellaiseen paikkaan, jota eivät tienneet ketkään muut kuin hän ja hänen isänsä. Rotha kiiruhti portaille ja pisti kätensä syvälle olkiin, joilla eteinen oli katettu. Avain oli poissa. Ovi oli auki.

Ja nyt kuuli hän, paitsi koiran tassuttelemista, muutakin kolinaa huoneista.

Rotha painoi kädellään sydäntään. "Oliko mahdollista, että hänen isänsä oli palannut kotiin? Oliko hän täällä, täällä?"

Tyttö meni keittiöön. Silloin kuuli hän toisesta huoneesta kovan paukahduksen kuin jonkun arkun kansi olisi sulkeutunut. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului hameen kahinaa ja Rotha ja rouva Garth seisoivat vastakkain hämärässä huoneessa.

Rotha hämmästyi aivan sanattomaksi voimatta puhua mitään. Rouva Garth katseli häneen hetkisen niin pelästyneenä, ettei hänen kovissa kasvoissaan oltu milloinkaan nähty sellaista ilmettä.

Sitten hän tunkeutui Rothan ohi ja poistui.

"Pysähtykää!" huusi Rotha saaden takaisin tarmonsa.

Mutta nainen oli mennyt eikä tyttö lähtenyt ajamaan häntä takaa.

Rotha meni siihen huoneeseen, josta rouva Garth oli tullut. Se oli Wilsonin huone. Hänen arkkunsa, jota ei kukaan ollut tullut perimään, oli vielä siellä. Arkunkannen nopea lukitseminen oli aiheuttanut sen kolahduksen, jonka hän oli kuullut. Mutta se oli aina ollut huolellisesti lukittu. Rotha tarttui hermostunein sormin suureen munalukkoon, joka riippui arkun kannesta. Suuri avainkimppu riippui nyt siitä. Rotha ei tuntenut niitä. Kenenkähän ne olivat?

Arkku ei ollut lukossa, kansi oli vain painettu kiinni. Rotha kohotti sen auki vapisevin käsin. Arkussa oli kaikenlaisia vaatteita, mutta ne oli huolettomasti heitetty syrjään. Niiden alla oli papereita, paljon papereita hajallaan arkun pohjalla. Mitähän ne sisälsivät.

Ilta alkoi pimetä. Rotha muisti, ettei talossa ollut ainoatakaan kynttilää eikä yhdessäkään lampussa öljyä. Hän pisti kätensä arkkuun ottaakseen sieltä paperit ja viedäkseen ne mukanaan, mutta kun hän kosketti vainajan vaatteihin, peräytyi hän säpsähtäen. Kansi paukahti raskaasti kiinni.

Tytön jokainen jäsen alkoi vapista. Kuka tietää, eikö kuolleen sielu kummittele niissä paikoissa, jossa kuollut on elämänsä kuluessa asunut ja kuollut? Laupias taivas, hänhän oli Wilsonin huoneessa! Rotha horjui ulos lisäytyvässä pimeydessä tarttuen oveen mennessään. Kun hän jälleen tuli eteiseen, rupesi hän hakemaan ulko-oven avainta. Se oli lukossa. Tällä kertaa ottaisi hän sen mukaansa. Sitten hän muisti arkun lukosta riippuvat avaimet. Hänen pitää ottaa nekin mukaansa. Hän ei kysynyt, miksi. Mikä hyvä tahi paha voima pakottikaan tytön toimimaan?

Houkuteltuaan koiran luokseen hän meni rohkeasti tupaan jälleen ja sitten kerran vielä vainajan huoneeseen. Hän sijoitti munalukon paikoilleen, kiersi avainta lukossa, veti sen pois reiästä ja työnsi avainkimpun taskuunsa. Parin minuutin kuluttua oli hän jo viertotiellä kävellen Shoulthwaiteä kohti.

Hänen sydämessään sanoi jokin hänelle, että päivän tapahtumat olivat kohtalokkaita. Ja valon enkeli oli todella johdattanutkin häntä synkkään rakennukseen.

Aurinko oli laskenut. Höyryn kaltainen sumu ennusti yön tuloa. Haihtuva päivä peitti hänen poskensa ja kätensä tahmealla kosteudella.

Kun hän tuli Fornsiden tielle, käänsi hän katseensa pajaan. Tuolla se oli ja kirkkaanpunainen hehku tulesta, jonka kihisevä sydän oli valkohehkuinen, valaisi ilman sen ympärillä. Rotha kuuli palkeiden kumean puhkumisen ja kovat lyönnit alasimeen. Lukuunottamatta näitä ääniä oli kaikki hyvin rauhallista.

Millaista salaisuutta siellä asuva nainen säilyttikään? Rotha oli aivan varma siitä, että se koski hänen isäänsä, Ralphia, häntä itseään ja kaikkia hänen rakastamiasi henkilöitä. Nuori tyttö päätti, että tämä salaisuus kerran vielä riistettäisiin naisen sydämestä, olkoot seuraukset sitten millaiset tahansa.

Kuu yritteli heikosti hajoittaa muudatta pilviröykkiötä valaisten joskus taivaan kuin majakka meren. Kotimatkallaan sivuutti Rotha pari nuorukaista, jotka nauroivat kävellessään.

"Hyvää iltaa Rotha", sanoi nuori laaksolainen.

"Hyvää iltaa, kultaseni", sanoi hänen morsiamensa.

Rotha vastasi tervehdyksiin.

"Hän on hieno tyttö", kuiskasi nuorukainen.

"Onko hän mielestäsi? Hän on liian hidas minulle", vastasi hänen toverinsa. "Inhoan hitaita ihmisiä."

Tämän lyhyen keskeytyksen jälkeen alkoivat he laskea jälleen leikkiä ja ilakoida.

Kuu oli hajoittanut pilvet nyt.

Yöstä näytti tulevan aivan samanlainen, paitsi pakkasta ja tuulta, kuin sekin kohtalokas yö, jolloin Ralph ja Rotha tulivat yhdessä Punaisesta Leijonasta. Kuinka onnelliselta se yö oli silloin tuntunutkaan hänestä -- onnelliselta aina loppuun asti! Hän oli silloin laulanutkin kuutamossa. Mutta hänen laulunsa oli ollutkin totuudenmukaisempi kuin hän oli silloin aavistanutkaan, paljon totuudenmukaisempi:

"Tornissa siellä vain vartija astuu, vartija siellä vain vaeltelee."

Rotha palautti mieleensä vähitellen kaikki öisen kävelyn erikoiskohdat, kaikki Ralphin sanat ja hänen äänensä sävyn.

Hän oli sanonut Rothalle, että Rothan isä on syytön, vannoen tietävänsä sen.

Hän oli kysynyt Rothalta, rakastaako Rotha isäänsä, mihin Rotha oli vastannut: "Enemmän kuin ketään toista maailmassa."

Oliko se ollut totta, ehdottomasti totta? Rotha pysähtyi ja alkoi hypistellä muudatta pensaiden oksaa.

Kun hän oli kysynyt syytä Ralphin suruun, kun hän oli vihjaissut, että Ralph ehkä salaa jotakin, mikä tekisi tyhjäksi äskeisen hyvän uutisen aiheuttaman ilon niin mitä Ralph silloin oli sanonutkaan? Niin, Ralphhan oli sanonut hänelle, ettei mitään sellaista tule tapahtumaan, mikä turmelee hänen onnensa ja häiritsee hänen rakkauttaan. Oliko sekin ollut totta, ehdottomasti totta?

Ei ei, kumpikin vakuutus oli ollut valhetta; mutta petollisuus oli ollut Rothan alkuunpanema.

Hän rakastaa kyllä isäänsä, mutta ei enemmän kuin jotakin toista. Ja senjälkeiset tapahtumat olivat turmelleet hänen onnensa ja häirinneet hänen rakkauttaan. Kuka olikaan hänen rakkautensa esine, niin kuka?

Rotha pysähtyi jälleen kuin vetääkseen henkeään. Koko hänen sisimmäinen minänsä tuntui nousseen kapinaan. Se taisteli riistääkseen pois naamion, joka peitti sen omia kasvoja. Se ei sietänyt sitä enää.

Hän ajatteli kihlaustaan Willyn kanssa ja silloin häntä värisytti.

Hän jatkoi matkaansa, kunnes hän saapui samojen puiden varjoon, joiden juurelle Angus Ray oli kuollut. Siihen hän pysähtyi katsoen maahan. Hän voi melkein kuvitella näkevänsä kaiken samoin kuin silloin, jolloin he löysivät ruumiin.

Samalla alkoi koirakin nuuskia juuri sitä paikkaa. Tässä hänen jalkansa olivat luiskahtaneet; tässä oli Ralph nostanut hänet syliinsä, tässä taasen oli Ralph vetänyt häntä mukanaan ja tässä hän oli kuullut melua talosta.

Mutta mikä ääni tuo olikaan? Hevonenko siellä hirnui? Saman äänen olivat he silloinkin kuulleet. Hänen muistelmansa menneistä tapahtumista ja nykyinen todellisuus sekaantuivat nyt toisiinsa.

Vieläkö kerran? Ei, ei, tuo oli hirnuntaa, oikeaa hirnuntaa. Rotha kiiruhti eteenpäin. Koira oli jo laukannut pihaan. Hetkisen kuluttua haukkui se jo kiihkeästi. Silloin saapui Rothakin kartanolle.

Siellä seisoi vanha tamma aivan kuin ennenkin.

Oliko tämä unta? Oliko hän menettänyt järkensä? Rotha riensi lähemmäksi ja tarttui marhamintaan.

Ei, tämä oli todellisuutta. Hevonen oli Betsy.

Sen selässä ei ollut ruumisarkkua. Hihnat, joilla se oli ollut kiinni, riippuivat maassa.

Mutta hevonen oli kuitenkin entinen vanha tamma eikä mikään harhakuva.

Niin, Betsy oli tullut kotiin.

XLII.

TURMIOLLINEN TODISTAJA.

Paljon ennen sovittua määräaikaa, jolloin tuomarien piti kuulustella Ralph Raytä uudestaan, oli Carlislen torille kokoontunut ääretön ihmisjoukko, joka tunkeili vanhan raatihuoneen portaitten edustalla odottaen ovien avaamista. Kun tornikello löi kymmenen, käveli kolme miestä rakennuksen sisällä sijaitsevaa käytävää avatakseen sisäänkäytävän yleisölle.

"Minä melkein kadun sitä", sanoi muudan; "olette pakottanut minut siihen. En olisi milloinkaan ryhtynyt siihen kehoituksettanne."

"Tyhmyyksiä, ystäväni", kuiskasi toinen, "näittehän, kuinka se meni. Tuon toisen toimiessa tuomarina ja tämän viekkaan roiston seisoessa syytettyjen paikalla olivat kaikki mahdollisuudet melkein lopussa. Toiveemme ratkaisevan tuomion langettamisesta olivat hyvin vähäiset."

"Niitä ei ollut ollenkaan, mutta älkää vaivatko enää aivojanne sillä, herra Lawson", sanoi kolmas.

"Pieni räätäli on varma. Hänen todistuksensa ei voi vahingoittaa ketään."

"En ole niinkään varma siitä", vastasi ensimmäinen puhuja.

Ovi avattiin nyt ja nuo kolme miestä väistyivät syrjään päästääkseen ihmiset ohitseen. Ensimmäisten tulijoiden joukossa oli rouva Garth. Ilkeä vanha akka katsahti nopeasti ympärilleen, kun hän hyvin puettuna pakkasen varalta tuli sisään muiden joukossa. Hänen katseensa kohdistui erääseen niistä kolmesta miehestä, jotka seisoivat syrjässä. Hän tarkasteli miestä hetkisen hyvin tarkasti, mutta sitten kävi painostus hänen takanaan niin kovaksi, että hänen oli pakko mennä eteenpäin. Mutta tässä silmänräpäyksessä ehtivät he jo vaihtaa nopean ja ilmeisen tuntemisen katseen. Miehen kasvot värähtivät hieman. Hän näytti tuntevan huojennusta naisen mentyä hänen ohitseen.

Vaikka tungos salissa edellisessä istunnossa olikin ollut suuri, oli se nyt vielä suurempi. Yleisölle tavallisesti varatut lavitsat oli nyt siirretty pois ja katselijat olivat vallanneet jokaisen tuuman lattiasta. Muutamat kiipesivät ikkunoihin ja istuutuivat ikkunanlaudoille. Pari kolme rohkeata veitikkaa kiipesi naapuriensa olkapäille ja sieltä kattoparruille istuutuen hajareisin niille. Vanha raatihuone oli pakaten täynnä kansaa.

Salin vasemman pään ovesta tulivat vuorotellen kaikki ne, joiden paikat olivat pöydän ääressä. Ensimmäiseksi ilmestyi näkyviin sheriffi, Wilfrey Lawson. Hänellä oli muutamia papereita kädessään ja hän istuutui aivan valamiehistön osaston kaidetta vastapäätä. Sitten tuli notaario, koettaen kerskailevaan tapaan näyttää yleisölle, kuinka läheinen tuttava hän oli yleisen syyttäjän kanssa, joka seurasi hänen kintereillään.

Tuomarit istuutuivat paikoilleen. Heidän tullessaan saliin jutteli punakka tuomari hilpeästi toverinsa kanssa, jonka tyyniä vakavia kasvoja eivät hilpeät sukkeluudet kyenneet juuri ollenkaan kirkastamaan.

Vaadittiin hiljaisuutta ja Ralph Ray määrättiin astumaan esille. Hän oli tuskin ehtinyt asettua paikoilleen, kun Simeon Staggkin huudettiin esille. Ralph näytti hetkisen hyvin hämmästyneeltä. Sheriffi huomasi sen ja hymyili. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Sim hänen rinnallaan. Hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja hänen pitkä mustanharmaa tukkansa valui ohimolle. Hänet talutettiin sisään ja asettuessaan paikoilleen tarttui hän kuumeisesti kaiteeseen edessään. Vielä ei hän ollut kohottanut katsettaan. Hetkisen kuluttua teki hän sen ja kohtasi Ralphin katseen. Silloin hiipi hän aivan Ralphin viereen. Katsojat venyttivät kaulojaan nähdäkseen paremmin odottamattoman vangin.

Monien valmistavien muodollisuuksien jälkeen ilmoitettiin molempia vankeja syytettävän murhasta perustelluista syistä.

Syytöskirjelmä luettiin julki. Siinä syytettiin Ralph Raytä ja Simeon Staggia siitä, että he harkitusti ja pahassa tarkoituksessa olivat murhanneet James Wilsonin, oikeudenapulaisen.

Vankeja kehoitettiin vastaamaan. Ralph vastasi heti kovalla äänellä: "Ei syyllinen", mutta Sim epäröi, näytti hämmentyneeltä, änkytti, kohotti kysyvästi katseensa Ralphin kasvoihin ja mumisi sitten epäselvästi: "Syytön."

Tuomarit katsoivat toisiinsa. Notaari mumisi jotakin ivallisesti yleiselle syyttäjälle. Katselijat kuiskailivat hieman levottomasti keskenään. Heidän mielipiteensä olivat aivan vastakkaiset kuin vankien -- ainakin Ralphiin nähden.

Kun vangeilta kysyttiin, kuinka he halusivat heitä kuulusteltavan, vastasi Ralph kääntyen tuomarien puoleen, että häntä seitsemän päivää oli pidetty niin kovassa vankeudessa, ettei kukaan ollut päässyt häntä puhuttelemaan. Pakotetaanko hänet vastaamaan, vaikka hän ei ollut tiennyt syytöksestä mitään ennen oikeuteen tuloaan?

Hänen valitukseensa ei kuitenkaan kiinnitetty minkäänlaista huomiota, ja valamiesluettelo laadittiin. Yleinen syyttäjä nousi sitten ja aloitti tavalliseen monisanaiseen tapaansa ladella syytöksiään molempia vankeja vastaan. Aluksi ryhtyi hän selostamaan sen hirveän alhaisen ja raakamaisen rikoksen vaikutetta ja syytä, joka oli tehty ja jolle hänen sanojensa mukaan tuskin löydettiin vertaista oikeuden pöytäkirjoista; sitten pyysi hän tuomareita kiinnittämään huomionsa niihin olosuhteisiin, joiden vallitessa rikos oli tehty, ja lopuksi hän ehdotti, että hän saisi selittää, millä perusteilla hän päättää, että molemmat vangit ovat syyllisiä murhaan.