Part 24

Notaari luki erään julistuksen, joka valtuutti oikeuden kuulustelemaan ja tuomitsemaan kavalluksesta syytteeseen asetetut, ja tämän muodollisuuden kestäessä tarkasteli Ralph tuomareitaan. Toinen oli lihavahko punakka mies, joka näytti jo melko vanhalta. Ralph tunsi hänet heti erääksi asianajajaksi, joka oli alistunut parlamentin määräyksiin kuusi vuotta sitten. Toinen tuomari oli ankaran näköinen mies ja aivan outo Ralphille. Istuntoa johti oikeastaan ensiksi mainitsemamme näistä tuomareista. Toinen tutki juuri jotakin asiakirjaa pitäen sitä kasvojensa edessä. Paperi peitti silloin tällöin hänen silmänsä ja vaipui joskus hänen leukansa tasalle.

"Hyvät herrat", sanoi tuomari aloittaen toimensa, "te muodostatte tämän kreivikunnan rikostuomioistuimen ja nyt teillä on edessänne vanki, jota syytetään valtiorikoksesta. Valtiorikoksia, hyvät herrat, voi olla kahta lajia: sellaisia, jotka tehdään vain ajatuksissa, ja sellaisia, jotka ovat ilmeisiä. Edelliset myrkyttävät sydämen, mutta jälkimmäiset puhkeavat toimintaan."

Tuomari kääri viitan paremmin ympärilleen ja aikoi juuri jatkaa, kun toinen tuomari laski äkkiä paperin, jota hän oli tarkastellut, pöydälle kasvojensa edestä.

"Suokaa anteeksi, veli Millet", keskeytti hän viitaten Ralphin käsiin. "Kun vanki tuodaan oikeuteen, on hänen kahleensa irroitettava. Onko teillä mitään muistuttamista noiden käsirautojen poistamista vastaan?"

"Ei mitään, veli Hide", vastasi tuomari melko äreästi. "Vanginvartija, irroittakaa vangin käsiraudat."

Oikeudenpalvelija näytti häpeävän ilmoittaessaan, ettei hänellä ole tarpeellisia välineitä mukanaan.

"Niiden ei ole väliä, herra tuomari", sanoi Ralph.

"Mutta ne on irroitettava!"

Kun tämän tehtävän aiheuttama viivytys oli ohi ja käsiraudat putosivat kolahtaen lattialle, ryhtyi tuomari Hide jälleen lukemaan asiakirjaa ja tuomari Millet jatkamaan selostustaan.

Hän kuvaili valtiorikosten luonteen ja rikollisuuden kaunopuheisesti ja perinpohjaisesti. Hän toisti sananmukaisesti sen vannan lain, jossa kansa puhuen itsestään sanoo, ettei se lähinnä Jumalaa tunnusta minkäänlaista muuta ylivaltaa kuin kuninkaan.

"Nämä eivät ole omia, vaan lain sanoja", sanoi hän, "ja painostan niitä senvuoksi sitä enemmän, ettei kukaan tekisi vaarallisia loppupäätelmiä peittääkseen niillä valtiorikolliset toimensa. Herrat, kuningas hallitsee Jumalan asemesta eikä häntä mahtavampaa ole. Jos joku henkilö anastaisi itselleen jonkun luulotellun vallan, pitää teidän ymmärtää, ettei se ole mikään lieventävä asianhaara, vaan hyvin raskauttava seikka."

Kerran vielä tuomari keskeytti, kiersi vaipan lujemmin ympärilleen ja kääntyi äkkiä valamiehistöön päin katsomaan sanojensa vaikutusta ja sitten tuomaritoveriinsa nähdäkseen hänen kasvojensa ilmeen. Mutta tuomari Hiden silmät olivat asiakirjan peitossa.

"Mutta nyt, hyvät herrat, kääntäkäämme tarkkaavaisuutemme näistä yleisistä seikoista yksityisiin asioihin. Sodan aloittaminen kuningasta vastaan on valtiorikollista samoin kuin hänen valtansa vastustaminenkin. Siitä seuraa senvuoksi, että kaikki sellaiset aikeet, joiden tarkoitus on estää kuningas kuninkaallisista tehtävistään, ovat valtiorikollisia. Jos ihmiset sopivat keskenään, että he sotimalla ajavat läpi jonkun näistä aikeistaan, on se valtiorikollista. Jos muistatte tämän, ei minun tarvitse sanoa enempää."

Kun tuomari lopetti esityksensä, kuultiin salista hyväksyvää muminaa. Ehkä tarkkaavainen katselija olisi huomannut tyytymättömyyttä toisen tuomarin kasvoissa niin usein kuin asiakirja, joka hänellä oli kädessään, vaipui niin alas, että hänen silmänsä ja suunsa tulivat näkyviin. Esityksen kestäessä liikahteli hän levottomasti tuolillaan puolelta toiselle, ja sittenkuin se oli loppunut, kysyi hän melko kärsimättömästi syytöskirjelmää.

Notaarion piti juuri huutaa todistajat esille, kun Ralph pyysi lupaa saada lukea syytöskirjelmän läpi. Hymyillen ojensi virkamies hänelle latinankielisen otteen siitä. Katsahdettuaan siihen Ralph heitti sen takaisin pöydälle pyytäen käännöstä.

"Luettakoon englanninkielinen; syytöskirjelmä julki", sanoi tuomari Hide.

Se luettiin siis julki ja siinä väitettiin, että Ralph Ray muiden mukana, unhotettuaan Jumalan käskyt ja paholaisen viekoittelemana, kavalalla ja rikollisella tavalla, vastoin asianomaista alamaisellista velvollisuuttaan ja tottelevaisuuttaan, oli useissa tilaisuuksissa ja eri paikoissa vehkeillyt kuninkaan valtaa vastaan.

Ihmiset kuuntelivat hyvin tarkkaavaisesti syytöskirjelmän lukemista ja kun vankia kehoitettiin vastaamaan, ei salista kuulunut hiiskahdustakaan.

"Mitä tähän vastaat, Ralph Ray? Oletko syyllinen valtiopetokseen, josta sinua syytetään ja jonka vuoksi olet tuotu tänne oikeuteen, vai etkö ole?"

Ralph ei vastannut heti. Hän katseli tyynesti ympärilleen ja sanoi sitten lujalla äänellä osoittamatta minkäänlaista mielenliikutusta:

"Vaadin vapauttamista vetoamalla yleiseen armahdukseen."

Salista alkoi kuulua ihmettelevää ja kysyvää muminaa.

"Se ei hyödytä teitä ollenkaan", sanoi tuomari, joka oli pitänyt puheen. "Armahdusta ei voida sovelluttaa teidän asiaanne. Teidän pitää vastata, oletteko syyllinen vai ettekö."

"Kai minullakin on oikeus yleiseen armahdukseen, kuten muillakin?"

Notaari nousi jälleen.

"Oletteko syyllinen vai ettekö?"

"Suodaanko minulle oikeus väittää syytöstä vastaan?"

"Teillä on siihen samanlainen oikeus kuin kaikilla muillakin kuninkaan alamaisilla", vastasi tuomari Millet. "Olette kuullut nyt syytöksen ja teidän pitää vastata, oletteko syyllinen vai ettekö."

Tuomari Hide oli jälleen piiloutunut asiakirjan taakse.

"Minut on tuotu tähän oikeuteen syytettynä siitä, että olen vastustanut kuninkaan valtaa", sanoi Ralph tyynesti. "On ilmoitettu sekin, milloin tuon valtiorikoksen olisi pitänyt tapahtua. Vastustan syytöstä väitteellä, että Englannin kuningas oli kuollut silloin."

Yleisö alkoi liikahdella levottomasti salissa. Paperikin vaipui silmien alapuolelle.

"Vaivaatte oikeutta näillä anteeksiantamattomilla poikkeuksilla asiasta", huusi tuomari Millet koettamattakaan hillitä suuttumustaan. "Englannin lain mukaan ei kuningas kuole milloinkaan. Vastauksenne pitää olla asiallinen -- syyllinen vai syytön. Ei kukaan, jonka asema tuomioistuimen edessä on samanlainen kuin teidän, saa vastata muuten syytökseen."

"Saanko puolustaa itseäni, herra tuomari?"

"Kyllä, mutta ette ennenkuin kuulustelussa."

"Tässä on kysymyksessä muudan lakipykälä ja senvuoksi haluan asianajajan avukseni", sanoi Ralph. "Voin maksaa hänen vaivansa."

"Näytätte olevan hyvin perillä oikeudenkäynnistä, nuori mies", vastasi tuomari peittelemättömän ivallisesti.

Paperi vaipui nyt leuan tasalle.

"Herra Ray", sanoi tuomari Hide ystävällisesti, "asianlaita on nyt niin, että teidän pitää vastata."

"Minua ei ole syytetty mistään rikoksesta, herra tuomari. Kuinka minä silloin voisin vastata?"

"Herra Ray", toisti tuomari jälleen, "olen pahoillani, että minun on pakko keskeyttää teidät. Olen sitä mieltä, että suurinta armeliaisuutta on osoitettava teidän asemassanne olevalle miehelle. Mutta nämä väitteenne sotivat kaikkea sellaista vastaan. Haluatteko vastata?"

"Hänen on pakko, veli; siinä ei ole mitään, haluatteko"? väitti toinen tuomari.

Paperi kohosi jälleen silmien tasalle. Pöydän edustalle kokoontuneet nauroivat hillitysti.

"Hän luulee voivansa rankaisematta uhmata oikeutta", sanoi yleinen syyttäjä.

"Veli Millet", sanoi tuomari Hide, "kun syytetty oikeuden kuullen vetoaa muodolliseen seikkaan, on hänen pyyntöönsä suostuttava."

"Tietysti, tietysti", vastasi toinen entiseen ystävälliseen tapaansa. Sitten kääntyen Ralphiin päin hän sanoi:

"Mihin lakipykälään te vetoatte?"

"Se, mistä minua syytetään, tapahtui parlamentin käskystä silloin kun parlamentilla oli korkein valta maassa", vastasi Ralph.

"Vaietkaa, herra!" huusi tuomari Millet. "Parlamentissa oli silloin vain joukko vallananastajia, jotka tottelivat alhaisen tyhmän johtajansa määräyksiä. Herrat", jatkoi hän mielistelevästi hymyillen kääntyen valamiehistön puoleen, "muistakaa, mitä olen sanonut."

"Parlamentti oli kansan valitsema", vastasi Ralph tyynesti, "ja ulkomaalaisten ruhtinaitten tunnustama."

"Mutta se muodosti vain kolmannenosan valtiovallasta."

"Se ei toiminut ollenkaan salaisesti. Sen maine levisi useiden kansojen keskuuteen."

Ralph puhui vieläkin tyynesti ja kuuntelijat pidättivät henkeään.

"Tiedättekö, missä nyt olette, herra?" huusi tuomari punaisena raivosta. "Olette hänen majesteettinsa kuninkaan tuomioistuimen edessä. Oletteko niin tavattoman julkea, että puolustatte tämän armollisen ruhtinaan palvelijoiden kuullen rikoksianne vetoamalla anastajan valtaan?"

"Minua ei ole syytetty muusta", sanoi Ralph, "kuin siitä, että olen laskenut käteni auralle, jota silloin kaikkien oli pakko vetää. Minua on vain syytetty uskollisuudesta sitä asiaa kohtaan, mihin muutamat syyttäjistäni, jotka nyt näyttävät olevan täällä, aluksi alistuivat, mutta minkä he sitten kavalsivat."

Nyt kävi hälinä yhä äänekkäämmäksi salissa. Paperi oli vaipunut pöydälle tuomari Hiden kasvojen edestä. Hänen toverinsa oli kalpea raivosta.

"Mikä mies tämä oikeastaan onkaan?" kysyi viimeksimainittu hyvin levottomana. "Ettekö sanonut hänen olevan laaksolaisen vuoristosta?"

"Laaksolainen tahi ei, armollinen tuomari, on hän kaikissa tapauksissa viekas ja vaarallinen mies", vastasi yleinen syyttäjä.

"Näen jo, että hän on sellainen, joka on valmis sanomaan mitä tahansa pelastaakseen kurjan henkensä."

"Veli Millet", keskeytti toinen tuomari, "olette syystä huomauttanut, että tämä on armollisen kuninkaamme tuomioistuin. Johtakaamme senvuoksi sen istunnoita unhottamatta sitä."

Kuultiin lakimiesten viittojen kahinaa pöydän luota ja kuiskailemista salista.

"Herra Ray, olette kuullut syytöksen. Siinä vaaditaan teille rangaistusta valtiopetoksesta hänen armollisinta majesteettiaan kuningasta, korkeinta ja luonnollisinta hallitsijaanne vastaan. Teidän pitää nyt vastata, oletteko syyllinen vai syytön."

"Eikö minulla ole mitään oikeutta yleiseen armahdukseen?" kysyi Ralph.

Tuomari Millet, joka oli nyt toipunut tilapäisestä tappiostaan, sanoi:

"Armahdusmanifesti julkaistiin ennen hänen majesteettinsa nousemista valtaistuimelle."

"Entä minun rikokseni... eikö sitäkin tehty ennen hänen majesteettinsa valtaanpääsyä? Eivätkö kuninkaan lupaukset olekaan niin pyhiä, kuin kansan lait?"

Tuomioistuimen jäsenet mumisivat taasen jotakin.

"Veli Hide, sallimmeko syytetyn enää häiritä tuomioistuimen toimintaa näillä hyödyttömillä väitteillä?"

"Pyydän asianajajaa", sanoi Ralph.

"Tässä tapauksessa ei syytetylle voida määrätä asianajajaa", vastasi tuomari Hide. "Jos rikoksenne osoittautuu valtiopetokseksi ei sitä voida puolustaa, mutta jos sitä voidaan puolustaa, ei se olekaan valtiopetoksellista laatua. Laki on määrännyt meidät neuvonantajiksenne ja senvuoksi neuvon teitä luopumaan vetoamisestanne armahdukseen päästäksenne vapaaksi, sillä se on samaa kuin jos tunnustaisitte itsenne syylliseksi."

"En tunnusta mitään", sanoi Ralph.

"Teidän pitää vastata, oletteko syyllinen vai syytön. Kolmatta vaihtoehtoa ei ole. Oletteko syyllinen vai syytön?"

Kun tämä sanottiin, oli salissa hiljaista kuin kuolinhuoneessa.

Ralph viivytti vastaustaan. Hän kohotti päätään ja katseli tyynesti ympärilleen. Kaikkien silmät olivat kohdistuneet hänen kasvoihinsa, jotka näyttivät kovilta kuin kallio. Pari silmää kaukana oven luona kimalteli pirullisesta vahingonilosta. Ralph käänsi jälleen katseensa tuomareitaan kohti. Hiljaisuutta ei rikkonut vielä mikään. Tuntui siltä kuin sitä olisi ollut ilmassa.

"Syyllinen vai syytön?"

Vastausta ei kuulunut.

"Kieltäytyykö syytetty vastaamasta?" kysyi tuomari Hide.

Mutta vastausta ei vieläkään kuulunut. Ei ainoakaan kuiskaus eikä jalan raapaisu rikkonut hiljaisuutta. Sitten kuultiin tuomarin hitaasti sanovan:

"Ralph Ray, emme halua, että pettäisitte itsenne. Ellette vastaa, tullaan teitä kohtelemaan kuin olisitte tunnustanut."

"Eikö minulla ole oikeutta vaieta?"

"Ei ollenkaan!" huudahti tuomari Millet kiertäen viitan tiukemmin ympärilleen.

"Anteeksi, veli; lain määräysten mukaan saa syytetty olla vastaamatta, jos hän vain haluaa." Ja kääntyen Ralphin puoleen lisäsi tuomari Hide:

"Mutta miksi?"

"Pelastaakseni takavarikosta maani, lampaani ja irtaimistoni, samoinkuin äitini ja veljenikin omaisuuden, jonka on väärin ilmoitettu kuuluvan minulle."

Tuomari Millet katsoi kysyvästi tuomari Hideen.

"Sellainen on laki", sanoi tämä nähtävästi vastaukseksi lausumattomaan kysymykseen. "Rikoksellisen omaisuutta ei voida takavarikoida kruunulle, ennenkuin hän on todistettu syylliseksi ja tuomittu. Sellainen on laki, ja meidän pitää alistua sen määräyksiin."

"Jumala varjelkoon muusta", sanoi tuomari Millet lempeimmällä äänellään.

"Ralph Ray", jatkoi tuomari Hide, "ymmärrättekö täydellisesti sen seuraukset, mitä nyt aiotte tehdä? Ellette vastaa, odottaa teitä hirveä rangaistus."

Tuomari Millet tokaisi väliin:

"Toistan, että syytetyn on pakko vastata. Vanhassa laissa peine fortesta ja duresta tehdään nimenomaan poikkeus vain kuninkaanmurhaa koskeviin juttuihin nähden."

"Eikä syytöskirjelmässä syytetä vankia mistään kuninkaanmurhasta."

Tuomari Millet piilotti tappionsa silmäilemällä syytöskirjelmän läpi jälleen kerskailevaan tapaansa.

"Mutta älkää silti pettäkö itseänne", jatkoi Hide kääntyen syytetyn puoleen. "Tiedättekö, millaiseen rangaistukseen vastaamaan kieltäytyneen on alistuttava? Oletteko selvillä siitä, että kieltäytyessänne vastaamasta pelastaaksenne omaisuutenne perheellenne alistutte samalla hirveään kuolemaan -- kuolemaan tuomiotta, kuolemaan, joka on ehkä liian hirveä kuviteltavaksikaan? Tiedättekö sen?"

Yhteen sulloutunut joukko salissa uskalsi tuskin hengittää tämän hirveän silmänräpäyksen aikana. Jokainen odotti vastausta. Se tuli hitaasti ja harkitusti:

"Minä tiedän sen!"

Paperi putosi tuomarin kädestä liidellen lattialle. Salista kuului hiljaista hämmästyksen aiheuttamaa muminaa. Tuolla seisoi mies, joka oli valmis uhraamaan henkensä ja kaiken muunkin, mikä oli hänelle kallista ja rakasta. Ei itsepäisyydestä, ei senvuoksi, että hän oli joutunut vangiksi, eikä kovan kohtalon pakotuksesta, vaan iloisesti vapaasta tahdostaan.

Ihmettelyä ja kauhua voitiin nähdä kaikkein kasvoissa. Rohkeat miehet tunsivat sydämensä paisuvan ja valtimonsa sykkivän nopeammin nähdessään, että miehet -- vaatimattomat sivistymättömät miehet, englantilaiset, veriheimolaiset -- voivat vielä menetellä jalomielisesti. Mutta raukat kyyristyivät pelosta.

Ja koko tässä joukossa oli sen miehen katse, joka oli vihkiytynyt kuolemalle, tyynin ja kirkkain. Kaikkien silmät olivat kohdistuneet hänen rauhallisiin kasvoihinsa.

Tuomarin ääni rikkoi vihdoin hiljaisuuden.

"Ja tässä tarkoituksessa ja tietäen tämän te antauduitte vapaaehtoisesti lain käsiin?"

Ralph pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja kumarsi.

Hiljaisuus muuttui sietämättömäksi. Katselijain mumina puhkesi korvia huumaaviksi riemuhuudoiksi, kuin monien putousten kohina, kuin hirmumyrskyn jyminä ja vinkuna, mikä nousee ja laskee ja sitten hiljenee kohistakseen jälleen.

Vahtimestari ei ollut vielä kyennyt tukahduttamaan melua, kun huomattiin, että oven läheisyydessä metelöitiin jostakin toisesta syystä. Muudan nuori nainen lapsi käsivarrellaan tunkeutui keihäällä asestetun sotilaan ohi, joka oli vahdissa ovella, ja kurkotti kaulaansa nähdäkseen vangin yhteen sulloutuneen joukon yli, jonka hallussa oli jokainen tuuma lattiasta.

"Sallikaa minun nähdä hänet vain vilahdukselta, vain vilahdukselta -- antakaa minun, Jumalan nimessä, katsoa häneen vain kerran -- vain yhden ainoan kerran!"

Tuomari vaati hiljaisuutta ja vahtimestari oli juuri ajamaisillaan naisen ulos, kun Ralph käänsi kasvonsa kokonaan oveen päin.

"Näen hänet nyt", sanoi nainen. "Minun mieheni ei hän ole. Ei", lisäsi hän, "mutta olen nähnyt hänet jossakin ennen."

"Missä, hyvä rouva? Missä olette nähnyt hänet ennen?"

Tämän kuiskasi hänen korvaansa muudan mies, joka oli tunkeutunut joukon halki hänen rinnalleen.

"Onko hän kotoisin Gaskarthin tuolta puolen?" kysyi nainen.

"Kuinka niin?"

"Tämä melu sopii hyvin huonosti tähän tärkeään juttuun, jota nyt käsittelemme", sanoi toinen tuomari ankarasti.

Hetkisen kuluttua olivat nainen ja mies, joka niin kiihkeästi puhutteli häntä, poistuneet salista toistensa seurassa.

Sitten neuvottelivat molemmat tuomarit hetkisen keskenään.

"Armahduksen täytyy pitää paikkansa", sanoi toinen; "sillä muussa tapauksessa kävisi toiselle puolelle Englannin asukkaista hyvin huonosti."

"Ja kuitenkin palasi kuningas takaisin minkäänlaisitta ehdoitta", vastasi toinen.

Salissa syntyi yleistä liikehtimistä. Julkinen huutaja vaati hiljaisuutta.

"Vangin kuulustelu lykätään viikoksi."

Sitten vietiin Ralph pois kaiteen vierestä.

XXXIX.

OMANTUNNON ÄÄNI.

He veivät Robbie Andersonin samana iltana vanhan lesken taloon, jossa hän asui, mutta heidän matkansa sinne oli aivan turha. Reuben Thwaite hyppäsi maahan ja koputti oveen. Vanha Becca Rudd aukaisi sen, kohotti kädessään olevan kynttilän korkealle ja katsoi pimeään. Saatuaan kuulla, millaisen sairaan vieraan he olivat tuoneet hänelle, alkoi hän vapista päästä jalkoihin asti ja pyysi, etteivät he lyhentäisi sellaisen vanhan raukan elämää, jonka päivät on jo luettu.

"Ei, ei; viekää hänet pois, viekää hänet pois!" sanoi hän.

"Oletteko tullut hulluksi vai mitä te tarkoitatte?" kysyi Matthew Branthwaite rattailta.

"En, mutta armahtakaa minua, armahtakaa minua!" huusi Becca rukoilevasti.

"Ovatko asiat niin", sanoi Matthew. "Vanhoja hulluja sanotaankin pahemmiksi kuin muita. Poika hourii, kuuletteko, hän hourii. Haluatteko, että heitämme hänet ojaan kuolemaan kuin koiran?"

"Viekää hänet pois, viekää hänet pois!" huusi Becca peräytyen sisälle. Hänen marinansa muuttui vain äänekkäämmäksi ja vihaisemmaksi.

"Otaksun, että olisitte parempi kasvatusäiti vanhalle nilkuttavalle koirallenne, jos se saisi syyhyn", sanoi Matthew.

"Ei, mutta rutto. Pelkään ruttoa! Olette kuulleet, mitä uudet saarnaajat sanovat siitä. Robbie on saanut sen, Robbie on saanut tartunnan, olen aivan varma siitä".

Becca laski kynttilän kädestään lavitsalle ja väänteli käsiään.

"Vai olette te varma siitä", sanoi Matthew. "Mutta nyt sanon teille, mistä minä olen varma. Olen nyt saanut varmuuden siitä, että kuulutte sellaisten ihmisten joukkoon, jotka eivät mistään hinnasta tahdo luopua kurjasta hengestään. Olette vain vanha kurja juoruakka, joka yhtenä päivänä puhuu enemmän armeliaisuudesta kuin mitä hän on valmis osoittamaan koko vuonna. Tule, Reuben. Lyö vanhaa kaakkiasi selkään. Lähdetään meille. Olisin mieluummin köyhä kuin kirkonrotta, kuin kääntäisin selkäni äidittömälle poikaraukalle, joka on melkein haudan partaalla."

"Älä sano niin, isä", nyyhkytti Liisa.

"Ei, Matthew", huusi Becca, "asia ei ole ollenkaan niin. Tässä on päinvastoin minun henkeni vaarassa."

"Tyhmyyksiä! Arvoton kapine ei voi ikinä joutua minkäänlaiseen vaaraan. Minkä ruton luulette rupeavan vaivautumaan niin paljon, että se tarttuisi sellaiseen vanhaan nahkariekaleeseen kuin te olette. Hyvää yötä, Becca, hyvää yötä! Olkoon Jumala kanssanne ja palkitkoon teille ansionne mukaan."

Sitten ajoivat he Matthew Branthwaiten taloon ja laittoivat vuoteen sairaalle käytännöstä pois joutuneeseen työhuoneeseen, jossa kangaspuut eivät olleet helskyneet kymmeneen vuoteen.

Vaatimaton vuode oli pian kunnossa, uuniin sytytettiin heti tuli ja ennenkuin puoli tuntia oli kulunut, istui rouva Branthwaite Robbien vuoteen vieressä ja hautoi hänen otsaansa etikkaan kastetulla rievulla. Pieni nainen, joka tavallisissa oloissa oli hyvin arka ja hermostunut, tahtoi nyt näyttää, että hän saattaa olla rohkeakin.

"Robbie on sairastunut kuumeeseen, aivokuumeeseen", sanoi hän. Ja hän oli oikeassa. Vanhan naisen taudinmäärittely oli nopea kuin ajatus. Seuraavana päivänä haettiin Gaskarthin lääkäri sairasta katsomaan. Hän tuli, näytti viisaalta ja juhlalliselta, teki kolme kuusitavuista kysymystä keskeyttäen puheensa jokaisen tavun jälkeen. Sitten hän koetti sairaan valtimoa. Hän olisi melkein kuullut sen lyönnit. Mutta sairaan sydän jyskytti melkein kovemmasti. Hän ei vieläkään puhunut mitään. Syvän hiljaisuuden vallitessa otti hän lansettinsa ja avasi suonen. Sitten kuultiin hänen mumisevan ja hymisevän itsekseen neuvomatta ja rohkaisematta kuitenkaan ollenkaan.

"Onko tauti vaarallistakin?" kysyi pieni Liisa levottomana. Hän seisoi pää pois kääntyneenä kulhosta, jota hänen äitinsä piti kädessään, hänen sormensa liikkuivat hermostuneesti ja rinta kohoili.

Viisas mies lausui vastaukseksi pari varovaista sanaa.

Oli näyttänyt aivan siltä kuin Robbie olisi ollut tajuillaan ennen suoneniskua, mutta nyt alkoi hän jälleen houria. Hetkisen kuluttua oli hän jo aivan sekaisin.

Kuuluisa mies otti samalla kertaa hattunsa ja maksun vaivoistaan. Hänen vaiteliaisuutensa oli todellakin ollut kullan arvoista.

"Oletteko milloinkaan nähneet tyhmempää mörökölliä?" sanoi Matthew lääkärin poistuttua. "Hän ei alentunut edes vastaamaan toisten kysymyksiin."

Tämä lääkäri ei pistänyt enää milloinkaan nenäänsä vanhan Matthewin taloon.

Robbie lepäsi neljä päivää tajutonna ja rouva Branthwaite oli silloin ja edelleenkin hänen ainoa lääkärinsä ja hoitajattarensa. Kolmantena iltana hänen sairastumisestaan -- sunnuntaina -- uskoi Rotha Stagg oman sairaansa erään naapurivaimon hoitoon ja käveli Matthewin taloon.

Willy Ray ei ollut palannut vielä Carlislesta. Hän oli tuskin vaihtanut puolta tusinaa sanaa Rothan kanssa tuon edellä kertomamme keskustelun jälkeen. Rotha ei ollut tullut Shoulthwaiteen miellyttääkseen Willyä, eikä hän aikonut poistuakaan sieltä sen vuoksi, että Willy oli suuttunut.

Kun tyttö tuli kutojan taloon ja meni sairastupaan, istui Matthew itse takan ääressä piippuineen puhallellen savun uuninpiippuun. Rouva Branthwaite hautoi sairaan päätä, josta tukka oli ajeltu pois. Liisa koetti kuvitella itselleen, että hän työskentelee hyvin ahkerasti neuloessaan uutta pukua itselleen, vaikka neula pysähtyikin parikymmentä kertaa minuutissa. Robbie oli aivan sekaisin.

"Robbie, Robbie, tiedätkö, kuka on tullut sinua katsomaan?" kysyi Liisa kumartuen hänen puoleensa.

"Niin, äiti, niin; olen nyt vihdoinkin taas kotona", mumisi Robbie.

"Hän hourii jälleen", sanoi Matthew uuninloukosta.

"Jumala siunatkoon vanhaa sydäntäsi, äiti, mutta nyt aion parantaa tapani. Voin kyllä pitää lupaukseni. Nyt se on ihan varmaa, äiti, saatpahan vain nähdä. Ei, ei, koeta minua vielä kerran, äiti."

"Hän jauhaa alituisesti vain tuota samaa asiaa, poikaraukka", kuiskasi Matthew. "Se on ahdistanut varmaankin kovasti hänen mieltään vanhan Marthan kuolemasta asti."

"Älä itke, äiti, älä itke."

Liisa-raukka huomasi juuri silloin, että hänen piti kiinnittää uuteen pukuunsa kaikki huomionsa. Hän painoi päänsä melkein siihen kiinni.

"Se oli viisikymmentä askelta sillasta pohjoiseen päin, uskallan vaikka vannoa sen. Niin, uskallan vaikka vannoa sen!" huusi Robbie niin kovasti kuin hänen heikontuneet voimansa vain sallivat.

"Tuotakin hän toistaa alituisesti", kuiskasi Matthew Rothalle. "Muistatko, että pieni Reuben sanoi samaa?"

Robbie mumisi vielä hiljaisella rukoilevalla äänellä:

"Älä itke, pikku äiti, ellet halua tappaa minua tähän paikkaan. Tappaako sinut? Niin, se on totta, mutta aion nyt parantaa tapani. Siitä saat olla aivan varma."

Robbien äänessä oli itkua, vaikka kyyneliä ei näkynytkään hänen silmissään.

"Kas niin, kas niin, Robbie", kuiskasi rouva Branthwaite tyynnyttävästi hänen korvaansa. "Rauhoituhan nyt toki, Robbie?"

Kohtaus oli järkyttävä. Voimattoman, oikullisen ja helläsydämisen nuorukaisraukan sielu näytti hänen houriessaan olevan aivan murtumaisillaan omantunnontuskiin.

"Jos hän vain saisi nukkua", sanoi rouva Branthwaite; "mutta hän ei voi."

Liisa nousi mennen pihalle.

Robbie koetti kohottautua kyynärpäänsä varaan. Hän käänsi tulipunaiset kasvonsa syrjään kuin kuunnellakseen jotakin kaukaista kolinaa. Sitten hän kuiskasi käheästi: