Part 23

Mutta Robbie ei näyttänyt kuulevan ollenkaan Reubenin kehoituksia, ei leikillisiä eikä uhkaavia.

"No, no, poika näyttää siemaisseen itsensä aivan täyteen tällä matkalla kaikissa tapauksissa."

Koska Robbien herättäminen näytti aivan mahdottomalta, koetti Reuben äärettömän vaivalloisesti nostaa nuoren miehen rattailleen muutaman ohimenevän työmiehen avulla, puhkuen, huohottaen ja hikoillen. Kun hän vihdoin makasi rattaiden pohjalla pitkin pituuttaan, heitettiin hänen peitokseen muutamia lankasäkkejä, minkä jälkeen Reuben kiipesi paikoilleen ja jatkoi matkaansa.

"Vanha Martha Anderson-raukka!" mumisi Reuben itsekseen. "On onni, että hän on kuollut, naisraukka. Tämä olisi melkein särkenyt hänen sydämensä... niin, uskon, että se olisi sen tehnytkin."

He eivät olleet vielä ehtineet kauaksi, kun Reuben itse vaativampien siveyssaarnaajien epäjohdonmukaisuutta noudattaen alkoi tuntea halua maistaa sitä siunattua juomaa, jonka vaikutuksia hän juuri oli surkutellut. Hän pysähdytti senvuoksi hevosensa siinä tarkoituksessa muutaman ravintolan edustalle, joka sijaitsi tien vieressä, ja tilasi lasillisen lämmintä viinaa. Hän oli juuri ottamaisillaan sen isännän kädestä, kun postivaunut saapuivat ravintolan pihaan ja ajaja ja pari matkustajaa tilasivat muutamia lasillisia konjakkia.

"Tuletteko Carlislesta?" kysyi toinen näistä katsellen paikoiltaan Reubenia ja puhuen sellaisella äänellä, mikä pienestä laaksolaisesta kuulosti vieraalta näille seuduille.

Reuben myönsi sen nyökäyttäen tyytyväisesti päätään ja vääntäen samalla toisen suupielensä melkein silmännurkkaan asti. Hän ajatteli hyvää ansiotaan.

"Kuuluuko sinne mitään uutta?" kysyi toinen matkustaja äänellä, minkä pieni laaksolainen tiesi varmasti tunnettavan näillä seuduilla.

"Lanka oli siellä hyvässä hinnassa", vastasi Reuben.

"Kuulitteko minkäänlaisia uutisia linnasta tänään?"

"Linnastako? En -- tarkoitan, kyllä. Kuulin jonkun miehen antautuneen viranomaisten käsiin, mutta en tiedä asiasta sen enempää."

"Kuulitteko hänen nimensä?"

"En."

"Kiiruhtakaa siellä edessä, hyvä ystävä. Lähtekäämme jo matkalle. Olemme menettäneet jo tarpeeksi aikaa lumen vuoksi."

Ajaja oli jo kiivennyt istuimelleen ja kietoi juuri lampaannahkaa polviensa ympärille.

"Mikä teillä on rattaillanne?" sanoi hän Reubenille.

"Tämäkö? Robbie Andersonhan siinä vain on, poikaraukka! Hän kuuluu sellaisten ihmisten joukkoon, joilla ei ole muuta kuin yksi vihollinen tässä maailmassa, nimittäin hän itse."

"Ollut juopottelemassa, vai mitä?"

"Kas niin, lähtekää nyt jo matkalle, mies, älkääkä tuhlatko enää aikaa ikävyyksiin", huusi toinen kärsimätön matkustaja.

Noin puoli penikulmaa kauempana hiljensi Reuben hevostensa vauhtia mennäkseen erään joen yli, jolloin hänen vieterittömien rattaittensa kolinan hiljetessä hän oli kuulevinaan Robbien puhuvan takanaan.

"Miten ilkeä ilma nyt onkaan", sanoi Robbie.

"Niin on, märkä ja liukas", vastasi Reuben mielistelevästi; "sekä sisällä että ulkona, jalkojen alla ja pään yläpuolella."

"Se oli sillan pohjoispuolella", kuiskasi Robbie.

"Mitä -- Carlisleko?" kysyi Reuben hyvin iloisesti.

"Stye Headillä tuulee kovasti tänään, Ralph. Tie on hirveän kapea. En voi milloinkaan sitoa nuorta hevosta. Hiljaa, Betsy, hiljaa tamma --!"

"Vai niin, poika hourii", sanoi Reuben itsekseen.

"Se oli viisikymmentä askelta sillasta pohjoiseen päin", kuiskasi Robbie jälleen ja koventaen ääntään hän huusi: "Se on pillastunut, se on pillastunut!"

"Hän hourii aivan varmasti."

Reuben alkoi nyt ymmärtää, ettei Robbie ainakaan nyt ollut juovuksissa, vaan sairas. Muutamien terveiden ihmisten epäjohdonmukaiseen itsepäiseen tapaan luuli hän voivansa haihduttaa Robbien sairauden leikinlaskulla, olipa se sitten millaista tahansa, ja sen vuoksi hän laskettelikin tulemaan tajuttomalle Robbielle kaikki kompansa, jotka vain sattui muistamaan.

Mutta hänen hyvää tarkoittavat yrityksensä olivat aivan turhat. Robbie vain kuiskaili: "Se oli sillasta pohjoiseen päin", tahi sanoi nauraa hihittäen: "Ah, tuolla on Garth, mutta minä iskin hänet maahan, sen pölkkypään."

Pieni laaksolainen luopui kaikista yrityksistään järkevän keskustelun aikaansaamiseksi vannoen juhlallisesti, samalla kun hän vakavilla päänpudistuksilla juurrutti käsityksensä terävään järkeensä, että poika todellakin näyttää sairastuneen vakavaan tautiin.

Sitten he jatkoivat matkaansa tuntikausia vaieten. Ilta oli jo pimennyt, kun he ajoivat Threlkeldin läpi ja kääntyivät Wanthwaiten laaksoon lähestyessään Wythburniä.

"Tiedän tuskin, missä Robbie nyt asuu, kun vanha Martha on kuollut", ajatteli Reuben. "Poikkean Shoulthwaiteen kysymään."

XXXVI.

ROTHAN TUNNUSTUS.

"Rakastettuunsa suuttuminen tuntuu aivoissa hulluudella."

Coleridge.

Kun Reuben Thwaite teki tämän päätöksen, ei Shoulthwaiteen ollut enää penikulmaakaan. Talon asuinrakennuksessa istui Rotha silloin yksinään, paitsi hiljaista ja tajutonta rouva Raytä. Päivän työt oli jo tehty. Oli ollut toripäivä eikä Willy Ray ollut vielä palannut Gaskarthista. Kaikki oli hiljaista ja rauhallista vanhan talon huoneissa eikä tuulen henkäystä tuntunut ulkonakaan. Ei kuulunut muita ääniä kuin kuivien risujen rätinää takassa ja sulavan lumen kumeaa tipahtelemista.

Tuolin vieressä, jossa rouva Ray istui ja tuijotti hajamielinen ilme silmissään samalle taholle, istui Rotha kirja kädessään. Hän koetti lukea, mutta sanat olivat menettäneet tarkoituksensa. Hänen katseensa siirtyi vastustamattomasti pois avatulta sivulta. Vihdoin vaipui nahkakantinen vanha kirja, joka pantiin kiinni suurilla vaskihakasilla, hiljaa tytön syliin.

Samalla alkoi kuulua askelia pihalta. Nousten levottoman näköisenä Rotha meni ikkunaan siirtäen verhon hieman syrjään.

Siellä oli Matthew Branthwaite.

"Mitä kuuluu, tyttöseni?" sanoi hän avatessaan oven; "kaikki on kai ennallaan. Tiet ovat hyvin liukkaat lumisateen jälkeen", lisäsi hän kopistellen sohjun saappaistaan. Katsellen sitten ympärilleen huoneessa kysyi hän:

"Eikö Liisa ole käynyt täällä tänä iltana?"

"Ei vielä", vastasi Rotha.

"Mihinkähän tyttö on mennytkään? Luulin hänen juosta pyyhkäisseen tänne. Mutta kaikesta huolimatta on hänellä nykyään aina yllään parhaat vaatteensa ja koristuksensa."

"Hän tulee kyllä luullakseni pian tänne", sanoi Rotha nostaen Matthewille hänen tavallisen tuolinsa takan viereen rouva Raytä vastapäätä.

"Hän on tavaton juttelemaan, meidän Liisa. Sanoin hänelle, että hän levittelee liian innokkaasti kylään kaikenlasia juttuja poliisien tulosta Wythburniin eilen. Hänellä oli se niin selvillä kuin hän olisi nähnyt sen painettuna, että ne tuovat mukanaan huonoja uutisia, ja tuo pieni velho riensi heti kertomaan kyläläisille sen."

"Hän ei tarkoita mitään pahaa, Matthew."

"Mutta miksi hän ei rientänyt tänne tänään yhtä nopeasti kertomaan hyviä uutisia?"

"Hyviä uutisiako, Matthew? Millaisia sitten?" kysyi Rotha kiihkeästi, mutta enemmän pelkoa kuin iloa äänessään.

"Sellaisia vain, että poliisit ovat poistuneet."

"Poistuneetko?"

"Niin juuri. Muudan poliisi tuli tänään hakemaan heitä ja nyt he ovat menneet matkoihinsa."

Matthew odotti nähtävästi, että hänen uutistaan tervehdittäisiin riemulla.

"Mitä siitä sanot, tyttöseni?" lisäsi hän tuprutellen sauhuja piipustaan, jota hän juuri sytytti kynttilästä. Sitten kohottaen katseensa Rothaan hän sanoi: "Mitä nyt? Mikä sinua vaivaa? Mikä nyt on hullusti?"

"Menneet tiehensä, sanoitte te", sanoi Rotha. "Pelkään näitä kaikkein pahimmiksi uutisiksi, Matthew."

Mutta juuri silloin kuului kujalta rattaiden pyörien kolinaa. Hetkisen kuluttua ovi vetäistiin auki ja Liisa Branthwaite seisoi kynnyksellä Reuben Thwaite takanaan.

"Täällä tulee Robbie Anderson takaisin Reubenin rattailla!" huusi Liisa huohottaen.

"Tuokaa hänet tänne", sanoi Matthew. "Onko hänestä tullut ujo viime aikoina?"

"Minulla ei ole siihen tarpeeksi voimia, Matthew", sanoi Reuben. "Poika on aivan mennyttä, kokonaan lopussa, sanon sen sinulle. Nostin hänet rattailleni maantieltä."

"Hän voi tuskin liikuttaa käsiään ja jalkojaan!" huusi Liisa. "Tulkaa pian!"

Hetkisen kuluttua seisoi jo Rotha rattaiden vieressä.

"Hän on sairas ja aivan tajuton", sanoi hän. "Mistä löysitte hänet?"

"Parin penikulman päästä Carlislesta tännepäin", vastasi Reuben.

Rotha horjui ja olisi kaatunut, ellei Matthew, joka silloin tuli hänen luokseen, olisi estänyt sitä.

"Sanon sinulle, kuinka asiat ovat, tyttöseni", sanoi vanhus. "Olet itse sairas ja melko kovasti kaiken hyvän lisäksi. Mene jälleen tupaan takan ääreen."

"Niin, Robbien laita on jotenkin hullusti, sitä ei voida epäilläkään", sanoi Reuben.

"Tietysti on hänen laitansa hullusti", vastasi Matthew tarkoituksellisen korostavasti. "Hän ei ole milloinkaan osannut juopotella taiteelliseen tapaan, hän, Robbie Anderson."

"Hän on hourinut yhtämittaa koko kotimatkan", jatkoi Reuben. "Uudestaan ja taas uudestaan hän on kertonut jostakin, joka oli viisikymmentä askelta sillasta pohjoiseen päin."

"Meidän pitää viedä hänet kotiin", sanoi Liisa tullen nopeasti keittiöstä huopapeite käsivarrellaan. "Peittäkää hänet tällä. Rotha ei tarvitse sitä nyt."

Tuota pikaa kierrettiin peite monta kertaa Robbien tajuttoman ruumiin ympärille.

"Jättäkää hänelle kaikissa tapauksissa hengitysaukko", sanoi Matthew. "Poika saa totisesti enemmän kuin tarpeeksi villaa ylleen", lisäsi hän, kun Rotha toi vielä lampaannahan ja saalin.

"Yö on kylmä ja hänen kotiinsa on vielä ainakin kolme penikulmaa", sanoi tyttö.

"Hän asuu Becca Ruddin luona. No, lähtekäämme nyt liikkeelle", sanoi Liisa kiiveten aisalle ja siitä rattaille. "Tule sinäkin, isä, tänne pian."

"Robbie, Robbie, nyt olet pahemmassa kuin pulassa, niin, pahemmassa kuin pulassa", sanoi Matthew päästyään rattaille. "Pidä häntäsi vedessä, poika, niin kaikki toivosi ei ole vielä mennyttä."

Sanottuaan tämän kuvaannollisen lauseen istuutui Matthew ajaakseen mukana. Rotha kääntyi Reuben Thwaiten puoleen.

"Kuulitteko mitään Carlislessa? Tapasitteko siellä ketään tuttua?" kysyi hän.

"Kuulin ja tapasin", vastasi Reuben iskien silmää, mitä ei kuitenkaan huomattu pimeässä.

"Tarkoitan Wythburniläisiä. Tapasitteko ketään --? Näittekö Ralphia tahi isääni?"

"En kumpaakaan."

"Ettekö kuullutkaan heistä mitään?"

"En... mutta odotahan... hyväinen aika sentään, nyt kun oikein ajattelen asiaa... se ei ennen juolahtanut mieleenikään... kuulin jonkun miehen ilmoittautuneen viranomaisille kaupungintalolla ja viedyn sitten vankilaan. On aivan mahdotonta, että mies oli... ei, ei... rupean varmaan itsekin nyt hourimaan."

"Ralph; mies oli Ralph!" sanoi Rotha vapisten. "Kiiruhtakaa nyt: Hyvää yötä."

"Ralphko Carlislessa?" sanoi Matthew. "No, no, tuulta seuraa myrsky. Senvuoksi poliisitkin matkustivat tiehensä ja siksi on Robbiekin palannut takaisin. No, no! Nouse äkkiä rattaille, Reuben, että saamme koettaa, mihin vanha konisi kykenee."

* * * * *

Rotha ei saanut milloinkaan tietää, kuinka hän sinä iltana pääsi takaisin tupaan. Hän ei muistanut kuulleensa vieterittömien rattaiden kolinaakaan, kun ne poistuivat talosta. Kaikki oli silloin tuntunut hänestä kuolleelta ja tyhjältä.

Kun hän tuli tajuihinsa, istui hän rouva Rayn vieressä kädet sairasraukan kaulassa ja pää painautuneena hänen rintaansa vasten. Sairaan sieluttomat silmät katsoa tuijottivat ilmeettöminä tytön surullisiin kasvoihin.

Kiduttava tietämättömyys oli nyt lopussa ja pahin oli tapahtunut. Mitä pitää hänen nyt kertoakaan Willylle? Willy ei tiennyt mitään hänen teostaan. Simin poissaolo oli liian tavallinen ilmiö epäluulojen herättämiseksi eikä Robbie Andersonia ollut vielä kukaan kaivannut. Mitä hän sanoisikaan?

Nyt oli torstai-ilta. Sunnuntaita seuranneiden raskaiden ja kiduttavien päivien kuluessa oli Rotha usein kuvitellut mielessään sitä riemun hetkeä, jolloin hän ilmoittaa Willylle kaiken. Hän oli päättänyt tehdä sen silloin, kun hänen isänsä tahi Robbie tahi molemmat palaavat pantuaan hänen suunnitelmansa menestyksellisesti toimeen. Mutta mitä hän nyt sanoisikaan?

Lähestyvien vaunujen kolina herätti tytön näistä surullisista mietteistä. Willy oli tulossa kotiin. Minuutin kuluttua oli hän jo keittiössä Rothan luona.

"Rotha, Rotha", huusi hän kiihkoissaan, "minulla on sinulle hyviä uutisia, parempia kuin osaat aavistaakaan."

"Millaisia uutisia?" kysyi Rotha uskaltamatta katsoa häneen.

"Suuria uutisia", toisti Willy.

Kohottaen salaa katseensa hänen kasvoihinsa Rotha näki, kuinka hänen kasvonsa loistivat samasta ilosta, mitä oli hänen äänessäänkin.

"Verikoirat ovat menneet tiehensä", sanoi hän heittäen yltään viitan ja säärystimet. Sitten hän suuteli tyttöä ja nauroi onnellisen ihmisen iloista naurua. Tehtyään sen hän kiiruhti pihalle riisumaan hevosensa valjaista.

Mitä pitikään Rothan tehdä? Mitä hän sanoisikaan? Tämä Willyn erehdys muutti hänen asemansa vielä kauheammaksi. Kuinka hän voisikaan sanoa hänelle, että hänen ilonsa on aiheetonta? Jos Willy olisi tullut hänen luokseen surullisena, olisi hän ehkä voinut kertoa hänelle kaiken, niin, koko julman totuuden. Jos Willy olisi tullut kotiin moittimaan häntä, kuinka helposti hän silloin olisi voinutkaan keventää sydämensä taakan. Mutta tämä nauru ja suutelot olivat tehdä hänet hulluksi.

Minuutit kiitivät ohi nopeasti kuin ajatukset ja pian oli Willy taasen hänen luonaan.

"Uskoinkin, etteivät he uskalla tehdä sitä. Muistat kai minun sanoneen heille niin. Nyt he näkivät, että olin oikeassa."

Hänen oma käsityksensä tästä viime tapahtumasta oli kiihoittanut hänet niin, ettei hän voinut istua hiljaa paikoillaan paria minuuttia, vaan käveli edestakaisin huoneessa nauraen joskus ja pysähtyen joskus hyväilemään äitinsä tukkaa.

Oli onneksi Rothalle, että hänen täytyi ruveta puuhaamaan Willylle illallista, ja tämä velvollisuus pelasti hänet välttämättömyydestä heti vastata Willyn huomautuksiin. Willy puolestaan ei nyt ollut sellaisessa mielentilassa, että hän olisi kiinnittänyt huomionsa pikku seikkoihin, eikä hän senvuoksi huomannut Rothan hämmennystä pitkiin aikoihin.

"Toivokaamme, että Ralph palaa pian taas luoksemme", sanoi hän. "Sitä ei voida epäilläkään, mutta me kaipaamme häntä, vai kuinka?"

"Kyllä", vastasi Rotha kumartuen niin syvään kuin mahdollista tulen yli, jota hän juuri sytytteli.

Vastauksen sävy kiinnitti Willyn huomion puoleensa. Hän näytti heti huomaavan, että tytön käytöksessä oli koko ajan ollut jotakin omituista.

"Etkö ole oikein terve, Rotha?" kysyi hän hiljempaa. Hänen mieleensä oli juolahtanut, että tytön isä oli ehkä taasen jollakin tavoin syynä hänen suruunsa.

"Minua ei vaivaa mikään", vastasi Rotha heittäen päätään taaksepäin hieman pakotetun iloisesti.

"Mutta silmäsihän ovat kosteat kyynelistä, tyttö. Eivätkö? Ovathan!" Ne ovat ilon kyyneliä, ajatteli hän; hän rakastaa Ralphia kuin veljeä. "Minä nauran silloin kun olen onnellinen, Rotha, mutta sinä näytät itkevän."

"Luuletko niin?" vastasi Rotha arvaillen, salliiko laupias isä taivaassa tämän katkeran hetken milloinkaan loppua.

"En. Olet vain suruissasi, Rotha; niin se on. On aivan ilmeistä, että olet vähän sairas."

Willy olisi ollut tyytyväinen tähän selitykseen, mutta Rotha rikkoi hiljaisuuden sanomalla:

"Mitä sanoisit, elleivät uutiset olisikaan hyviä?"

Sanat olivat tukahduttaa hänet ja hän keskeytti.

"Olisikaan hyviä! Mitkä uutiset?" kysyi Willy kummastellen toistaen hiljaa tytön sanat.

"Uutiset, että poliisit ovat menneet tiehensä."

"Tiehensä! Mitä se on? Mitä tarkoitat, Rotha?"

"Mitä, jos poliisit ovat poistuneetkin", sanoi tyttö taistellen mielenliikutustaan vastaan, "vain senvuoksi -- mitä, jos he ovat menneet tiehensä vain siksi, että Ralph on vangittu?"

"Vangittuko? Missä? Mitä ajatteletkaan?"

"Ja ajattele, mitä seuraa, ellei Ralphia syytetäkään kavalluksesta, vaan -- vaan -- murhasta? Oi, Willy", huudahti tyttö toivottomuudessaan luopuen kaikesta teeskentelystä, "se on totta, siinä ei ole ollenkaan valhetta."

Willy istuutui huumautuneena. Hurja ja jäykkä ilme silmissään katsoa tuijotti hän Rothaan istuessaan häntä vastapäätä. Hän ei puhunut mitään, sillä kauhun tunne oli saanut hänet valtoihinsa.

"Eikä siinä ole vielä kaikki", jatkoi Rotha kyynelten virratessa hänen poskilleen. "Mitä sanoisitkaan siitä ihmisestä, joka tämän on tehnyt -- siitä henkilöstä, joka on ohjannut Ralphin tälle -- tälle kuolemanpolulle?" huusi tyttö kätkien nyt kasvonsa käsiinsä.

Willyn huulet olivat lyijynharmaat. Ne liikkuivat kuin puhuakseen, mutta sanoja ei kuulunut.

"Mitäkö sanoisin?" sanoi hän vihdoin katkerasti ja ivallisesti noustessaan jäykästi istuimeltaan. "Sanoisin --" Hän keskeytti purren hampaitaan ja siveli kärsimättömästi toisella kädellään kasvojaan. Aavistus, että Simeon Stagg oli toiminut ilmiantajana, juolahti silloin hänen mieleensä. "Älä kysy minulta milloinkaan, mitä sanoisin!" huudahti hän.

"Willy, rakas Willy", nyyhkytti Rotha kietoen käsivartensa hänen ympärilleen. "Henkilö --"

Nyyhkytykset uhkasivat tukehduttaa hänet, mutta hän ei tahtonut säästää itseään.

"Tuo henkilö olin minä!"

"Sinäkö?" huusi Willy riistäytyen irti hänen syleilystään. "Entä murha?" kysyi hän käheästi. "Kenen murha?"

"James Wilsonin."

"Päästä minut, päästä minut heti irti, sanon sen sinulle!"

"Vielä sananen." Rotha meni ovelle, mutta Willy työnsi hänet äkkiä syrjään ja kiiruhti pihalle.

XXXVII.

MIKÄ SYYTÖS?

Carlislen vanhan yksinkertaisen raatihuoneen kellarikerroksessa oli kauppa, jonka omisti muudan käytettyjen kirjojen myyjä. Kaupan lattia oli kivestä ja sitä valaisi iltaisin pari lamppua, jotka riippuivat kattoparruista. Rivi kirjahyllyjä erotti huoneen toisessa päässä kaupan julkisemmasta osasta pienen komeron, jossa oli uuni ja huonekaluina pöytä, pari kolme tuolia ja täytetty lavitsa.

Noin viikon kuluttua edellä kerrotuista tapauksista istui takan ääressä siinä huoneessa muudan ilkeännäköinen mies, jonka useammasti kuin kerran olemme jo nähneet toisissa tilaisuuksissa.

"Eikö hän ole tullut vielä alas, Pengelly?" kysyi tämä mies kirjakauppiaalta, horjuvalta raukalta, joka oli pukeutunut pitkään takkiin ja samettikalottiin.

"Ei vielä."

"Eikö hän sitten milloinkaan tule? Tämä on sellaista hullun asioilla liikkumista, sen uskallan vaikka vannoa."

Sitten kohauttaen hartioitaan kuin häntä olisi värisyttänyt lisäsi hän:

"Tämä teidän kauppanne on kirotun kylmä."

"Lämpimämpi Doomsdaleä kuitenkin, vai mitä?" vastasi kirjakauppias irvistäen pyyhkiessään tomua laudakoilta.

Toinen nauroi. Hän otti kepin uunin nurkasta ja kohenteli tulta niin, että se leimahti kirkkaaseen liekkiin. Se olikin melko mukavaa työtä ajan kuluksi ja synnytti aika miellyttäviä ajatuksia.

"Nyt kuulen askelia portailta."

Muudan mies tuli kauppaan.

"Siitä ei ole mitään hyötyä", sanoi tulija. "Herra Wilfreylle puhuminen on paljasta voimien tuhlaamista."

Hänen äänensä kuulosti vihaiselta.

"Kerroitko hänelle, mitä olen kuullut tuomari Hidestä ja hänen menettelytavoistaan Newcastlessa?"

"Kyllä ja minä sanoin hänelle, ettei hän milloinkaan saa ajetuksi juttua läpi Hiden toimiessa tuomarina."

"Ja mitä poikanen siihen sanoi?"

"Joutavia", sanoi hän. "Millet on valamiesten joukossa ja hän pitää kyllä huolta siitä, että kavaltaja tuomitaan lain määräysten mukaan."

"Hän ei siis halua käyttää ollenkaan hyväkseen toista syytöstä?"

"Siitä ei ole mitään hyötyä, sanoo hän; mies tuomitaan varmasti kavalluksesta, sanoo hän. On vain tyhjää puuhaa, että koetatte pakottaa minua syyttämään häntä murhastakin."

"Pakottaa häntä! Tuo ei ollut minkään huonosti sanottu -- pakottaa häntä -- vai mitä?"

Puhuja kiinnitti jälleen huomionsa tuleen.

"Hän joutuu tappiolle", lisäsi hän; "hän joutuu tappiolle, herra Wilfrey. Hiden toimiessa tuomarina ei tuomio kavalluksesta voi tulla kysymykseenkään. Ja silloin pääsyyte menee päin seiniä ja Ray pääsee ehein nahoin asiasta."

"Kummastelen vieläkin suuresti, että Ray antautui vapaaehtoisesti oikeuden käsiin."

"Kaikkea muuta, mies. Etkö milloinkaan opi ymmärtämään temppuja? Hän teki sen vastatakseen kavalluksesta ja voidakseen pyytää armoa, saada sakkoja tahi istua vuoden Doomsdalessä päästäkseen joutumasta hirteen. Hän on viekas konna. Hän tekee kyllä kaikkensa pelastaakseen henkensä."

"Olet väärässä; minun on pakko sanoa, että olet erehtynyt siihen nähden. Tunnen miehen ja kuten olen sanonut sinulle, maailmassa ei ole mitään sellaista, mitä hän ei uskaltaisi tehdä. Voisitko uskoa sitäkään, että näin hänen eräänä päivänä --"

"Tuki suusi! Näkisit kyllä hänen vapisevan jonakin päivänä, ellei tuomarinne pelkäisi omaa varjoaan. Näkisit hänet vain Haribeella; niin, ehkä säätkin nähdä hänet jonakin päivänä siellä tuomarin tahdosta tahi tahtomatta."

Tämä sanottiin sellaisella katkeruudella, mikä ilmaisi syvää ja kuolettavaa vihaa.

Liikahdellen levottomasti toverinsa tiukan katseen edessä toinen sanoi:

"Miksi tuijotat minuun noin? Minulla ei ole minkäänlaista aihetta rakastaa häntä, vai mitä?"

"Ei minullakaan", vastasi edellinen puhuja ilkeiden tunteiden vääristäessä hänen kasvojaan. "Saat sylkeä hänen haudalleen vielä, herra Scroope, luota vain siihen, ja tanssia hänen hautakummullaan, kunnes sielusi riemuitsee; niin, sen sinä tulet tekemään tuomarista huolimatta."

Juuri silloin kantautui heidän korviinsa torven törähdys. Keskustelu katkesi ja molemmat miehet sekä kirjakauppias menivät ovelle. Torille oli kokoutunut paljon kaupunkilaisia. Hetkisen kuluttua lähestyivät Scotch-katua nopeata vauhtia hyvin kirjaviksi koristellut vaunut livreepukuisine eturatsastajineen ja torvenpuhaltajineen, joka ratsasti muiden edellä.

"Tuomarit ovat matkalla Kings Arms Laneen", huomautti kirjakauppias.

XXXVIII.

PEINE FORTE ET DURE.

Istuntosali oli pakaten täynnä kello kymmenen seuraavana aamuna. Kaikki paikat, joissa oli vain vähänkin tilaa, olivat aivan täynnä ihmisiä. Suuri istuntosali oli kaupungintalon läntisessä päässä. Se oli suuri parvekkeeton neliskulmainen huone. Katto-orret ja parrut olivat jalostamatonta tammea, kirveellä suoraan veistettyjä kaadetuista puista. Ikkunat olivat pienet ja valaistus oli senvuoksi heikko. Pitkä pöytä, joka muistutti graniittipaatta, peitettynä haalistuneella vihreällä veralla ja varustettuna suurilla kaiverretuilla jaloilla, oli huoneen toisessa päässä ulottuen melkein seinästä seinään. Pöydän takana korokkeella istuivat tuomarit mustissa kauniisti kaiverretuissa korkeaselkäisissä tuoleissa. Pöydän toisessa päässä oli luja aita ja sen takaa johtivat portaat alempana sijaitsevaan huoneeseen. Muudan oikeudenpalvelija seisoi aidakkeen toisessa, päässä. Aivan sitä vastapäätä oli kolme lavitsaa, jotka askelmien tapaan kohosivat toisiaan korkeammalle. Ne oli varattu valamiehistölle. Määrätyillä paikoilla pöydän ääressä istuivat yleinen syyttäjä, notaari ja pari kolme asianajajaa. Pöydällä oli vanha raudoitettu tammiarkku, joka oli suljettu monella munalukolla.

Päivä oli hyvin kylmä. Sakea sumu oli laskeutunut vuorilta ja peitti nyt raskaana raatihuoneen tunkeutuen jokaisesta raosta huoneeseen kylmänä ja kosteana.

Valmistukset istunnon aloittamiseen veivät paljon aikaa, ja ihmiset, jotka tunkeilivat salissa, suhtautuivat niihin hyvin huonosti salatulla kärsimättömyydellä. Vangittuja syytettiin monenlaisista rikoksista, kuten murhista, tappelusta ja varkauksista.

Kaikki vaikenivat, kun Ralph Rayn juttu huudettiin esille.

Ralph nousi tyynesti portaita korokkeelle ja laski toisen kätensä aidakkeelle edessään. Hänen kätensä olivat kahleissa. Hän katsoi ympärilleen eikä hänen vakavassa katseessaan ollut ylpeyden eikä nöyryyden merkkiäkään. Järkähtämättä hän kesti kaikki lukemattomat katseet, jotka oli suunnattu häneen. Salin toisessa päässä melkein oven vieressä seisoi sama mies, jota Lancasterissä oli sanottu Ralphin varjoksi. Heidän katseensa kohtasivat toisensa, mutta ei kumpikaan näyttänyt ollenkaan hämmästyvän. Aivan toisen vieressä seisoi sama kömpelömpi roisto, joka oli loukannut katulaulajatarta. Ihmisjoukosta näkyivät vielä eräät tutut kasvot. Willy Raykin oli saapunut sinne ja kun hänen katseensa kohtasi hetkiseksi veljen katseen, käänsi Ralph äkkiä katseensa syrjään. Aidakkeen juurella istui Simeon Stagg katsoen maahan.