Part 22

Hetkisen kestäneen väittelyn jälkeen, joka paljon enemmän ärsytti kuin huvitti Ralphin asemassa olevaa henkilöä, saatiin selville, ettei seurakunnassa tällä haavaa ollut pappia ja että kirkko oli ollut kiinni monta kuukautta, minkä vuoksi seurakuntalaisten sielunhoito nykyään oli lamaannuksissa. Vanhus, joka vastasi Ralphin kysymyksiin, oli seurakunnan haudankaivaja, ja tärkeämpää kuin vanhuksen kuvailema seurakunnallinen vararikko oli nyt Ralphille sen selville saaminen, oliko haudankaivajankin työ lopetettu -- eikö seurakuntalaisia kuollut ja eikö haudankaivajan tarvinnut haudata heitä sinä aikana, jolloin seurakunta on ilman pappia.

Ralph selitti lyhyesti käyntinsä tarkoituksen ja pyysi haudankaivajaa kaivamaan haudan heti.

"Luulen sen olevan vastoin kirkkolakia", sanoi vanhus pudistaen vakavasti harmaata päätään. "Pelkään, että minua rangaistaan, jos se tulee tiedoksi."

Ralph työnsi muutamia kolikoita vanhuksen käteen niin huomaamatta kuin suinkin, jolloin ukko jatkoi paljon suopeammin:

"Mutta minun asiani ei ole kieltää keneltäkään kristityltä kristillistä hautaamista, tarkoitan sitä osaa siitä, mikä voi käydä päinsä ilman kirjaa. Herra, tulen luoksenne aivan heti. Kiertäkää portille, herra."

Ralph tovereineen totteli määräystä ja muutamien minuuttien kuluttua vanhus tuli kiiruhtaen heidän luokseen muutamasta takaovesta, josta päästiin hautausmaalle.

Hänellä oli lapio olallaan ja suuri avain kädessään.

Hän pisti avaimen suureen munalukkoon ja väänsi syrjään portin ruosteisen salvan, jolloin portti kääntyi hitaasti ruosteisilla saranoillaan, jotka olivat kokonaan sammaleen peitossa.

Sitten Ralph pitäen vielä kiinni tamman päästä tuli hautausmaalle Simin seuratessa hänen kintereillään.

"Tässä on muudan paikka, johon ei ole milloinkaan haudattu ketään", sanoi vanhus viitaten erääsen kohtaan läheisyydessä, jossa pitkiä siankärsäheinän korsia pisti esille lumesta. "Se on hyvää maata, herra, ja kirkkaina päivinä paistaa aurinko siihen."

"No kaivakaa hauta sitten siihen", sanoi Ralph.

Vanhus loi heti lumen pois, teki suorakaiteen muotoisen neliön maahan lapionsa kärjellä ja alkoi kaivaa.

Ralph, Sim ja Betsy seisoivat parin askeleen päässä hänestä. Aamu oli vielä niin varhainen, ettei kukaan tullut häiritsemään hautausmaalle kokoutunutta pientä ryhmää.

Vanhus keskeytti silloin tällöin työnsä hengähtääkseen ja kuivatakseen hien otsaltaan. Näinä väliaikoina; olisi hän nyt mielellään ollut yhtä puhelias kuin hän ennen oli ollut vaitelias, mutta Ralph ei halunnut kiihoittaa hänen puheliaisuuttaan ja Sim seisoi mykkänä jonkinlainen kauhunilme silmissään.

"Niin, sitten Mikonmessujen ei meillä ole ollut pappia;: silloin tuli uusi asetus voimaan, kuten tiedätte", sanoi vanhus.

"Mikä asetus?" kysyi Ralph.

"Mitä? Herra ei suinkaan tarkoita, ettei herra tiedä mitään yhdenvertaisuuslaista?"

"Tarkoitan juuri sitä, ystäväni", vastasi Ralph.

"Sitäkö, ettette tunne yhdenvertaisuuslakia? Oletteko sitten kuullut puhuttavan viiden penikulman laista?"

"En."

"Ettekö test-laistakaan, jonka piispa haluaa julkaista?"

"En siitäkään."

"Siunatkoon!" huudahti haudankaivaja selvästi kauhuissaan huomatessaan Ralphin tietämättömyyden näistä ehdotetuista kirkollisista laeista. Sitten kääntäen päänsä syrjään ja iskien viekkaasti silmää lisäsi vanhus: "Ehkä teidän armonne on oleskellut ulkomailla?"

Ralphin oli pakko torjua tämäkin kunnioitettava veruke, millä hän olisi voinut puolustaa vaillinaisia tietojaan olevista oloista, jotka nähtävästi sen miehen mielestä, jonka kanssa hän keskusteli, olivat oikeita elinkysymyksiä ja hänen päivittäisten keskustelujensa aiheita.

Vanhus oli jälleen ryhtynyt jatkamaan työtään. Kun hän seuraavan kerran keskeytti työnsä, teki hän sen haihduttaakseen Ralphin tietämättömyyden näistä tärkeistä asioista.

"Katsokaa, herra, vanha episkopaalinen kirkkolaki on astunut jälleen voimaan ja ne presbyteriläiset papit, jotka alistuvat siihen, saavat pitää virkansa, kun taas ne, jotka eivät alistu siihen, erotetaan virastaan. Sellainen on yhdenvertaisuuslaki."

"Sanoisin sitä mieluummin erilaisuuslaiksi", vastasi Ralph.

"Eikä ainoakaan presbyteri saa asettua asumaan viittä penikulmaa lähemmäksi jotakin markkinapaikkaa -- sellainen on viiden penikulman laki. He eivät saa ruveta koulujen johtajiksi eivätkä opettajiksi eivätkä he saa hoitaa yleisiä virkoja, elleivät suostu nauttimaan kirkon sakramenttia. Sitä sanoo piispa test-laikseen, mutta sitä ei hän saa ajetuksi läpi moneen vuoteen, ei missään tapauksessa."

Vanhus oli lausunut helposti käsitettävän selityksensä sellaisen miehen tapaan, joka voi vaatimattomasti ylpeillä suuremmilla tiedoillaan.

"Mutta sittenkuin hän saa sen ajetuksi läpi, tarvitsee hän vielä toisenkin lain, ainakin minun ymmärtääkseni", sanoi Ralph, "nimittäin lain; että hän saa haudata presbyterit elävinä. Hehän joutuvat jo tämän lain perusteella melkein sellaiseen asemaan."

Vanhuksen viekkaiden silmien ovela katse ilmaisi, että hän nyt oli tehnyt kolme johtopäätöstä. Ralph oli hänen luulonsa mukaan joko presbyteri tahi puritaani taikka kumpikin.

"Meidän pappimme oli presbyteri", huomautti hän ääneen, "ja silloin kun asetus astui voimaan, poistui hän paikastaan."

Mutta Ralph ei ollut ollenkaan halukas keskustelemaan tästä aiheesta.

Hauta oli nyt kaivettu. Sen piti olla pitkä ja leveä, mutta ei syvä.

Lunta alkoi sataa jälleen.

"Kovaa työtä tällaisena aamuna", sanoi haudankaivaja yskien ja heitti lapionsa pois. "Tämä on sellainen varhainen aamu, mikä panee tällaisen vanhan miehen huohottamaan. Enkä ole sitäpaitsi aina ollutkaan haudankaivaja. Mikonmessuihin asti olin opettaja."

Aika oli nyt koittanut sen kuorman luovuttamiseen haudalle, jota tamma oli kantanut selässään kolme viikkoa. Vasta nyt päästi Ralph irti Betsyn suitset lujasta otteestaan. Tehtyään sen ryhtyi hän aukomaan niitä hihnoja ja nuoria, joilla arkku oli sidottu kiinni. Kun kaikki oli kunnossa, valmistautui hän nostamaan arkun maahan. Mutta se oli niin suuri ja raskas, että sekä Simin että haudankaivajan piti auttaa.

Heidän yhteisillä ponnistuksillaan saatiin arkku kuitenkin lasketuksi maahan hevosen selästä. He olivat juuri tekemässä sitä, kun Betsy, päästyään äkkiä vapaaksi kuormasta, jota se oli kantanut, hyppäsi sivulle näyttäen pelästyvän jotakin, syöksyi portista tielle ja läksi laukkaamaan.

"Antaa sen mennä", sanoi Ralph kiinnittäen huomionsa taasen maahan laskettuun arkkuun.

Sitten Angus Ray laskettiin viimeiseen leposijaansa ja lumihiutaleet putoilivat hänen arkulleen muodostaen kuin valkoisen pehmeän paarivaatteen.

Ralph seisoi vieressä, kun vanhus ajoi mullan takaisin hautaan. Se putoili arkulle kumeasti jymähdellen. Sim seisoi kumarassa muutaman kiven vieressä ja katseli pelästynein silmin toimitusta.

Viimeksi asetettiin turpeet paikoilleen. Askhamin pieneen hautausmaahan oli ilmestynyt uusi kumpu, ja niin oli kaikki lopussa. Haudankaivaja heitti lapion olalleen ja aikoi sulkea portin.

Mutta juuri silloin heidän huomionsa kiintyi siihen, että taivaalta heidän päänsä yläpuolelta kuului ääniä, jotka olivat kuin puron lirinää kesän kaunistamien puitten juurilla, kuin syvän veden kohinaa sen syöksyessä padon yli tahi kuin vaahtopäisten aaltojen vyörymistä kajahtavaa kalliota vasten. Katsokaa taivaalle! Jokainen vanhan lehdettömän seljapuun oksa oli täynnä lintuja. Kuunnelkaa! Hetkinen vielä ja niiden laulu on vaiennut, ne ovat jälleen kohonneet siivilleen ja kiitäneet pois kuin synkkä sadepilvi valkoisten untuvien täyttämässä ilmassa. Sitten vallitsee hiljaisuus kaikkialla.

Oliko se Jumalan antama merkki ja tunnuskuva -- Jumalan lähettämä viesti tämän onnettoman miehen sielulle? Oliko se Jumalan lähettämä rauhansanoma?

Kuka uskaltaa sanoa, ettei se ollut?

"Nyt on raskas kuorma nostettu sydämeltäni", sanoi Ralph.

Hän muisteli vuorilla viettämäänsä hirveätä yötä. Ja hänen kasvojaan kirkasti todellakin nyt toisenlainen ilme. Hänen isänsä oli nyt haudattu. Jumala oli antanut tämän armonosoituksen hänelle merkiksi siitä, että hänen piti tehdä se, mitä hän aikoikin tehdä. Siten selitti Ralph hevosen satunnaisen löytämisen.

He sanoivat jäähyväiset vanhukselle ja poistuivat hänen luotaan. Sitten he, kävelivät teiden haarautumaan, jossa tienviitta oli. Osoittimet olivat lumen peitossa ja Ralph kiipesi kiviaidalle sen taakse ja pyhkäisi niiden kirjoitukset puhtaiksi kuurasta.

"Kendaliin." Se osoitin viittasi sille suunnalle, mistä he olivat tulleet.

"Gaskarthiin."

"Se on meidän tiemme", sanoi Sim.

"Ei", vastasi Ralph; "tämä se on -- 'Penrithiin ja Carlisleen'."

Mitä mahdollisuuksia jäikään nyt enää Robbielle?

XXXIV.

VÄISTY, ESTÄVÄ KOHTALO!

Muutamia minuutteja vaunujen saapumisen jälkeen Mardaleen ponnisteli Robbie eteenpäin pimeässä tuntemattomalla tiellä. Entinen väsyttävä päänkipu alkoi vaivata häntä jälleen ja silloin tällöin otti hän kourallisen lunta maasta viilentääkseen pakottavaa otsaansa.

Se oli hyvin väsyttävää kävelyä ja sen suorittamiseen tarvittiin todellakin nuoret voimakkaat jäsenet ja rohkea mieli. Hän sivuutti kyliä, mutta ne olivat kaikki yhtä hiljaisia ja rauhallisia kuin ihmisetkin, jotka nukkuivat niiden tuvissa. Vasta viiden tunnin kuluttua kohtasi Robbie ensimmäisen elävän olennon.

Päivän koittaessa lakkasi lumisadekin ja Robbien saavuttua Askhamiin oli myöhäinen aurinkokin jo noussut. Koska hänen alkoi olla jo nälkä, meni hän muutamaan tupaan ja kysyi eräältä vanhalta mummolta, joka asui siinä, saako hän vaivata mummoa maksusta valmistamaan hänelle jotakin aamiaiseksi. Vanhusta säälitti nuoren miehen väsynyt ulkomuoto ja hän pyysi vieraanvaraisesti nuorukaista käyttämään hyväkseen talon antimia. Kun Robbie oli syönyt kulhollisen puuroa ja maitoa, voitti matkan aiheuttama väsymys hänet kokonaan. Vastatessaan katkonaisesti vaatimattoman emäntänsä kysymyksiin hän nukkui kesken kaiken tuoliinsa. Säälistä antoi vanhus hänen nukkua tarpeekseen.

"Poikahan on aivan kuolemanväsynyt", sanoi hän katsellen Robbien riutuneita kasvoja.

Kello oli jo yli kahdentoista päivällä, kun Robbie heräsi.

Ah, mitä silloin oli menetettykään ikuisiksi ajoiksi! Mitä sellaista oli silloin tapahtunut, mitä ei enää voitu peruuttaa?

Hän hyppäsi seisoalleen vihoissaan menettämästään ajasta ja läksi uudestaan matkalle. Kun hän sivumennessään poikkesi ravintolaan, kuuli hän harmikseen, että jos hän silloin olisi mennyt sinne, kun hän auringon noustessa oli poikennut pieneen tupaan, joka sijaitsi vain parin sadan metrin päässä siitä, olisi hän helposti tavoittanut Simin ja Ralphin. Postivaunut eivät kuitenkaan olleet vielä ehtineet tähän kyytitaloon, ja senvuoksi Robbie voi osaksi suoda itselleen anteeksi viipymisensä.

Hän ei epäröinyt juuri ollenkaan, minkä tien hän valitsee saapuessaan teiden haarautumaan kirkkomaan kulmassa. Jos Ralph oli valinnut Gaskarthiin vievän tien, oli hän turvassa, mutta jos hän on lähtenyt Carlisleen, on hän vaarassa. Senvuoksi päätti Robbie seurata viimeksi mainittua.

Hän ei kysellyt ihmisiltä mitään, ennenkuin hän kuljettuaan Penrithin kauppalan läpi oli saapunut sen pohjoiselle sulkupuomille. Silloin hän kysyi niiltä, jotka näyttivät tulevan kaukaa, olivatko he nähneet paria sellaista miestä, joita hän haki. Sillä tavoin sai hän kuulla puhuttavan monesta sen vaivalloisen matkan yksityiskohdasta, jolle hänen ystävänsä olivat lähteneet. Simin voimat olivat loppuneet ja Ralph oli halunnut jättää hänet erääseen ravintolaan tien varrelle voidakseen, itse jatkaa matkaansa Carlisleen. Mutta Sim oli rukoillut, että hän pääsisi mukaan, ja vihdoin oli muudan maalainen, joka oli matkalla Carlislen torille ja jolla oli vain yksi vapaa paikka rattaillaan, tarjoutunut ottamaan Simin mukaansa. Tätä tarjousta olivat ystävykset käyttäneet kiitollisina hyväkseen.

Jokaisesta yksityiskohdasta, minkä Robbie sai selville, voitiin selvästi nähdä, että Ralph ponnisti jokaista lihastaan päästäkseen perille Carlisleen. Mikä hirveä kohtalo se olikaan, joka niin pakotti häntä kiiruhtamaan eteenpäin ehkä kuolemaansa kohti?

Penikulman penikulman jälkeen Robbie kulkea laahusti eteenpäin vaivalloisella matkallaan. Hän oli sairas, vaikka hän tuskin sitä huomasikaan, ja hänen oli pakko levähtää hyvin usein.

Rupesi hämärtämään ja kerran vielä pimeni ilta, mutta reipas nuori laaksolainen ponnisteli vain eteenpäin päämääräänsä kohti. Lumi oli kovettunut ja käveleminen oli nyt helpompaa, mutta tie oli pitkä ja kulkija oli hyvin alakuloinen.

Aamu valkeni vihdoin ja kun sumu haihtui niityiltä, näki Robbie edessään vanhan Carlislen kaupungin. Aavistus, että hän tulee liian myöhään, riisti kaiken ilon kauan ikävöidyltä näöltä.

Oliko taivas pilvessä? Uhkasiko myrsky maailmaa? Kertoivatko virtaavat joet ja kohisevat kosket Robbielle sen toivottoman tarinan, mikä lepäsi kylmänä ja mykkänä hänen sydämessään? Eivät!

Aurinko nousi pannen valkoisen maailman säteilemään. Se pehmitti puiden kankeat oksat ja lumi alkoi sulaa ja tippua maahan suurina pisaroina, jotka olivat kuin aamukastetta. Koko luonto näytti iloitsevan julmasti, ivallisesti ja armottomasti, hilpeästi ja riemuitsevasti. Linnut tulivat esille kuurottuneista pesistään laulaen iloisesti kirkkaassa aamuilmassa. Muudan pieni hamppuvarpunen, joka ei ollut paljon sormustinta suurempi, lensi kauniille koivun oksalle ja valoi koko sielunsa kirkkaihin säveliin.

Robbie käveli vaivalloisesti eteenpäin laahustavin askelin ja hyvin alakuloisen näköisenä. Hänen takkinsa oli auki, niin että villapaita näkyi, toisen kätensä, jossa oli piippu, hän oli työntänyt vyönsä alle ja toisella veti hän perässään raskasta sauvaa; lakkinsa oli hän työntänyt takaraivolleen kuumalta otsaltaan.

Hän käveli välinpitämättömänä Carlisleen sen eteläisestä Bother-portista. Kirkonkello löi juuri kymmentä. Kulkiessaan kaduilla hän tuskin tiesi omaa asiaansa ja päämääräänsä. Hakematta sitä sen paremmin saapui hän vihdoin vanhan kaupungintalon edustalle. Paljon väkeä oli kokoutunut torille sen läheisyyteen ja lisää näytti olevan vain tulossa sinne johtavilla kaduilla. Robbie oli vain kerran ennen käynyt Carlislessa, mutta hän oli kuitenkin varma, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Hän kysyi eräältä kaupunkilaiselta, joka seisoi hänen vieressään, mitä joukkojen liikehtiminen kaduilla oikeastaan merkitsi. Mutta mies ei kyennyt selittämään hänelle mitään. Sitten hän kysyi toisilta tämän näytelmän katselijoilta, jossa ei näyttänyt olevan mitään nähtävää, mutta kaikki olivat yhtä tietämättömiä kuin hänkin. Hälinä kiihtyi kuitenkin vain kaikesta huolimatta.

Torilla oli vanha kiviristi korkealla askelmilla varustetulla jalustalla ja Robbie kiipesi sinne nojautuen siihen. Sitten hän kuuli ihmisten puhuvan, että jokin kuuluisa rikollinen oli antautunut. Toiset väittivät rikollista varkaaksi, toiset taasen murhaajaksi; muutamat sanoivat häntä väärentäjäksi ja muutamat taasen väittivät häntä kuninkaanmurhaajaksi, jonka viranomaiset lähettävät nyt Lontooseen.

Vain yhdestä seikasta näytti joukko olevan melkein samaa mieltä, nimittäin siitä, että rikollinen oli vapaaehtoisesti antautunut viranomaisille sittenkuin määräys hänen vangitsemisestaan oli julkaistu.

Melu kiihtyi huippuunsa, kun vanhan kaupungintalon ovet avautuivat ja ryhmä sotilaita ja siviilipukuisia henkilöitä tuli torille.

Miehet oli määrätty vartioimaan vankia, jota nyt vietiin yhteiseen vankilaan odottamaan tutkintoa.

Robbie joutui synkän, kiusallisen ja painostavan tunteen valtaan. Hän kiipesi ristin poikkipuulle ja katseli joukon yli pientä ryhmää.

Vanki oli Ralph Ray. Hän käveli parin sotilaan välissä lujin askelin ja avonaisin vakavin katsein. Aivan hänen kintereillään laahusti Simeon Stagg katsoen maahan.

Robbien hakeminen oli loppunut.

XXXV.

ROBBIEN MATKAN LOPPU.

Kaikki oli nyt ohi. Vaivalloinen haku oli loppunut ja Robbie Anderson oli tullut liian myöhään. Ralph oli antautunut ja paljon ikävämmät mahdollisuudet kuin Robbie oli arvannutkaan ja paljon kauheampi onnettomuus kuin Rotha Stagg ja Willy Ray olivat pelänneet tahi aavistaneetkaan uhkasi nyt johtua siitä.

Sotilaat olivat poistuneet vankeineen, joukko oli seurannut heitä ja Robbie seisoi yksinään torilla. Seisoen ristin portailla hän kääntyi katsomaan poistuvaa kirjavaa joukkoa. Se näytti suuntaavan kulkunsa English-kadulle.

Kuinka kuumalta ja polttavalta hänen otsansa tuntuikaan! Sitä oli kivistänyt ennen, mutta nyt se poltti kuin tuli. Robbie painoi sen lujasti ristin kylmää kiveä vastaan. Sitten hän läksi kävelemään sieltä tietämättä matkansa määrää. Hänellä ei ollut mitään paikkaa, minne hän olisi voinut mennä, eikä hänellä ollut mitään tehtävääkään. Tuntikausia hän harhaili sinne tänne vanhan kaupungin kaduilla. Lunta oli vielä suuret kasat talojen räystäillä ja porttiholveissa, ja joskus se tipahteli suurina möhkäleinä kaduille. Viertotiet oli lakaistu puhtaiksi.

Edestakaisin Blackfriars-katua vankilan ohi, joka sijaitsi luhistuneen luostarin tontilla, pitkin Abbey-katua kirkon ohi suoraan Head Lanen poikki takaisin torille jälleen, sitten Caldewin rantoja pitkin ja läntisen muurin yli, jolta voitiin katsella etelään päin jatkuville kukkuloille, Shaddon-portin ympäri linnan varjostamalle sillalle ja sitten Eden-joelle ja pohjoiselle suurelle skotlantilaiselle portille hän ponnisteli. Hän vain kulki kulkemistaan tietämättä minne ja välittämättä miksi, kunnes hänen jalkansa kieltäytyivät kantamasta häntä enää ja kunnes pitkät talorivit vaalenneine parruineen, jotka pistivät esille seinistä, ja päätyineen ja vintinikkunoineen näyttivät nojautuvan häneen päin ja tanssivan kuin haaveelliset olennot hänen edessään.

Aamun tapahtumat olivat tehneet syvän vaikutuksen kaupunkilaisiin. Heidän joukossaan vallitsi kummallinen samanmielisyyden puute siihen rikokseen nähden, josta vankia syytettiin; mutta Robbie huomasi kaikkien olevan yhtä mieltä siitä, että se oli jotakin hirveätä. Hän näki senkin, ettei kukaan menettänyt hyväntuulisuuttaan ajatellessaan sitä kohtaloa, mikä uhkasi heidän lähimmäistään. "Tämä on hyvin vastenmielistä. Tule, John, juomaan lasillinen kanssani."

Robbie oli kääntynyt sivukadulle, jota sanottiin Kings Arms Laneksi. Tarkoituksetta ja ajattelematta mitään hän pysähtyi erään ahtaan aukeaman laitaan, jossa oli muudan kummallinen rakennus vähän syrjässä kadusta. Mataloine leveine ikkunoineen, jotka olivat syvällä kiviseinissä, omituisine päänmuotoisine koristeineen, jotka vuosia sitten oli leikattu korkokuviksi, mutta jotka pakkanen ja sade nyt olivat turmelleet, näytti se jonkun vanhan luostarin sivurakennukselta, joka aikoja sitten jollakin tavoin oli mennyt kaiken maailman tietä. Muudan hyvin vanha pieni mies pyöriskeli aukeamalla luoden pois lunta ja puhdistaen ikkunoita.

"Tuo mies tuli tänne juuri käräjiksi", huomautti toverilleen muudan nuorukainen viitaten taloon ja sanoen hiljaa jotakin, jota Robbie ei kuullut.

"Mikä paikka tämä on?" kysyi Robbie heidän mentyään kävellen portille ja kohdistaen sanansa ukolle.

"Tuomarin asunto", vastasi hoitaja kohottaen katseensa työstään ja näyttäen hämmästyvän kysymyksestä.

"Milloinka oikeudenistunnot alkavat?"

"Ensi viikolla ne alkavat."

Vanha hoitaja ei nähtävästi ollut lainkaan puhelias, ja Robbie, joka ei halunnut jaaritella joutavia, poistui sieltä.

Kaupungissa pitempään viipyminen tuskin kannatti. Kaikki oli ohi. Pahin oli jo tapahtunut. Hän voi yhtä hyvin lähteä kotiinsa. Mutta kuinka hänen otsansa olikaan kuuma! Olisikohan tuo sukellus Wythburnin vieritse virtaavaan puroon pannut hänen päänsä palamaan kuin sulatusuuni?

Robbie ajatteli Simiä. Miksi hän ei ollut tavannut Simiä pitkillä kierroksillaan kaupungin läpi? Hehän olisivat voineet lähteä kotiin yhdessä.

Bother-portin ja English-kadun kulmassa oli pari kauppaa ja kun Robbie meni niiden sivu, keskustelivat kauppiaat innokkaasti aamun tapahtumista.

"Näin hänen menevän tästä sivu tuon pienen raukan kanssa, aivan varmasti. Olin juuri avaamassa luukkuja, kun se tapahtui", sanoi toinen miehistä matkien silloin tekemiään liikkeitä.

"Siunatkoon! Mihin aikaan se oli?" kysyi toinen.

"Kuten jo sanoin, avasin silloin juuri luukkujani, kun se tapahtui", vastasi toinen matkien jälleen liikkeitään. "En ollut vielä hiekoittanut lattiaa enkä lakaissut kauppaa, joten kello oli kai noin kahdeksan tahi vähän vaille minun laskuni mukaan."

"Hyväinen aika, hyväinen aika?" vastasi toinen kauppias, jonka veri nähtävästi jähmettyi pelosta, kun hän kuuli näitä kauheita yksityiskohtia kerrottavan.

Robbie jatkoi matkaansa. Kahdeksan aikaan. Hän oli siis tullut vain pari tuntia liian myöhään -- vain pari mitätöntä tuntia.

Hän ajatteli harmissaan ja katkeroituneena niitä useita tunteja, jotka hän oli kuluttanut turhaan tahi käyttänyt huonosti sen jälkeen kuin hän oli poistunut Wythburnistä sunnuntaina. Hän ei olisi suonut itselleen sitä aikaa, minkä hän oli käyttänyt nukkumiseen ja lepäämiseen.

No niin, kaikki oli ohi nyt; ja väsynein jaloin lähti Robbie Carlislesta Bother-portin kautta samaa tietä, jota hän aamulla oli tullutkin sinne. Lumi suli nopeasti ja tien molemmilla puolilla oli aurinkoisia viheriöitä niittyjä. Kuinka somia ne olivatkaan! Kuinka julmalta tuntuikaan luonto tahraamattomassa kauneudessaan!

Robbien mielestä ei haihtunut hetkeksikään tunne, että suuri onnettomuus uhkasi häntä, mutta siitäkin huolimatta sai jonkinlainen lamaannus vähitellen hänet valtoihinsa. Hän kulutti aikaansa tarkastelemalla pienintäkin tien yksityiskohtaa. Oliko hän huomannut tuota koivua tahi tammea ennen? Oliko hän matkallaan Carlisleen nähnyt tuon portin tahi kiivennyt tuon puomin yli? Muudan poika ajoi lammaskatrasta edellään. Toinen puoli katraasta oli merkitty punaisella ristillä ja toinen mustalla pilkulla. Robbie laski molemmat puoliskot lammas lampaalta ja arvaili, kenen ne olivat ja minne ne olivat matkalla.

Sitten hän istuutui lepäämään ja jäähdyttääkseen kuumaa otsaansa painoi hän sen ruohoon. Kun hän jälleen nousi, tuntui koko tie tanssivan hänen ympärillään. Muudan maalaisrenki, valkoinen pusero yllään, lähestyi taluttaen paria hevosta ja toivotti ohimennessään matkustajalle "Hyvää iltaa!" Robbie jatkoi matkaansa kuin kuulematta sitä, mutta kun mies ehti hänen äänensä kuulumattomiin, kääntyi hän kuin jostakin äkillisestä mielijohteesta ja vastasi tervehdykseen viittaamalla ystävällisesti kädellään.

Sitten hän istuutui vielä kerran nojaten päätään käsiinsä. Ohimot jyskyttivät kovasti ja hänen koko ruumiinsa päästä jalkoihin asti oli joskus kuuma ja joskus niin kylmä, että hän vapisi vilusta. Vihdoinkin hän alkoi ymmärtää, että hän on sairastumaisillaan vakavasti.

"Pelkään laitani olevan huonosti", ajatteli hän koettaen miettiä asemaansa.

Hetkisen kuluttua hän koetti nousta ja huutaa renkiä palaamaan takaisin hevosineen. Kohoutuen vaivalloisesti toiselle vapisevalle polvelleen hän heilutti väsynyttä käsivarttaan suonenvedontapaisesti ja huusi lukemattomia kertoja. Mutta ääni hämmästytti häntä, sillä se ei kuulostanut ollenkaan hänen omaltaan. Hänen voimansa olivat lopussa. Hän vaipui takaisin maahan eikä muistanut mitään sen jälkeen.

Puseropukuinen mies oli mennyt, mutta toinen maalainen oli tulossa Carlislesta päin. Mies ei ollut kukaan muu kuin pieni silmiään räpyttelevä Reuben Thwaite. Hän istui hyvin suojattuna työrattaillaan ja lauleskeli iloisia laulunpätkiä pysyttääkseen lämmön keuhkoissaan. Reuben oli ollut Carlislessa yön tuotuaan sinne suuria lankakääryjä, jotka hän oli myynyt pellavankutojille. Hän oli tehnyt edulliset kaupat tuomalla tavaransa näin kauaksi ja palaili nyt Wythburniin hyvällä tuulella.

Kun hän -- kuten hän itse olisi sanonut -- "äkkäsi Robbien" makaamassa tien vieressä, hyppäsi hän tielle rattailtaan.

"Kukahan poikaraukka tämä on? Mitä nyt? Onko nyt kummempaa nähty?" huudahti hän koettaen käsittää tilanteen. "Robbie Andersonhan tämä on!"

Sitten kirkasti veitikkamainen hymy Reubenin ryppyiset kasvot, kun hän kumartui taputtamaan ja tyrkkimään makaavaa herättääkseen hänet tajuihinsa.

"No, Robbie, poikaseni! Kuuletko? Tämä tällainen ei käy mitenkään päinsä, Robbie. Nyt sinä olet taasen unhottanut lupauksesi. No, Robbie, nousehan nyt!"