Part 21
Robbie ymmärsi tarpeeksi paljon tästä keskustelusta saadakseen varmuuden matkatoveriensa yhteiskunnallisesta asemasta ja heidän matkansa tarkoituksesta. Mutta keskustelun yksityiskohdat ja sävy eivät kiinnittäneet niin paljon hänen mieltään, että hän olisi pysynyt hereillään. Hän torkahti uudestaan ja levottoman unensa tiedottomuudessa katkaisi hän monta penikulmaa väsyttävästä yöllisestä matkastaan.
Jokin valo heijastui hänen silmiinsä ja herätti hänet hetkiseksi. Vaunut vierivät juuri Hollowbankin kylän läpi. Tielle oli sytytetty nuotioita ja tummia olentoja istui kyyrysillään niiden ympärillä. Robbie oli liian väsynyt tiedustellakseen noiden tulien tarkoitusta ja hetkisen kuluttua nukahti hän jälleen.
Kun hän heräsi seuraavan kerran, oli hän kuulevinaan sanan "Wythburn" lausuttavan takanaan, mutta oliko se sellaista hänen kuulonsa aiheuttamaa petosta, mitä joskus sattuu heräämisen hetkellä, ei hän voinut sanoa, ennenkuin (nyt hän oli täydellisesti hereillään) hän selvästi kuuli cumbrialaisen lausuvan nimen Ralph Ray.
Hänen uteliaisuutensa heräsi heti ja koettaessaan haihduttaa uneliaisuutensa aiheuttamaa raskasta tunnelmaa hän heitti päätään taaksepäin, minkä molemmat muukalaiset huomasivat. Hän tiesi toisen miehen nousseen seisoalleen ja kumartuneen ajurin puoleen kysyäkseen häneltä, kuka hän on ja mihin hän on matkalla.
"Hän on vain joku maalaispoika", sanoi Jim. "En tiedä hänestä sen enempää."
"Luulin häntä erääksi ystäväksemme", sanoi vieras epäiltävällä totuudenrakkaudella.
Sitten jatkettiin keskustelua vähentymättömällä innolla.
"Hänen matkansa Carlisleen saattaa minut kokonaan ymmälle. Olen jo sanonut häntä hyvin viekkaaksi. Mitähän hänellä nyt mahtanee ollakaan mielessä?"
"Ei mitään! Hän joutuu vain kiinni, siinä kaikki."
"Olisin hyvin tyytyväinen, jos tämä matkusteleminen sinne tänne pian loppuisi. Mistä luulet häntä syytettävän?"
"Sitähän meidän ei tarvitse juuri epäilläkään."
"Murhastako? Luuletteko voivanne järjestää sen niin, Wilfrey ja sinä?"
"Anna meidän pitää siitä huolta."
Robbien koko ruumis oli hiestä aivan märkänä. Hän taisteli melkein ylivoimaista kiusausta vastaan koettaa lihaksiensa voimaa muutamiin raskaihin ruumiisiin heittämällä ne maahan vaunujen katolta vapauttaakseen sen osaksi ruumiillisesta kuormasta, mutta enemmän moraalisesta pahuudesta, minkä alaisena se juuri silloin tuntui vaikeroivan.
Lunta alkoi nyt sataa ja ajaja löi hevosiaan joutuakseen erääseen läheisyydessä sijaitsevaan kylään.
"Meidän on pakko jäädä sinne yöksi", sanoi hän; "tämä lumimyrsky pysähdyttäisi meidät kuitenkin pian."
Molemmat muukalaiset näyttivät tulevan hyvin levottomiksi tämän välttämättömyyden vuoksi ja koettivat kaikin mahdollisin keinoin taivuttaa ajajaa jatkamaan matkaa.
Robbie ei voinut päättää varmasti, oliko hänen tarkoitukselleen parempi, että vaunut pysähtyvät kylään yöksi ja siten viivyttävät noita molempia roistoja, jotka istuivat hänen takanaan, vai että ne jatkavat matkaansa ja auttavat häntä saamaan kiinni Ralphin. Mutta ajaja ratkaisi tämän pulman hyvin päättäväisellä tavalla pysähtymällä Mardalen ravintolan edustalle ja rupeamalla riisumaan hevosiaan valjaista.
"Maailmassa on henkilöitä, jotka eivät sääli ihmisiä eivätkä eläimiä", vastasi hän vierasten väitteihin.
Jimin mielipide oli enemmän paikallaan kuin hän itse tiesikään.
Molemmat miehet poistuivat muristen ravintolaan. Robbie jäi pihalle auttamaan ajajaa.
"Missä Haribee on?" kysyi hän.
"Carlislessa", vastasi ajaja.
"Mikä paikka se on?"
"Haribeeko? Mestauspaikka tietenkin."
Jäätyään yksikseen lumiselle pihalle alkoi Robbie ajatella asioiden tilaa. Oli jo aamupuoli yöstä. Nuo molemmat muukalaiset, jotka nähtävästi ajoivat takaa Ralphia, jäisivät tähän taloon ainakin aamuun asti. Ralph itse nukkui nyt varmaankin jossakin noin kymmenen penikulman päässä kauempana tien varrella.
Ilma oli tavattoman kylmä. Robbien kädet ja kasvot olivat kohmeessa. Lumihiutaleita rupesi putoilemaan sakeammasti ja nopeammasti kuin ennen.
Robbie ymmärsi, että on olemassa vain yksi seikka, mikä korvaa tämän matkan vaivat, nimittäin se, että hän tavoittaa Ralphin ennenkuin postivaunut matkustajineen saavuttavat hänet.
Suoriutuakseen siitä olisi hänen pakko kävellä koko yö, satoipa sitten lunta tahi vettä tahi pakastui.
Hän voi ja hän tahtoikin tehdä sen.
Hyvä, Robbie! Tärkeämpi tulos kuin otaksutkaan johtuu matkastasi. Siis eteenpäin vain!
XXXII.
MITÄ LUMI LUOVUTTI TAKAISIN.
Askhamin ravintoloitsijan, joka oli vanha parlamentin kannattaja, mielenliikutus, kun hän Ralph Rayssä tunsi vanhan kapteeninsa, jota hän oli palvellut, uhkasi ilmaista hänet. Joutuen kuvaamattoman hämmingin valtaan hän tuli ja meni kattaen Ralphin ja Simin eteen sen vaatimattoman aterian, jollaisen hän voi tarjota sittenkuin hän oli täyttänyt kuningasmielisten vieraittensa suuremmat vaatimukset.
Huone, johon matkustajat oli viety salaa, sijaitsi vanhan rakennuksen kylkirakennuksessa ja oli avoin aina valkoisiksi kalkittuihin kattoparruihin asti ja varustettu tavanmukaisella suurella takalla. Seinillä oli aseita -- täällä muudan miekka, tuolla keihäs ja uunin nurkalla haarniska. Se oli nähtävästi isännän perheen arkihuone ja huolellisesti erotettu ravintolan julkisemmasta osasta. Mutta kun ovi avattiin, siihen käytävään, joka yhdisti huoneen talon muiden osien kanssa, voitiin sinne kuulla nauravien tahi väittelevien kuninkaallisten äänet.
Kun perhe poistui huoneesta luovuttaakseen sen Ralphille ja Simille, oli takan viereen unhottautunut pieni kolmi- tahi nelivuotias poikanen, joka nähtävästi oli isännän nuorin lapsi. Ralph istuutui nostaen poikasen polvilleen. Lapsella oli suuret siniset silmät ja vaalea kihara tukka. Lapsenhuulet vastasivat hänen hymyynsä ja lapsenkieli lörpötteli hänen korvaansa sellaisella luottamuksella, mitä lapset osoittavat vain, sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka omistavat taikakalun lasten rakkauden voittamiseksi.
"Mikä sinun nimesi on, pieni mies?" kysyi Ralph.
"Kullanmuru", vastasi lapsi katsoen rohkeasti Ralphia silmiin.
"Vai niin. Eikö muuta?"
"Kyllä, Willie."
"Sanotaanko sinua äitisi näköiseksi, Willie?" kysyi Ralph sivellen kauniit kiharat pois lapsen otsalta.
"Olen äidin kullanmuru", vastasi pienokainen viattomin silmin ja nyrpistäen sievästi pientä suutaan.
"Aivan niin. Ja miksi aiot ruveta kasvettuasi suureksi, herttainen poikaseni?"
"Mieheksi."
"Ah, ja oikeinko nerokkaaksi? Mutta minkä ammatin aiot valita? Rupeatko maanviljelijäksi?"
"En, vaan sotamieheksi." Pienet kasvot oikein kirkastuivat tästä tulevaisuuden kuvasta.
"Älä suinkaan, kultaseni. Jos sinun käy, kuten meidän useimpien muidenkin, saat elämäsi kuluessa taistella tarpeeksi sinun tarvitsematta valita taistelemista ammatiksesi. Mutta sinä et ymmärrä minua vielä, Willie-kultaseni."
Pienokaisen isä tuli samalla huoneeseen ja oven auetessa kuulivat vieraat äänekästä melua jostakin kaukaisemmasta huoneesta. Nuo rähisevät kuningasmieliset olivat nähtävästi sellaisia ihmisiä, jotka luulevat, että ihmisten ravintoloissa pitää käyttäytyä aivan eri tavalla kuin kotonaan. Kuta kovemmin he puhuvat, kuten pahemmin he kiroilevat, kuta useammin he huutavat tarjoilijaa ja kuta kovemmin he lyödä läimäyttelevät heitä selkään, sitä tervetulleempia he luulevat olevansa yleisiin ravintoloihin.
Ravintolan kaukaisimmasta osasta kuuluvan melun keskeltä kuului jonkin oven avaaminen ja sitten ääni, jonka kovemmin kun kaikki muut kuultiin huutavan iloisesti isäntää.
"Minun on pakko mennä heidän luokseen", sanoi isäntä. "He haluavat minua vieraakseen, vaikka olenkin isäntä, ja vaativat minua juomaan heidän kanssaan."
Kun ovi sulkeutui jälleen, nosti Sim pojan polvelleen ja katsoi häneen hyvin hellästi. Pieni mies vastasi hänen katseeseensa hämmentyneen näköisenä, mikä ilme näytti asettavan satoja hiljaisia kysymyksiä Simille hänen ryppyisistä poskistaan ja harmaasta pitkästä takkuisesta tukastaan.
"Muistan ajat, jolloin oma tyttäreni ei ollut sen suurempi kuin tämä poikanen", sanoi Sim.
Ralph ei vastannut, vaan käänsi päänsä syrjään ja kuunteli.
"Hänkin oli äitinsä kullanmuru, Rotha."
Simin ääni tarttui kurkkuun.
"Ja minun myös", lisäsi hän. "Kiusoittelimme joskus leikillämme häntä ja kysyimme: 'Kenen kanssa aiot mennä naimisiin, Rotie', -- sanoimme häntä Rotieksi silloin, -- 'kenen kanssa aiot mennä naimisiin, Rotie, sittenkuin kasvat suureksi?' 'Isäni kanssa', vastasi hän tavallisesti kietoen pienet käsivartensa kaulaani ja suudellen minua."
Sim nosti känsäisen kätensä otsalleen piilottaakseen kyyneleensä.
Ralph istui vielä vaieten pää sivulle käännettynä ja katsellen tuleen.
"Siitä on jo monta, monta vuotta -- minusta ainakin tuntuu siltä. Eukkoni eli silloin vielä. Menimme naimisiin Gaskarthissa, mutta siellä oli niin vähän työtä, että kokosimme tavaramme ja muutimme erääseen suureen kaupunkiin monien kymmenien penikulmien päähän etelään.
"Ja siellä sairastui Josephine-raukkani -- lyhensin hänen nimensä Josieksi, koska se tuntui minusta somemmalta ja ystävällisemmältä -- niin, siellä hän sairastui ja kuoli. Hänen kasvonsa kalpenivat yhä enemmän joka päivä, mutta hän ei menettänyt rohkeuttaan -- hän oli aivan kuin Rotha siihen nähden -- vaan hoiti talouttamme viimeiseen asti."
Kaukaisesta huoneesta kuului nyt kovempi naurunrähäkkä kuin milloinkaan ennen. Miehet laulaa loilottivat jotakin renkutusta.
"Tiedätkö, että Rothakin sanoi äitiään Josieksi. Toruin häntä, mutta vaimoraukkani sanoi: 'Sen ei ole väliä; pienokainen matkii vain sinua.' Olisit itkenyt, jos olisit ollut luonamme hänen kuolinpäivänään. Istuin syventyneenä työhöni, kun hän huusi sanoen olevansa pyörtymäisillään, jolloin hyppäsin seisoalleni, otin hänet syliini ja lähetin Rothan hakemaan naapurivaimoa. Mutta silloin oli se jo myöhäistä. Ystäväraukkani kuoli minuutin kuluessa ja kun pienokainen palasi juosten takaisin luoksemme posket punoittaen, näytti hän hyvin pelästyneeltä ja huusi: 'Josie, Josie!' 'Rotie-raukkani, pieni orpo Rotie-raukkam', sanoin hänelle, 'rakas Josiemme on nyt taivaassa.' Silloin pienokainen huudahti: 'Ei, ei!' purskahtaen niin katkeraan itkuun, että minunkin oli pakko itkeä hänen kanssaan."
Kaukaisen huoneen ovi aukaistiin luultavasti jälleen, koska he kuulivat jonkun miehen karkealla äänellä laulavan erästä juomalaulua. Sanat kantautuivat selvästi heidän korviinsa sen hiljaisuuden vallitessa, mikä ennusti yleistä yhtymistä kuoroon:
"Niin, herttuan nyt kunniaksi juokaamme, pohjaan asti kallistakaa lasinne, koska hän on marttyyrimme poika, kuninkaamme lemmikki."
"Hautasimme hänet sinne", jatkoi Sim; "niin, hautasimme hänet kaupungin kirkkomaahan. Tungos ja melu yläpuolellaan lepää nyt urhoollinen Josieni siellä enkä saa nähdä hänen kasvojaan milloinkaan enää."
Ralph nousi mennen ovelle, josta hän ja Sim olivat tulleet ravintolaan pihalta. Hän aukaisi sen ja seisoi hetkisen kynnyksellä. Suuria lumihiutaleita putoili taivaalta. Lumi oli jo peittänyt maan ja ulkohuoneiden katot ja lehdettömien puiden oksat olivat aivan valkoisina siitä. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut.
* * * * *
Robbie, kiiruhda! Älä tuhlaa tuntiakaan nyt turhaan, sillä tunninkin menetys voi maksaa ihmishengen.
* * * * *
Ralph oli juuri palaamaisillaan huoneeseen ja sulkemaisillaan ulko-oven, kun isäntä tuli nopeasti huoneeseen käytävästä. Hän oli hyvin kiihkoissaan.
"Eikö, kapteeni -- sanokaa minulle, eikö isänne koti sijaitse Wythburnissä. Bracken-järven rannalla?" kysyi hän.
"Niin, siellä on isäni koti. Entä sitten?"
"Silloin hakevat nuo verikoirat teitä."
Brownin otsa oli aivan märkänä hiestä.
"He eivät puhele keskenään mistään muusta kuin leikistä, jota he aikovat leikkiä Wythburnissä, ja mitä he aikovat tehdä eräälle, jonka nimeä he eivät milloinkaan mainitse. Jos he vain olisivat sanoneet minulle, ketä he tarkoittavat, silloin olisin näyttänyt heille."
"Isäntä, isäntä!" huuteli joku mies, jonka epävarmojen askelten ääni kuului käytävästä. "Isäntä, tuokaa molemmat vieraanne tänne luoksemme -- heidän pitää juoda lasillinen kanssamme."
Mies oli tulossa huoneeseen jonne Ralph ja Sim oli salaa viety. Isäntä livahti käytävään niin kapeasta oven ja ovenpielen välisestä raosta kuin hänenlaiselleen kookkaalle miehelle vain oli mahdollista. Kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, kuultiin hänen vastustavan jokaista aietta häiritä hänen vieraitaan. Molemmat herrat olivat tulleet kaukaa matkustaen pari vuorokautta yhteen menoon; he olivat senvuoksi menneet jo vuoteeseen ja nukkuivat nyt raskaasti; isäntä antoi kunniasanansa sen pantiksi.
Juopunut kuningasmielinen näytti tyytyvän tähän selitykseen vieraiden syrjäänvetäytymisestä ja palasi tovereittensa luo laulaa hoilottaen:
"Suojelkoot töryt kuningasta ja riippukoot whighit nuorasta."
Ralph käveli levottomana huoneen poikki. Olivatkohan nämä miehet jo matkalla Wythburniin ryhtyäkseen laillisiin toimenpiteihin häntä ja hänen omaisiaan vastaan?
Isäntä palasi hetkisen kuluttua.
"Se on niin varmaa kuin Jumala on taivaassa", kuiskasi hän. "He halusivat teidät luokseen pakottaakseen teidät juomaan kuninkaan maljan heidän kanssaan, ja kun vannoin teidän nukkuvan, kysyivät he, onko teillä hevosia mukananne. Sanoin teillä olevan yhden hevosen. 'Yksikö vain kahta miestä kohti?', sanoivat he nauraa kohottaen, 'silloin kai piru äitineen on vieraananne.' 'Hevonen', sanoin, 'tahi ehkä kaksikin.' 'Meidän pitää saada ne', sanoivat he; 'takavarikoimme ne kuninkaan nimessä. Meidän pitää ratsastaa vuorten yli Wythburniin huomenaamulla.'"
"Keitä he ovat, Brown?"
"Heidän joukossaan on kolme muskettisoturia ja sitten muudan äreä mies, joka nilkuttaa toista jalkaansa; häntä he nimittävät poliisi Davidiksi."
"Antakaa heille vain hevoset. Silloin säästytte monilta ikävyyksiltä."
Sitten kääntyen Simin puoleen Ralph lisäsi: "Meidän pitää lähteä liikkeelle aikaisin huomenaamulla, vanha ystäväni; päivän koittaessa meidän on oltava jo matkalla. Lunta on jo paksulti huomenna ja ehkä hevoset olisivat olleet meille vain vastuksiksi. Kaikki tapahtuu vain parhaaksemme."
Isäntä otti kiharatukkaisen poikansa Simin sylistä ja poistui huoneesta.
Sim ei voinut salata levottomuuttaan eikä Ralphkaan voinut olla aivan tyyni. Tulisiko hän liian myöhään tehdäkseen sen, minkä hän oli aikonut?
"Sanoitteko lauantaista viikon kuluttua? Nyt on tiistai", sanoi Ralph.
"Viikko lauantaista, niin ainakin Rotha minulle sanoi."
"Tämä on omituista, hyvin omituista."
Vihdoin Ralph rauhoittui ajattelemalla, että viereisessä huoneessa meluavat miehet matkustavat vain Wythburniin yhdeksän päivää aikaisemmin ollakseen valmiit toimittamaan aiotun takavarikoimisen samassa silmänräpäyksessä kuin he saavat määräyksen siitä. Ralphilla oli todellisiakin vaikeuksia siksi paljon, ettei hänellä ollut aikaa pelätä mahdollisia sellaisia.
Juopuneitten melu lakkasi vihdoin ja humalainen humalaisen jälkeen autettiin vuoteeseen.
Sitten tuotiin huopapeitteitä Ralphille ja Simille ja heille valmistettiin vaatimattomat vuoteet leveille lavitsoille. Sim riisuutui heti ja nukkui, mutta Ralph käveli tuntikausia edestakaisin.
Tyyni yö oli jo kulunut aamupuolelle, kun Brown, isäntä, koputti oveen ja tuli huoneeseen.
"En ole nukkunut hetkeäkään", sanoi hän istuutuen kytevän takkavalkean ääreen.
Ralph jatkoi vain kävelyään edestakaisin. Hän muisteli jälleen, mitä oli tapahtunut ja mitä piakkoin tulee tapahtumaan hänelle ja hänen omaisilleen. Hän ajatteli Wilsonin ja isänsä kuolemaa, hevosen pakoa vuorten yli ja kaikkea muutakin, mikä jollakin tavoin keskittyi häneen itseensä. Kaiken tämän täytyi johtua synnistä, vaikka, hän ei ymmärtänytkään miten -- synnistä ja sen rangaistuksesta. Hän pääsi yhä paremmin selville siitä, että Jumalan käsi lepää raskaasti hänen päällään. Jokainen hänen tekonsa kääntyi onnettomuudeksi, ja niitä, joille hän toivoi kaikkea hyvää, kohtasi kirous. Ja tätä onnettomuuksien ketjua, tätä kohtaloa, ei voitu murtaa. Eikö ollut minkäänlaista sovitusta? Oli kyllä; täytyi olla. Se, minkä hän aikoi tehdä, kelpaisi kyllä sovitukseksi Jumalallekin. Jumala ottaisi sen kyllä vastaan hyvityksenä -- niin juuri. Tässä ajatuksessa oli suloista palsamia, joka vaikutti virkistävästi mieleen kuin aamutuuli.
* * * * *
Sim jatkoi nukkumistaan ja Brown istui kyyrysillään takan ääressä pää käsien varassa ja kyynärpäät polvilla. Talosta ja pihalta ei kuulunut minkäänlaista liikettä; kaikki oli hiljaista ja lumi peitti maan kuin valkoinen paarivaate.
Niin, niin sen täytyi olla; niin sen pitää käydä, että hänen pitää uhrata henkensä lunnaiksi.
Ja se maksettaisiinkin! Silloin pilvet hajaantuisivat ja aurinko pilkistäisi esille.
"Kova kohtalo, väisty! Äiti, Rotha, Willy, odottakaa, minä tulen!"
Ralphin kasvot kirkastuivat ajatuksien aiheuttamasta riemusta. Oliko hänen sairaalloinen kuvittelunsa muuttunut hulluudeksi? Mutta jos niin oli käynyt, oli se sellaista itseuhrautuvaisuuden hulluutta, mikä oli paljasta jaloutta.
Kerran Brown liikahti paikoillaan ja taivutti päätään sivulle kuin kuunnellen jotakin etäisyydestä kantautuvaa ääntä.
"Kuulitteko tekin sen?" kysyi hän kuiskaten ja näyttäen pelkäävän.
"Minkä sitten?" kysyi Ralph.
"Hevosen hirnunnan."
"En ole kuullut mitään", vastasi Ralph mennen ikkunaan kuuntelemaan. "Minkä hevosen?" kysyi hän kääntyen huoneeseen päin.
"Meistä ei kukaan tiedä sitä oikein. Siellä on hevonen, joka kiitää vuorten yli öisin hirnuen yhtämittaa."
"Laaksonne taikauskoa vain -- akkojen puheita, luullakseni. Onko sen hirnuntaa kuultu jo vuosikausia?"
"Ei monta viikkoakaan vielä."
Brown istuutui taasen, entiseen asentoonsa takan ääreen ja tunnit kuluivat.
Kun ensi harmahtava kajastus näkyi idässä, heräsi Sim, ja sittenkuin he olivat syöneet nopeasti aamiaisen, läksivät he jatkamaan matkaansa jalkaisin.
* * * * *
Missä Robbie nyt on? Tämän tunnin tapahtumista riippuu kokonainen ihmiselämä.
* * * * *
"Sanokaa heille, että hevoset ovat Woodmanin ravintolasta Kendalista", sanoi Ralph hyvästellessään vanhaa toveriaan. "Olette tehnyt enemmän kuin pelastanut henkemme, Brown. Jumala teitä siunatkoon!"
"Toivotuksenne on enemmän arvoinen kuin mikään maksu, kapteeni", sanoi tämä rehellinen mies.
Yöllä satanutta lunta oli tiellä monen tuuman vahvuudelta ja kukkulat olivat valkoisia niin kauaksi kuin silmä vain kantoi. Päivä valkeni hitaasti Harmaat juovat jatkuivat taivaalle tullen yhä pitemmiksi ja tehden tietä ensimmäiselle keltaisen ja punaisen väriselle sarastukselle. Aurinkokin nousi vihdoin. Ruusunväriset liekit leimahtivat esille kokonaisesta valomerestä ja paksut sumupilvet hajautuivat. Uusi päivä oli koittanut synkän yön jälkeen.
Ralph ja Sim jatkoivat matkaansa vaieten. Lumi kimalteli kuin miljoonat timantit vuorten rinteillä ja jyrkät huiput, joilla se ei voinut pysyä, kimaltelivat kuin teräskiskot.
"Kuinka kaunis maailma sentään onkaan!" sanoi Ralph.
"Niin se on kaikesta huolimatta", vastasi Sim.
"Kaikesta huolimatta", toisti Ralph.
He olivat kiivenneet muutaman pienen kukkulan laelle ja ruvetessaan laskeutumaan sen toista rinnettä näkivät he lumen muodostaneen suuria kinoksia sen juurelle.
Samalla kiinnittivät he huomionsa johonkin kummalliseen esineeseen etäisyydessä.
"Mikä esine tuolla on puoleksi lumen peitossa?" kysyi Sim.
"En tiedä. Mutta pian saamme sen selville."
Ralph puhui huohottaen.
"Mutta siellähän on joku hevonen!" sanoi Sim.
"Kuinka se on jätetty ulos tällaiseksi yöksi?" sanoi Ralph.
Hänen kasvonsa vapisivat mielenliikutuksesta. Kun hän puhui jälleen, oli hänen äänensä käheä ja hänen kasvonsa kalmankalpeat.
"Sim, mitä sen selässä on?"
"Varmasti kuorma. Sillähän on jokin musta esine poikittain selässään."
Ralph veti syvään henkeään ja pysähtyi. Sitten hän läksi juoksemaan.
"Suuri Jumala!" hän huusi "Betsy! Siellähän on Betsy ruumisarkkuineen!"
XXXIII.
VIHDOINKIN HAUDATTU.
Betsy siellä todellakin oli, tamma, jonka he olivat menettäneet tuona kauheana päivänä Stye Headin solassa. Sen hirmuinen kuorma, ruumisarkku, jossa oli Angus Rayn maalliset jäännökset, oli vielä kiinni sen selässä. Kukaan ei ollut päässyt sitä lähelle, sillä muussa tapauksessa olisi arkku irroitettu. Tamma oli riutuneen ja väsyneen näköinen noustessaan nyt jaloilleen lumessa. Vanha hevonen oli hyvin mukautuvainen tänä aamuna ja kun Ralph taputti sen päätä, näytti se tuntevan käden, joka kosketti siihen.
Se oli kiivennyt vuorten yli ja syönyt epäilemättä vuorten rinteitten ohutta ruohoa. Jos lunta olisi satanut aikaisemmin, olisi se piankin kuollut nälkään.
Ralph oli hirveästi liikutettu. Sim ei ollut milloinkaan ennen nähnyt häntä niin järkytettynä. Jos hevonen kuormineen olisi ollut yliluonnollinen olento, ei sen vaikutus Ralphiin olisi voinut olla voimakkaampi. Tarttuessaan suitsiin oli hän sellaisen ihmisen näköinen, jonka on vaikea päättää, eikö tämä sittenkin, tämä, mitä oli tapahtunut, ollutkin pikemmin kuvittelua, mikä oli tullut esille hänen unelmiensa maailmasta, kuin ilmeistä todellisuutta, siunattua armollista todellisuutta, armoa, josta kiittääkseen hänen heti siinä paikassa olisi pitänyt langeta polvilleen maahan, vaikka lumi olisi peittänytkin hänet siihen ikuisiksi ajoiksi ja tehnyt tämän hänen viime työkseen. Sitten täyttyivät hänen riemun sokaisemat silmänsä kyynelistä, joita eivät tunteellisemmatkaan hetket olleet voineet houkutella esille. Nämä henkeä salpaavat sekunnit kuvastivat sen, mikä oli tuntunut viideltäkymmeneltä toivon ja pelon vuodelta.
Ralph päätti, ettei mikään voima maailmassa voisi irroittaa hänen kättään suitsista, ennenkuin isän ruumis vihdoinkin haudattaisiin. Askhamin seurakunnalla oli varmaankin kirkko ja hautausmaa, ja sinne Angus Ray haudattaisiin. He eivät olleet vielä sivuuttaneet kirkkoa, sen täytyi siis olla jossakin kauempana, ja taluttaen hevosta, joka kantoi kuormaansa, ystävykset jatkoivat matkaansa.
Kun Ralph sai puhekykynsä takaisin, sanoi hän:
"Keskiviikko. Siitä on siis kolme viikkoa tänään, kun menetimme sen, ja kolme viikkoa on isäni saanut odottaa hautaamistaan."
Hetkisen kuluttua näkivät he pienen vaatimattoman kirkon, joka sijaitsi kahden tien risteyksessä. Kulmassa oli tienviitta, jonka osoittimet viittasivat kolmelle taholle. Kirkko oli matala valkaistu goottilaistyylinen rakennus pienine tapulineen, jossa ei ollut kelloa. Sen takana oli toinen rakennus taitepäätyineen ja pyöreine kattoikkunoineen, jotka olivat syvällä olkikatossa. Molempien rakennusten edustalla oli hautausmaa. Se oli nyt hyvin synkän ja kylmän näköinen, kun lumi peitti sen monet kummut ja vesi tippui sen vanhojen vaatimattomien ristien lämpimämmästä puusta. "Tässä on kai pappila", sanoi Ralph. He menivät sen edustalle ja koputtivat laajan kuistin oveen. Muudan vanha mies aukaisi sen ja katsoi vieraitaan tiukasti ja tutkivasti. Hänellä oli yllään ruumiinmukainen jakku sinisestä kotikutoisesta kankaasta ja hänen leveäkärkiset saappaansa oli pauloitettu lyhyitten housunlahkeitten ympärille.
"Asuuko pastori täällä?" kysyi Ralph tieltä, pidellen tammaa kiinni suitsista.
"Täällä ei asu ketään pastoria", sanoi vanhus hieman äreästi.
"Tämä on siis varmaankin katolisen papin asunto?"
"Ei hänenkään."
Kirkollisen hallinnon vaihdokset olivat viime aikoina olleet niin lukuisat, että oli mahdotonta tietää, mikä uskonto milloinkin oli voimassa. Ralph ymmärsi vanhuksen lyhyillä vastauksillaan tahtovan ilmaista vastenmielisyytensä nykyisiä oloja kohtaan ja koetti senvuoksi toisella tavalla.
"Saarnaatteko te tässä kirkossa?"
"Minäkö? En! Koetan vain noudattaa Jumalan käskyjä."