Part 2

Mutta kuinka sattuvia muutamat skotlantilaisen huomautukset joskus olivatkin, oli luonnollista, että laaksolaiset rupesivat ihmettelemään hänen käytöksensä muuttumista. Nämä hyvät ihmiset rupesivat kovasti kummastelemaan, mitä tämä kaikki tarkoittikaan? Sen alla täytyi varmasti piillä jotakin.

Wilsonin huomautukset olivat silloin erittäinkin ilkeitä, kun hän suuntasi ne niitä ihmisraukkoja kohtaan, joiden luona hän asui ja jotka olivat suuresti riippuvaisia hänen säälistään, koska hän tiesi olevansa hyvin välttämätön heidän toimeentulolleen. Kun Wilson kerran palasi kotiin päivän kestäneeltä matkaltaan, näki hän Simin tyttären itkevän takan luona.

"Mikä nyt on hätänä?" kysyi hän. "Eikö sinulla ole luita kaalikeitossasi?"

Rotha ilmoitti hänelle viittauksella, että hänen illallisensa on valmis.

"Sinä lutka!" huudahti Wilson kimeällä äänellään "Kuinka kauan aiot itkeä vollottaa siinä? Naisen itkun katseleminen ei todellakaan ole sen huvittavampaa kuin hanhiparven kaakattamisen kuunteleminen."

Ralph Ray tuli seuraavana aamuna käymään räätälin asunnossa ja näki Simin olevan aivan suunniltaan vihasta ja surusta sen raa'an kohtelun vuoksi, mikä oi tullut Rothan osaksi Wilsonin puolelta. Niin kauan kuin skotlantilaisen ilkeät huomautukset olivat kohdistuneet Simiin itseensä, oli hän sietänyt ne koettamattakaan vastata niihin, vaikka ne olivatkin kaivelleet hänen mieltään, mutta nyt kun hänen tyttärensä oli joutunut niiden esineeksi, oli hän syvästi liikutettu. "Istuin tuossa!" huudahti hän huohottaen kiihkosta, "niin juuri tuossa, minä vaivainen olento ja kuuntelin, kuinka tuo kurja roisto sätti tytärtäni. En ole mikään rohkea mies, Ralph, vaan pikemminkin pelkuri raukka, mutta ei paljon puuttunut, etten tarttunut hänen tuolla nurkassa olevaan varstaansa ja löylyyttänyt häntä kelpolailla, niin, olisinpa melkein voinut tappaakin hänet. Mutta olen varmaankin niin suuri raukka, etten uskaltanut."

Ralph rauhoitti häntä niin hyvin kuin voi ja pyysi häntä jättämään asian hänen huolekseen. Hän olikin ehkä Simin ainoa ystävä. Usein sivu mennessään pistäytyi hän räätälin luokse, kun hän aamuisin oli menossa laitumilleen. Ihmiset sanoivat Simin olevan kiitollisuuden velassa Ralphille oleellisemmistakin ystävyyden osoituksista kuin paljaasta myötätunnosta. Kun nyt Sim voi luottaa voimakkaan ja rohkean ystävänsä lupaukseen, menetti hän kaiken miehuutensa ja itki. Ralph ei saattanut liikutuksetta katsella pienen miesraukan surua, vaan puristi hänen kätensä omiinsa ja tunsi kuumien kyynelten valuvan niille.

Kun nuori laaksolainen oli sinä aamuna poistumaisillaan räätälin tuvasta, tapasi hän portailla keskustelun esineen, joka juuri oli tulossa tupaan. Tarttuen häntä tyynesti mutta lujasti kaulukseen työnsi hän miehen muutamia askelia taaksepäin.

Sim oli hypännyt seisoalleen istuimeltaan ja tirkisteli nyt heihin innokkaasti ikkunasta. Mutta Ralph ei tehnyt minkäänlaista väkivaltaa hänen vuokralaiselleen. Hän sanoi vain korostavasti muutamia hyvin valittuja sanoja, joita ei räätäli kuitenkaan voinut kuulla. Wilson ei näyttänyt vastaavan mitään, ja irroittaen otteensa läksi Ralph jatkamaan tyynesti matkaansa. Wilson oli aivan kalpea raivosta tullessaan tupaan ja hän mumisi kuin itsekseen:

"Luullakseni voimme piakkoin selvittää välimme, poikaseni. Suuri kumous on alkanut eivätkä sinun tulta leimuavat silmäsi voi nylkeä minua. Cromwellinne on nyt poissa ja kaikki petturit saavat piakkoin killua hirressä."

Millainen skotlantilaisen salaisuus sitten lienee ollutkaan, ilmeistä oli, että Simeon Stagg oli saanut jonkinlaista vihiä siitä, vaikka hän ei siitä milloinkaan maininnut sanaakaan. Hän päinvastoin karttoi nähtävällä levottomuudella kaikkia vuokralaistaan koskevia kysymyksiä.

Kaikki olivat kuitenkin aivan varmoja siitä, että hän jollakin tavoin oli saanut selvän Wilsonin luonteen pimeistäkin puolista. Ei kukaan ihminen voinut varmasti sanoa, miten Wilson ansaitsi toimeentulonsa. Skotlantilainen ei ollut Wythburnin ympäristössä asuvien maanviljelijäin eikä paimenten palveluksessa eikä hänellä itselläänkään ollut ainoatakaan lammasta. Hän läksi tavallisesti varhain kotoa ja palasi takaisin myöhään illalla, suunnaten kulkunsa melkein aina Gaskarthia kohti. Kerran nousi hän aamun ruvetessa sarastamaan, heitti varstan olalleen ja sanoi viipyvänsä poissa kokonaisen viikon. Seuraava viikko olikin hyvin rauhallinen Fornsidessä sijaitsevan pienen tuvan asukkaille.

Simin tytär, Rotha, oli tähän aikaan melkein alituisesti työssä Shoulthwaite Mossissa, jossa häntä todellakin kohdeltiin niin sydämellisesti kuin hän olisi kuulunut perheeseen. Vanha Angus ei ollut ollenkaan myötätuntoinen tytön isälle, mutta hän piti Rothasta hänen iloisuutensa, miellyttäväisyytensä eikä vähimmin hänen kätevyytensä vuoksi. Hän osasi lypsää ja kirnuta, leipoa ja panna juomaa. Sellaisista nuorista naisista piti Angus enemmän kuin muista.

"Rotha on oikein sydämellinen tyttö", sanoi hän kuullessaan, miten Rotha lauleskeli työskennellessään maitokamarissa.

Shoulthwaiten emäntä näytti rakastavan kaikkia ihmisiä, mutta hän oli varannut sydämessään erityisiä nurkkia lemmikeilleen, joihin Rothakin kuului.

"Ansaitseeko tytön isä niin huonosti, että hänen on pakko pitää tuota äreää maankiertäjää luonaan?" kysyi vanha laaksolainen eräänä päivänä.

Hän puhui nyt Wilsonista ensi kerran uittamisuhkauksensa jälkeen. Kun hänelle kerrottiin Wilsonin raa'asta käyttäytymisestä Rothaa kohtaan, sanoi hän vain: "Muudan vanha sananlasku sanoo: 'Arasta kissastakin voi kehittyä rohkea rotta.'" Sen jälkeen ei hänen kuultu puhuvan Wilsonista enää mitään.

Luonto näytti oikeastaan tahtoneen luoda Rothasta hilpeän ja iloisen tytön, vaikka se oli kutonut tummempiakin lankoja hänen valoisaan luonteeseensa. Hän oli pitkä ja solakka, ja hänen pieni päänsä oli melkein lumoavan kaunis. Kun hän lypsi, kirnusi tahi leipoi, kuultiin hänen tavallisesti lauleskelevan mielilauluaan:

"Vie veikkonen kaunis tää nokkani, jolla ohria poimiskelen, ett' torven siit' herttua Hamiltoni vois tehdä itselleen."

"Satakielellä on hilpeä tulkki", sanoi Willy Ray nojautuen sivumennessään hetkiseksi maitokamarin ovenpieleen. Rotha siellä vain lauloi, kun hän valkoinen esiliina yllään ja hihat käärittyinä kyynärpäiden yläpuolelle punnitsi viimeisestä kirnuuksesta saatuja voipalasia ja merkitsi palaset vanhalla kömpelöllä merkillä. Tyttö taivutti päänsä ja punastui kuullessaan Willyn sanat. Viime aikoina oli hän tullut sellaiseksi, ettei hän voinut enää mitenkään katsoa nuorukaista silmiin. Willy ei sanonut enää mitään, punastui vain kovasti poistuessaan.

Ralphia kohtaan käyttäytyi Rotha aivan eri tavalla. Hän puhutteli tyttöä hyvin harvoin, mutta kun hän sattui sen tekemään, katsoi tyttö häntä aina ujostelematta silmiin. Jos Rotha tapasi hänet pihalla, kuten joskus tapahtui, kun hän haki vettä lähteestä, nosti Ralph tavallisesti voimakkailla käsillään vesisangot veräjän yli hänelle, ja silloin tuntui tytöstä aina siltä kuin hänen äänensä olisi kuulostanut lempeämmältä.

"Minusta näyttää", sanoi rouva Ray miehelleen eräänä päivänä kehrätessään Shoulthwaite Mossin keittiössä pysäyttäen rukin rattaan ja sivellen sormillaan villaa, "minusta näyttää, että Willy pitää tavallista enemmän räätälin kauniista tytöstä."

"Entä Ralph sitten?" kysyi Angus.

II.

ÖINEN RIKOS.

Samana iltana, jolloin vanhan Wilsonin luultiin palaavan takaisin Fornsideen, poikkesi Ralph Ray räätälin tupaan. Sim näytti olevan enemmän huolissaan kuin milloinkaan ennen, jos nyt sellainen oli mahdollista. Näytti aivan siltä kuin naapurien synkät ennustukset olisivat todellakin olleet toteutumaisillaan, sillä Sim oli kieltämättä menettämäisillään järkensä. Hänen tuijottavat silmänsä ja hajamielinen levoton käyttäytymisensä, kun hän käveli pienessä työhuoneessaan edestakaisin istuutuen silloin tällöin, mutta nousten taasen aloittaakseen jälleen kulkemisensa, ilmaisivat sen. Hän kokosi työkalunsa yhteen kasaan, mutta levitti ne heti jälleen purkaen koko ajan suustaan oikullisia lauseita, jotka joskus olivat aivan asiaan kuulumattomia, mutta joskus taasen tavattoman sattuvia. Kaikki tämä, vaikka ei sitä voitu sanoakaan muuksi kuin liioitteluksi, näytti viittaavan alkavaan mielipuolisuuteen.

Isäntä oli tänä aamuna vaatinut häneltä vuokraa, jota ei pitkiin aikoihin oltu maksettu. Hän ei ollut suostunut minkäänlaisiin sovitteluihin. Sim nauroi kertoessaan tämän Ralphille, mutta hänen naurunsa oli niin synkkää, ettei siinä ollut minkäänlaista iloa. Ralph olisi mieluummin kuunnellut hänen valituksiaan ja verukkeitaan, joilla hän tavallisesti kestitsi vieraitaan.

"Ette jää kodittomaksi, Sim, vaikka pahinkin sattuisi tapahtumaan", sanoi hän.

"Kodittomaksiko? Eikö mitä!" ja pieni mies nauroi jälleen.

Ralph tuli levottomaksi, sillä tämä muutos ei ennustanut hyvää. Rotha oli istunut ikkunan vieressä kehrätessään voidakseen käyttää hyödykseen viimeistäkin päivänvalon pilkahdusta, ja vaikka olikin hämärä, näki Ralph kuitenkin hänen silmiensä olevan täynnä kyyneliä. Hetkisen kuluttua Rotha nousi poistuen huoneesta.

"Sitä ei minun tarvitse ollenkaan pelätä, että kuolen nälkään", sanoi Sim. "Ei sinnepäinkään", lisäsi hän hymyillen tyytyväisesti ja vakuuttavasti.

"Jumala sen estäköön!" huudahti Ralph. "Asianne korjautuvat kyllä vielä. Olette vain joutunut tilapäisiin vaikeuksiin."

"Niinkö luulet?" vastasi räätäli kohauttaen hartioitaan kuin häntä olisi värisyttänyt.

"Ja sanotaanhan", jatkoi Ralph, "että kuorma tuntuu aina raskaammalta lopussa."

"Mutta sanoohan toinen sananlasku", vastasi Sim, "että vaihdos tuntuu ikävältä, vaikka hyppääkin vain vuoteestaan puroon."

Räätäli purskahti nyt äänekkääseen nauruun, mutta keskeytti sen niin äkkiä, että se oli melkein hämmästyttävää. Pila kuulosti hirveältä hänen huuliltaan.

"Sanoit kuorman tuntuvan aina raskaimmalta lopussa", sanoi hän tullen Ralphin luo, joka oli sekä hämmästynyt että suruissaan. "Kuormani ei kevene milloinkaan. Maailmassa on muutamia, jotka saavat taistella aina vaikeuksia vastaan. Eilen aamulla oli ilma sateinen ja kylmä, niin, sinähän muistat itsekin, miten kylmä siellä oli. No niin, Rotha oli tuskin ennättänyt lähteä, kun oveeni koputettiin, ja arvaapa kuka seisoi portailla. Muudan nainen, joka näytti nälkäiseltä ja itkettyneeltä. Joku oli varmaan sanonut häntä joskus kauniiksikin. Hän oli tuskin omaa tytärtäni vanhempi, mutta hänen rinnallaan lepäsi kuitenkin pieni heikko lapsiraukka ja toinen pienokainen seisoi hänen vieressään. Nainen oli märkä ja kylmissään ja pyysi suojaa itselleen ja lapsilleen -- suojaa ja lepoa", toisti räätäli hiljempaa kuin mumisten itsekseen. "Suojaa ja lepoa -- minulta!"

"Entä sitten?" kysyi Ralph kiinnittämättä huomiotaan Simin muminaan.

"Sittenkö?" toisti Sim kuin hän olisi luullut Ralphin voivan arvata jatkon.

"Oliko naisraukka häädetty kodistaan?"

"Oli ja paljon pahempaakin vielä", sanoi pieni räätäli vapisten mielenliikutuksesta. "Etkö tiedäkään, että kuningas on saanut jälleen oikeutensa takaisin?" lisäsi hän niin katkeran ivallisesti kuin suinkin.

"Olisi voinut käydä huonomminkin", vastasi Ralph; "mutta mitä se tähän kuuluu?"

"Mitäkö?" sanoi Sim melkein huutaen. "Etkö ymmärrä, että nyt jokainen mies, joka kahdeksan vuotta sitten taisteli tasavaltalaisten armeijassa, ammutaan ehkä vakoojana. Etkö ole kuullutkaan sitä, poikaseni?" Ja pieni mies tarttui melkein kiihkeästi Ralphin olkapäihin ja katsoi häntä silmiin.

Nuoren laaksolaisen kasvot värähtelivät hetkisen, mutta sitä kesti vain niin vähän aikaa, että Sim ehti huomata sen, ja sitten palasi entinen tyyneys niihin takaisin.

"Mutta kuinka tuon naisraukan ja hänen lastensa laita oikeastaan olikaan?" kysyi hän rauhallisesti.

"Hänen miehensä, muudan vanha puritaani, oli lähtenyt vangitsemismääräystä pakoon. Nainen oli sitten häädetty maantielle lapsineen ja kaikkine omaisuuksineen. Hänen vanha äitinsä oli kuollut viluun ensimmäisenä katkerana yönä ja sen jälkeen oli nainen kulkenut pari viikkoa yhtämittaa lapsineen ja elänyt taivas tietää millä."

Ralph näytti nyt ymmärtävän ystävässään tapahtuneen suuren muutoksen, vaikka hänestä tuntuikin mahdottomalta, että vain pelko hänen turvallisuudestaan oli lisännyt Simin toivottomuutta niin, että sitä voitiin sanoa mielipuolisuudeksi.

"Oletko kuullut Wilsonista mitään?" kysyi hän hetkisen kuluttua.

Räätäli säpsähti kuullessaan nimen.

"En tiedä hänestä mitään, en kerrassaan mitään!" vastasi hän kuin hän olisi tahtonut saada toisen uskomaan jotakin sellaista, mitä ei kukaan ollut epäillytkään.

"Aikoiko hän palata tänä iltana takaisin tänne Fornsideen, Sim?"

"Niin hän ainakin sanoi."

"Mitä luulette hänen toimittaneen Gaskarthissa?"

"En tiedä, en tiedä mitään, en todellakaan!"

Ralph oli nyt aivan varma asiasta. Sim oli liian innokas kieltämään kaikki tietonsa vuokralaisensa toiminnasta. Hän ei halunnut tunnustaa, että heidän äskeinen ja nykyinen puheenaiheensa olivat jollakin tavoin yhteydessä keskenään.

Ilta oli saapunut ja huone oli pimeä, paitsi avonaisessa takassa kytevää pientä tulta. Nuori laaksolainen katsoi kauan siihen, hänen rintansa kohoili mielenliikutuksesta ja ensi kerran täyttyivät hänen silmänsä suurilla kyynelillä sen jälkeen kuin hän oli kasvanut mieheksi.

Asian täytyi sittenkin olla niin Tämä avuton miesraukka, joka oli kärsinyt niin paljon vaikeuksia ja kestänyt ne, oli nyt melkein suunniltaan kauhusta pelätessään sitä onnettomuutta, joka uhkasi hänen ystäväänsä. Tiesikö hän enemmän kuin mitä hän oli kertonut? Mutta sitä oli turha kysyäkään. Aikoiko hän ryhtyä johonkin? Ralph katsahti pieneen mieheen, joka näytti todellakin hyvin masentuneelta, kuten hän itse oli sanonutkin. Ei, äskeinen ajatus tuntui hänestä nyt luonnottomalta. Nuorukainen nousi mennäkseen; hän ei voinut puhua, tarttui vain Simin käteen puristaen sen omaansa. Sitten kumartui hän ja suuteli ystäväänsä poskelle.

* * * * *

Seuraavana aamuna heti auringonnousun jälkeen oli koko Wythburn liikkeellä. Ihmiset juoksivat ovelta ovelle ja koputtivat hereille ne muutamat, jotka vielä nukkuivat. Miesten äänet kuulostivat käheiltä varhaisen aamun sumussa ja naiset taivuttivat päänsä yhteen ja keskustelivat kuiskaillen.

Tuntia tahi paria myöhemmin saapui kolme ratsastajaa kylän ravintolan edustalle. Sisällä huoneissa vallitsi tulinen kiire ja paljon poikia oli kokoutunut ryhmiin ulkopuolelle. Jotakin kauheata oli tapahtunut yöllä. Mutta mitä?

Willy Ray, joka varhain aamulla oli poistunut kotoaan, palasi huohottaen ja punaisin poskin Shoulthwaite Mossiin takaisin. Ralph ja äiti istuivat juuri aamiaispöydässä. Hänen isänsä, joka oli ollut torilla edellisenä päivänä, ei ollut vielä noussut.

"Hirveää, hirveää!" huudahti Willy. "Vanha Wilson on kuollut. Ihmiset olivat löytäneet hänen ruumiinsa ojasta Smeathwaiten ja Fornsiden väliltä, joku on varmasti murhannut hänet anastaakseen hänen viikkopalkkansa, koska hänellä ei ollut ollut kolikkoakaan taskussaan."

"Taivas meitä varjelkoon!" huudahti rouva Ray. "Tappaa nyt mies viikkopalkan takia." Ja hän vaipui takaisin tuoliinsa, josta hän hämmästyksissään oli noussut seisoalleen.

"He ovat vieneet hänen ruumiinsa Punaiseen Leijonaan ja oikeudenpalvelija on jo tullut tänne Gaskarthista."

Willyn koko ruumis vapisi.

Ralph nousi pöydästä kuin huumautuneena. Hän ei sanonut mitään, vaan otti hattunsa ja poistui pihalle. Willy katsoi hänen jälkeensä ja näki hänen lähtevän Fornsideen päin.

Kun hän saapui sinne, huomasi hän ihmisten ympäröineen pienen tuvan kokonaan. Kuistin ympärillä oli paljon naisia ja poikia, jotka koettivat tirkistellä sisään ikkunoista. Ralph tunkeutui joukon läpi ja meni sisään. Gaskarthista tulleet miehet ja useat muut olivat kokoutuneet keittiöön. Muutamalla tuolilla kylmän takan vieressä, jossa ei ollut ollut tulta senjälkeen kuin hän viimeksi oli ollut siellä, istui Sim lasimaisin tuijottavin silmin. Hänen kaulansa oli paljas ja vaatteet olivat epäjärjestyksessä. Hänen takanaan seisoi Rotha, joka oli kietonut käsivartensa isänsä kaulaan. Simin pitkät laihat sormet puristivat Rothan ristissä olevia käsiä kuin ruuvipihdit.

"Teidän pitää tulla mukaamme", sanoi muudan vieras mies räätälille. Hän oli piirin rauhantuomari ja oikeudenpalvelija.

Sim ei vastannut mitään eikä liikahtanutkaan. Sitten nuoren tytön ääni rikkoi painostavan hiljaisuuden.

"Tule, isä; menkäämme!"

Sim nousi kuultuaan sen ja käveli kuin unissaan. Ralph tarttui hänen käsivarteensa ja kun ihmiset tunkeutuivat liian lähelle, työnsi hän heidät syrjään mennessään pihalle.

Ihmiset suuntasivat matkansa harmaassa aamusumussa sitä paikkaa kohti, jonne kuollut oli viety. Simiä aiottiin syyttää, rikoksesta. Sittenkuin oli suoriuduttu alustavista toimenpiteistä, kutsuttiin todistajat sisään. Murhan tapahtuessa ei paikalla ollut ollut ketään. Muudan työmies oli löytänyt murhatun ruumiin. Pään alla oli ollut suuri terävä kivi ja kuolema näytti aiheutuneen pääkallon halkeamisesta, joka taasen oli johtunut raskaasta kaatumisesta. Ruumiissa ei nähty lyönnin merkkiäkään.

Simiä vastaan esiintuodut todistukset olivat hyvin painavia. Vanhan Wilsonin oli nähty kulkevan Smeathwaiten läpi heti pimeän tultua ja hän oli nähtävästi ollut matkalla asuntoonsa räätälin tupaan. Ihmiset olivat nähneet Siminkin olevan liikkeellä meikein samaan aikaan. Tämä ei vielä ollut mitään vaarallista, mutta silloin ilmestyi Simin tuvan omistajakin todistajaksi. Hän sanoi olleensa Simin luona eilen aamulla vaatimassa vuokraansa, mutta ei ollut onnistunut aikeessaan. Myöhään eilen illalla oli Sim koputtanut hänen oveensa ja antanut hänelle rahat.

"Kysyessäni häneltä, mistä hän tulee niin myöhään", sanoi mies, "tuijotti hän vain minuun kuin mieletön eikä puhunut mitään."

"Minkä näköinen hän oli?"

"Hänen vaatteensa olivat epäjärjestyksessä ja hän katsoi alituisesti taakseen."

Nyt kuultiin ympärille kokoutuneiden mumisevan jotakin. Simin syyllisyyttä ei voitu enää epäilläkään.

Tätä seuranneen lyhyen väliajan kuluessa lähestyi Ralph rauhantuomaria. Hän näytti hyvin liikutetulta ja kysyi, saisiko hän tehdä todistajille muutamia kysymyksiä. Kyllä. Sellainen ei ollut kyllä oikein sääntöjen mukaista, mutta hänelle suotiin kuitenkin se oikeus. Silloin kyseli hän tarkasti sen haavan laatua, jonka sanottiin aiheuttaneen kuoleman. Saatuaan tietää sen tahtoi hän saada tarkan selostuksen kivestäkin, jolla kuolleen pää oli levännyt.

Se oli ollut viidenkymmenen kyynärän päässä sillasta etelään päin.

Sitten koetti hän todistaa, että koska kuolleen päässä ei ollut muuta kuin ruhjehaava, oli selvää, että kuolema oli aiheutunut kaatumisesta. Nyt oli enää vain kysymys siitä, miten hän oli kaatunut. Voitiin otaksua, että hänen jalkansa oli luiskahtanut niin, että hän oli kompastunut. Hän muistutti miehiä, että Wilson oli nilkuttanut toista jalkaansa. Jos kaatuminen olisi todellakin aiheutunut lyönnistä, oli melkein naurettavaa otaksuakaan sellaista, että Simin lainen heikko mies olisi voinut antaa sellaista lyöntiä. Tavallisten olosuhteiden vallitessa olisi vain Wilsonia itseään voimakkaampi mies jaksanut kaataa hänet maahan niin kovasti, että siitä olisi ollut kuolema seurauksena.

Katselijat alkoivat jälleen murista, mutta nyt se kuulosti Ralphista kuin saaliinsa menettäneiden villien petojen ärinältä.

Ja sitä, että ihmiset olivat nähneet räätälin liikkuvan ulkosalla niin myöhään, voitiin kai pitää hyvin tavallisena seikkana. Tuvan omistajan todistukseen ei Ralph puuttunut eikä sekautunut.

Oli selvää, ettei Simiä voitaisi vangita niin huonojen; todistusten perusteella. Hänet laskettiin senvuoksi irti ja julkinen tuomio peruutettiin. Katselijat eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä saadessaan räätälin jälleen joukkoonsa viattomana miehenä.

Uskaltaako hän lähteä yläkertaan katsomaan ruumista? He uskoivat taikauskoisesti, että kuolleen haavasta rupeisi vuotamaan verta, jos murhaaja koskettaisi siihen kädellään. Sim ei sanonut mitään, tuijotti vain hurjasti ympärilleen.

"Tule nyt vain, isä", sanoi Rotha, "ja täytä heidän pyyntönsä."

Pieni mies suostui vihdoinkin seuraamaan muita yläkertaan. Ralph seurasi vastahakoisesti muita. Hän oli vapauttanut ystävänsä, mutta näytti nyt paljon huolestuneemmalta kuin ennen. Kun ihmiset saapuivat paarien viereen, asettui Ralph seisomaan ruumiin pääpuoleen, jolloin muudan mies vetäisi pois liinan, jolla ruumiin kasvot oli peitetty. Ne olivat aivan multaiset.

Sitten työnsivät ihmiset Simin ruumiin luo, mutta katsahdettuaan kerran noihin kalpeihin ylöspäin käännettyihin kasvoihin huudahti hän hurjasti ja kaatui pyörtyneenä lattialle.

Haa! Ihmiset rupesivat mumisemaan jälleen, mutta sitten seurasikin kuolemanhiljaisuus.

Rotha rikkoi ensimmäiseksi tämän kaamean hiljaisuuden. Hän polvistui maassa makaavan isänsä viereen ja sanoi nyyhkytyksiensä välistä:

"Sano heille, ettei se ole totta; sano se heille, isä!" Mumina uudistui jälleen. Hän ymmärsi sen merkityksen ja nousi leimuavin silmin.

"Minäpä sanonkin heille, ettei se ole totta", sanoi hän. Sitten meni hän tyynesti kuolleen luo ja huudahti: "Katsokaa nyt tänne kaikki! Minä, hänen tyttärensä, kosketan nyt tämän kuolleen miehen käteen ja rukoilen Jumalaa antamaan meille jonkun merkin, jos isäni on syyllinen hänen murhaansa."

Sanottuaan sen tarttui hän murhatun käteen puristaen sen suonenvedontapaisesti omaansa.

Mumina vaikeni odottavaksi kaameaksi hiljaisuudeksi. Kuolleen ruumis ei muuttunut ollenkaan. Irroittaen otteensa kääntyi Rotha huoneeseen kokoutuneiden ihmisten puoleen ja katsoi heihin ylpeästi ja ivallisesti.

"Pitäkää tätä taivaan antamana todistuksena siitä, että isäni on viaton", hän huudahti.

Jännitys kävi liian voimakkaaksi katselijoille ja he poistuivat huoneesta vuorotellen. Vain Ralph jäi ja sittenkuin Sim palasi tajuihinsa, auttoi hän hänet jaloilleen ja vei takaisin Fornsideen.

III.

PUNAISESSA LEIJONASSA.

"Millaisissa hamppuisissa kotikutoisissa täällä tepastelettekaan!"

Kesäyön unelmasta.

Aina ikimuistoisista ajoista saakka oli Wythburnin pääkadun varrella sijainnut muudan vaatimaton ravintola, jota sanottiin Punaiseksi Leijonaksi. Silloin tällöin sattui sinne majoittumaan joku tilapäinen matkustaja, joka oli valinnut laakson kautta kulkevan tien päästäkseen pohjoiseen, mutta todellisuudessa oli se aiottu vain laaksolaisille, joiden oli tapana saapua sinne hämärissä ja juoda tuopillinen kotiolutta keskustellessaan punertavan turvetulen valossa.

Sinne oli Wilsoninkin ruumis viety sinä aamuna, jolloin se oli löydetty tieltä. Tämä sattui juuri Martinmessun aikaan.

Eräänä iltana seuraavan talven alussa oli pienen ravintolan seurusteluhuoneeseen kokoutunut tavallista suurempi joukko miehiä. Huone oli kummallisen vanhanaikainen, toista vertaa leveyttään pitempi ja niin matala, että pisimpien paimenien oli pakko kumartua kävellessään kattoparrujen alla.

Muutamissa niihin kiinnitetyissä hihnoissa riippuivat pyssy, ruoska ja torvi. Pari neliskulmaista ikkunaa, joista voitiin katsella kapealle viertotielle, oli peitetty punaisella vaatteella. Kummankin ikkunan syvennyksessä oli tammipenkki. Seinät oli kokonaan laudoitettu tammella, johon siellä täällä oli kaiverrettu kummallisia vanhanaikaisia vaakunamerkkejä. Laudoitus oli nyt melkein kokonaan vuosien tummaksi mustuttama ja vaaleammat paikat, jotka oli kiilloitettu sileiksi ja kirkkaiksi kuin lasi, ilmaisivat vain, missä astiakaapit tavallisesti olivat.

Jykeviä lavitsoita ja leveitä tuoleja oli siellä täällä lattialla, kivikovaksi poljetulla maalla, joka oli nyt hiekoitettu. Takan nurkkaus oli kokonaisen seinän levyinen. Uuni oli avonainen kummallakin puolella olevine seiniin naulattuine istuimineen, joiden välissä lattialle sytytetty tuli paloi. Valkaistulla uuninreunustalla ei ollut muita koristuksia kuin täytetty vuohenpää ja pari härän sarvea.