Part 19

Äkkiä juolahti sellainen rohkea ajatus hänen mieleensä että hän matkustaa Lontooseen, pyytää päästä kuninkaan puheille ja rukoilee armahdusta. Niin, se oli ainoa, mitä hän enää voi tehdä ja hän tekeekin sen. Hänen anomustaan ei ehkä oteta vastaan, hänet voidaan vangita ja asettaa oikeuden tutkittavaksi, mutta mitä sen oli väliä? Hän oli varma, että hänet ennemmin tahi myöhemmin vangitaan ja silloin loppuu vihdoinkin tämä surullinen kilpajuoksu vapauden ja hengen pelastamiseksi.

3.

Samana päivänä lähestyi Ralph Ray, joka vieläkin kulki jalkaisin, Prestonin kaupunkia. Oli sunnuntaiaamu, mutta hän näki, kuinka savu peitti talot kuin musta pilvi ja kohosi korkealle tornien ja tapulien ympärille. Äkkiä ilmestyi kaupunginportista maantielle meluava roskajoukko huutaen ja kiljuen. Sen edellä ja luultavasti sen takaa-ajamana oli melkein alaston mies, joka aina muutamia metrejä juostuaan kääntyi katsomaan taakseen, kohotti kätensä ja ennusti onnettomuuksia ja kurjuutta niille ihmisille, jotka hän nyt hylkäsi. Mies oli joku kveekarisaarnaaja ja hänen oleskelunsa kaupungissa oli aiheuttanut tämän levottomuuden.

"Oo, Preston", huusi hän, "kuten vesi virtaa pois silloin kun sulut avataan, niin Jumalan armahtavaisuuskin loppuu sinua kohtaan, oo, Preston!"

"Mene matkoihisi, sinä tekopyhä kristitty", sanoi muudan joukosta kohottaen keppiään. "Laputa vain tiehesi, tahi muuten saat jälleen maistaa Garvas Bennettin keppiä."

"En aio milloinkaan lakata kohottamasta ääntäni petosta ja turhuutta vastaan", huusi saarnaaja kovemmin kuin metelijöitsijät. "Te sanotte pyhittävänne lepopäivän, mutta pukeuduttekin hienoihin vaatteihin ja naisenne kävelevät pää pystyssä."

"Hiljaa! Lyökää häntä! Kivittäkää hänet!"

"Käärme puree varmasti, ellei sitä lumota", vastasi saarnaaja, "eikä lörpöttelevä ihminen ole sen parempi. Hullun huulet nielevät hänet itsensä."

Kirkonkellot alkoivat soida kaupungissa ja ääni kantautui peltojen yli ja se voitiin kuulla joukon ivallisesta naurusta huolimatta.

"Teilläkin on kirkkonne", huusi saarnaaja, "ja henkisten markkinapaikkojen kellot soivat nyt juuri siellä, missä pappinne ja opettajanne myyvät tavaroitaan. Mutta Jumala ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Oo, Prestonin miehet, enkö ole ennustanut, että tulva ja nälänhätä, rutto ja muut onnettomuudet tulevat osaksenne, ellette turvaudu siihen valoon, jonka Kristus antaa loistaa kaikille ihmisille? Ja eikö itämaiden rutto olekin jo porttinne edustalla?"

"Ja kuka on tuonut sen tänne, kuka on tuonut sen tänne?" kiljui useampi kuin yksi ääni joukosta. "Kuka toi ruton tänne idästä? Antakaa hänelle selkään!" Ja heilutellen käsivarsiaan ympäröi roskajoukko saarnaajan.

"Kaupunkinne tuhotaan, talonne tyhjentyvät ja koko maa muuttuu erämaaksi. Ja mitä te teette, oo, Prestonin miehet, tuhon päivänä ja hävityksen kestäessä, joka lähestyy teitä kaukaa?"

Roskajoukko sivuutti nyt Ralphin yhä kirkuen ja huutaen hurjalle kiihkoisalle intoilijalle edessään.

Ralph käveli kaupunkiin ja käsitti äkkiä syyn niihin synkkiin savupilviin, jotka peittivät sen. Joku hyvin levottomuutta herättävä kulkutauti oli alkanut raivota monessa kaupunginosassa ja pelättiin sen olevan tuota hirmuista ruttoa, joka oli saapunut Englantiin idästä.

Preston näytti tavattoman synkältä tänä sunnuntaiaamuna. Miehet ja pojat kantoivat soihtuja kaduilla desinfioidakseen ne ja soihduista lähtevä savu muodosti kuin pilven kaupungin yläpuolelle. Paksussa ja kellahtavassa ilmassa näyttivät ne, jotka kävelivät sinne tänne kaduilla, suurilta ja mustilta.

4.

Ralph oli kulkenut näin kauaksi siinä vakaassa aikomuksessa, että hän jatkaa Lontooseen asti, pyytää päästä kuninkaan puheille ja rukoilee armahdusta. Mutta hänen päättäväisyytensä, joka ei milloinkaan ennen ollut jättänyt häntä pulaan, alkoi nyt horjua. Varmasti jokin muukin kuin hänen poliittiset rikoksensa oli aiheuttanut sen pitkän onnettomuuksien sarjan, mikä oli kohdannut hänen kotiaan. Hän ajatteli, kuinka jokainen rengas tässä onnettomuuksien ketjussa tuntui olevan kiinnitetty niihin kahleihin, jotka riippuivat hänen omissa ranteissaan. Wilsonin oleskelu Wythburnissä, hänen kuolemansa, Simin vaikeudet, Rothan suru, hänen isänsä hirmuinen kuolema ja vielä hirmuisempi tapahtuma hautajaisissa, sitten hänen äitinsä sairaus, joka oli vienyt äidin lähelle kuolemaa -- kuinka lähellä kuolemaa hän oli silloin, tiesi ainoastaan Jumala -- kaikki, kaikki, aina tähän viime onnettomuuteen, hänen henkipattoisuuteensa asti, näyttivät jollakin tavoin keskittyvän häneen itseensä. Niin, niin, sen täytyi olla synti ja synnin palkka, mikä näyttäytyi kaikessa tässä, mutta mikä synti? Mikä rikos se olikaan, joka varjosti hänen elämäänsä?

"Kuten vesi virtaa pois silloin kun sulut avataan", sanoi saarnaaja, "niin Jumalan armahtavaisuuskin loppuu sinua kohtaan."

Mitä kuninkaan suoma armahdus siinä tapauksessa hyödyttäisikään? Se olisi ivaa, paljasta ivaa. Tällaisessa asiassa voi vain itse kuningasten kuningas suoda armahduksen.

Ralph peitti kädellään silmänsä, kun hän jälleen oli näkevinään ratsastajattoman hevosen kiitävän kamalan kuormansa kanssa vuorten yli. Ei minkäänlaista hautaa. Se oli tuo vanha juutalainen kirous -- rangaistus synnistä, jota ei milloinkaan voida antaa anteeksi.

Hän muisteli jälleen vanhassa kodissa asuvaa kovasti koeteltua äitiään ja sitten rakkautta, mikä oli haihtunut hänen elämästään kuin uni. Taivas oli määrännyt, että missä miehen sydän ikävöi rakkautta, haluaa jossakin maailman kolkassa asuvan naisen sydän vastata siihen. Mutta kirous saavuttaa jonkun siellä ja jonkun täällä -- palkitsemattoman rakkauden kirous.

Kirkonkellot soivat vielä savun peittämän kaupungin yli.

Rotha on onnellinen rakkaudessaan! Jumala olkoon hänen kanssaan ja siunatkoon häntä. Ja mitä häneen itseensä tuli, liittyi sekin vielä häntä kohdanneeseen kiroukseen, että Rothan kasvot ahdistivat häntä unissa ja että hän oli kuulevinaan Rothan äänen nukkuessaan ja että nimi Rotha kohosi hänen huulilleen nyyhkytyksinä yön pitkinä vaikeina tunteina.

Niin sen täytyi olla, kuten hän oli ajatellutkin, että Jumalan käsi lepää raskaana hänen päällään. Ihminen ei voi kohtalolleen mitään. Miksi hän kohottaisi heikot kätensä estämään sen täyttymistä? Loppu olisi loppu, missä ja milloin se sitten häntä kohtaisikaan. Miksi hän siis vastustaisikaan?

Ralph oli päättänyt keskeyttää matkansa tähän. Hän aikoi viipyä Pretonissa yön ja lähteä jälleen pohjoiseen päivän koittaessa. Oliko hän joutunut toivottomuuden valtaan? Ja vaikka niin olisi ollutkin, tunsi hän olevansa voimakkaampi kuin milloinkaan ennen. Hänen toivonsa oli rauennut, mutta pelko oli haihtunut sen mukana.

Rohkaise mielesi, Ralph Ray, sinä epäitsekäs ja kovimmin koeteltu ihmisten joukossa. Jumalan käsi lepää todellakin raskaana päälläsi, mutta Jumala itse on oikealla puolellasi.

5.

Sinä päivänä käveli Ralph katuja tyynemmällä mielellä. Illan ruvetessa hämärtämään meni hän erääseen ravintolaan ja tilasi itselleen vuoteen. Sitten hän meni ravintolan vierashuoneeseen istuutuen sinne kokoutuneitten vieraiden joukkoon ja keskustellen vilkkaasti päivän kysymyksistä.

Seuran johtavana sieluna oli muudan pieni mustaan pukuun pukeutunut mies, jonka nauhakoristeista voitiin päättää, hänen kuuluvan asianajajien säätyyn. Toiset nimittivätkin häntä asianajaja Lampittiksi kysyessään häneltä, oliko hänellä paljonkin tekemistä oikeuden istunnossa huomenna.

"Kyllä", vastasi hän tärkeän näköisenä, "kveekarisaarnaajaa syytetään levottomuuksien toimeenpanemisesta ja minun pitää kuulustella häntä."

"Saatiinko hänet sitten kiinni?" kysyi muudan.

"Hän on nyt hyvin hiljaa vanhassa tornissa", sanoi asianajaja asettuen mukavaan asentoon tuoliinsa tulen ääreen.

"Mielestäni olisivat hänen kiusaajansakin sopivia tovereita hänelle", sanoi Ralph.

"Ehkä niin, nuori mies; en rupea väittelemään siitä."

"Niiden joukossa oli tuskin ainoatakaan miestä, joka ei näyttänyt roistolta", jatkoi Ralph.

"En aio lausua siitäkään mielipidettäni", sanoi asianajaja, "mutta ilmaisen teille erään vanhan teoriani. Olen nimittäin sitä mieltä, että murhaaja ja sankari ovat melkein samanlaisia ihmisiä."

Kuuntelijat nauroivat. He olivat tottuneet näihin logiikan voittoihin ja nauttivat niistä. Jokainen mies suoristautui istuimellaan.

"Mutta, kuinka sen selitätte, asianajaja?" kysyi muudan kaupunkilainen, joka istui tuolillaan jalat allaan räätälien tapaan. Hän olisi tuskin hämmästynyt, jos asianajaja olisi tarjoutunut todistamaan, että hän ui kuin joutsen Kreikan saaristossa.

"Kerron teille erään tarinan", sanoi puhuteltu herrasmies. "Yorkshiressä asui kerran hyvin vanha perhe ja perheen päämies oli hyvin ärtyisä luonteeltaan. Muutamana päivänä tappoi hän mustasukkaisuudessaan vaimonsa ja kaikki lapsensa, jotka sattuivat olemaan kotona, heittäen heidät vallihautaan linnan tornista. Hänelle jäi enää vain yksi lapsi, jota hoidettiin eräässä penikulman päässä sijaitsevassa maalaistalossa. Hän oli lähtenyt matkalle sinne tappaakseen senkin, kun äkkiä puhkesi kova rajuilma ja hän pysähtyi."

"Hänen mielestään kai se oli jonkinlainen varoitus", sanoi muudan kuuntelija.

"Se herätti hänen omantuntonsa ja hän luopui yrityksestään."

"Entä sitten?"

"Mitä luulette hänen sitten tehneen?"

"Emme arvaa -- hän hukuttautui varmaankin."

"Ei. Ja tämä todistaa sanani, että murhaaja ja sankari ovat melkein samanlaisia ihmisiä. Hän antautui oikeuden käsiin puhumatta mitään oikeuden istunnoissa ja pelastaakseen omaisuutensa eloon jääneelle lapselleen hänellä oli tarpeeksi mielenlujuutta alistuakseen tuohon hirveään kuolemaan, jota sanotaan _peine forteksi_."

"Mitä se tarkoittaa, asianajaja?"

"Rikollisen mestaamista niin, että hänen alastomalle ruumiilleen ladotaan rautapainoja niin paljon, että hän murskautuu kuoliaaksi niiden alla."

"Hirveätä! Ja pelastiko hän todellakin maatilansa lapselleen kärsimällä sellaisen kuoleman?"

"Kyllä. Hän ei puhunut mitään oikeuden istunnoissa ja antoi tuomarien langettaa tuomion kuulustelematta häntä. Laissa on siihen selvät pykälät. Kruunu ei voi takavarikoida kenenkään maatilaa, ennenkuin rikollinen tutkitaan ja tuomitaan."

"Entä jos rikollinen on julistettu henkipatoksi?" kysyi Ralph melko kiihkeästi.

"Paollaan tunnustaa rikollinen itsensä syylliseksi."

"Minulla oli kerran muudan toveri", sanoi Ralph värähtelevällä äänellä, "joka pakeni viranomaisia ja julistettiin henkipatoksi ja jonka lapsiraukat häädettiin maantielle. Olisiko hän voinut pelastaa kotinsa ja kontunsa perheelleen, jos hän olisi antautunut alttiiksi sellaiselle kuolemalle, josta äsken kerroitte?"

"Olisi. Se laki on voimassa vielä tänäänkin."

"Luuletteko kenenkään ihmisen voivan alistua sellaiseen nyt, jos asiat niin vaatisivat?"

"Kyllä", vastasi asianajaja, "mutta missä on sellainen mies. Voimme ainoastaan ajatella jotakin rikollista, jonka kaikissa tapauksissa pitää kuolla, siis jotakin murhaajaa."

"En tiedä, en tiedä", sanoi Ralph nousten ja voiden vain huonosti piilottaa mielenliikutuksensa. Hän poistui huoneesta lausumatta minkäänlaisia jäähyväisiä.

6.

Tiistaina käveli Ralph Kendalin läpi matkallaan pohjoiseen. Päivä oli vasta alullaan. Ralph aikoi syödä aterian Kent-joen varrella Kirklandissa vanhassa lepopaikassaan Woodmanissä ja sitten jatkaa matkaansa iltaan asti.

Tulevien postivaunujen torven ääni kantautui hänen korviinsa ja postivaunut -- Carlislen postivaunut, jotka näyttivät olevan aivan täynnä matkustajia -- vyöryivät ravintolan pihalle samassa silmänräpäyksessä kun hän saapui sinne jalkaisin.

Siellä vallitsi melkoinen hälinä. Joukko palvelijoita, siivoojattaret valkoisissa myssyissään, tallirengit avopäin ja muutamia tilapäisiä tallimiehiä, oli kokoutunut tarjoiluhuoneen ovelle. Postivaunujen ajaja hyppäsi alas istuimeltaan ja tunkeutui tämän joukon keskelle. Hänen matkustajansa keskeyttivät laskeutumisensa postivaunujen katolta voidakseen nähdä pihalla seisovien yli.

"Hän on luultavasti juovuksissa", sanoi muudan vieressään seisovalle. "Tuo julistus oli aivan tarpeeton."

"Joku kulkuriraukka, herra; löysin hänet tajutonna tieltä ja toin hänet tänne", sanoi muudan tallirenki. Ralph käveli joukon ohi ravintolan ovea kohti. "Aukaiskaa hänen kaulahuivinsa; kas tässä on hänelle vähän konjakkia", sanoi eräs matkustajista.

"Hän näyttää tulleen tänne pohjoisesta, herra. Hän tuntuu olevan kuolemaisillaan nälkään ja väsymykseen."

"Pohjoisestako?" kysyi ajaja. "Annan hänelle paikan vaunuissani illalla ja vien hänet kotiin."

Ralph peräytyi pari askelta ja katsoi muiden yli.

Muudan mies makasi maassa pää erään naisen sylissä.

Mies oli Simeon Stagg.

XXIX.

ROBBIE ALOITTAA ETSINTÄNSÄ.

Kun Robbie Anderson lähti Wythburnistä, oli hänen ensimmäinen ja suoranainen tarkoituksensa saada kiinni Simeon Stagg. Ralph Rayn etsiminen ja löytäminen ei ollut niin tärkeätä. Ralphin tarkoitus poistuessaan kotoaan oli nähtävästi ollut pysytellä niin kaukana kuin suinkin oikeudenpalvelijoista, jotka ajoivat häntä takaa. Mutta ei ollut olemassa ketään, joka voi sanoa, mille suunnalle hänen laisensa mies on lähtenyt turvatakseen niiden henkilöiden tulevaisuuden, joita hän rakastaa ja jotka rakastavat häntä. Shoulthwaiten talon asukkaita oli uhattu häädöllä. Lunnaiksi kelpaisi vain Ralphin vapaus. Sim oli lähetetty ilmoittamaan se hänelle. Mutta vielä suurempi vaara uhkasi Ralphia. Suuren rikoksen varjo pimitti Ralphin elämän. Jos Robbie voisi tavoittaa Simin, ennenkuin Sim oli tavoittanut Ralphin, voisi ehkä estää peloittavan onnettomuuden. Niinkin rohkea mies kuin Ralph epäröisi varmaankin, jos hän kuulisi vaikkakin vain huhuina, että hirmuinen syytös ehkä odottaa häntä Carlislessa.

Syytös voi ehkä olla perusteeton ja sen täytyykin olla. Robbie luuli uskaltavansa vannoa sen valheeksi vaikka armoistuimen edessä. Mutta mitä hyödyttääkään olla viaton nykyään, jolloin syytös on sama kuin tuomio?

Sim on jo vanha mies tahi ainakin on hän jo sivuuttanut parhaimman ikänsä. Hän on heikko raukka ja siis voimaton kulkemaan kiireesti. Iloinen nuori laaksolainen, joka pitkin askelin jatkoi matkaansa, oli melkein varma, että hän jo muutamien tuntien kuluttua saavuttaa Simin ja voi palauttaa hänet takaisin.

Oli sunnuntaiaamu, kun pieni Liisa Branthwaite vainusi Robbien esille Punaisesta Leijonasta ja jo puolen päivän aikaan samana päivänä Robbie aloitti matkansa. Ensi penikulmilla ei hän nähnyt merkkiäkään Simistä. Tämä huolestutti häntä hieman, kunnes hän muisti Simin lähteneen matkalle myöhään illalla ja otaksui räätälin niin ollen sivuuttaneen tienviereiset pienet kylät kenenkään häntä huomaamatta. Kuljettuaan yhdeksän tahi kymmenen penikulmaa kohtasi Robbie ihmisiä, jotka olivat nähneet Simin. Hänestä kerrotut kuvaukset olivat yhtä surullisia kuin ne sopivat hänen luonteeseensa. Sim oli karttanut tervehtimästä niitä, jotka tunsivat hänet, ja yhtä pelokkaasti väistänyt niiden katsetta, jotka olivat hänelle tuntemattomia. Pelko, että häntä kaikkialla epäillään, seurasi hylkiöraukkaa niin hyvin muualla kuin kotonakin.

Vaikka ilta alkoikin äkkiä pimetä tänä talvisena sunnuntaina, oli Robbie kuitenkin kulkenut jo monta penikulmaa, ennenkuin välttämättömyys hakea itselleen asunto yöksi juolahti hänen mieleensä. Hän oli sinä päivänä päättänyt ehtiä pieneen Winanderin kaupunkiin ja hän oli kyennyt sen tekemäänkin. Oli jo kuitenkin hyvin myöhäinen ja syötyään yksinkertaisen illallisen Robbie meni heti nukkumaan.

Varhain seuraavana aamuna, maanantaina, rupesi nuori laaksolainen kyselemään kaupungin asukkailta, oliko muudan mies, joka vastasi hänen kuvaustaan Simistä, nähty kulkevan kaupungin läpi. Useat sanoivat nähneensä sellaisen miehen edellisenä päivänä ja muutamat väittivät hänen vieläkin olevan Winanderissä. Eräs vanha puseropukuinen mies, joka nähtävästi oli kykenemätön mihinkään työhön ja joka kulutti aikansa ja voimansa seisomalla kadunkulmissa ja tarkastelemalla ja puhuttelemalla jokaista, jolla vain oli aikaa kuunnella hänen vanhentuneita juttujaan, väitti lujasti puhutelleensa Simiä tunti sitten.

Oikein tahi väärin, tämä oli kuitenkin sellainen todistus Simin oleskelupaikasta, ettei Robbie voinut sitä aivan sivuuttaakaan. Hänen piti ainakin tutkia sen totuutta kävelemällä kaduilla ja kyselemällä enemmän. Olisi tyhmää lähteä jatkamaan matkaa ennen tämän johtolangan selvittämistä.

Ja niin Robbie kulutti melkein koko päivän etsiskelyyn, mikä sitten osoittautui aivan tuloksettomaksi. Oli selvää, että jos Sim oli ollut Winanderissä, oli hän lähtenyt sieltä jo sunnuntaina. Robbie ajatteli harmissaan, että nyt oli jo maanantai-ilta ja että hän nyt oli kauempana miehestä, jota hän oli lähtenyt ajamaan takaa kuin lähtiessään Wythburnistä.

Ollen melko pahalla tuulella Robbie lähti jatkamaan matkaansa uudestaan illan ruvetessa pimenemään ja seurasi suurta, viertotietä aina Staveleyn kylään asti. Siellä ei ollut hänellä mitään viisaampaa tehtävää kuin hakea itselleen vuode ja mennä nukkumaan, koska ilta oli jo myöhäinen.

Tiistai-aamuna ei Robbie kuluttanut hetkeäkään kysymyksiin, mutta tuhlasi monta kallista hetkeä saadakseen varmuuden muutamiin pieniin yksityiskohtiin, jotka eivät tyydyttäneet häntä ja joihin hän ei voinut luottaa. Kukaan ei näyttänyt huomanneen Simin laista miestä, ei tänään, eilen eikä sunnuntaina.

Hän oli aivan ymmällä ja alkoi ajatella, eikö olisi viisainta kääntyä takaisin, kun muudan onnellinen ajatus juolahti hänen mieleensä.

Mitä olivat ihmiset sanoneetkaan hänelle Simin ujoudesta ja arkuudesta? Olihan selvä kuin päivä, että pieni miesraukka oli koettanut karttaa kyliä kiertämällä niiden ympäri ketojen poikki.

Ollen tästä melkein varma läksi Robbie jälleen matkalle päättäen pysähtyä vasta Kendalissa. Kun hän tuli kylien läheisyyteen, haki hän sellaisia polkuja, joiden hän luuli lyhyesti mutkitellen kiertävän ne, ja kulkiessaan erästä sellaista sivuutti hän muutaman tuvan, joka sijaitsi eräässä tienristeyksessä. Hän oli tähän saakka tehnyt joukon tuloksettomia kysymyksiä ja saanut vastauksia, jotka olivat olleet vielä huonompia kuin arvottomat, mutta hän ei sittenkään voinut vastustaa kiusausta kysyä tästäkin talosta.

Kiertäen tuvan päästäkseen ovelle, joka aukeni takapihalle, meni hän avonaiseen kuistiin. Kuullessaan hänen oudot askeleensa tuli sisähuoneesta kuistiin muudan vanha nainen, jonka kasvot olivat hyvin ruskeat ja ryppyiset. Hän tervehti vierasta niiaten ja kysyi lempeällä äänellä tahi näytti kysyvän, mitä hän haluaa.

"Pyydän anteeksi, rouva", sanoi Robbie, "mutta oletteko ehkä sattumalta huomannut erään harmaatukkaisen ja pitkäpartaisen pienen miehen kulkevan tästä ohi?"

"Sanoitteko pienen miehen?"

"Sanoin. Pienen ja riutuneen näköisen miehen."

"Kyllä", vastasi nainen.

Robbie oli epävarma, mitä tämä vastaus oikein sisälsikään. Mutta ymmärtäen sen pyynnöksi tarkempaan kuvaukseen hän jatkoi:

"Tarkoitan erästä ujoa arkaa miesraukkaa."

"Niin", vastasi nainen vaieten sitten.

Robbie, joka tuskastui viivyttelyyn, oli juuri pyörähtämäisillään melko epäkohteliaasti kantapäällään, kun nainen lisäsi: "Haetteko häntä hyvässä tarkoituksessa?"

"Kyllä, rouva", sanoi Robbie palaten entiseen asentoonsa heti ja ruveten jälleen käyttäytymään tavalliseen ystävälliseen tapaansa.

"Tiedättekö hänen nimeään?" kysyi nainen.

"Tiedän. Hänen nimensä on Sim -- tarkoitan Sim Stagg. Älkää pelätkö minua, rouva, olen hänen ystävänsä, saatte luottaa siihen."

"Olette kiltin näköinen poika mielestäni", sanoi muori. "Sim nukkui täällä viime yön."

"Missä hän nyt on?" kysyi Robbie.

"Hän lähti täältä aamulla päivän koittaessa. Hän kysyi Lancasterin postivaunuja ja kun sanoin niiden lähtevän Kirklandin Woodmanistä, lähti hän sinne."

"Kirklandinkö? Missä Kirkland sijaitsee?"

"Kendalissa, kirkon vieressä."

Vihdoin selveni, että kiltti muori oli tuntenut Simin vuosikausia, he kun olivat asuneet naapureina saman kadun varrella eräässä suuressa kaupungissa. Hän oli hoitanut Simin vaimoa hänen viimeisen sairautensa aikana ja pitänyt huolta hänen tyttärestään äidin kuoltua.

Robbie ei tiennyt, milloin postivaunut lähtevät Kendalista Lancasteriin; Simillä oli monen tunnin etumatka ja senvuoksi hän sanoi nopeat jäähyväiset muorille. Vanhus, joka vietti yksinäistä elämää tuvassaan, katsoi kauan nuoren miehen jälkeen silmin, jotka näyttivät sanovan, että huolimatta vaistosta, mikä oli taivuttanut hänet luottamaan Robbiehin, hän jo puoleksi katui tekoaan.

XXX.

KILPAJUOKSU ELÄMÄSTÄ.

Tuskin oli Ralph huomannut, että pohjoisesta tullut kulkuri, joka makasi tajutonna ravintolan pihalla Kendalissa, oli Simeon Stagg, kun hän aukaisi itselleen tien väkijoukon läpi ja nostaen kevyen ja riutuneen olennon käsivarsilleen käski erään palvelijan näyttää hänelle tien johonkin matkustajahuoneeseen.

Siellä palasi Sim vähän ajan kuluttua tajuihinsa; hänen tautinsa ei ollut sen vakavampaa kuin väsymystä ja kiihoittumista, joka sen osaksi oli aiheuttanut.

Kun hän tajuntansa ensi hetkenä avasi silmänsä ja näki Ralphin, joka oli kumartunut hänen puoleensa, ei hän näyttänyt ollenkaan hämmästyvän. Hän siveli vain hermostuneesti laihalla ja luisevalla kädellään kasvojaan kuin karkoittaakseen näyn, joka useammasti kuin kerran oli ahdistanut ja kiusannut häntä. Mutta kun hän vihdoin käsitti, että hänen edessään oli todella se mies, jonka jäljessä hän oli kulkenut niin pitkän ja väsyttävän matkan ja jonka kasvot hän oli aina nähnyt unissaan -- kun hänen huumautuneet aivonsa ymmärsivät, että Ralph Ray oli todella täällä hänen vieressään pitäen hänen kättään omassaan ja puhuen hänelle samalla syvällä äänellä, jonka hän tunsi niin hyvin -- silloin ei väsynyt kulkuriraukka voinut enää pidättää mielenliikutustaan, mikä kumpusi esille hänen sydämestään.

Tarina, jonka Sim kertoi ja jota kertoakseen hän oli kulkenut tämän pitkän matkan, oli hyvin hurja ja epäjohdonmukainen, ja innostunut kuulija sai selville sen sisällyksen pikemminkin kertojan innosta kuin selostuksesta. Kiihkeiden tunteenpurkausten keskeyttämänä loppui se kuitenkin vihdoin, ja sittenkuin Ralph mielessään oli koonnut sen langat yhteen ja järjestänyt ne olettamuksensa perusteella luonnolliseen järjestykseen, ymmärsi hän kaiken, mikä hänen pitikin ymmärtää, omasta asemastaan ja vaarasta, joka uhkasi hänen rakkaimpiaan. Se vääryys näytti olevan liiankin uhkaava, että hänet julistetaan henkipatoksi, hänen maatilansa takavarikoidaan ja hänen äitinsä, joka vielä elää, häädetään hänen veljensä ja Rothan kanssa maantielle.

"Parin viikon kuluessa, sanoitteko niin?" kysyi hän. "Aikoivatko he tulla takaisin neljäntoista päivän kuluttua! Parin viikon kuluttua mistä päivästä?"

"Lauantaista", vastasi Sim. "Se on, viikon kuluttua ensi lauantaista."

"Ja tänään on tiistai. Siihen on siis vielä kymmenen kokonaista päivää", sanoi Ralph kävellen pää painuksissa huoneen poikki. "Minun pitää heti lähteä pohjoiseen." Hän aukaisi ikkunan ja huusi ajajalle, joka juuri sattui menemään sen ohi: "Milloin lähtevät ensimmäiset postivaunut pohjoiseen?"

"Yhdeksän aikaan, herra."

"Yhdeksän aikaanko illalla? Niinkö myöhäiseen? Eikö sinne lähde mitään ennen, eikö kuormarattaitakaan?"

"Ei mitään ennen, herra, paitsi -- ainakin -- ei, ei mitään ennen. Katsokaa, se odottaa Lancasterin postivaunuja ja ottaa sieltäpäin saapuvat matkustajat mukaansa."

"John, John", huusi emäntä, joka oli kuunnellut keskustelua, lähimmästä ikkunasta, "ehkä herra haluaa vuokrata hevosen tahi pari pariksi kyytiväliksi, jos hänellä on kiire."

"Onko teillä sellaista hevosta, joka voi juosta vielä tänään kolmekymmentä penikulmaa?" kysyi Ralph.

"Kyllä, teidän armonne; meillä on montakin sellaista."

"Mihin asti ehtivät postivaunut kello kuudeksi huomenaamulla?"

"Ainakin Penrithiin", vastasi ajaja ottaen lakin päästään ja kynsien korvallistaan, kuin hän olisi ollut hyvin epävarma laskutaidostaan ja maantieteestään.

"Kuinka kauan luullaan koko matkan kestävän?"

"Kaksitoista tuntia, olen kuullut sanottavan -- tarkoitan, ellei mitään estettä satu ilmaan ja tiehen nähden tahi jotakin sellaista."

"No laita sitten hevonen heti kuntoon, poikaseni, ja opasta minut sitten emännän luo."