Part 17

Nainen oli vihainen Rothalle hänen vaikenemisestaan ja kun hän ei saanut aikaan mitään mielistelyllään päätti hän saada tytön kiinni toisella tapaa. Rotha huomasi hänen tarkoituksensa ja arvaili itsekseen, miksi ei nainen poistu.

"Mutta hän on lähtenyt turhalle asialle, sanon sen sinulle", jatkoi rouva Garth.

"Mille asialle?" Oli mahdotonta vastustaa halua saada selville naisen tarkoitus.

Rouva Garth nauroi. Se oli julmaa naurua riemuitsevine korahduksineen.

"Alat olla suuri puoleltasi, tyttö. Luulet kai joutuvasi ensimmäisten vihittävien morsianten joukkoon", sanoi rouva Garth.

Rotha käsitti heti, mitä tämä tuskin tähän kuuluva huomautus tarkoitti. Tiesikö nainen, millaiselle asialle hänen isänsä oli lähtenyt? Oliko hän arvannut sen? Entä sitten, mitä sen oli väliä?

"Toivon, että olisin voinut toimittaa sen itse", sanoi Rotha tyynesti. Mutta se oli onneton huomautus.

"Sen kyllä uskon. En sitä ollenkaan epäilekään", sanoi rouva Garth teennäisen vilpittömästi. "Ikävöit luonnollisesti tavata häntä jälleen, kun hän on ollut niin kauan poissa. Niin, niin, luonnollistahan sellainen on. Hän onkin hyvin komea mies, sitä ei voida kieltää. Niin, hän on parempaa lajia siihen nähden."

Mitä tämän tyhmän keskustelun jatkaminen hyödyttikään? Rotha oli jälleen poistumaisillaan, kun rouva Garth lisäsi puoleksi huomauttavasti ja puoleksi kysyvästi:

"Etkä luultavasti ole saanut riviäkään häneltä hänen poistumisensa jälkeen. Mutta hän ei olekaan mikään kaivattava, hän ei mene milloinkaan naimisiin kanssasi, tyttö, ja sen vuoksi sinun ei tarvitse vaivatakaan aivojasi ajattelemalla häntä."

Rotha tuli aivan naisen viereen ja katsoi häntä kasvoihin. Mitähän ilkeyttä hän nyt hautoikaan mielessään?

"Mitä nyt, sinä nenäkäs letukka", sanoi rouva Garth niiskauttaen, "koetatko nolata minut, kuten tuo nenäkäs pikku Liisakin?"

"Kas niin, rouva Garth, koettakaamme nyt ymmärtää toisiamme", sanoi Rotha vakavasti. "Mitä oikeastaan haluatte sanoa minulle? Sanoitte isäni lähteneen turhalle asialle. Mitä tiedätte siitä. Ilmaiskaa se minulle älkääkä kiusatko minua enää."

"Minulla ei ole mitään ilmaistavaa. Ei mitään muuta kuin että Ralph Ray on nyt tällä kertaa joutunut aidan pahemmalle puolelle."

Rouva Garth nauroi jälleen.

"Hänellä on vaikeuksia, se on kyllä totta; mutta mitä hän on tehnyt teille, koska hänen onnettomuutensa ilahduttaa teitä niin kovasti?"

"Tehnyt, tehnyt!" toisti rouva Garth. "Niin, mutta ei puhuta nyt siitä, tyttöseni. Kysy häneltä, jos haluat saada sen tietää. Tahi ehkä haluat kysyä sitä tuolta raukalta, isältäsi nimittäin."

Mitähän nainen oikeastaan tarkoittikaan?

"Usko minun sanojani: älä milloinkaan kiinny Ralphiin, sillä hän on tuomittu mies. Punatakit eivät aja häntä takaa senvuoksi, mitä hän on tehnyt sodassa. Asia on pahempi, paljon, paljon pahempi."

"Mitä te oikeastaan haluatte ilmoittaa minulle, nainen? Puhukaa asiat selvästi kieroilematta", huudahti tyttö; mutta tuskin hän oli ehtinyt lausua sanat, kun hän jo halveksi itseään senvuoksi, että hän suhtautui asiaan niin vakavasti.

Mutta rouva Garth kumartui häneen päin ilkeän näköisenä ja kuiskasi: "Tässä on kysymys murhasta, ja se on pahempaa kuin sota. Älköön mitään pahempaa milloinkaan sattuko keskuudessamme, sanon minä;" Rotha kätki kasvonsa käsiinsä ja seuraavassa silmänräpäyksessä hiipi nainen tiehensä. Vihdoinkin oli Rotha saanut sen selville.

* * * * *

Rotha horjui takaisin taloon. Työmiehet olivat jo syöneet illallisensa ja lepäilivät nyt eri asennoissa keittiön lavitsoilla.

Tytön työt olivat jo loppuneet siltä päivältä ja hän meni senvuoksi omaan huoneeseensa. Hänellä ei ollut kynttilää ja riisumatta vaatteitaan yltään hän heittäytyi vuoteeseensa. Mutta hän ei saanut unta. Hän makasi tuntikausia heittelehtien kyljeltä toiselle miettien syitä voidakseen epäillä naisen sanoja. Mutta pelko voitti hänen vakaumuksensa.

Rouva Garth oli varoittanut heitä edellisestä onnettomuudesta ja hän voi olla nyt liiankin hyvin selvillä tästä viimeisestäkin.

Rotha tukahdutti jo heti alussa jokaisen ajatuksen, että Ralph olisi syyllinen kysymyksessä olevaan rikokseen. Hän ei tiennyt mitään yksityisseikoista, mutta hänen sydämensä kumosi heti tämän syytöksen. Ehkä rikos liittyi johonkin tapahtumaan, joka oli sattunut sodassa kuusi vuotta sitten. Se ei mitenkään voinut olla sama, joka vielä oli tuoreessa muistissa heidän omassa kylässään. Tämä viimeinen hirveä salaisuus oli vieläkin yhtä paljon salaperäisyyden verhoama kuin ennenkin. Ralph oli sanonut, että hänen isänsä oli syytön siihen ja hän tiesi sydämessään asian olevankin niin. Mutta miten hän olikaan sanonut? "Tiedätkö, ettei isäni ole murhaaja?" oli hän kysynyt ja Ralph oli vastannut: "Tiedän hänet syyttömäksi!" Tarkoittiko hän, että hän itse --?

Ilma hänen huoneessaan tuntui tukahduttavalta tänä talviyönä. Hänen otsansa oli kuuma ja ohimot jyskyttivät ja hänen huulensa olivat kuivat ja kuumeiset. Hän nousi avaten ikkunan, jolloin kylmää vuoristosumua virtasi huoneeseen.

Se oli valhetta, mikä hetkinen sitten aikoi hiipiä hänen mieleensä, julmaa ilkeätä valhetta. Ralph oli yhtä viaton murhaan kuin hänkin. Puhtaampaa sielua ei ole milloinkaan elänyt maailmassa. Jumala tietää sen olevan totta.

Hiljaa! Mikä huuto kantautuikaan hänen korviinsa yön hiljaisuudessa? Eikö se ollut hevosen hirnuntaa?

Rothaa värisytti, kun hän nojautui ulos ikkunasta. Ääntä ei kuulunut enää. Mikään ei häirinnyt enää syvää hiljaisuutta. Ehkä se oli ollutkin vain kuvittelua. Mutta sittenkin oli se hänestä kuulostanut jonkun tutun hevosen hirnunnalta.

Rotha sulki ikkunan ja palasi vuoteeseensa. Kuinka hitaasti ja raskaasti yön tunnit kuluivatkaan! Eikö päivä rupea milloinkaan sarastamaan? Kietoisiko pimeys, joka oli synkistyttänyt hänen sydämensä, maailmankin vaippaansa ikuisiksi ajoiksi?

Mutta päivä koitti vihdoinkin. Toisen päivän kirkas ja ihana aamu koitti Rothalle samoin kuin se aina on koittanut väsyneille, ikävöiville sieluille ja kuin se aina on koittava murheellisille ja vaivatuille, vaikka yö olisi kuinka pitkä ja pimeä tahansa.

Tyttö nousi päivän koittaessa ja alkoi tarkastella tapahtumien viime käännettä käytännölliseltä näkökannalta.

Jos oletetaankin naisen puhuneen totta, niin missä suhteessa muuttuivat edellytykset erilaisiksi hänen paljastustensa vuoksi? Rothan oli pakko tunnustaa itselleen niiden muuttuneen hyvin suuresti. Kun hän sanoi Willylle, että hän voisi luovuttaa Ralphin, vaikka Ralph olisi tuhat kertaa hänen veljensä, sellaiseen uhrikuolemaan, minkä Willy oli kuvaillut hänelle, ei hän ollut silloin ajatellut kuolemaa, joka olisi rangaistus murhasta. Se ei voinut vähentää sellaisen lopun kauheutta, että Ralph oli viaton rikokseen. Sitten siihen liittyi vielä sekin varmuus, että sellaisen rikoksen tuomio aiheuttaisi maatilan takavarikoimisen. Rotha tuhlasi tuskin ajatustakaan sille, että viaton voitaisiin vapauttaa. Laki ei ollut hänen oppimattomasta mielestään mikään oikeuden välittäjä, vaan rangaistuksen toimeenpanija, ja joutua vangituksi oli samaa kuin tulla tuomituksi.

Ralphia oli siis suojeltava joutumasta lain kouriin, niin, epäämättä oli se tehtävä. Asia oli nyt niin vakava, ettei sen kanssa saanut leikitellä, vaikka nainen olisikin valehdellut.

Hän oli lähettänyt isänsä hakemaan Ralphia ja sen vaikutus, mitä hän kertoisi Ralphille uhatusta häädöstä, voisi ehkä taivuttaa Ralphin johonkin sellaiseen, mikä olisi tyhmää ja vaarallista, jopa kohtalokastakin, kun sitä katsoi näiden uusien paljastusten valossa.

Mitä hän olikaan tehnyt? Jumala yksin voi sanoa, mitä siitä seuraisi.

Mutta ehkä hänen isänsä voitaisiin vielä tavoittaa ja palauttaa takaisin. Mutta kuka sen tekisi? Hän itse; oli vain nainen ja sellaisena tuomittu istumaan pienen rukkinsa ääressä ja pysyttelemään kotona kuin jokin -- vanha pihakoira tahi sen horjuva penikka sillä aikaa kuin Ralph, ehkä hänen aloitteestaan, kulki kuolemaansa kohti.

Hän kertoisi kaiken Willylle ja kehoittaisi häntä lähtemään Simin jälkeen. Mutta eihän se ollut mahdollista. Hänen olisi silloin pakko tunnustaa, että hän on toiminut Willyn tahtoa vastaan ja että Willy oli ollut oikeassa ja hän väärässä. Mutta sekään nöyryytys ei olisi mitään siihen onnettomuuteen verrattuna, minkä hän oli näkevinään. Mutta Willy ja Sim! Rothaa värisytti, kun hän ajatteli, kuinka huonosti nuo molemmat nimet sopivat yhteen.

Aamu kului nopeasti ja Rothan hämminki vain lisääntyi. Hän meni alakertaan ja valmisti aamiaisen hajamielisenä.

Työmiehet tulivat ja menivät; he puhuivat ja hän vastasi, mutta kaikki oli kuin unta, paitsi tuota yhtä julmaa todellisuutta, mikä ahdisti hänen mieltään.

Hän oli melkein joutua aivan toivottomaksi. Päivällisaika alkoi jo lähestyä, hän oli yksinään eikä hän vieläkään ollut saanut vastausta kysymykseensä. Hän heittäytyi lavitsalle ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Hän oli liian suurissa sieluntuskissa voidakseen itkeä. Mitä hän olikaan tehnyt? Kuinka hän nyt voi sen korjata?

Kun hän kohotti katseensa, seisoi Liisa Branthwaite hänen vieressään näyttäen hämmästyneeltä ja pelästyneeltäkin.

"Mitä nyt on tapahtunut, Rotha?" kysyi hän kauhuissaan.

Silloin Rotha, jolla ei ollut ketään muutakaan, jolle hän olisi voinut uskoa tuskallisen salaisuutensa, kertoi sen tälle vaatimattomalle tytölle.

"Ja mitä voin nyt tehdä?" lisäsi hän lopuksi.

Kertomuksen aikana Liisa oli ollut polvillaan käsivarret ystävättärensä sylissä. Rothan lopetettua hyppäsi hän seisoalleen ja huusi vastaukseksi Rothan viime kysymykseen: "Minä tiedän. Juoksen heti puhuttelemaan Robbieta. Hänen pitää lähteä hakemaan isääsi takaisin."

"Robbietako?" sanoi Rotha hämmästyneenä.

"Älä ole milläsikään, kyllä minä hänet hoidan. Ja nyt, rohkaise mielesi, tyttöseni."

Seuraavassa silmänräpäyksessä Liisa jo juoksi kujalla niin nopeasti kuin suinkin.

XXV.

LIISAN SUUNNITELMA.

Heti kun pieni nainen pääsi suurelle tielle, kääntyi hän Wythburniin päin. Pysähtymättä hetkeksikään juoksi hän vain eteenpäin ja kun hän matkallaan sivuutti monta maalaisryhmää, antoi hän itselleen harvoin aikaa vaihtaa heidän kanssaan muuta kuin jonkun tavallisen kohteliaisuuden tahi tervehdyksen ohimennessään.

Oli sunnuntaiaamu ja raskaan ilman läpi, joka ennusti sadetta, kuuluivat Raisen kirkon kellot, jotka kutsuivat ihmisiä aamujumalanpalvelukseen.

"Mikähän pientä Liisaa nyt kiidättää?" sanoi muudan nuori laaksolainen, joka juhlallisena sunnuntaipukimissaan oli matkalla kirkkoon, nähdessään pienen naisen kiiruhtavan ohitseen. "Hänhän riuhtoo eteenpäin kuin hullu."

"Ristitäänkö joku lapsi ennen jumalanpalvelusta, Liisa?" huusi toinen nuori laaksolainen hänen jälkeensä muistaessaan nuoren tytön ihastuksen sellaisessa tilaisuudessa muutamia viikkoja sitten.

Mutta Liisa ei kiinnittänyt huomiotaan kysymyksiin eikä ivaan. Hänen päämääränään ei totisesti ollutkaan nyt kirkko, vaikka hän juoksikin kovemmalla vauhdilla sitä kohti kuin mihin rakkaus jotakin hänen kunnianarvoisuutensa Nicholaksen toimitusta kohtaan milloinkaan ennen oli voinut hänet pakottaa.

Vihdoinkin hän saapui kylään. Hänen isänsä talo oli aivan läheisyydessä, mutta hän juoksi vain eteenpäin; pysähtymättä vaihtamaan sanaakaan puheliaan isänsä kanssa, joka seisoi portailla piippu kädessään ja pukeutuneena sunnuntaipukimiinsa, joilla hän ikävä kyllä vain harvoin kunnioitti pyhäkköä.

"Tuoltahan Liisa tuleekin", sanoi Matthew kääntäen päätään puhuakseen vaimolleen, joka istui tuvassa. "Hän kiitää tiellä kuin hullu vinttikoira."

Rouva Branthwaite oli kuorinut omenia sitä ainoata hienoa päivällistä varten, jonka perhe söi kerran viikossa. Laskien niitä sisältävän kulhon lattialle meni hän ovelle ja katseli katoavan tyttärensä jälkeen.

"Liisa siellä varmasti on", sanoi hän. "Mikähän nyt on hätänä? Tyttö meni äsken Mossiin. Kas niin, nyt hän pysähtyy, vai mitä?"

"Niin, vieläpä Punaiseen Leijonan edustalle", vastasi Matthew. "Arvaan jonkin taasen olevan hullusti Robbieen nähden. Pistäydyn sinne katsomaan."

Hengästyksissään ja kuumissaan kylmästä talvi-ilmasta huolimatta ja punaisena hiusmartoaan myöten oli Liisa pysähtynyt kylän kapakan oven edustalle. Mikään väärä vaisto ei ollut ohjannut tyttöä valitsemaan tätä päämäärää. Vaikka olikin sunnuntai, oli nuorukainen, jota hän haki, kuitenkin siellä ja vaikka aamupäivä ei vielä ollutkaan pitkälle kulunut, oli hän jo puolittain juovuksissa, missä tilassa Liisa oli aina huomannut Robbien hyvin leikilliseksi.

Avaten oven halveksivalla tyrkkäyksellä, mikä johtui osaksi hänen paikkaa kohtaan tuntemastaan halveksimisesta ja osaksi ärtyisyydestä, minkä ne tapahtumat, jotka olivat pakottaneet hänet alentumaan tähän vierailuun, olivat aiheuttaneet, hän huusi niin kovasti kuin hän nykyisessä hengästyneessä tilassaan vain voi: "Robbie, tule heti sieltä tänne!"

Puhuteltu herrasmies makasi tällä hetkellä hieman arvottomassa asennossa lattialla. Puoleksi ryömien ja puoleksi nojaten toiseen polveensa yllätettiin Robbie kesken muudatta huvitteluaan, jota karski pieni nainen, jonka hän oli valinnut rakastetukseen, oli muutamia päiviä sitten sanonut suuresti halveksivansa. Tämä ajanviete supistui turhiin yrityksiin saada muudan nilkuttava koira tanssimaan. Kysymyksessä oleva eläin ei ollut mikään muu kuin Becca Ruddin Dash. Liisa ei ollut kuvaillut ollenkaan liian ankarasti Dashin ruumiillisia puutteellisuuksia sanoessaan sen nilkuttavan toista takakoipeaan, sillä molemmat nämä jäsenet olivat niin huonossa kunnossa, että pieninkin siirtyminen oli mitä kovimman horjumisen tulos. Luultavasti juuri tämä seikka oli kiihoittanut Robbieta käyttämään Dashia kokeissaan, joilla hän huvitteli juovuksissa ollessaan, ja puoli tuntia kestäneen hyödyttömän kokeilun jälkeen oli mukautuva pieni eläin hyvin surullinen ilme silmissään vihdoinkin onnistunut nousemaan takajaloilleen, kun Liisa avasi oven ja huusi sen opettajan luokseen.

Hänen tulonsa keskeytti tietysti harjoituksen ja Dash käytti tilaisuutta hyväkseen palauttaakseen etujalkansa tavalliseen toimintaan. Samalla puoleksi makaava opettaja katsoi tyttöön pikemmin surullisesti kuin vihaisesti paikaltaan lattialta ja sanoi äänellä, jonka tarkoitus oli näyttää, kuinka syvästi pahoillaan hän oli: "Katsohan nyt, tyttöseni, kuinka turmelit kaiken!"

"Nousetko siitä, tyhmeliini! Mitä sinä lörpöttelet, houkkio, maatessasi siinä lattialla koirain ja kirppujen seassa?"

Liisa seisoi vielä oviaukossa niin kunnioitettavan juhlallisessa asennossa, että se olisi sopinut itse Cassandrallekin. Hänen säälimättömät sanansa aiheuttivat naurunpurskahduksen, mutta eivät Robbien puolelta. Huoneessa oli pari muutakin miestä, nimittäin Reuben Thwaite, joka ei milloinkaan ollut lukeutunut pyhimyksiin ja joka aina kulutti sunnuntaiaamunsa tässä paikassa samalla tavalla, ja pieni Monsey Laman, jonka opettajanvirkaan liittyivät myös lukkarin, kellonsoittajan ja kirkonpenkkien avaajan toimet, mutta joka tänä sunnuntaiaamuna oli saanut vapautuksen paikallisista toimistaan ilmoittamalla sairastavansa tautia, mitä vihdoin ei näytetty voivan parantaa muulla kuin hyvin voimakkailla annoksilla sitä lääkettä, jota saatiin vain Punaisesta Leijonasta. Näiden kunnianarvoisten miesten nauru ei miellyttänyt Liisaa, sillä kääntyen kiivaasti heidän puoleensa hän sanoi: "Ja te olette vielä pahempia kuin hän, te vanhat juopporatit."

"Liisa, Liisa!" huusi Robbie, kohottaen etusormeaan uhkaavasti samalla tapaa kuin äsken onnettomalle Dashille. "Liisa, ajattele nyt mitä teet nimittäessäsi tätä kunnianarvoisaa lukkaria, kellonsoittajaa ja kirkon esimiestä juopporatiksi."

"Sellainen hän juuri on; hän on aivan samanlainen kuin sinä, vaikka hän nyt onkin vain nousuhumalassa, puolihullu."

"No, älähän nyt, Liisa!" huusi Robbie nousten istumaan antaakseen enemmän painoa yritykselleen toimia rauhanvälittäjänä ja hillitäkseen pienen vilpittömän ystävättärensä kiihkoa.

"Tule pois täältä, sanon sinulle", sanoi Liisa odottamatta kehoitusta, joka jo pyöri lattialla istuvan tihrusilmäisen filosoofin kielellä.

"Tule vain pois", Liisa toisti; "haluan puhella vakavasti ja järkevästi kanssasi."

Robbie koetti juuri tällä hetkellä saada jälleen kiinni levottoman Dashin, joka huomaten mahdollisuuden päästä pakoon oli nilkuttanut ovelle.

"Odotahan hetkinen", sanoi hän saatuaan karkurin kiinni, "odotahan hetkinen, Liisa, niin Dash näyttää sinulle, kuinka rouva Garth tanssii."

"Viis Dashista!" sanoi Liisa astuen askeleen tahi pari huoneeseen ja auttaen eläimen vapauteen antamalla sille potkun, joka kiidätti sen pois Robbien käsistä. "Luuletko minun tulleen katselemaan tänne temppuja, joita teet humalapäissäsi?"

Robbie vastasi tähän kysymykseen kysymällä ärsyttävän hyväntuulisesti, oliko Liisa tullut ravintolaan antamaan hänelle jonkin merkin rakkaudestaan.

"Anna minulle suukkonen, tyttöseni", sanoi hän nousten seisoalleen ja ojentaen käsivartensa ottaakseen sen.

Mutta Liisa antoikin hänelle jotakin muuta sen sijaan, mikä aiheutti äänekkäämmän ja kovemman läjähdyksen.

"Millaisen iskun hän antoikaan hänelle!" sanoi Reuben opettajalle.

"Luulen sen olleen enemmän ilmaa kuin villoja kuin sikaa kerittäessä", sanoi Matthew Brathwaite, joka sattui juuri silloin tulemaan ravintolaan.

Robbien hyväntuulisuus oli yhtä loistavaa kuin ennenkin. "Suukkonen joka lyönnistä", sanoi hän nauraen painiskellessaan pienen naisen kanssa. "Se on kristillinen hyve, vai mitä, isä?"

"Et saa montakaan niitä tuolla tapaa", vastasi Matthew ollen kaikkea muuta kuin tyytyväinen tapahtumaan, jota hän ei voinut ymmärtää. "Työlästä on syödä kirnupiimää haarukalla."

"Etkö milloinkaan voi puhua järkeä kanssani?" huusi Liisa, jonka kasvojen kaikki piirteet ilmaisivat mitä tulisinta vihaa, kun hänen hurjapäinen sulhasensa koetti vangita hänen käsiään saadakseen suudella häntä. "Sanon sinulle --" sitten he hetkisen kuiskuttelivat toisilleen, millä näytti olevan sellainen seuraus, että Robbie selveni silmänräpäyksessä. Hänen hurja vilkkautensa muuttui mitä syvimmäksi vakavuudeksi, joka ei ollut vailla sellaista tuskallista ilmettä, mitä joskus nähdään henkilöissä, jotka koettavat koota harhailevia ajatuksiaan.

"He saavat vangita yhden lisäksi, jos he vain kerran saavat hänet käsiinsä", sanoi hän muuttuneella äänellä sävelien kädellään silmiään.

He kuiskuttelivat vielä hetkisen toisilleen ja menivät sitten ulos. Palaten ovelle Liisa huusi isälleen, joka yhtyi heihin viertotiellä ravintolan edustalla.

Robbie oli nyt kuin toinen mies. Hänen hurjasta vilkkaudestaan ei näkynyt enää jälkeäkään.

Matthewille kerrottiin poliisien vierailusta Shoulthwaitessä ja Simin lähettämisestä hakemaan Ralphia.

"Hän on varmasti matkustanut Carlisleen", sanoi Robbie seisoen hajasäärin lakki kädessään ja kynsien takaraivoaan.

"Niin minäkin luulen", vastasi Matthew, "ja ehkä se onkin turvallisin paikka hänelle. Parasta on istua takan läheisyydessä silloin kun uuni savuaa sisään".

"Hän ei tee mitään pelastaakseen itsensä, isä", sanoi Robbie ja kääntyen Liisan puoleen hän lisäsi: "Mutta mitä sinä sanoitkaan rouva Garthista?"

"Tuo vanha noita-akka sanoi Ralphia ajettavan takaa jonkun murhan vuoksi", vastasi tyttö.

"Se on sitten valhe!" sanoi Robbie kiihkeästi.

"Olen siinä yhtä mieltä kanssasi", sanoi Matthew; "mutta mitä maailmassa meidän nyt pitää tehdä?"

"Robbien on tietysti haettava Sim takaisin", sanoi Liisa innokkaasti.

"Tyttö on oikeassa", sanoi Robbie, "lähden heti matkalle." Ja nuorukainen pyörähti kantapäällään kuin pannakseen heti aikeensa täytäntöön.

"No, älähän nyt hätäile", sanoi Matthew, "arvaan pienen räätälin ehtineen jo kauemmaksi ensimmäistä majataloa. Sinun pitää tulla ensin syömään päivällistä ja lähteä sitten matkalle jotakin taskussasi."

"Viis matkarahoista! Minun pitää lähteä heti", sanoi Robbie. Mutta vanhus tarttui niin lujasti hänen käsivarteensa, ettei hän olisi voinut vapautua käyttämättä harkittua väkivaltaa. He kääntyivät ja lähtivät kävelemään kutojan asuntoa kohti.

"Millainen auttamaton houkkio olen ollutkaan, kun olen kuluttanut päiväni ja yöni tässä luolassa!" sanoi Robbie viitaten sormellaan olkansa yli Punaiseen Leijonaan, josta he juuri tulivat.

"Olen usein sanonut sen sinulle", sanoi Matthew, joka ei pelännyt olla Jobin lohduttajien kaltainen.

"Ja kaiken hyvän lisäksi vielä silloin kun näitä ikävyyksiä on suunniteltu", lisäsi Robbie taivuttaen katuvaisena päätään.

Heidän oli kuljettava muutaman Wythin lisäjoen yli päästäkseen Matthewin taloon. Kun he saapuivat sen rannalle, huusi Robbie: "Odottakaa hetkinen!" Sen jälkeen juoksi hän rannalle, laskeutui polvilleen ja ennenkuin hänen toverinsa ehtivät estää häntä, oli hän heittänyt lakin päästään ja pistänyt päänsä monta kertaa kylmään veteen.

"Mitä sinä nyt teet, ihminen?" sanoi Matthew. "Tarvitaan enemmän kuin inhimillistä ja heinähankojen voimaa kestämään jotakin tuollaista. Tällaisena talviaamuna on vesi yhtä kylmää kuin äitipuolen tervehdys."

"Mutta se teki minulle kuitenkin tavattoman hyvää", sanoi Robbie pudistaen märkää tukkaansa ja sitten kuivaten sen nenäliinallaan, jonka Liisa oli ojentanut hänelle siihen tarkoitukseen. "Olen tunteeton kuin kivi", lisäsi hän, mutta noustuaan seisoalleen hän kompastui ja kaatui.

"Siinä tapauksessa et ole milloinkaan kuullut sananlaskua. 'Vierivään kiveen ei kasva sammalta'", sanoi Matthew.

Tämä pila ei sopinut ollenkaan tilanteeseen ja kaikki kolme jatkoivat matkaansa vaieten. Kun he vihdoin pääsivät taloon, syötiin päivällinen viipymättä eikä edes rouva Branthwaiten vierasvarainen, vaikkakin vähän kömpelö, rasittava itsepintaisuus voinut taivuttaa Robbieta syömään kyllikseen.

"Kas niin, poika", sanoi Matthew, "sinähän tyydyt melkein kuin äitipuolen antamiin palasiin."

"Olen ottanut enemmän kuin kuukauden kuluessa olen syönyt miksikään ateriaksi -- niin enemmän kuin olen syönyt sen jälkeen kuin tuo tapahtui vuorilla", vastasi Robbie nousten pöydästä. Hän kiinnitti vyöllä pitkän takkinsa lujasti uumilleen ja sitoi paulat tiukasti suurten saappaittensa leveiden varsien ympärille.

"Matthew seuraa sinua vähän matkaa, Robbie", sanoi rouva Branthwaite.

"Ei, ei, arvaan, että olisin siellä liikaa. Pojalla on varmasti mieluisampaakin seuraa."

Tämä sanottiin vihjaavalla äänellä ja tarkoittavalla pään nyökähdyksellä Liisaa kohti, joka oli kääntänyt selkänsä häntä kohti hiipiessään ovelle.

"Ei, ei nyt; kukaan ei saa seurata minua", sanoi Robbie, "sillä minun pitää hypellä ojien yli kuin kilpa-ajohevonen."

"Sinulla onkin pitkä matka edessäsi, Robbie."

Robbie nauroi, heilautti kättään vanhuksille, jotka vielä istuivat päivällispöydässä, ja poistui pihalle.

Liisa oli siellä näyttäen kummallisesti ujolta kuin hän hetken kehoituksesta olisi ollut, taipuvainen suopeuteen, jota hänen syystä kyllä piti hävetä.

"Anna minulle nyt suukkonen, tyttöseni", kuiskasi Robbie pysähtyen hänen taakseen ja kietoen käsivartensa hänen ympärilleen. Hetkisen kuluttua kuuluikin äänekäs maiskahdus.

"Mikä se oli?" huusi Matthew huoneesta "Luulin portin salvan paukahtaneen portin sulkeutuessa."

XXVI.

"HOUKKIO, ÄLÄ IMARTELE!"

Kun rouva Garth puhuteltuaan Rothaa tiellä saapui kotiinsa, oli hänen käytöksensä niin sametinpehmeää kuin hän olisi ollut hyvin tyytyväinen itseensä ja ympäristöönsä.

Seppä, joka työskenteli pienen keittiöön sijoittamansa lavitsan ääressä, oli myös tavattoman hyvällä tuulella.

"Niin, nyt hän on kiinni -- melkein kuin kiinni", sanoi rouva Garth.

Hänen poikansa nauroi, mutta hänen äänessään oli kuin pakotettua iloisuutta.

"Missä he sanoivat hänen olevankaan, Lancasterissäkö?"

"Niin, sitä ei voida epäilläkään."

"Olivatko he varmat, että mies tuolla Lancasterissä on hän?"

"Eivät, vaan minä olin, kun he kertoivat minulle, millainen mies hän on."

Seppä, joka karkaisi juuri talttaa, nauroi jälleen.

"Se ei kuulu minuun, vai mitä, äiti?"

"Ei vähääkään, Joe-poikaseni."

"He ajavat häntä takaa kuin kavaltajaa, mutta ymmärtääkseni se ei liikuta minua, mitä he tekevät hänelle sitten kun he saavat hänet kiinni. Se ei kuulu minuun ollenkaan, vai mitä, äiti?"

"Ei."

Garth nauroi ääneensä. Sitten hän sanoi kuiskaten: