Part 16

"Hän tuntee sen kyllä, kun hän joutuu vastakkain sen kanssa", sanoi muudan poliisi ja toiset nauroivat.

Rotha oli tuskallisessa jännityksessä. Tätä siis oli nainen tarkoittanut hämärillä vihjauksillaan tulevista onnettomuuksista viereisessä huoneessa melkein tajutonna lepäävälle sairaalle.

Miehet nousivat mennäkseen. Kietoen päällystakkinsa ympärilleen sanoi poliisi, joka oli johtanut puhetta:

"Ymmärrätte nyt olevan viisainta noudattaa neuvoamme. Hakekaa hänet meille, niin voi olla mahdollista, että hän saa armahduksen ja korvauksen henkeen ja omaisuuteen nähden."

"Se on vain veruke, kurja veruke", huusi Willy polkien jalkaansa lattiaan. "Armahduksenne on vain ivaa ja korvauksenne vain valhetta."

"Olkaa varovainen, nuori mies! Säästäkää tiukat sananne parempaan tilaisuuteen ja käyttäkää hyödyksenne neuvoamme."

"Tuossa on teille neuvoistanne!" huusi Willy menettäen kokonaan malttinsa ja näpsäyttäen sormiaan heidän nenänsä alla. "Tehkää pahimpanne ja olkaa varmat siitä, ettei mikään voisi taivuttaa minua ilmaisemaan veljeni olinpaikkaa, vaikka sen tietäisinkin, mitä en tee."

Poliisit nauroivat. "Mehän tiesimme sen jo, kuten näitte. Teille ei olisi ollenkaan haitaksi, jos voisitte olla yhtä tyyni kuin veljenne, nuori herra. Hän olisi tuskin purkanut vihaansa näin. Pääsisimme paljon vähemmällä, jos hän olisi samanlainen kuin te. Mutta hän on koko joukon maltillisempi ja se on ikävää se." Tämä ärsyttävä vertaus ei lauhduttanut ollenkaan Willyn vihaa.

"Riittää jo!" huusi hän niin kovasti kuin suinkin viitaten samalla oveen.

Miehet hymyilivät julmasti ja kääntyivät poistuakseen.

"Muistakaa, että tulemme luoksenne jälleen neljäntoista päivän kuluttua."

Rotha piti kiinni uunin nurkasta pysyäkseen pystyssä. Mutta Willy viittasi jälleen kädellään vapisten vihasta.

"Neljäntoista päivän kuluttua tästä päivästä", toisti poliisi tyynesti sulkien oven mennessään.

XXIII.

HÄN EI PUHUNUT MILLOINKAAN RAKKAUDESTAAN.

Kun ovi sulkeutui poliisien jälkeen, vaipui Willy uupuneena tuoliinsa. Kiihkon aiheuttama jännitys oli ollut liikaa hänen vilkkaalle luonteelleen ja vastavaikutus oli sen vuoksi äkillinen ja tuskallinen.

"Armahdus ja rangaistuksesta vapautuminen", mumisi hän; "ivaa ja valhetta kaikki -- niin, sellaista se juuri on ja sen sanoinkin heille. Ei ole puhettakaan armahduksesta eikä korvauksesta, kun ihminen kerran joutuu heidän kynsiinsä. Ymmärrän tarpeeksi tietääkseni sen. Se on vain veruke meidän pettämiseksemme, mutta Jumalalle kiitos, meitä ei niinkään helposti petetä."

"Ajattelen kuitenkin, että Ralphin pitää saada tämä tietää -- tarkoitan, jos voimme lähettää sanan hänelle", sanoi Rotha. Hän nojautui vieläkin uunin nurkkaan. Hänen kasvonsa, jotka äsken olivat olleet punaiset, olivat nyt tuhkanharmaat ja hänen huulensa olivat tiukasti yhdessä.

"Hän antautuisi varmasti heidän käsiinsä. Tunnen hänet niin hyvin, että olen aivan varma siitä, mitä hän tekisi", sanoi Willy.

"Mutta siitäkin huolimatta ajattelen, että hänen pitää saada tämä tietää", sanoi Rotha. Tyttö puhui hiljaisella äänellä, mutta hyvin päättäväisesti.

"Rakas Rothani", sanoi Willy ärtyisästi, "ymmärrän tämän asian paremmin kuin luuletkaan ja tunnen veljeni paremmin kuin sinä. Armahdus ei tulisi siinä kysymykseenkään, sanon sen sinulle. Ralph ajettaisiin maanpakoon."

"Älkäämme sentään kiihoittako heitä mihinkään pahempaan", sanoi Rotha.

"Mikä voisikaan olla pahempaa?" sanoi Willy nousten ja ruveten kävelemään edestakaisin lattialla. "Se on kyllä totta, että he voivat karkoittaa meidät kodistamme, eikä sitäkään voida kieltää, että he voivat tehdä meistä kerjäläistäkin köyhempiä, mutta onko se pahempaa kuin maanpakolaisuus. Pahempaa! Mikään ei voi olla sen pahempaa --"

"Niin, mutta jokin voi olla vieläkin pahempaa", sanoi tyttö tiukasti siirtämättä päättäväistä katsettaan siitä paikasta, minne poliisit olivat hävinneet. "Willy, tästä seuraa vielä jotakin hirveämpää ja Ralphin pitää saada jonkinlainen ilmoitus, jos se vain on mahdollista."

"Et tunne veljeäni", toisti Willy hyvin ärtyisästi. "Hänet ajettaisiin maanpakoon, sanon sen sinulle."

"Vaikka hänet ajettaisiinkin, niin --" sanoi Rotha.

"Niin!" huudahti Willy lopettaen Rothan aloittaman lauseen. "Jos niin kävisi, ostaisimme oikeutemme jäädä tähän paikkaan veljeni vapaudella. Onko sielusi niin alhainen, Rotha?"

"Päätöksesi on hyvin jalo, mutta sinä teet minulle suurta vääryyttä", sanoi Rotha kiihkeämmin kuin ennen.

"No, nyt minä ymmärrän", sanoi Willy hieman vihaisesti, mihin sekoittui vähän moitettakin, "miten asiat ovat. Tiedän nyt, mihin haluat minua kehoittaa. Tahdot pidättää minua kiihoittamasta noita verikoiria johonkin pahempaan toivoen voivasi säilyttää siten tämän kurjan omaisuuden meille ja mahdollisesti lapsillemme. Mutta voisinko nauttia niistä ollenkaan, jos ne ostettaisiin sellaisella hinnalla? Oletko ajatellut sitä? Ja oletko ajatellut sitä kirousta, mikä niihin liittyisi -- jokaiseen kiveen ja jokaiseen kolikkoon meille ja lapsillemme ja lastenlapsillemme? Taivas antakoon minulle anteeksi, mutta aloin jo epäillä, onko kukaan, joka ajattelee näistä asioista siten, arvokas kantamaan niihin liittyvää nimeä."

"Ei, herra, mutta jos sopimus on epäedullinen, voidaan se helposti purkaa", sanoi tyttö leimuavin silmin ja suoristaen vapisevaa ruumistaan.

Willy odotti tuskin hänen vastaustaan. Kääntyen äkkiä pois kiiruhti hän huoneesta pihalle.

"Hänen päätöksensä on jalo", sanoi Rotha itsekseen jäätyään yksin, "ja se hyvittääkin vielä pahemman loukkauksen. Niin, sellainen uhrautuvaisuus ansaitsee syvempää hellyyttä kuin mitä minä voin tarjota. Hän ansaitsee anteeksiantoni ja hän tulee saamaankin sen. Mutta se, mitä hän sanoi, oli todella julmaa -- hyvin julmaa."

Tyttö meni ikkunakomeroon ja laski kätensä rukin rattaalle. Hänen silmänsä alkoivat täyttyä kyynelillä, kun hän katseli hajamielisesti etelää kohti.

"Hyvin, hyvin julmaa, mutta hän olikin vihoissaan. Miehet suututtivat hänet. Hän oli aivan suunniltaan. Willy-raukka, hän kärsii kovasti! Mutta sittenkin se oli julmaa, hyvin julmaa todellakin."

Rotha käveli keittiön poikki ja nojautui jälleen uunin nurkkaan. Oli kuin hänen järkyttynyt mielensä olisi läpikäynyt niiden tapahtumien pienimmänkin yksityiskohdan, jotka olivat juuri äsken sattuneet paikassa, missä hän nyt seisoi yksinään.

Yksinään! Uuden surun taakka painoi hänen hartioitaan nyt. Joutua epäilyksen alaiseksi itsekkäisyydestä silloin kun hänen sydämensä oli tuntenut vain uhrautuvaisuutta; sitä oli hyvin vaikea kestää. Mutta se oli vielä kovempaa, että mies, jonka paremmin kuin kenenkään muun olisi pitänyt tuntea hänen sydämensä ja nähdä, mitä siellä oli, hautoi tällaisia epäluuloja. "Willy oli aivan suunniltaan, poikaraukka", toisti hän itselleen jälleen, mutta tätä tyynnyttävää ajatusta seurasi heti kirpeä muisto. "Se, mitä hän sanoi, oli julmaa, hyvin julmaa."

Tyttö koetti karkoittaa toivottomuutensa, minkä ehkä tämä viime tapaus oli pääasiallisesti aiheuttanut. Oli luonnollista, että hänen oma pieni surunsa kohosi pinnalle, mutta hänen sydämensä oli liian suuri hautoakseen vain omia henkilökohtaisia vastoinkäymisiään.

Hän meni viereiseen huoneeseen, joka sekä hänen että sairaan mukavuudeksi oli järjestetty rouva Rayn makuuhuoneeksi. Ralphin äidin kasvot olivat rauhallisuudessaan tyynet, melkeinpä loistavat. Niissä ei näkynyt tällä hetkellä jälkeäkään siitä huolestuneesta ilmeestä, mikä Rothan mielestä merkitsi turhaa yritystä lausua: "Jumala siunatkoon sinua!" Jumalalle kiitos, hän ainakaan ei vielä tiennyt siitä mitään, mitä oli tapahtunut ja mitä vielä tulisi tapahtumaan! Ajatellen vain häntä, heikkoa tajutonta sairasta, joka oli lähellä kuolemaa, oli Rotha sanonut, että jotakin pahempaa saattaa tapahtua. Karkoittaminen talosta ja kotoa toisi kuoleman vielä lähemmäksi. Maantielle joutuminen suojattomaksi -- olipa se sitten oikeudenmukaista tahi ei, se ei kuulu asiaan -- olisi samaa kuin kuolema vuoteessaan lepäävälle naisraukalle.

Ei, niin ei saa eikä tulekaan tapahtumaan, jos hänellä vain on tarpeeksi voimia sen estämiseksi.

Rotha kumartui vuoteen yli, kiersi käsivartensa sairaan kaulaan ja suuteli hellästi noita rauhallisia kasvoja. Sitten tytön kaunis pää nuorine kasvoineen, joihin työ ja surut olivat jo uurtaneet syviä vakoja, painui pielukselle leväten siinä hiljaisten kyynelten virratessa hänen poskilleen.

"Ei, jos vain voin sen estää", kuiskasi hän kuuroihin korviin. Mutta ajatellessaan vain toisen parasta, ja tämä toinen oli sekä Willyn että Ralphin äiti, hiipi hänen mieleensä kuin myrkyllinen käärme muisto Willyn katkerasta moitteesta. "Se oli julmaa, hyvin julmaa."

Sydäntuskissaan kääntyi tytön sielu vain yhdelle taholle, hänen puoleensa, jonka poissaolo oli aiheuttanut tämän viime ahdingon. "Ralph, Ralph!" huusi hän ja kyyneleet, jotka olivat kuivuneet hänen silmistään, ilmestyivät nyt jälleen hänen ääneensä.

Mutta ehkä Willy sittenkin oli oikeassa kaikesta huolimatta. Maantielle joutumisen ei tarvinnut merkitä sitä, että sairasraukan oli pakko kuolla talvipakkaseen. Ympäristössä oli paljon hyväntahtoisia ihmisiä, jotka mielellään ottaisivat hänet kattonsa alle. Mutta ei sittenkään, tämä on Ralphin asia ja millä oikeudella ihmiset rupeisivat osoittamaan armeliaisuutta hänen äidilleen hänen tietämättään? Ralphille oli ilmoitettava asiasta, jos se vain on mahdollista. Niin, hänelle on ilmoitettava viipymättä.

Sittenkuin Rotha oli tehnyt vakavan päätöksen tähän nähden, nousi hän vuoteen laidalta ja sipaisten sotkeutuneen tukkansa pois otsaltaan meni keittiöön. Pysähtyen paikalle, jossa hän oli seisonut poliisien ollessa huoneessa, muisteli hän jokaista yksityisseikkaa ja oli kuulevinaan jokaisen tavun uudestaan.

Ei enää voitu epäilläkään, että Ralphin piti saada tietää kaikki, mitä tähän saakka on tapahtunut ja mitä vielä uhataan tehdä. Mutta kuka ilmoittaa sen hänelle ja miten hänelle saadaan sana? Willyn kanssa keskusteleminen oli hyödytöntä, lujasti päättänyt kun hän oli alistua mieluummin häätämiseen kuin aiheuttaa Ralphin vangitsemisen tahi joutua ihmisten epäilyksen alaiseksi siitä.

"Se oli jalo ajatus, mutta se oli väärä", ajatteli Rotha, jonka mieleen ei milloinkaan juolahtanutkaan mukautua erehdykseen. "Se oli jalo ajatus", ajatteli hän jälleen, ja kun muisto hänen omasta surustaan juolahti kerran vielä hänen mieleensä, tukahdutti hän sen ajatuksella: "Willy joutui kovaan koetukseen, poikaraukka!"

Mutta kuka veisi sanan Ralphille ja kuinka se tapahtuisi? Kuka tietää, minne hän on matkustanut, ja jos joku sen tietäisikin, niin kuka lähtisi häntä hakemaan? Kunpa hän itse olisi mies, niin hän löytäisi Ralphin varmaan, vaikka hänen pitäisi vaeltaa koko valtakunnan ympäri! Mutta hän oli ikävä kyllä vain nainen ja hänen velvollisuutensa oli pysyä täällä -- täällä pienessä piirissä Ralphin äidin luona, hänen ja hänen veljensä kodissa. Kuka siis lähtisikään hakemaan Ralphia.

Juuri tällä epäilyksen hetkellä sattui Sim tulemaan talon pihaan. Hän ei ollut näyttäytynyt kertaakaan papin käynnin jälkeen, ja näyttämättä mitenkään, että hän tiesi olleensa poissa, tarttui hän lapioon ja alkoi puhdistaa pihaa lumesta, jota oli satanut edellisenä yönä. Rothan silmät kirkastuivat ja hän kiiruhti ovelle huutaen isälleen.

"Isä", sanoi hän kun Sim oli seurannut häntä sisään, "teit äskettäin pitkän matkan Ralphin hyväksi, voisitko lähteä sellaiselle jälleen?"

"Mitä on tapahtunut? Kuljeskelevatko he vielä seudut ristiin rastiin vangitsemismääräys taskussaan?"

"Tämä on jotakin pahempaa. Jos asia supistuisikin siihen, saisi Ralph selvittää yksinään välinsä heidän kanssaan; he eivät voisi milloinkaan täyttää vangitsemismääräystään, eivät milloinkaan."

"Pahempaako? Mikä voi olla sen pahempaa, tyttöseni?" sanoi Sim kalveten.

"Henkipattoisuus."

"Mitä se on? Mitä on henkipattoisuus? Se ei kai koske millään tavalla Wil-Wilsonia, vai mitä?" sanoi Sim kuiskaten hyvin nopeasti ja hermostuneesti.

"Ei, ei, ei mitään sellaista. Se tarkoittaa, että ellei Ralph neljäntoista päivän sisällä ilmottaudu tuomarille, takavarikoivat voudin apulaiset koko Shoulthwaiten."

"Entä sitten?" sanoi Sim. "Ottakoot he vain talon, parempihan se on kuin että. Ralph joutuu heidän käsiinsä."

"Isä, rouva Ray-raukka ajettaisiin silloin maantielle -- He eivät tunne lainkaan sääliä, eivät ollenkaan."

"Niin, se on totta", sanoi Sim. "Se panee minut epäröimään."

"Meidän on haettava Ralph käsiimme aivan heti."

"Käsiimmekö? Hän on matkustanut Jumala yksin tietää minne."

"Isä, jos olisin mies, löytäisin hänet, niin totta kuin elän."

"Tämä on melkein pahinta, mitä olisi saattanut tapahtuakaan", sanoi Sim.

"Pahin tulee tapahtumaan, ellemme löydä häntä."

"Mutta kuinka ja mistä? Lähteä seuraamaan häntä on melkein samaa kuin lähteä kulkemaan sinne, minne nenä viittaa", sanoi Sim.

"Sanoit hänen poistuneen Raisen yli", sanoi Rotha. "Hän ei ole mennyt kauaksi, saatte olla aivan varma siitä. Hevosta ei ole saatu vielä kiinni. Ralph on vielä vuoristossa, uskallan melkein vannoa sen."

"Ilma on nyt sellainen, että vuorilla liikkuminen on hyvin vaarallista, Rotha. Maa on märkä ja liukas."

"Niin se on, niin se on ja sinä olet käynyt heikoksi, isä. Lähden itse. Liisa Branthwaite tulee kyllä tänne sijaani."

"Ei, ei, kyllä minä lähden, niin, aivan varmasti" sanoi Sim. Rothan lämmin kiihko oli voittanut hänen pelkonsa, että hän epäonnistuisi.

"Matkani tulee kaikissa tapauksissa kestämään vain neljätoista päivää, siinä kaikki", lisäsi Sim.

"Niin, ei enempää. Ellet löydä Ralphia neljäntoista päivän kuluessa, saat palata kotiin."

"Mutta minun on pakko löytää hänet ja Jumalan avulla se minulle onnistuukin", sanoi Sim.

"Niin, hän auttaa sinua, isä", sanoi Rotha kyyneleet silmissä.

"Milloin minun pitää lähteä?"

"Huomenna päivän koittaessa. Minä ainakin tahtoisin, että lähtisit silloin", sanoi Rotha.

"Huomenna, sunnuntainako? Tapahtukoon se tänä iltana. Huomenna sataa, koska perjantainakin satoi, Tapahtukoon se tänä iltana, Rotha."

"No, tänä iltana sitten", sanoi tyttö mukautuen isänsä taikauskoiseen pelkoon. Työntäen kätensä syvälle muutamaan taskuun lisäsi hän: "Minulla on vähän rahaa, ei paljon, mutta kuitenkin niin paljon, että se riittää sinulle yösijoihin neljäksitoista päiväksi."

"Viis rahasta, tyttöseni", sanoi Sim. "Pane vähän evästä laukkuun, niin heitän sen selkääni ja se riittää."

"Sinun pitää ottaa rahatkin, isä. Muista, että yöt nykyään ovat hyvin kylmät. Lupaa minulle, että vietät yösi ravintoloissa tien varrella. Muista pitää yllä voimiasi, sillä löytääksesi hänet ainoat mahdollisuutesi johtuvat niistä. Lupaa minulle se."

"Annan sinulle sanani, Rotha."

"Ja lupaa minulle nyt, ettet sano mitään tästä Willylle", sanoi Rotha.

Sim ei vastannut, mutta hänen nopea silmäyksensä ilmaisi paremmin kuin sanat, kuinka varma Rotha saa olla hänen vaiteliaisuudestaan siihen nähden.

"Kiivettyäsi Raisen yli pitää sinun mennä Kendaliin", sanoi Rotha, "ja kysellä jokaiselta tapaamaltasi ihmiseltä. Miehet palaavat neljäntoista päivän kuluttua, muista se ja ilmoita se Ralphille tavatessasi hänet."

"Pelkään hänen ilmoittautuvan tuomarille", sanoi Sim huolestuneesti epäillen vieläkin tehtävänsä onnistumista.

"Sen saa hän itse päättää, sillä hän tietää sen parhaiten", vastasi Rotha. "Tule illalla illallisen jälkeen kujan päähän, niin tapaan sinut siellä."

Kuultuaan sen Sim poistui huoneesta.

* * * * *

Kun Willy Ray noin tuntia aikaisemmin poistui Rothan luota, tunsi hän musertavaa pettymystä. Hän oli kiinnittänyt huomionsa lopettamattomaan lauseeseen ja tehnyt väärän johtopäätöksen Rothan vaikutteista. Hän luuli erehtyneensä Rothan luonteesta, ja vaikka hän olikin kärsinyt katkerasti muutamia päiviä sitten ajatellessaan, ettei Rotha rakastakaan häntä, eivät niiden hetkien tuskat olleet mitään verrattuina tähän sielunhätään, kun hän nyt alkoi epäillä, ettei hän rakastakaan Rothaa. Tahi jos hän todellakin rakasti tyttöä, kuinka hirmuista olikaan todeta -- ja hän luuli tekevänsä sen liiankin elävästi -- ettei Rotha ollutkaan hänen rakkautensa arvoinen. Eikö hän ollut halunnut pelastaa vanhaa kotia hänen veljensä vapauden hinnalla? Ralph oli hänen veljensä eikä Rothan ja ehkä olikin liikaa vaatia, että Rotha voisi tuntea Ralphin nykyisen tilanteen vaikeudet yhtä syvästi kuin hän. Ja kuitenkin hän oli luullut Rothaa jaloksi, epäitsekkääksi olennoksi, yhtä puhtaaksi kuin hyväksikin. Oli hirveätä ajatella sitä vain haihtuvaksi unelmaksi, kuivan todellisuuden paljaaksi ivaksi, ja todeta, että paratiisi, jossa hän oli elänyt, oli ollutkin vain pilvilinna.

Ja ajatella vielä, että tämä tyhjä unelma tulee ahdistamaan häntä alituisesti, ajatella, että tämä murskautunut ihanne, jota hän ei enää voinut kunnioittaa, tulee seuraamaan häntä loppuun asti, nousemaan ja menemään nukkumaan hänen kanssaan ja olemaan aina hänen vierellään! Mutta ehkä hän sittenkin oli ollut liian kova tytölle. Hän sanoi itselleen tehneensä väärin odottaessaan tytöltä niin suuria. Rotha oli -- hänen pitää katsoa ankaraa todellisuutta suoraan silmiin -- vain maalaistyttö, ei sen enempää. Ja eikö hän sitäpaitsi ollut Simeon Staggin tytär?

Niin, Rotha oli ollut kuin auringonpaisteen kirkastama, kun hän oli katsonut häneen ennen, ja se oli suonut hänelle sellaista kauneutta, mikä ei ollut hänen omaansa. Mutta se ei ollut ollut hänen syytään, tyttöraukan. Hän oli ollut liian kova Rothalle. Hän tahtoi hyvittää tekemänsä vääryyden.

Willyn tullessa keittiöön tuli Sim häntä vastaan. He sivuuttivat toisensa sanomatta sanaakaan.

"Suo minulle anteeksi, Rotha", sanoi Willy mennen hänen luokseen ja tarttuen hänen käteensä. "Puhuin vihoissani liian töykeästi."

Rotha antoi kätensä levätä Willyn kädessä, mutta ei vastannut mitään. Pyytäen näin anteeksi Willy tahtoi lieventää erehdystään.

"Katsohan, Rotha, et tunne veljeäni niin hyvin kuin minä ja sen vuoksi et voinut aavistaakaan, mitä tulisi tapahtumaan, jos olisin seurannut ehdotustasi."

Rotha ei vieläkään vastannut. Willy jatkoi nyt hitaammin: "Ja oli väärin olettaa, että me, antautuipa Ralph tahi ei, saisimme jäädä asumaan tähän taloon, mutta oli luonnollista, että sinusta tuntui edulliselta, jos voisimme pelastaa tämän kodin itsellemme."

"Ajattelin vain äitiäsi, Willy", sanoi Rotha katsoen maahan.

"Äitiänikö? Niin, se on totta." Willy ei ollut ajatellutkaan tätä puolta asiasta ennen. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanutkaan, että Rotha oli ajatellut niitä vaaroja, joita mahdollinen häätäminen aiheuttaisi hänen äidilleen.

Hän oli ollut kokonaan väärässä. Hänen ensi mielijohteensa oli puristaa tyttö syliinsä ja tunnustaa, millaista vääryyttä hän ajatuksissaan oli tehnyt hänelle, mutta hän kavahti tällaista ajatusta ja senjälkeen hänen aivonsa koettivat keksiä puolustuksia erehdykselleen.

"Pelastaa äiti vaarasta joutua häädetyksi maantielle, se olisi todellakin ollut jotakin, niin, paljonkin. Ralph itse olisi kyllä valinnut sen. Mutta jos hän vain kerran olisi joutunut noiden verikoirien käsiin, olisi se merkinnyt vuosien, ehkä elämän pituista maanpakolaisuutta, niin, ehkä kuolemaakin."

"Ja vaikka niinkin", sanoi Rotha astuen askeleen taaksepäin ja kohottaen päänsä pystyyn samalla kun hän risti kätensä suonenvedontapaisesti.

"Ja vaikka niinkin", toisti hän. "Kuolema saavuttaa jokaisen niin hänet kuin jokaisen toisenkin ja kuinka hän voisi kuolla kauniimmin? Vaikka hän olisi tuhat kertaa veljeni, voisin luovuttaa hänet sellaiselle kuolemalle."

"Rotha, kultaseni", huudahti Willy kietoen käsivartensa hänen ympärilleen, "häpeän käyttäytymistäni. Suo minulle anteeksi, että sanoin sinun vain ajattelevan itseäsi. Katso minuun, kultaseni, suo minulle yksi ainoa silmäys ja sano antaneesi minulle anteeksi." Rotha oli kääntänyt katseensa maahan ja hänen silmänsä olivat nyt täynnä kyyneliä.

"Olin oikea hirviö voidessani ajatella niin, Rotha. Katso minua silmiin, tyttöseni, ja sano antaneesi minulle anteeksi."

"Olisin voinut seurata sinua maailman ääriin, Willy, toivomatta itselleni suurempaa onnea. Olisin voinut luottaa sinuun ja rakastaa sinua, vaikka meillä ei olisi ollut muuta kattoa päämme päällä kuin Jumalan taivas."

"Älä tapa minua tunnontuskilla, Rotha. Älä kokoa tulisia hiiliä päälaelleni. Katso minuun ja hymyile vain kerran, rakkaani."

Rotha kohotti kyynelten sumentamat silmänsä rakastajaansa kohti ja Willy kumartui suutelemaan hänen vapisevia huuliaan. Samalla joutui hän sellaisen tunteen valtaan, mitä hän ei kyennyt tukahduttamaan, ja sanat, joita hän turhaan koetti pidättää, tunkeutuivat! hänen huuliltaan.

"Suuri Jumala", huudahti hän vetäisten äkkiä päänsä takaisin, "kuinka isäsi näköinen sinä oletkaan!"

XXIV.

KAVALLUSKO VAI MURHA?

Ilta, joka nyt seurasi, oli hyvin pimeä. Päivä oli ollut oikea cumbrialainen talvipäivä. Lyijynharmaat pilvet, jotka kiitivät matalalla suurissa röykkiöissä olivat vain väistyneet valkoista aaltoilevaa sumua joka piilotti vuorten huiput ja joskus vyöryi alemmaksi niiden jyrkkiä ja rosoisia rinteitä pitkin. Ilma ei ollut vielä kirkastunut illan pimetessäkään. Kuuta ei näkynyt. Tähtiä ei voitu huomata sumun läpi joka himmensi ne. Oli aivan tyyni ja ilta oli hyvin kylmä ja rauhallinen.

Rotha seisoi kujan päässä, jossa Shoulthwaiteen vievä tie yhtyi ratsutiehen. Hänellä oli yllään pitkä villainen päällystakki, jonka hilkka peitti kokonaan hänen kasvonsa. Hänen isänsä oli eronnut hänestä puoli tuntia sitten ja vaikka pimeys olikin melkein heti piilottanut hänet Rothan näkyvistä, oli Rotha kuitenkin jäänyt seisomaan paikalle, mihin Sim oli jättänyt hänet.

Hänen ruumiinsa oli hento ja hänen tahtonsa olikin voimakkaampi kuin se, mutta häntä ei silti vilustanut. Hän punnitsi vain ottamaansa askelta ja ajatteli kuinka paljon riippuikaan sen onnistumisesta. Joskus hän oli melkein valmis epäilemään omaa arvostelukykyään ja tunsi halua juosta isänsä jälkeen ja huutaa hänet takaisin, mutta sitten jokin voimakkaampi mielijohde kehoitti häntä heti kiiruhtamaan isän jälkeen ja ottamaan hänet kiinni vain viedäkseen hänen viestinsä nopeammin perille reippaammilla askelillaan.

Mutta ei, kohtalolla oli osansa siinä; jokin mahti mikä oli voimakkaampi häntä, tuntui hallitsevan hänen tahtoaan. Hänen oli pakko alistua ja totella. Ja nyt se oli tehty.

Tyttö oli juuri kääntymäisillään kotia kohti, kun hän kuuli lähestyviä askelia siltä taholta, jonne hänen isänsä oli poistunut. Hän ei voinut muuta kuin pysähtyä, tietämättä oikein miksi, ja hetkisen kuluttua näyttäytyi rouva Garthin laiha vartalo hänen vieressään tiellä. Rotha olisi nyt mielellään kiiruhtanut kotiin, mutta nainen oli jo tuntenut hänet pimeydestä huolimatta.

"Kuinka nyt Shoulthwaitessä jaksetaan?" kysyi rouva Garth viehkeimmällä äänellään, "varmaankin huononlaisesti entiseen tapaan."

Rotha vastasi kohteliaasti tavalliseen tapaansa ja kääntyi mennäkseen. Mutta rouva Garth oli pysähtynyt ja tyttö tunsi olevansa pakotettu myös pysähtymään. "On kummallista katsella, ettet ole työssä, tyttö", sanoi nainen mielistelevästi. "Olethan tavallisesti aina niin ahkera kuin Thorpin vaimo, kun hän häärää talossaan käyden käsiksi kaikkeen."

Rotha vastasi jälleen jotakin kohteliaasti ja astui taasen askeleen kotia kohti.

"Olen juuri ollut juomassa teetä pienen Becca Ruddin luona. On vielä liian varhaista mennä kotiin, mutta kuten sanoin Joelle, sen vertaista paikkaa ei ole olemassakaan ja niin se onkin. Olet kai sen sinäkin huomannut, tyttöseni, ennen näitä tapahtumia."

Rouva Garthin äänessä hänen lausuessaan näitä viime sanoja oli jotakin ivallista. Kun hän ei saanut minkäänlaista vastausta, lisäsi hän:

"Ja isäsi, hänkin on varmasti huomannut sen saatuaan niin kauan hakea turvaa toisten luota. Tapasin miesraukan tiellä vähän aikaa sitten."

"Ilma on niin kostea ja kylmä, rouva Garth. Hyvää yötä", sanoi Rotha.

"Miesraukka, hänellä ei nyt todellakaan ole lihavat päivät", sanoi rouva Garth välittämättä Rothan jäähyväisistä. "Arvaan, ettei hän ole lähtenyt matkalle huvin vuoksi eikä tyhjää takaa-ajamaan."