Part 15

"Sanonutko!" huudahti hän. "Tuo vanha kaahura lörpöttelee kaikkea unhottaen kokonaan rukouksensa... Hän sanoo sinun kiemailevan jommalle kummalle Rayn veljeksistä, niin hän juuri sanoo, tuo vanha noita-akka, sillä sellainen hän juuri on, ei ollenkaan sen parempi. Mutta asia on niinkuin sanoinkin Becca Ruddille: 'Vaikka se olisikin totta', sanoin minä, 'mitä se keneenkään kuuluu; mutta se ei ole totta', sanoin minä, 'ja vaikka se olisikin, niin mistä löydätte tytön, jolla olisi siihen suurempi oikeus kuin hänellä? Ralphille hän ei ainakaan voi kiemailla, Becca', sanoin minä, 'sillä Ralph on poistunut paikkakunnalta eikä luultavasti palaa enää milloinkaan takaisin näille seuduille koko ikänään.'"

"Älä sano niin, Liisa", keskeytti Rotha käheästi.

"Miksi ei? Nuo Carlislen punatakit ajavat häntä takaa, vai mitä?"

"Älä sano, ettei hän tule takaisin. Tiedämme tuskin, mitä tulee tapahtumaan."

"Niin isä ainakin sanoo. Mutta joko hän palaa tahi ei palaa, Ralph se ei ainakaan voi olla, sanoin Beccalle."

"Hänen arvoistaan tyttöä ei ole olemassakaan, Liisa, ei koko seudulla. Mutta älkäämme toistelko tuon vanhan akan juoruja, Liisa."

"Ei, ellet sinä halua, Rotha. Mutta mitä siihen tulee, ettei täällä olisi Ralphin arvoista tyttöä", sanoi Liisa keskeyttäen työnsä ja suoristautuen suoraksi niin arvokkaasti kuin hänen laisensa pieni nainen vain voi, "niin en ole ollenkaan varma siitä. Tunnustan kyllä, että hän on hienon herrasmiehen näköinen ja jostakin syystä ei häntä voida kohdella samoin kuin muita miehiä, kun hän sattuu joutumaan läheisyyteen. Hän on varmasti matkustellut paljon, mutta kun sanot, ettei täällä ole hänen arvoistaan tyttöä, on se samaa kuin kuunnella Nabob Johnnyä, kun hän kertoo Tibby Fowlerille, ettei hän ole milloinkaan kohdannut tyttöä, joka ei olisi rakastunut häneen."

Rotha ei käsittänyt täydellisesti vertausta, johon Liisa vilkkaalla mielikuvituksellaan oli turvautunut, mutta hän ei vastustanutkaan sitä, koetti vain vaihtaa puheenaihetta.

"No, kuinka Robbie nyt jaksaa, tyttöseni?" hän kysyi.

"'Ja mitä taasen Willy Rayhin tulee', sanoin Beccalle", jatkoi kielevä kirnuaja kiinnittämättä huomiotaan kysymykseen, "'ei ole ollenkaan totta, että Rotha kiemailee hänelle, mutta Rotha on täydellisesti hänen arvoisensa etkä voi näyttää minulle ketään toista, joka sopisi hänelle paremmin.'" Rothan hämminki lisääntyi vain joka minuutti. "'Ja vaikka hänen isänsä ei voikaan antaa hänelle suuria myötäjäisiä, on hänellä sellainen pää, joka vastaa täydellisesti Willyn taskuissa olevan kullan ja enemmänkin.' Silloin sanoi Becca: 'Entä Kitty Jackson sitten?' 'Joutavia', sanoin minä, 'hän ei tee muuta kuin kähertää tukkaansa kuvastimensa edessä.' 'Entä Armbothin Maggie?' sanoi Becca. 'Hänellä ei ole Rothan päätä', sanoin minä; 'sitäpaitsi tuhlaa hän kokonaisia omaisuuksia tärkkelykseen myssyjensä, kauluksiensa ja rimpsujensa kiilloittamiseksi enkä tiedä mitä kaikkea.'"

Liisa oli lörpötellyt yhtämittaa, kunnes käsivarsien ja kielen yhtyneet ponnistukset pakottivat hänet vihdoin vaikenemaan ja huoahtamaan. Nojaten toisella kädellään kirnuun kohotti hän toisen päähänsä sivelläkseen syrjään tukkansa, joka oli valahtanut otsalle. Kun hän helpottaakseen tätä liikettä heitti päätään taaksepäin, sattui hän vilahdukselta huomaamaan Rothan punastuneet kasvot. "Minun on pakko todellakin myöntää, että tämä on kummallinen kirnu", sanoi hän, "koska se näyttää muuttavan sinut yhtä punaiseksi kuin Beccan kalkkunan, vaikka katseletkin syrjästä toisen askartelua sekaantumatta siihen."

"Luuletko minun voivan punastumatta kuunnella itseäni noin kiitettävän?" sanoi Rotha kääntyen pois.

"Mutta minä voisin... koetapas, niin saat nähdä", vastasi Liisa nauraen. "Tämä ei ole mitään siihen verrattuna, mitä Nabob Johnny sanoi minulle kerran, jolloin annoin tuolle vanhalle tepastelevalle riikinkukolle aikamoisen korvatillikan. No, hän onkin paljasta pitsiä -- hänellä on sitä kaulansa ja ranteillensa ympärillä ja --"

"Sinä et suosinut häntä ollenkaan, Liisa."

"En, vaan isä suosi ja sanoi" (vallaton pieni noita matki tässä isänsä ääntä ja liikkeitä): "'Kuulehan, tyttöseni, mene hänen kanssaan naimisiin, niin sinusta tulee piakkoin muudan hänen perillisistään!' 'Hän tarvitsee muutamia karvoja lisää', sanoin minä, 'sillä tuo vanha miesraukka olisi aivan kaljupäinen, jos hän menettäisi jäljellä olevat kolme hiuskarvaansa.'"

"Niin kyllä, mutta miten Robbie Anderson jaksaa?" sanoi Rotha nauraen saavutettuaan jälleen tasapainonsa.

Kun Liisa kuuli tämän kysymyksen, muuttui hänen käytöksensä. Hänen ylvästelevä livertelemisensä, missä oli hieman veitikkamaisuutta, jopa ilkeyttäkin, hävisi kokonaan. Taivuttaen päätään ja hiljentäen ääntään hän vastasi:

"En ymmärrä, mikä poikaa oikeastaan vaivaa. Hän kuljeskelee sinne tänne lörpötellen itsekseen päivät pitkät, paitsi silloin, kun hän on Leijonassa. Silloin hän luullakseni lörpöttelee aivan eri tavalla."

"Etkö voi taivuttaa häntä tekemään työtä kunnollisesti?"

"En. Työskenneltyään päivän John Jacksonin luona Armbothissa menee hän pariksi päiväksi Semmy Robsonin luo Punaiseen Leijonaan, ja sen, mitä hän ansaitsee toisessa paikassa, tuhlaa hän toisessa. Kun hän on selvä -- ja se tapahtuu hyvin harvoin nykyään -- on hän hapan kuin rouva Garthin luumut, ja kun hän on juovuksissa, on hänen päänsä pehmeä kuin vaha."

"Se oli onnettomuuden päivä Robbielle, kun hänen vanha äitinsä kuoli", sanoi Rotha.

"Ja se sattui tapahtumaan hänen ollessaan juovuksissa", sanoi Liisa. "Luulin silloin hänen luopuvan väkijuomista ainiaaksi. Hän rakasti vanhusta, Robbie, vaikka hän ei aina kohdellutkaan äitiään hyvin. Ja nyt hän hurjistelee jälleen välittämättä mistään."

Oli selvää, että Liisan oli hyvin vaikea pidättää kyyneliään, ja tietäen sen ponnisti hän kaikki voimansa uskotellakseen olevansa hyvin vihainen.

"Inhoan miestä nähdessäni hänen käyttäytyvän kuin hänen päänsä olisi pehmeä kuin vaha. Eipä sillä, että minä siitä välitän", lisäsi hän kuin hän vasta liian myöhään olisi huomannut ilmaisseensa tunteensa liian avoimesti; "se ei kuulu minuun, ei ainakaan minun ymmärtääkseni. Mutta Wythburn on nyt kerta kaikkiaan sellainen juorujen pesä ja tietysti kehittyy siitä hirveä häpeäjuttu."

"Sääli Robbieta", sanoi Rotha myötätuntoisesti.

Liisa voi tuskin pidättää itkuaan. Kuivattuaan pari kyyneltä silmistään sanoi hän: "En voi ymmärtää, mistä tämä kaikki johtuu. Hän miettii vain miettimästä päästyäänkin suu auki, paitsi silloin kun hän puree hampaitaan. Inhoan nähdessäni miehen kävelevän ympäriinsä kuin heinäruon. Ja Robbie kun tavallisesti ennen aina oli niin leikillinen."

Liisan silmät alkoivat jälleen täyttyä kyynelistä. "Hän ei voi unhottaa, mitä tapahtui tammalle tuolla vuoristossa -- ja se olikin jotakin hirveätä, Liisa."

"Isä sanoo sen johtuneen siitä, että Robbiella oli määräämisvalta, mutta Joe Garth väittää syyn olevan siinä, että Robbie oli aina Ralph Rayn seurassa. Miten hauska Robbie ennen olikaan!"

Liisan kasvot alkoivat kirkastua joistakin huvittavista muistoista.

"Muistatko tuota viime talvista hauskaa iltaa, jonka vietimme Reuben Thwaiten luona Aboon Beckissä?"

"En ollut silloin siellä, Liisa", sanoi Rotha.

"Robbie esiintyi näyttelijänä aivan samoin kuin hän oli nähnyt niiden esiintyvän Carlislessa. Hän oli olevinaan kapteeni ja hän murhasi kuninkaan ja sitten hänestä itsestään tehtiin kuningas. Ja sitten tuli muudan haamu, joka istuutui hänen tuoliinsa eräässä hänen toimeenpanemassaan suuressa juhlassa. Voi, kuinka hullunkurista se oli! Ensin hän tuli sisään ja silloin kun hänen piti murhata, selitti hän meille, että hän näkee alituisesti tikarin heiluvan silmiensä edessä. Hän päristeli ja hyppeli kuin suuri kissamme silloin kun Mouser kiusaa sitä. Olisit varmaankin kuollut nauruun. Sitten hän saapui juhlaan ja polki jalkaansa lattiaan huutaen, että haamu lähtisi tiehensä, ja sitten hän vapisi ja tärisi päästä jalkoihin asti kuin Mouser lauantai-iltaisin kylvyn jälkeen. Se oli niin hullua, että olimme kuolla siihen paikkaan."

Liisan ihastus surunäytelmään ei ollut haihtunut siinä tilaisuudessa, sillä muistellessaan sen eri kohtauksia nauroi hän omalle kertomukselleen.

"Mutta ne päivät ovat olleet ja menneet", lisäsi hän. "Tapasin Robbien tässä eräänä iltana ja sanoin hänelle: 'Oletko vienyt tanssikenkäsi panttiin, Robbie, koska näytät niin happamelta?' Sillä sellainen hän on, paitsi silloin kun on hän juovuksissa. Mutta voitko arvata, mitä hän hullutellessaan teki?"

"Mitä sitten?" kysyi Rotha.

"Mitäkö?" vastasi Liisa suuren kyyneleen ollessa tipahtamaisillaan hänen silmänsä nurkasta. "Hän kokosi jälkeensä kaikki Wythburnin raajarikkoiset koirat: Becca Ruddin Dashin, joka nilkuttaa toista takajalkaansa, Nancy Greyn Mogin, jonka toinen silmä on sokea, kuten tiedät, ja Grace M'Nipponin King Dickin, jonka häntä on ollut poikki niin kauan kuin minä muistan, ja ne seurasivat kaikki Robbien kintereillä, kun hän oli nousuhumalassa, ja silloin hän oli tyytyväinen ja kävellä laahusti eteenpäin lakki toisella korvallisella, jolloin kaikki ihmiset nauroivat hänelle kuin jollekin suurelle tyhmeliinille."

Huolimatta ajatellun tilanteen koomillisuudesta oli Liisan sydän pakahtumaisillaan surusta ja, tahtomatta enää salata tuskaansa kosijansa lankeamisen johdosta, hän laski päänsä Rothan rinnalle ja itki katkerasti.

"Meidän pitää mennä rouva Rayn luo; hän on niin yksinään, vanhusraukka", sanoi Rotha kuivaten Liisan silmät. "Hän ei sitäpaitsi ole saanut vielä illallistaankaan."

Tytöt poistuivat maitokamarista, jossa kirnuaminen oli edistynyt huonosti tähän asti, ja menivät keittiön läpi siihen huoneeseen, jossa Shoulthewaiten emäntä lepäsi vaipuneena siihen pitkään äänettömyyteen, mikä oli alkanut aikaisemmin hänelle kuin muille.

Samalla kun he menivät sairaan huoneeseen, tuli rouva Garth eteiseen. Tämä oli hänen ensimmäinen vierailunsa tänne vuosikausiin, ja hänen tulonsa tällä hetkellä tuntui tytöistä ennustavan onnettomuutta. Mutta hänen käytöksensä oli tavattomasti muuttunut. Hänen äänensä ei ollut enää niin ivallinen ja hänen hapan ulkomuotonsa, mikä usein oli pannut Liisan ajattelemaan hänen omassa puutarhassaan kasvavia luumuja, oli muuttunut tavattoman suopeaksi.

"Ilma on kostea ja kylmä, mutta olen tullut katsomaan vanhaa naapuriani", sanoi hän. "Olen todellakin ollut kauan aikaa pahoillani onnettomuudesta, mikä on kohdannut häntä, rouvaraukkaa."

Rotha ei toivottanut häntä hyvinkään ystävällisesti tervetulleeksi. He menivät kaikki kolme rouva Rayn huoneeseen ja istuutuivat.

"Rouvaraukka, kukapa sitä olisi voinut aavistaakaan", sanoi rouva Garth kohottaen esiliinan silmilleen nähdessään sairaan hajamielisen katseen. "En välitä nyt enää ollenkaan, milloin oma elämäni loppuu. Olen surrut tätä onnettomuutta niin kovasti, että kasvoni ovat pian täynnä ryppyjä."

"Niitä hänen ei tarvitse kauan odottaa, jos hän on niin halukas pääsemään pois", kuiskasi Liisa Rothalle.

"Niin", jatkoi rouva Garth synkkää yksinpuheluaan, "suren päivät päästään."

"Hän on liian mukautuva ja liukaskielinen", kuiskasi Liisa jälleen. "Mitähän tämä kaikki tarkoittaakaan? Saat olla aivan varma siitä, että hänellä on jotakin mielessään."

"Vanha hyvä kunnollinen rouvaraukka! Ja nyt ei kukaan tiedä, ovatko hänen vanhat päivänsä edes turvatut. Niin, sitä ei tiedä kukaan, vai kuinka?"

Ei kumpikaan tytöistä näyttänyt olevan halukas vastaamaan tähän kysymykseen. Rouva Garth kohotti senvuoksi vielä kerran esiliinansa silmilleen ja jatkoi: "Niin, kuka olisi voinut uskoa, että hän vaipuu niin alas, hän, joka aina piti päätään niin korkealla."

"Vai niin hän teki! En ole kuullut puhuttavan siitä milloinkaan", keskeytti Liisa.

Välittämättä tästä keskeytyksestä rouva Garth jatkoi: "Ja nyt kuka tietää, eikö hän joudu vielä huonompaan asemaan... kuka sen tietää, mutta niin voi käydä."

Saamatta vieläkään vastausta synkkiin vihjauksiinsa rouva Garth vastasi itse kysymykseensä:

"Niin, meidän joukossamme ei luullakseni ole ketään, joka sen tietää. Ja millainen alaspäin liukuminen se olisikaan hänelle, rouvaraukalle."

"Hän pysyttelee kiinni samassa aiheessa kuin takkiainen", sanoi Liisa välittämättä tällä kertaa hiljentää ääntään. "Mitä maailmassa hän sillä tarkoittaakaan?"

Rothakin alkoi tulla levottomaksi samasta syystä ja sanoi sen vuoksi: "Sellainen ei ole ollenkaan luultavaa, että rouva Ray-raukka joutuisi huonompaan asemaan niin kauan kuin hänellä on kaksi poikaa, jotka pitävät huolta hänestä."

"He eivät voi auttaa häntä paljonkaan, eivät kumpainenkaan, luullakseni, ja se on sitäkin surkeampaa", mumisi rouva Garth turvautuen jälleen esiliinaansa.

"Kuinka niin?" Rotha ei voinut vastustaa kiusausta koettaa saada selitys näille salaperäisille vihjauksille.

"Asia on niin, ellei rakas vainaja, Angus itse, ole tehnyt testamenttia hänen hyväkseen, ja kuten sanoin Joelle, ei ole olemassa ketään, joka tietää, onko hän milloinkaan tehnyt sellaista, eikä hän luultavasti olekaan."

Rotha vastasi, etteivät maanomistajat tavallisesti tee testamenttia. Perintöön nähden on laissa selvät määräykset. Sitä ei kenenkään milloinkaan tarvitse asettaa kysymyksen alaiseksi, kuinka suuri osa rouva Raylle tulee jäljelle jääneestä omaisuudesta. Ja vaikka asian laita niin olisikin, ei se vaikuttaisi mitään häneen nähden, sillä kaikki, mitä hänen poikansa omistavat, on hänen ja kaikki hänen omaisuutensa on poikien.

Rouva Garth höristi korviaan kuullessaan sen. Hän ei voinut piilottaa mielenkiintoaan Rothan ilmaisemaa asiaa kohtaan ja karkoittaen surumielisyytensä hän kysyi äänellä, josta surullisuus oli kaukana: "Hän on siis jättänyt kaikki asiat järjestämättä jälkeensä?"

"En tiedä siitä mitään", vastasi Rotha, "mutta se ei kuulu ollenkaan meihin, vaikka hän ei olisi tehnytkään testamenttiaan. Testamentti voi olla hyvinkin tarpeen suurille tilanomistajille ja heidän kaltaisilleen ihmisille, sillä syystä tahi toisesta ovat heidän tiluksensa niin sekaisin, ettei kukaan oikeastaan tiedä, missä ne sijaitsevat, mutta tavalliselle maanomistajalle, joka ehkä omistaa pari sataa hehtaaria maata ja pari tuhatta lammasta, paitsi rakennuksia ja muuta omaisuutta, ei se ole ollenkaan tarpeellinen. Perimissuhteet on laki täydellisesti määrännyt."

"Aivan niin, aivan niin, tyttöseni", vastasi rouva Garth. Tyttöjen mielestä muuttui hänen silmiensä ilme oikein julmaksi ja ilkeäksi hänen puhuessaan. "Niin, laki on kyllä täydellisesti määrännyt perimissuhteet, mutta niinkuin sanoin Joelle, laki ei aina järjestä kaikkia asioita meidän mieliksemme."

Liisa ei voinut enää sietää rouva Garthin hämäriä vihjauksia. Tullen lähemmäksi uhmaavaan tapaansa pieni nainen sanoi: "Kuulkaahan, lopettakaa tuo sähisemisenne ja jos teillä on jotakin sanottavaa, niin aukaiskaa suunne ja antakaa kuulua."

Tämä haaste oli päättäväinen ja selvä.

"Jumala siunatkoon tyttöä!" huudahti rouva Garth hyvin hämmästyneenä. "Mikä pienelle kullanmuruselleni nyt tuli?"

"Kuulkaahan nyt, olette lörpötellyt täällä jo liikaa meidän voimatta uskoa puheitanne niin viattomiksi kuin miltä ne kuulostavat!" huudahti Liisa korostavasti koettaen siten osoittaa suurta halveksimistaan juoruja kohtaan yleensä ja rouva Garthin lörpöttelyä kohtaan erikoisesti.

Rouva Garth aikoi ensin nolata vastustajansa muutamilla ivallisilla sanoilla. Nyrpistäen halveksivasti huuliaan sanoi hän poiketen kokonaan keskustelunaiheesta: "Olen kuullut sanottavan sinua hyvin erinomaiseksi morsiameksi, Liisa."

"Se on ainakin enemmän kuin mitä te milloinkaan olisitte voinut olla", vastasi Liisa, joka aina unhotti arvokkaisuutensa sitä mukaa kuin hänen vihansa kiihtyi.

"Sinuun ei voi enää kukaan luottaa, sillä sinua sanotaan jo kevytkenkäiseksi", sanoi rouva Garth. "Olen aina sanonut Joelle, että hänen pitää luopua sinusta, ja olen iloinen, että hän on totellut neuvoani."

"Voi, onko hän, onko hän?" sanoi Liisa joutuen melkein pois suunniltaan vihjauksesta, että hän olisi sepän hylätty morsian. "Olen aina sanonut teitä seudun ilkeimmäksi valehtelijaksi. En haluaisi Joetanne, vaikka hänen huuliltaan tippuisi hunajaa ja hänen taskunsa olisivat täynnä kultaa. Mikään ei voisi minua taivuttaa siihen. Joe, todellakin!" lisäsi Liisa ollen näkevinään sepän punatukkaisen pään edessään. "Hänen tukallaanhan voitaisiin sytyttää vaikka kynttilä."

Rouva Garthin pilkka ei ollut tarkoitettu kestämään tällaista hyökkäystä. Nousten seisoalleen hän sanoi: "Sinä olet todellakin kelpo heilakka. Olet aina ollut hullu punaisten nauhojen perään. Jokaisessa sopivassa tilaisuudessa heität sinä yltäsi esiliinan ja panet hatun päähäsi. Haluaisit varmaankin silkkipuvunkin, letukka."

"Älkää välittäkö vaatteistani", sanoi Liisa. Rouva Garth ei antanut hänelle aikaa sanoa enempää, sillä suunniltaan vihasta hän kääntyi Rothan puoleen ja lisäsi: "Ja sinäkin olet harvinaisen viisas mamselli, sinä. Voitaisiin melkein otaksua, että olet syntynyt hovissa, sinä, joka et edes osaa puhdistaa navettaa."

"Menkää kotiinne nukkumaan, vanha noita", sanoi Liisa. "Syökää enemmän hernekeittoa ja koettakaa silittää suoraksi muutamia vanhan kuivettuneen nahkanne ryppyjä."

"Keimailet vain Rayn veljeksille", jatkoi rouva Garth, "mutta muista sanani, ettei se sinua ollenkaan hyödytä. Vanha Angus ei ole tehnyt minkäänlaista testamenttia ja jos perintösuhteet joutuvat lain määrättäviksi, saat nähdä."

"Älkää jauhako alituisesti samaa asiaa, akka", sanoi Liisa.

"Älä sinä koetakaan nolata minua. Annan teille kaikille ansionne mukaan eikä teidän tarvitse sitä kauan odottaakaan."

Rouva Garth oli nyt päässyt eteiseen. Hän oli jo kokonaan unhottanut osanottovierailunsa ja sairasraukan, joka makasi vuoteessaan katsellen hajamielisesti hänen vihaisia kasvojaan.

"Hyvää yötä, Sarah!" huusi Liisa ärsyttävän tuttavallisesti. "Eläkää tervennä kaikki elämänne jäljellä olevat päivät."

Mutta rouva Garth oli jo silloin pihalla.

Rotha seisoi kuin puulla päähän lyötynä ja katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän katosi tien mutkaan. Liisa purskahti hillittömään nauruun.

"Hush, Liisa; pelkään, että hänellä on paha mielessä."

"Tuollako vanhalla noita-akalla?" huudahti Liisa. "Jos ilkeyttä vain myytäisiin huutokaupalla Leijonassa, millaisen omaisuuden tuo nainen kokoaisikaan!"

XXII.

HIRMUINEN UHKAUS.

Rothan pelko onnettomuudesta, aiheutuiko se sitten rouva Garthin uhkauksesta vai sen syystä, toteutui nopeasti.

Päivän tahi parin kuluttua edellä kerrotun tapahtuman jälkeen saapui kolme muukalaista Shoulthwaiteen, menivät sisälle taloon muitta mutkitta ja istuutuivat pitkälle keittiön lavitsalle.

Rotha ja Willy sattuivat olemaan juuri silloin siellä. Toinen leipoi kauraleipiä ja toinen korjasi nuoran palasella ruoskaa, joka oli hajoamaisillaan kappaleiksi. Miehet olivat siviilipuvussa, mutta Willy näki yhdellä silmäyksellä, että pisin heistä oli muudan niistä poliiseista, jotka olivat koettaneet ottaa Ralphin kiinni Stye Headillä.

"Mitä haluatte?" kysyi hän äkkiä.

"Hieman kohteliaisuutta", vastasi kookas poliisi, joka nähtävästi oletti olevansa oikeutettu edustamaan tovereitaan.

"Kenen asioilla te liikutte?"

"Saatte pian tietää, nuori mies, kenen asioilla ja mitä varten. Olemme Carlislen tuomarin apulaisia ja olemme luvallanne tulleet vangitsemaan Ralph Raytä."

"Hän ei ole täällä."

"Niin mekin otaksuimme." Poliisit katsoivat tarkoittavasti toisiaan ja hymyilivät.

"Sanon teille vieläkin kerran, ettei hän ole täällä" sanoi Willy menettäen nähtävästi malttinsa suutuessaan.

"Menkää sen vuoksi hakemaan häntä."

"En tekisi sitä, vaikka voisinkin, mutta en voi, vaikka tahtoisinkin. Menkää siis matkoihinne."

"Voisimme vaatia teiltä sellaista vastaanottoa, mihin tuomarin apulaiset ovat oikeutettuja."

"Vaatikaa vain. Mutta te olisitte tervetulleempia, jos osaisitte jäljitellä häntä."

"Kuulkaahan nyt, nuori mies, ja antakaa sen koitua hyödyksenne. Haemme Ralph Raytä, viimeisen vallananastajan kapinallisen armeijan kapteenia. Meillä on vangitsemismääräys mukanamme. Kas, tässä se on. Mies naputteli sormellaan paperiin, jonka hän veti vyöstään."

"Sanon teille vielä kerran, ettei hän ole täällä", sanoi Willy.

"Ja me kehoitamme teitä vielä kerran: menkää hakemaan häntä ja Jumala suokoon, että löytäisitte hänet Se on parasta teille kaikille", lisäsi poliisi katsellen ympärilleen keittiössä.

Willy oli nyt melkein suunniltaan raivosta. Hän meni hermostuneesti keittiön poikki samalla kun poliisi avasi vangitsemismääräyksen hyvin tyynesti ja luki:

"Täten käskemme ja määräämme me teidät heti vangitsemaan Ralph Rayn ja sulkemaan hänet varmaan vankilaan säilytettäväksi --"

"Teillä on ollut tuo vangitsemismääräys hallussanne jo kauan aikaa aivan hyödyttömästi, luullakseni", keskeytti Willy. "Saatte kuljettaa sitä mukananne vieläkin vähän aikaa."

Poliisi kiinnitti vain sen verran huomiotaan tähän, että hän keskeytti lukemisensa lyhyeksi aikaa. Sitten hän aloitti jälleen yhtä tyynesti:

"Senvuoksi käskemme, julistamme ja selitämme, että sanotun Ralph Rayn, joka ei tähän saakka ole antautunut oikeuden tutkittavaksi, on neljäntoista päivän sisällä ilmoittauduttava Carlislen tuomarille, uhalla että hän muussa tapauksessa menettää kaikki oikeutensa anteeksiantoon ja korvaukseen henkeen ja omaisuuteen nähden."

Sitten kääri poliisi paperin jälleen tyynesti kokoon ja pisti sen takaisin vyöhönsä. Willy seisoi nyt kuin huumautuneena.

"Näette siis tästä, nuori mies, olevan viisainta, että heti menette hakemaan häntä."

"Ja mitä seuraa, ellen voi?" kysyi Willy. "Mitä silloin tapahtuu?"

"Henkipattoisuus, ja suokoon Jumala, että se supistuisi siihen."

"Entä sitten?"

"Kruunu takavarikoi sekä kiinteän että irtaimen omaisuuden."

"Kuinka niin?" kysyi Rotha tullen lähemmäksi. "Rouva Ray elää vielä ja Willy on Ralphin veli."

"Heidän pitää lähteä täältä johonkin toiseen paikkaan, nuori neitiseni."

"Ette suinkaan tarkoita, että voitte heittää naisraukan maantielle?" sanoi Rotha vakavasti.

Mies kohautti hartioitaan. Hänen toverinsa nauroivat ja liikahtelivat paikoiltaan.

"Ette voi tehdä sitä, ette mitenkään!" sanoi Willy korostavasti polkien jalkaansa lattiaan.

"Ja miksi emme?" Poliisia ei näyttänyt liikuttavan mikään. "Angus Ray on kuollut. Ralph Ray on hänen vanhin poikansa."

"Se sotii lakia vastaan, sanon sen teille", sanoi Willy.

"Näytätte olevan selvillä lain pykälistä, nuori maanviljelijä; pyydämme, että selittäisitte niitä meille vähän."

"Äidilläni, isäni leskenä, on osuutensa pesässä ja oma kiinteä ja irtain omaisuutensa, jonka hän on perinyt isältään ja joka nyt joutuu hänen omaisuudekseen hänen miehensä kuoleman jälkeen."

"Se on kyllä totta, te oppinut lakitieteen tohtori" sanoi poliisi kääntyen toveriensa puoleen.

"Ja minullakin on osuuteni", jatkoi Willy, "kaikkeen muuhun paitsi taloon. Näihin osuuksiin ei laki voi kajota, vaikka se ehkä voikin takavarikoida veljeni omaisuuden."

"Kuulkaahan nyt, nuori mies", sanoi poliisi katsellen ympärilleen ja koroittaen ääntään, "jokaisen valtuutetun on pakko valittaa, että lakitiede on menettänyt yhden terävimmistä päistään silloin kun te rupesitte kuluttamaan päivänne ja yönne lammashoidon hyväksi, mutta on olemassa muudan pykälä, jota ei niin oppineen miehen, kuin te olette, olisi pitänyt sivuuttaa. Kun sanoitte vainajan leskellä olevan oikeuden osuuteensa ja hänen nuorimmalla pojallaan samoin, unhotitte, ettei kavaltajan vaimolla eikä lapsilla ole suurempia oikeuksia kuin kavaltajalla itellään."

"Selittäkää minulle, herra, mitä tarkoitatte", sanoi Willy.

"Niin terävien aivojen kuin teidän ovat olisi heti pitänyt käsittää tarkoitukseni. Tarkoitan, että Angus Ray oli yhtä suuri kavaltaja kuin hänen poikansa ja ellei viimeksi mainittu neljäntoista päivän sisällä ilmoittaudu persoonallisesti tuomarille, takavarikoi kruunu koko Shoulthwaiten tilan, koska se on kavaltajan ja hänen henkipattoisen poikansa omaisuutta."

"Nuo ovat vain rikkiviisaita verukkeita, häpeällisiä tekosyitä", sanoi Willy. "Isäni ei välittänyt hituistakaan politiikastanne, kuninkaistanne eikä tasavallastanne."

Poliisit liikahtelivat jälleen paikoillaan.