Part 14

Hän luuli, että Rothakin rakastaa häntä -- hän oli joskus ajatellut niin -- oliko hän väärässä?

He vaikenivat molemmat lyhyeksi aikaa. Saatuaan hetkiseksi mielenmalttinsa takaisin käänsi tyttö silmänsä kerran vielä sivulle ja katsoi ikkunasta etelää kohti. Hän tunsi poskensa punastuvan ja tiesi nuorukaisen nousseen seisoalleen hänen vieressään. Willy puolestaan näki vain edessään olevat kauniit kasvot ja tunsi ainoastaan sen pienen käden kosketuksen, joka lepäsi hervotonna hänen kädessään.

"Tämä on surullinen koti, johon pyydän sinua tulemaan. Olisi hyödytöntä kysyä, oletko ollut onnellinen täällä -- se olisi kuin ivaa, mutta -- mutta --"

"Olen ollut onnellinen, tarkoitan onnellinen saadessani tehdä kaikki Ralphin toivomusten mukaisesti."

"Ja minunkin toivomusteni mukaisesti."

"Niin, sinunkin toivomustesi mukaisesti, Willy."

"Olet ollut siunaukseksi meille, Rotha. Ajattelen joskus sentään, että teimme tuskin oikein tuodessamme sinutkin tämän kurjuuden keskelle."

"Hän teki sen parhaassa tarkoituksessa."

"Kuka?"

Rotha säpsähti hieman kuin palaavasta tajunnasta.

"Ralph", vastasi Rotha painaen päänsä kumaraan.

"Niin, se on totta, hän teki sen parhaassa tarkoituksessa", toisti Willy vaieten jälleen.

"Ja kuten tiedät, ei minulla silloin sitäpaitsi ollut minkäänlaista kotia."

Kuinka kiinteästi tytön katse olikaan kiintynyt kaukaiseen etelään!

"Olihan sinulla isäsi koti, Rotha."

"Ah, ei! Kun se lakkasi olemasta isäraukan koti, kuinka se sitten enää olisi ollut minunkaan? Ei, olin koditon."

He vaikenivat jälleen.

"Salli minun siis pyytää, että teet tämän kodin omaksesi ikuisiksi ajoiksi. Etkö voi suostua siihen?"

"Kyllä luullakseni -- voin tuskin sanoa sitä -- hän sanoi sen olevan parasta --"

Willy päästi hänen kätensä irti. Oliko hän uneksinut? Oliko se ollut vain hurjaa mielikuvitusta -- tämä onnen kirkas säde, joka oli tunkeutunut pimeyden läpi, mikä ympäröi häntä kaikilta suunnilta joka askeleella?

Kuinka ikävöiden katselivatkaan tytön silmät vielä kaukaiseen etelään!

"Älkäämme keskustelko tästä enää tällä kertaa, Rotha", sanoi Willy käheästi. "Jos haluat, voimme joskus muulloin ottaa tämän asian puheeksi -- tarkoitan, jos haluat, mutta ellet halua, ei sillä ole väliä."

Nuorukainen oli kääntymäisillään pois. Muuttamatta katseensa suuntaa Rotha sanoi tyynesti:

"Willy, rakastan ehkä sinua -- sanon ehkä, sillä en tiedä sitä varmasti. Muistan hänen sanoneen, että sydämemme ovat avoinna toisilleen --"

"Kuka niin sanoi, Rotha?"

Rotha säpsähti toisen kerran kuin unesta heräten. Sitten hänen suuret silmänsä katsoivat suoraan Willyn silmiin ja kieli, joka olisi mielellään puhunut, kieltäytyi tottelemasta. Nimi, joka puoleksi lausuttuna kuiskauksena väreili hänen huulillaan, tunkeutui esille sydämestä.

Mutta tyttö ei tiennyt omaa salaisuuttaan vielä nytkään.

"Emme puhu siitä nyt tällä kertaa enää, Rotha", toisti. Willy murtuneella äänellä. "Jos haluat, voimme keskustella tästä jolloinkin muulloin; anna minulle jokin merkki, niin ehkä otamme jälleen tämän asian puheeksi."

Ja seuraavassa silmänräpäyksessä nuorukainen oli jo poistunut.

XIX.

KIHLAUS.

Jäätyään yksikseen käsitti tyttö vasta täydellisesti tilanteensa. Hän kohotti kätensä silmilleen, saman käden, jossa vielä tuntui Willyn käden heikko kosketus.

Mitä olikaan tapahtunut? Oliko Willy pyytänyt häntä vaimokseen? Ja oliko hän vastannut näennäisesti kieltävästi?

Willyn ääni oli vielä värähtelevinään hänen korvissaan heikkona katkonaisena muminana, melkein kuin nyyhkytyksinä.

Oliko hän sittenkin kieltäytynyt? Se ei voinut olla mahdollista. Hänhän oli vain koditon tyttöraukka, vailla kaikkea sellaista, mikä olisi oikeuttanut hänet saamaan Willyn laisen miehen. Kuitenkin hän tiesi -- hänhän oli kuullut -- että Willy rakasti häntä ja aikoi jonakin päivänä pyytää häntä vaimokseen. Hän oli kyllä otaksunut tuohon päivään olevan vielä pitkälti aikaa. Hän ei ollut osannut aavistaakaan, että se tapahtuisi nyt. Miksi ei Willy ollut antanut hänelle ajatusaikaa? Jos Ralph vain tietäisi, mitä hän olikaan tehnyt!

Pari tuntia kuljeskeli Rotha talossa hajamielinen ilme silmissään.

Willy palasi takaisin hetkisen kuluttua ja auttoi Rothaa siirtämään rullatuolin, jossa äiti lepäsi, takan ääreen. Willy oli jo saavuttanut tavallisen tyyneytensä ja puhui kuin Rothalle ei mitään erinomaisempaa olisi tapahtunutkaan. Ehkä kaikki tuo, mikä ahdisti Rothan mieltä, oli ollutkin vain jonkinlaista unta, sillä Willyhän jutteli iloisesti. Juuri silloin tuli Rothan isä keittiöön ja hiipi hiljaa paikoilleen avaran uuniloukon kaukaisimpaan nurkkaan. Willy meni pihalle melkein heti. Kaikki tuntui Rothasta hyvin sekavalta. Oliko mahdollista, että hän oli näennäisesti vastannut kieltävästi?

Raisen kappalaisen tulo herätti hänet äkkiä tällä hetkellä huumauksestaan.

Tämä oli hänen kunnianarvoisuutensa, Nicholas Stevensin, ensimmäinen vierailu hautajaisten jälkeen. Hän oli kuullut puhuttavan Mossin perhettä kohdanneesta viime onnettomuudesta. Hänelle oli kerrottu hieman siitä halvauskohtauksestakin, jonka onnettomuus oli aiheuttanut, eikä hän enää voinut laiminlyödä juhlallista velvollisuuttaan käydä vieraisilla. Hänen pyhään tehtäväänsä kuului, että hän soi lohtua läsnäolollaan onnettomille ilahduttaen heidän mieltään näyttämällä kasvojaan. Tällaiset onnettomuudet kuuluivat sielunhoidon vaikeimpiin tapauksiin. Hänen kunnianarvoisuutensa, Nicholas, oli tänä aamuna pukeutunut ja puhdistautunut parhaan ymmärryksensä mukaan ja tartuttuaan kultakahvaiseen keppiinsä kävellyt tuon parin penikulman pituisen matkan Shoulthwaiteen.

Rotha oli juuri sitomassa rouva Rayn valkoisen myssyn nauhoja hänen leukansa alle, kun pastori saapui. Hän haki pastorille tuolin asettaen sen sairaan viereen, mutta pastori ei istuutunutkaan heti. Hänen silmänsä tarkastelivat keittiön jokaisen sopukan yhdellä silmäyksellä. Hän näki rouva Rayn istuvan pielusten varassa tuolissaan ja katselevan hajamielisesti ympärilleen, mutta papin huomio näytti kiintyneen Simiin, joka istui levottomana lavitsallaan koettaen nähtävästi karttaa hänen tarkastelevaa katsettaan.

"Mitä tämä tällainen on?" sanoi hän kylmästi ja ärtyisästi. "Tuo mieshän on Simeon Stagg. Onko hänkin täällä?"

Hetkistä aikaisemmin oli Rotha mennyt viereiseen maitokamariin ja tultuaan takaisin ojensi hän kulhollisen maitoa isälleen. Sim tarttui tuoppiin vapisevin sormin.

Hänen kunnianarvoisuutensa käveli harkituin askelin sitä paikkaa kohti, missä Sim istui. Sitten hän pysähtyi metrin tahi parin päähän Simin taakse, joka vielä katsoi syrjään.

"Minulle on kerrottu, että olette asettunut asumaan vuorille. Se onkin epäilemättä sopiva paikka sellaiselle, joka ei ole kelvollinen asumaan lähimmäistensä joukossa."

Simin kädet vapisivat kovasti ja hän laski kädessään olevan kulhon viereensä lattialle. Rotha seisoi metrin tahi parin päässä heistä ja hänen rintansa kohoili kovasti.

"Oletteko poistunut sieltä ainiaaksi?" Kun pappi teki tämän kysymyksen, kuulosti hänen äänensä hieman ivalliselta.

"Hän ei palaa sinne enää milloinkaan", sanoi Rotha huohottaen.

Sim oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä nojaten kyynärpäitään polviinsa.

"Se on ehkä sitä suurempi häpeä. Kuka sen tietää, mutta se olisi ehkä sittenkin ollut paras paikka hänen häpeänsä piilottamiseksi."

Sim nousi ja kiiruhti pihalle kohottamatta katsettaan maasta.

"Olette karkoittanut hänet pois jälleen, tiedättekö sen?" sanoi Rotha voiden jälleen puhua. Hänen silmänsä leimahtelivat, kun hän katsoi suoraan pappia silmiin.

"Siinä tapauksessa olen tehnyt hyvän työn, nuori nainen." Tarkasteltuaan Rothaa hyvin halveksivasti hän lisäsi: "Ja mitä sinulla on täällä tekemistä?"

"Hoidan rouva Raytä muitten tehtävieni lomassa."

"Todellako? Onko sinua pyydetty tulemaan tänne?"

"On tietysti."

"Kuka sitten?"

"Ralph, hänen poikansa."

"Kuinka vähän hän on siinä tapauksessa sinua kunnioittanutkaan, nuori nainen."

"Ilmaiskaa minulle tarkoituksenne selvemmin, herra", sanoi tyttö katsoen pappiin ylpeästi ja uhmaavasti.

"Tarkoitukseniko selvemmin, nuori nainen! Eikö sinulla ole minkäänlaista häveliäisyyden tunnetta. Onko tämä sen häpeän seurauksia, mikä on kohdannut roistoa, joka juuri poistui täältä?"

"Ei sanaakaan hänestä enää! Mutta jos teillä on jotakin sanottavaa minusta, niin sanokaa se, herra."

"Mitä! Isä on kuollut, äiti on tajuttomassa tilassa, kaksi poikaa ja sinä nuori nainen -- eikö seurakunnassa ollut ainoatakaan naitua naista, koska nuoren tytön on ollut pakko tulla tänne?"

Puna, josta Rothan posket hehkuivat, kohosi hänen otsaansa ja laskeutui niskaan. Tekosiveys, mikä itsessään on jo synti, oli tunkeutunut hänen viattomuutensa panssarin läpi. Sanomatta sanaakaan hän kääntyi poistuen keittiöstä.

"No, leski Ray", kuuli hän hänen kunnianarvoisuutensa sanovan muuttuneella äänellä sairaalle. Mutta hän ei välittänyt kuunnella sen enempää.

Hänen lumouksensa oli nyt haihtunut ja herättäminen oli todellakin tapahtunut julmasti. Ehkä hänellä ei sittenkään ollut mitään tekemistä, tässä talossa -- ehkä pappi sittenkin oli oikeassa. Mutta ei, asia ei sittenkään voinut olla niin. Hän ajatteli, kuinka murtunut ja riippuvainen ympäristöstään jokaisessa elämän pienimmässäkin seikassa rouva Ray oli, muistellen samalla Ralphille antamaansa lupausta. "Lupaa minulle", oli Ralph sanonut, "että jäät tänne vanhaan kotiini niin kauaksi aikaa kuin äitini elää." Ja hän oli luvannut; hänen antamansa sana oli kirjoitettu muistiin taivaassa.

Mutta ehkä Ralph ei silloin ollut aavistanutkaan, että hänen äitinsä voi elää samanlaisessa tilassa vuosikausia. Epäilemättä oli Ralph luullut äidin pian kuolevan. Hän ei ollut saattanut tarkoittaa, että Rothan on aina asuttava veljen talossa.

Hänen tarkoituksensa oli kuitenkin ollut sellainen. "Hän pyytää sinua piakkoin vaimokseen, Rotha", oli Ralph sanonut, "mutta hän ei voi tehdä sitä vielä."

Tämä palautti hänen mieleensä aamun varhaisemmat tapahtumat. Willy Ray oli jo pyytänyt häntä vaimokseen. Ja mitä hän oli tehnyt puolestaan? Eikö hän ollut näennäisesti vastannut kieltävästi?

Willy oli häntä paljon korkeammalla. Oli liiankin totta, että hän oli vain köyhä koditon tyttöraukka, vailla maallista omaisuutta ja kaikkea muuta, paitsi käsiään, joilla hän työskenteli. Willy oli nyt maanomistaja ja sitäpaitsi jossakin määrin oppinut mieskin. Niin, hän oli joka suhteessa Rothaa korkeammalla. Eikö ollut olemassa muita, jotka rakastivat häntä? Ralph oli kuitenkin näyttänyt haluavan häntä veljelleen emännäksi, ja minkä Ralph oli sanonut olevan parasta, täytyikin tietysti olla edullisinta.

Hän ei voinut taivuttaa itseään poistumaan Shoulthwaitestä -- sen hän ainakin ymmärsi huumautuneesta tilastaan huolimatta. Mutta hän ei voinut jäädä samaan asemaankaan kuin ennen -- sekin oli liiankin selvää. Jos Ralph olisi kotona, kuinka erilaista silloin kaikki olisikaan! Hän olisi yhdellä ainoalla sanalla johdattanut hänet pois tästä huolestuttavasta sekasorrosta.

Kun Willy Ray erosi Rothasta rakkaudentunnustuksensa jälkeen, tunsi hän, että hänen elämänsä aurinko oli ainiaaksi sammunut. Hän oli elänyt viikkoja ja kuukausia sellaisessa paratiisissa, joka ei ollut hänen omansa. Hän voi tuskin sanoa, miksi hän oli rakastanut tätä tyttöä. Rothahan oli -- kaikkihan sen tiesivät -- köyhän räätälin tytär, räätälin, joka oli koko seudun kurjin ja halveksittavin olento.

Nuori mies ei voinut olla sanomatta itselleen, että hän olisi voinut suunnitella naimisiinmenoa penikulmien laajuisen alan sisällä asuvan suurimman maanomistajan tyttären kanssa.

Mutta tyttö itse oli jalo ihminen, sitä ei kukaan voinut kieltää. Hän oli ehkä sivistymätön muutamissa suhteissa, koska hänellä ei ollut muita tietoja kuin mitä elämän kova koulu oli hänelle opettanut, mutta hänen sielunsa oli ylevä, syvä kuin tunturijärvi ja yhtä kirkas ja puhdas kuin se.

Ja hän oli kuvitellut tytön rakastavan häntä. Mikään onnettomuus ei ollut kyennyt täydellisesti varjostamaan sitä loistavaa toivoa, minkä tämä otaksuminen oli herättänyt. Mutta eikö Rotha sensijaan rakastanutkin Ralphia? Ehkä tyttö ei itsekään ymmärtänyt, että rakkaus hänen veljeensä oli saanut hänet valtoihinsa. Mutta rakastiko Ralph tyttöä? Asian laita ei voinut olla niin, sillä hän olisi kyllä arvannut totuuden tuona iltana, jolloin he keskustelivat asiasta. Ja kuitenkin voi sittenkin olla mahdollista, että Ralph kaikesta huolimatta rakasti Rothaa.

Seuraavana aamuna oli Rotha päättänyt, että hänen velvollisuutensa tänä ratkaisevana hetkenä viittasi vain yhteen keinoon, jota hänen oli käytettävä. Ralph oli sanonut, että hänelle olisi onneksi, jos hänestä tulisi Willyn vaimo, ja hän oli luvannut Raphille, ettei hän poistu talosta Ralphin äidin eläessä. Hän halusi tehdä Ralphin toivomusten mukaan.

Willy oli pyytänyt häneltä merkkiä ja hänen oli annettava Willylle sellainen, mikä merkitsi, että hän oli valmis vastaamaan myöntävästi, jos Willy tänään halusi samoin kuin eilen.

Tehtyään tämän päätöksen tunsi hän mielensä täydellisesti keventyneeksi. Millaisen merkin hän antaisikaan? Rotha käveli ikkunakomeroon ja seisoi siinä ajatellen käsi rukin rattaalla ja katse suunnattuna etelään. Niin, millaisen merkin hän keksisikään?

Ei ollut niinkään helppoa sellaisen merkin keksiminen, mikä heti näyttäysi Willylle hänen päätöksensä ja ilmaisisi hänelle, että vaikka hän oli epäröinytkin eilen, oli hänen päätöksensä horjumaton tänään. Hän seisoi kauan tehden monta suunnitelmaa, joista ei kuitenkaan ainoakaan vastannut hänen mielentilaansa.

"Miksi en voisi sanoa sitä hänelle muutamilla sanoilla?" Mutta joka kerta kun hänen mieleensä juolahti tämä, peloitti häntä tämä vaikea koe.

Ei, hänen oli keksittävä jokin merkki, mutta hän alkoi tulla toivottomaksi, löytäisikö hän milloinkaan sopivaa sellaista. Sitten hän siirsi katseensa ikkunasta näkyvästä maisemasta rouva Rayhin, joka istui tuolissaan hänen läheisyydessään. Kuinka epämääräinen ja hajamielinen olikaan noiden rakkaiden silmien ilme, kuinka mykiksi olivatkaan käyneet nuo huulet, jotka halusivat sanoa: "Jumala siunatkoon sinua!" kuinka liikkumattomina lepäävätkään nyt sormet, jotka kerran olivat niin kätevästi kehränneet vanhalla rukilla!

Vanha rukki -- niin, siinähän se oli ja Rothan oikea käsi lepäsi vielä sen rattaalla. Ah, rukki, niin siinähän oli varmasti hänen kaipaamansa merkki.

Hän istuutuisi kehräämään -- hän osasi kehrätäkin, vaikka hän ei ollutkaan tehnyt sitä pitkiin aikoihin -- niin, hän istuutuisi äidin tuolille, juuri sille, jolla äidinkin oli ollut tapana istua kehrätessään, ja ehkä Willy ymmärtäisi siitä, että Rotha haluaa asettua hänen äitinsä paikalle, jos hän vain haluaa.

No nopeasti nyt, sen täytyy tapahtua heti. Willy tuli tavallisesti kotiin tähän aikaan aamulla.?

Rotha katsoi kelloon. "Willy saapuu piakkoin", ajatteli hän; "niin, hän voi ehkä olla jo tulossakin."

Ja Willy olikin todella sillä hetkellä vain muutamien metrien päässä rakennuksesta. Hän oli käväissyt vuoristossa sinä aamuna. Hän oli ollut siellä samalla asialla useana aamuna peräkkäin, vaikka hän ei milloinkaan ollut tunnustanutkaan itselleen suoraan tämän asian laatua. Palatessaan kotiin tänään hän oli uudestaan punninnut mielessään asiaa, mikä oli lähinnä hänen sydäntään.

Jos Ralph todellakin rakastaa tyttöä -- mutta kuinka hän saisi tietää totuuden, ellei Rotha sitä tiennyt? Jos tyttö puolestaan rakastaa hänen veljeään, voi hän kyllä luopua tytöstä. Hän ei tuntenut minkäänlaista mustasukkaisuutta ajatellessaan sitä. Harhakuva, jota hän oli palvonut, näytti murskautuneen -- siinä kaikki.

Jos hän huomaa Rothan rakastavan Ralphia, on hänen pakko ikuisiksi ajoiksi luopua ainoasta onnen unelmastaan -- ja asia loppuu siihen.

Miettien tätä hän avasi keittiön oven juuri kun Rotha oli asettanut jalkansa polkimelle ja tarttunut pellavaan.

Tyttö istui siinä hänen äitinsä vieressä kehräten rukilla, johon ei hänen muistaakseen ollut milloinkaan koskenut muut kuin yksi käsi. Kuinka terveiltä ja kauniilta nuo nuoret kasvot näyttivätkään, kun ne nyt hehkuivat tietoisesta punasta!

Rotha oli koettanut kohottaa silmänsä Willyn tullessa huoneeseen. Hän oli aikonut kohdata hymyillen Willyn katseen, sillä hän halusi nähdä Willyn kasvojen ilmeen. Mutta hänen luomensa olivat raskaammat kuin lyijy ja pakottivat hänet suuntaamaan katseensa rukkiin ja edessään olevaan pellavaan.

Hän tunsi, että Willy astuttuaan pari askelta pysähtyi hänen eteensä. Hän tiesi kasvojensa punastuneen ja hänen silmänsäkin alkoivat himmetä.

"Rotha, kultaseni!" Hän ei kuullut enempää. Rukki oli nopeasti siirretty syrjään. Rotha oli noussut seisoalleen ja Willy oli kiertänyt käsivartensa hänen ympärilleen.

XX.

SALAISIA SUUNNITELMIA.

Kun pastori poistui Shoulthwaitestä sinä aamuna, tapasi hän Joe Garthin tien mutkassa. Seppä tulla tallusteli tietä pitkin vanne olallaan. Hän nosti lakkiaan, kun pastori saapui hänen kohdalleen. Hänen kunnianarvoisuutensa oli tavallisesti niin vaipunut ajatuksiinsa, ettei hän vastannut sellaisiin tervehdyksiin, mutta tällä kertaa hän kuitenkin pysähtyi.

"Olisiko kukaan kuolevainen voinut uskoa sitä", sanoi hän. "Tuo Simeon Stagg asuu ja oleskelee vanhan ystäväni ja kunnioitetun seurakuntalaiseni, Angus Rayn talossa."

Joe Garthin näytti olevan hyvin vaikea ymmärtää tämän huomautuksen merkitystä. Hän ei vastannut mitään.

"Mies on uskomattoman julkea", jatkoi pappi. "Ajatelkaa hänen häpeämättömyyttään. Kuvitteleeko hän, että Jumala ja ihmiset ovat unhottaneet sen, mitä tapahtui tuona yönä Martinmessun aikaan."

Seppä ymmärsi, että pappi odotti häneltä jonkinlaista vastausta. Katsoen maahan hän mumisi: "Niin, hän voittaa julkeudessa oman itsensä."

"Voittaa julkeudessa oman itsensä! Luulisinpä niin, todellakin. Mutta totisesti, tilinteon päivä on koittanut. Voi häntä, joka kantaa rikoksen kuormaa sydämessään ja luulee, ettei kukaan tiedä siitä mitään! Parempi olisi hänelle, jos myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän heitettäisiin meren syvyyteen."

Pastori läksi jatkamaan matkaansa. Garth seisoi hetkisen paikoillaan katsellen yhä maahan huomaamatta, että hän oli jäänyt yksikseen. Sitten hän jatkoi matkaansa toiselle suunnalle.

Saavuttuaan kotiin hän heitti vanteensa pajaan ja meni asuinrakennukseen. Hänen äitinsä oli siellä.

"Sim asuu nyt Shoulthwaitessä", sanoi hän. "On hyvin luultavaa, että hänen tyttärensäkin on siellä."

Äiti Garthin kasvot muuttuivat hyvin ivallisen näköisiksi.

"Niin onkin. Hän on juuri sellainen, että hän voisi mennä naimisiin lantatunkion kanssa rahojen vuoksi."

"Tarkoitatko, että hän koettaa kietoa pauloihinsa jompaakumpaa Rayn veljeksistä?"

Rouva Garth niiskautti nenäänsä antamatta sen selvempää vastausta.

"Hän ei ole niinkään tyhmä, tuo tyttö", huomautti seppä.

Tätä hän ei oikeastaan ollut aikonut sanoa. Vaiettuaan hetkisen hän lisäsi: "Mihin hänen paperinsa joutuivat arkusta?"

"Kenen?"

"Kyllä sinä sen tiedät."

Rouva Garth vilkaisi nopeasti poikaansa.

"Ne ovat luultavasti vielä Fornsidessä. Minun pitää tarkastaa ne vielä kerran."

Seppä vastasi kiihkeästi:

"Tee se, äiti, viipymättä."

He vaikenivat molemmat jälleen. Joe oli teroittavinaan viilaa, jonka hän oli ottanut käteensä lavitsalta.

"Et ole varmaankaan saanut selville, onko vanha Angus tehnyt testamenttia?" kysyi rouva Garth.

"En."

"Et tietystikään", sanoi rouva Garth nyrpistäen ivallisesti huuliaan. "Se, minkä haluan saada tehdyksi, pitää minun tehdä itse. Niin on aina ollut, ja niin tulee olemaankin."

"Toivoisin sen olevan totta, äiti", mumisi Joe melkein kuulumattomalla äänellä.

"Minkä sitten?"

"Ei minkään."

"Käväisen Shoulthwaitessä huomenna", hyrräsi rouva Garth. "Ellei vanhus ole tehnyt mitään testamenttia, on minulla heille ehkä jotakin sanottavaa, mikä tulee hämmästyttämään heitä kelpo lailla."

Nainen murahteli tyytyväisesti itsekseen ajatellessaan sitä. "Niin, niin", mumisi hän, "se tekee lopun heidän kuhertelustaan. Ja mikä on vielä ihanampaa, se tuo Ralphinkin päätä pahkaa kotiin."

"Äiti, äiti", huudahti seppä, "etkö voi milloinkaan karkoittaa tuota ilkeätä asiaa mielestäsi?"

XXI.

ROUVA GARTH SHOULTHWAITESSÄ.

Seuraava päivä ja vielä toinenkin kului Rothan mielestä kuin unessa. Hänen käytöksensä oli muuttunut vielä ystävällisemmäksi ja hänen äänensä vielä lempeämmäksi kuin ennen, ja hänen silmiensä ilme oli käynyt hyvin itsetietoiseksi. Seuraavan päivän iltapäivällä juoksi Liisa Branthwaite Mossiin tervehtimään häntä. Rotha oli maitokamarissa kirnuamassa ja kun Liisa aukaisi oven ja ilmestyi odottamatta hänen eteensä, joutui hän hetkiseksi niin hämilleen, että se tuntui tuskalliselta ja selittämättömältä. Pienen Liisankin posket punoittivat kovasta kävelystä ja hän oli kietonut yläruumiinsa kurkkua myöten suureen huiviin vihaisen tuulen vuoksi.

"No, Rotha, tyttöseni, mikä maailmassa sinua oikeastaan vaivaa?" sanoi Liisa pysähtyen keskelle lattiaa ja ottamatta esille käsiään, jotka hän oli vetänyt hihoihinsa pitääkseen ne lämpiminä, katsoi hän vakavasti Rothaa silmiin.

"En tiedä, Liisa; toisoivin, että voisit sanoa sen minulle", sanoi Rotha tointuen sen verran, että voi turvautua verukkeeseen, "Täällä olen kirnuta pärskyttänyt koko aamun eikä tästä vain näytä syntyvän voita."

"Ah sinua huolestuttaa jokin muukin, ei vain voi", sanoi Liisa pudistaen viisaan näköisenä päätään.

"Ehkä se onkin kirnun syy. En voi saada tästä mitään."

"Niin syytä sinä vain kirnua, tyttöseni. Olet aivan Bessie Mac-Nabin näköinen, kun ihmiset sanoivat Jamien Glenistä hakkailleen häntä tanssiaisissa Robin Forbesin tuvassa tässä eräänä iltana."

"Ssh, Liisa", sanoi Rotha kumartuen tarpeettoman syvään tarkastamaan työn edistymistä. Sitten hän lisäsi kirnun syvyyksistä: "No, miltä Bessie sitten näytti?"

"Näyttikö?" huudahti Liisa kohottaen leukaansa kuin hänen mielestään sanan itsensä olisi pitänyt olla tarpeeksi selittävä. "Näytti, sanoit sinä. Hän oli juuri", jatkoi Liisa suostuen vihdoinkin kuvailemaan kysymyksessä olevan nuoren tytön ulkomuotoa tytön maalaistanssiaisissa saaman suutelon jälkeen, "sinun näköisesi, Rotha."

Sitten heittäen paksun huivin yltään odottamatta minkäänlaista muodollista kehoitusta alkoi Liisa kotiutua hyvin käytännöllisellä tavalla.

"Kas niin, anna minun nyt kirnuta hetkinen", sanoi hän, "niin nähdään, onko kirnulla minkäänlaista syytä huoliisi... ja johtuuko siitä, että silmäsi ovat niin suuret ja tuijottavat kuin olisit sairastumaisillasi kuumeeseen ja että poskesi ovat niin punaiset kuin Becca Ruddin kalkkunan heltat."

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo kääri hihojaan valmistautuen kokeeseen, johon hän oli tarjoutunut; mutta tämä työ ei ollut, sellaista, että se olisi kyennyt tyrehdyttämään hänen sanatulvaansa.

"Mutta kuulehan nyt, tyttöseni", hän jatkoi lörpöttelyään, "oietko kuullut, mitä tuo vanha juoruakka, rouva Garth, on puhunut Becca Ruddille sinusta? Becca kertoi sen minulle itse, mutta minä sanoin Beccalle: 'Älä usko sellaista', sanoin minä, 'se on kaikki valhetta sillä tuo vanha kuiva akan kaahura valehtelee enemmän kuin kukaan muu ja se jo alkaa riittää, kuten tiedät. Ja sitäpaitsi', sanoin minä, 'se ei liikuta sinua eikä häntä, Becca, eikä minuakaan, vaikka se olisikin totta, mitä en minä ainakaan usko', sanoin minä."

"Mutta mistä tässä nyt on oikeastaan kysymys, Liisa? Et ole vielä kertonut minulle, mitä rouva Garth on sanonut minusta."

Rotha oli keskeyttänyt kirnuamisensa ja seisoi toimetonna punan kohotessa yhä korkeammalle hänen kasvoihinsa. Onneksi ei Liisa ehtinyt tarkastelemaan ystävänsä hämmingin pienempiä ilmauksia, sillä hän oli ottanut männän Rothalta ja valmistautui nyt aloittamaan työn.