Part 13

Seuraavana aamuna auringon noustessa käveli kaksi miestä Wythburnin läpi Raise-nimistä kukkulaa kohti etelään päin vievää pitkää tietä pitkin. Nuorempi mies oli jo saavuttanut miehuusiän täydellisen kypsyyden. Hän oli voimakas ja kookas jäntevine jalkoineen, jotka polkivat lujasti maahan, tyynine ja hillityine voimineen, pystyine paineen, soinnukkaine, pehmeine, mutta kuitenkin täyteläisine bassoäänineen ja kasvoineen, joiden suurin kauneus ilmeni niiden miehekkäässä voimassa ja päättäväisyydessä, mutta jotka olivat ehkä muuttuneet hellemmiksi saatuaan kylpeä surun vedessä; sellainen oli nyt Ralph Ray. Paitsi tavallista takkiaan oli hänen yllään samanlainen pitkä napeilla ja vyöllä varustettu nuttu, jollaisia hänen kotiseutunsa laaksolaiset käyttävät. Päänmukaisen pukinnahkalakin alta näkyivät hänen mustan paksun tukkansa lyhyet kiharat. Raskas laukku oli hänen hartioillaan ja kädessään oli hänellä pitkä vuoristosauva.

Voikohan koko avaran maailman erilaisten kasvojen ja vartaloiden joukossa olla miestä, jonka kasvot ja vartalo olisivat eronneet niin paljon Ralphin ulkomuodosta kuin sen miehen, joka käveli, ei, vaan hyppeli hänen rinnallaan lyhyin epätasaisin askelin? Hän oli pieni ja hento pitkine, ohuine, harmaine tukkineen ja takkuisine partoineen, pelokkaine silmineen, jotka olivat kuin ahdistetun kauriin, levottomine, vilkuilevine ja terävine ryppyisine kasvoineen, joiden piirteet muuttuivat jokaisella askeleella ja sanalla, hermostuneesti koukistelevine sormineen, kimeine äänineen ja nopeine puheineen. Mies oli Simeon Stagg, henkipatto ja hylkiö.

Heidän piti piakkoin erota toisistaan. Koira, joka juoksi heidän kintereillään, ei ollut enemmän kiintynyt isäntäänsä kuin Sim Ralphiin. Hän oli nyt menettämäisillään sen ainoan ystävän, jolla oli tahtoa ja voimaa suojella häntä sitä julmaa todellisuutta vastaan, mikä, muodosti hänen koko maailmansa.

He kävelivät ratsutietä kukkulan juuritse puhumatta pitkään aikaan mitään. Kumpikin oli vaipunut ajatuksiinsa, ja toinen oli liian heikko, toinen liian voimakas pukemaan niitä sanoiksi. Mutta heidän saavuttuaan Raiselle sanoi Ralph:

"Meidän pitää nyt erota, vanha ystäväni." Hän koetti puhua iloisesti. "Teidän pitää joka päivä kiivetä vuorille katselemaan. Turhaahan se on, pelkään, mutta teidän pitää silti mennä sinne, kuten minäkin olisin mennyt, jos olisin saanut jäädä kotiseudulleni."

Sim nyökäytti myöntävästi päätään.

"Ja nyt teidän on palattava Mossiin, kuten olen teille jo sanonutkin. Rotha on yhtä paljon apunne tarpeessa kuin Willykin. Olette siellä minun sijassani, kunnes palaan; ymmärrättekö?"

Sim pudisti päätään.

"Olisin siellä vain vaivana ja vastuksena tytölle, kuten ennenkin, vain vaivana ja vastuksena heille kaikille."

"Ei, ei missään tapauksessa, vaan avuksi, jos vain tahdotte yrittää. Olkaa mies, Sim, ja katsokaa ihmisiä silmiin, niin elämänne muuttuu nyt paljon mukavammaksi. Palatkaa asumaan heidän luokseen vanhaan kotiini, sillä he ovat siellä kaikki apunne tarpeessa."

"Koska et anna minun tulla mukaasi, Ralph, niin sano minulle, milloin tulet takaisin. Pelkään, en tiedä, miksi, mutta jokin sanoo minulle, ettet palaakaan. Sano minulle, Ralph, että palaat."

"Näistä levottomista ajoista päästään kyllä pian", sanoi Ralph. "Pelkään suuren tilipäivän piakkoin koittavan. Silloin tapaamme toisemme jälleen älkää sitä epäilkökään. Ja nyt, hyvästi, hyvästi vielä kerran, vanha ystäväni, ja olkoon Jumala kanssanne."

Ralph kääntyi ja käveli muutamia askelia etelää kohti. Koira seurasi häntä.

"Palaa takaisin, Laddie."

Mutta Laddie seisoi paikoillaan melkein samanlainen ilme silmissään kuin äsken sillä miehelläkin, josta Ralph juuri oli eronnut. Uskollinen eläin oli aina ollut Ralphin mukana koko elämänsä ajan, se oli ollut uskollisempi toveri isännälleen kuin hänen oma varjonsa eikä sitä milloinkaan ennen oltu komennettu pois matkasta.

"Palaa takaisin, Laddie", toisti Ralph ja hänen syvä äänensä värähteli hieman. Koira painoi päänsä alas ja hiipi Simin turviin.

Senjälkeen jatkoi Ralph matkaansa.

Aurinko oli jo noussut Lauvellenin takaa ja kirkkaan aamun valkoiset siivet valaisivat laaksossa sijaitsevaa kylää. Sim seisoi kauan aikaa Raisen huipulla ja tuijotti kyynelten sumentamin silmin etelää kohti, minne hänen ystävänsä pienenevä vartalo oli haihtumaisillaan hänen näkyvistään.

Se katosi vihdoin kokonaan; ympäröivät kukkulat olivat piilottaneet sen. Silloin ystävätön hylkiö läksi palailemaan hitaasti takaisin.

XVII.

GARTHIT: ÄITI JA POIKA.

Monesta piipusta tuprahteli jo hitaasti sinisiä savukiehkuroita, kun Sim käänsi selkänsä Raiselle ja palasi Wythburniin.

Pajan viereisessä tuvassa -- ne olivat molemmat lähekkäin sillan päässä -- oli juuri sytytetty tuli takkaan. Suuren kattilan alla, joka riippui piilotetusta rautakoukusta, räiskyivät ja savusivat oksat levittäen ympärilleen lahonneen puun hajua.

Riisuutuneena vyötäreitään myöten pesi seppä itseään tuolille asetetun vedellä täytetyn maljakon ääressä. Hänen äitinsä istui matalalla jakkaralla teräspihdit kädessään lisäillen oksia tuleen takan viereisestä läjästä. Hän oli suuri voimakas vanha nainen suurine luisevine käsineen ja kovine karkeapiirteisine kasvoineen, joissa oli siellä täällä rumentavia luomia. Hän oli huolettomasti pukeutunut melko likaiseen pukuun. Tahrainen pellavahilkka peitti hänen takkuista, harmaata, kampaamatonta tukkaansa.

"Häntä ahdistetaan sekä edestä että takaa", sanoi hän hiljaisella äänellä. "Hänelle käy vielä hullusti."

Äiti Garth murahti tyytyväisesti heittäessään vielä yhden risukimpun tuleen.

Joe vastasi hänen puheeseensa käheästi nauraen ja rupesi kuivaamaan kasvojaan pyyheliinaan mumisten jotakin partaansa.

"Ei, ei, äiti, Ralph ei olekaan minkään eilisen teeren poikia, ei ollenkaan. Hänen vangitsemisensa ei ole mitään lastenleikkiä, ja he tietävät sen."

Tämä korostaminen lausuttiin hiljaisemmalla äänellä ja nyökäyttämällä päätä erästä ovea kohti, josta päästiin johonkin toiseen huoneeseen.

"Lasten- tahi kissanleikkiä, se on yhdentekevää, hän on kaikissa tapauksissa pahassa kiipelissä, Joe, usko vain minua", sanoi äiti Garth ja hänen kylmät silmänsä leimahtivat, kun hän jälleen murahti tyytyväisesti.

"Sitähän sinä aina laulat", sanoi Joe äreästi, "mutta siitä ei ole ennenkään tullut mitään eikä tule vastakaan."

"No, no, maailmassa ei ole mitään niin kummallista kuin muutamat ihmiset", mumisi äiti Garth.

Joe näytti ymmärtävän äitinsä vihjauksen.

"Olen suunnattomasti kyllästynyt sekä sinuun että heihin", sanoi hän. "Olen hirveän iloinen, että he lähtevät matkoihinsa nyt aamulla, en kiellä sitä ollenkaan."

Tätä sepän totuudenrakkautta ei voitu sanoa ystävällisyydeksikään, sillä hän näytti niin synkältä kuin hän punakkoine kasvoineen vain voi.

Äiti Garth katsahti häneen. "Kuulehan nyt, poikaseni, mikä sinua oikeastaan vaivaa? Olet vihainen kuin mehiläinen tänään", sanoi hän äänellä, minkä tarkoitus oli houkutella poika paremmalle tuulelle.

"Niin olenkin", murahti seppä.

"Mutta miksi?" kysyi äiti kehräten nyt toisella tapaa.

"Miksikö? Senvuoksi, etten saa enää nukkua öisin nykyään enkä voi työskennellä päivisin; sentähden vain."

"Hush!" sanoi äiti Garth katsahtaen nopeasti tuohon ennenmainittuun oveen. Sitten kääntäen jälleen tyynesti huomionsa oksiin hän lisäsi muuttuneella äänellä: "Siitä ei sinun tarvitse välittää, poikaseni."

"Tarvitaan paksumpi nahka kuin minun, äiti, kestämään tätä vielä jonkun aikaa", sanoi Joe käheästi koettaen kuitenkin puhua hiljaa.

"Sinulla onkin niin ohut nahka kuin kissalla", kuiskasi äiti Garth katkerasti.

"Olen sanonut sinulle jo ennen, etten voi kestää kauempaa", sanoi Joe. "En mitenkään."

"Tuki ainakin suusi!" tiuskaisi äiti Garth kattilan takaa.

He vaikenivat molemmat muutamiksi minuuteiksi.

Seppä puki vaatteet ylleen. Hänen äitinsä kuunteli kiehuvan veden sihinää ja porinaa.

"Kuinka kauaksi lupasit viedä heidät?"

"Gaskarthiin. Pieni loukkautunut raukka aikoo matkustaa sieltä heti postivaunuissa Carlisleen."

"Milloin sinun käskettiin olla valmiina hevosinesi ja rattainesi?"

"Kello yhdeksän aamupäivällä."

"Siis on jo aika herättää heidät."

Äiti Garth nousi tuoliltaan ja laahusti ovelle, johon he keskustellessaan olivat viitanneet lukemattomilla nyökkäyksillä ja synkillä silmäyksillä, koputtaen kovasti siihen pari kolme kertaa.

Sen toiselta puolen vastasi muudan ääni unisesti: "Hyvä on, olemme jo hereillä, hyvä emäntä."

Äiti Garth kumartui lähemmäksi oven rakoa.

"Parasta on, että nousette vuoteestanne oikea jalka edellä, hyvät herrat", sanoi hän hyvin ystävällisesti. "Aamiaisenne on jo melkein valmis."

"Oikea jalka, David, kuulitko? Ha, ha, haa!" kuultiin toisen miehen sanovan hiljaa kamarissa.

Äiti Garth kääntyi ovelta muistamatta enää päähänpistoaan. Hän kuiskasi Joelle äänellä ja tavalla, mitkä olivat kokonaan muuttuneet:

"Olet oikea lörpöttelevä tyhmeliini." Seppä oli vaipunut ajatuksiinsa eikä hänen vastauksensa sopinut ollenkaan äidin sanoihin.

"Tyhmeliini tahi ei, mutta en suostu siihen sittenkään", sanoi hän korostavasti.

"Mihin sitten?" kysyi hänen äitinsä uteliaasti.

"Siihen, mistä äsken kerroin."

"Tyhmyyksiä, mitä se sinuun kuuluu?"

"Se kuuluu minuun paljonkin, kuuluu varmasti."

"Joutavia! Olet muudan noista viisaista aaseista."

"Jos nuo poliisit", hän nyökäytti päätään heidän oveaan kohti, "jos he tulevat takaisin, kuten he sanovat, vangitsemaan Ralphia, en halua sekautua siihen enää."

"No, miksi sitten autoit heitä tällä kertaa?" kysyi äiti Garth kohottaen paksuja kulmakarvojaan.

"Koska en tiennyt, mitä heillä oli mielessä. Jos olisin aavistanut heidän tulleen tänne hänen vuokseen, niin --"

"Tuki suusi! Voisit kiusata papinkin kiroilemaan", sanoi äiti Garth hampaittensa välistä.

"Kuulin, mitä he puhuivat vangitsemismääräyksestä, äiti", sanoi Joe. "Se on sama vangitsemismääräys, josta; Matthew aina puhua lörpöttelee, ja nyt se on poissa ja minusta tuntui kuin he aikoisivat syyttää Raytä, Ralphia --"

"Etkö voi pitää kitaasi kiinni?" sanoi äiti Garth käheästi kuiskaten. Sitten hän lisäsi tyynemmin: "Ja vaikka he tekisivät sen, poika, vaikka he sen tekisivätkin, niin mitä se sinuun kuuluu? Kuulithan itsekin, että se oli joku noista Rayistä, joku heistä, kuka, se on yhdentekevää, sillä he ovat kaikki samanlaisia, isä ja pojat."

Samalla alkoi kamarista kuulua heikkoa liikettä ja akka nosti sormen huulilleen.

"Ja kuka voi sanoa, ettei se ollut joku heistä, joka --", lisäsi äiti Garth lyhyen vaitiolon jälkeen.

"Ei, äiti", sanoi Joe ja hänen karkea äänensä kuulosti käheältä. "Ei, äiti, mutta on olemassa sellaisiakin, jotka tietävät sen."

Vanhus naurahti lyhyesti kuin pakosta.

"Sinä voisit saada siankin nauramaan", sanoi hän.

Sitten meni hän lähemmäksi poikaansa, joka harva kampa kädessään seisoi tummuneen ja naarmuisen kuvastimen edessä, ja kuiskasi:

"Hän ei saa mitään lepoa, ennenkuin jotakin on tehty, ei mitään, usko vain minun sanoihini. Mutta sitten kuin jokin roisto hirtetään hänen vuokseen, joutuu asia pian unhotuksiin. Silloin muiden kieletkin vaikenevat kokonaan. Mitä se sinuun kuuluu, mies, kenen he hirttävät. Jokainen on lähinnä omaa itseään, Joe."

Äiti Garth korosti mielipidettään taputtamalla poikaansa hiljaa rintaan.

"Olet sanonut minulle tuon saman jo aikoja sitten", sanoi seppä, "kun panit minut liikkeelle saadaksesi räätälin hirteen. En ole voinut katsella häntä enää sen jälkeen, en mitenkään."

Äiti Garth tarttui poikaansa raa'asti olkapäihin.

"Parasta on, että menet pihalle valjastamaan hevosta. Jos seisot täällä lörpöttelemässä, ette pääse lähtemään pariin päivään."

Tieltä kuului askelia.

"Kuka siellä nyt kulkee?" kysyi äiti Garth.

Joe meni ikkunaan.

"Pieni Sim", sanoi hän painaen päänsä kumaraan.

XVIII.

RAKKAUDEN HERÄÄMINEN.

Vaikka rouva Ray menettikin parhaimmat sielunvoimansa, ei hän kuitenkaan kokonaan sortunut sen halvauskohtauksen uhriksi, minkä kaksinkertainen onnettomuus aiheutti. Aamulla Ralphin poistumisen jälkeen Wythburnistä näytti hän heräävän siitä horrostilasta, missä hän oli levännyt pari edellistä päivää. Hän aukaisi silmänsä ja katsoi kasvoihin, jotka olivat kumartuneet hänen puoleensa.

Silmien ilmeessä oli vielä merkkejä ymmärryksestä, joka oli säästynyt hänen ruumiillisten voimiensa haaksirikolta. Puhekyky oli mennyttä, mutta hänen silmänsä olivat täynnä elämää. Kun hänelle puhuttiin, näytti hän kuulevan sanat. Joskus hän tuntui ponnistavan voimiaan vastatakseen, mutta nämä hetkelliset yritykset hiljenivät epäselviksi kurkkuääniksi, jolloin hänen silmiensä huomattiin täyttyvän kyynelillä.

"Hän haluaa sanoa: 'Jumala siunatkoon teitä'", sanoi Rotha huomatessaan nämä voimattomat ponnistukset, ja sellaisissa tilaisuuksissa oli tytön tapana kumartua ja koskettaa huulillaan sairaan otsaa.

Vähitellen keksivät nämä molemmat jonkinlaisen merkkikielen keskenään, vaikka toiselta oli riistetty melkein kaikki mahdolliset keinot ilmaista ajatuksiaan. Sadat pienet mykät merkit, katseet, kohotetut kulmakarvat, käsien kosketus, hymy, suutelot -- kaikilla niillä oli oma merkityksensä ja jollakin tavoin ne näyttivät puhuvan hiljaisella, kärsivällä kielellä, mikä oli yhtä selvää kuin sanat. Vihdoin saatiin selville, että rouva Ray voi ehkä elää useita vuosia tällä tapaa.

Viikon tahi vain muutamien päivien kuluttua siirrettiin hänen vuoteensa keittiön viereiseen kamariin ja kerran eräänä päivänä nostettiin hänet suureen nojatuoliin, joka sitten lykättiin tavalliselle paikalleen takan viereen.

"Hänellä on siinä hauskempaa", sanoi Rotha ehdottaessaan muutosta. "Hän haluaa mielellään kuunnella puhettamme, vaikka hän ei voikaan vastata meille, mummoraukka."

Vähitellen päästiin siihen, että sairas vietti joka aamu pari tuntia tavallisella paikallaan takan ääressä samassa tuolissa, jossa hän oli istunut päivät pitkät entisinä aikoina, ennenkuin nämä kauheat onnettomuudet olivat tulleet kuin hävittävät ruttotuulet ja vieneet hänen voimansa.

"Arvailen, muistaako hän, mitä tapahtui", sanoi Willy. "Luuletko hänen kaipaavan heitä, isää ja Ralphia?"

"Kyllä varmasti", vastasi Rotha. "Mutta hänen korvansa ovat paremmassa kunnossa kuin hänen silmänsä. Oletko huomannut, kuinka hän hengittää kiivaasti kuultuaan äänesi ja kuinka kirkkaat hänen silmänsä ovat ja kuinka hän koettaa sanoa: 'Jumala siunatkoon sinua!' kun tulet hänen luokseen?"

"Olen muistaakseni huomannut sen", sanoi Willy, "ja olen nähnyt senkin, että hänen katseensa muuttuu tyhjäksi tuijottamiseksi tahi ihmetteleväksi, kuin hän haluaisi kysyä minulta jotakin kohdistaessaan sen minuun."

"Ja Laddie tuossa, kun se haukkuu kujalla, oletko katsellut äitiäsi silloin? Hänen rintansa kohoilee, toisen käden sormet liikkuvat ja hänen huulensa vapisevat kuin sanoakseen: 'Rotha, tyttöseni, laita illallinen pian valmiiksi, sillä hän on täällä, tyttöseni, hän on tullut kotiin.'"

"Olet luullakseni oikeassa, Rotha, otaksuessasi, että hän kaipaa Ralphia", sanoi Willy.

"Hän on vain hieman hiljaisempi kuin ennen, ei muuta", sanoi Matthew Branthwaite eräänä aamuna pistäytyessään Shoulthwaiteen. "Emäntä ei ole milloinkaan ollut mikään puhelias ihminen, tuollainen kuin muutamat, mutta uskokaa minua, hän pitää kuitenkin puhelemisesta."

Ja Matthew toimi täydellisesti sen mukaan, millaiseksi hän oli vanhan naapurinsa taudin määritellyt. Hän poikkesi emännän luo usein, viipyi kauan, kertoi hänen huvikseen kaikki kylän juorut, toisteli viisaita sananparsiaan ja käyttäytyi, ollessaan sairaan luona, yleensä aivan entiseen tapaansa. Vastaukseksi niihin kysymyksiin, joita hänelle tehtiin Punaisessa Leijonassa, toisti hän aina vaatimattoman selityksensä rouva Rayn tilasta sanomalla:

"Hän on vain hieman hiljaisempi kuin ennen, ei muuta; hän ei ole milloinkaan ollutkaan mikään puhelias ihminen, kuten tiedätte."

Rotha Stagg jäi Shoulthwaiteen Ralphille antamansa lupauksen mukaan. Ja taloudelle oli onneksi, että hän teki niin, sillä vaikka hän olikin nuori, näytti hän yksin omaavan sen verran itsehillintää, tarpeellista tarmoa ja huolellisuutta, että hän voi pitää talon ja maanviljelyksen auttavassa kunnossa. Vasta monen päivän kuluttua niiden hirveiden onnettomuuksien jälkeen, mitkä olivat kohdanneet hänen omaisiaan, sai Willy sen verran takaisin tarmoaan, että voi ryhtyä tavallisiin töihinsä. Hän oli viettänyt nämä muutamat päivät samassa huoneessa, jossa hänen halvaantunut äitinsä lepäsi, ollen melkein yhtä tietämätön kuin hänkin ympärillään sattuvista tapahtumista; hänen luonteensa oli todellakin saanut kolahduksen, vaikka hieman lievemmän.

Sillä välin otti Rotha huolekseen kodin hoidon. Kukaan ei milloinkaan vastustanut hänen valtaansa. Räätälin tytär oli astunut paikoilleen Mossin taloudenhoitajattareksi ja hallitsi nyt taloa sellaisella tahdonvoimalla, mitä heikommat luonteet tavallisesti tottelevat kysymättä ja melkein tietämättä alistumistaan. Hän yksin tiesi täydellisesti, mitä oli tehtävä.

Ja mitä räätäliin itseensä tulee, oli hänkin -- ainakin osaksi -- alistunut tyttärensä passiiviseen ohjaukseen. Päivän tahi parin kuluttua Ralphin poistumisesta oli Rotha lähtenyt hakemaan isäänsä ja tuonut hänet mukanaan tullessaan. Hän oli antanut isälleen jotakin tehtävää ja koettanut saada hänet innostumaan siihen. Mutta Sim ei näyttänyt voivan vapautua tunteesta, että hänen asemansa oli jollakin tavoin riippuvainen Rothasta, ja joskus hän oli aivan sen näköinen kuin jokin vuoriston villi eläin, joka kyllä on joutunut vangiksi, mutta joka vain odottaa sopivaa tilaisuutta päästäkseen pakoon.

Sim nousi päivän alkaessa sarastaa ja kiipesi ensiksi vuorille, vaikka ilma olisi ollut millainen tahansa. Tunnin tahi parin kuluttua hän palasi jälleen takaisin.

Rotha ymmärsi hänen tarkoituksensa, mutta he eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään selitykseksi. Joka päivä katsoi hän tutkivasti isäänsä kasvoihin huomaamatta kuitenkaan milloinkaan mitään sellaista, mikä olisi lisännyt hänen toivoaan. Tamma oli ja pysyi poissa eikä sitä milloinkaan löydettäisi.

Joskus joutui Sim kummallisen toivottomuuden valtaan. Sellaisissa tilaisuuksissa poistui hän sanomatta sanaakaan kenellekään eikä häntä sitten nähty moneen päivään. Rotha tiesi hänen menneen entiseen asuntoonsa vuorille, sillä ei mikään voinut taivuttaa häntä palaamaan Fornsideen. Kukaan ei mennyt hakemaan häntä. Päivän tahi parin kuluttua hän palasi takaisin ja ryhtyi työhönsä kuin hän ei milloinkaan olisi ollutkaan poissa. Kävellen tyynesti pihalle saattoi hän tarttua luutaan ja ryhtyä lakaisemaan tahi mennä talliin ja ruveta korjaamaan jotakin vanhojen valjaiden rikkoutumaa.

Voidaan tuskin sanoa, että Willy Ray karttoi Simiä; hän ei yksinkertaisesti ollut Simiä näkevinään. Mutta näiden kahden välillä oli voimakkaampi side kuin Willy aavistikaan. Vaikka hän itse oli selittänyt uskovansa Simin viattomaksi, ei hän kuitenkaan voinut karkoittaa jonkinlaista vastenmielisyyden tunnetta ollessaan Simin läheisyydessä. Hän koetti kyllä tukahduttaa sen Rothan vuoksi, mutta oli olemassa vain yksi keino hänen epäluulojensa näkyväisten ilmausten karttamiseksi, nimittäin se, että hän käyttäytyy kuin hän olisi ollut kokonaan tietämätön Simin oleskelemisesta talossa. "Tyttöä ei voida moittia", toisti hän itselleen toistamistaan. "Rotha on ainakin viaton, kuka sitten lieneekään syyllinen."

Hän ajatteli tätä asiaa tällä tavoin usein ja koetti kiihkeästi selittää itselleen, ettei Rothaa ainakaan voida syyttää mistään, että paljaat nämä yrityksetkin pakottavat hänet salaisesti epäilemään Simiä.

Mitä taasen Simin käyttäytymiseen Willyä kohtaan tuli, oli se aivan samanlaista kuin minkä hän oli omaksunut koko sitä pientä maailmaa kohtaan, missä hän eli; hän asettui rikollisen asemaan, miehen, jota ihmisten pitää karttaa ja jonka saastaista kosketusta jokaisen henkilön syystä kyllä täytyy varoa. Simin mieleen ei milloinkaan juolahtanutkaan, että hänen sydämeensä oli haudattu salaisuus, mikä olisi voinut muuttaa ne suhteet, joissa hän oli Angus Rayn nuorempaan ja itserakkaampaan poikaan.

Ehkä, jos hänelle vain kerrankaan olisi selvinnyt, että toinenkin saa kärsiä niistä samoista epäluuloista, jotka liittyivät hänen nimeensä -- jos hän olisi ymmärtänyt, että Rothakin saa kärsiä kohtalokkaan häpeän polttomerkistä vain senvuoksi, että hän on isänsä tytär -- ehkä, jos hän olisi kerrankaan tuntenut tämän mahdolliseksi samanaikaisuudeksi, hän olisi karkoittanut synkän raskasmielisyytensä, mikä näytti oikeuttavan sen vastenmielisyyden, millä hänen parissaan elävät ihmiset häneen suhtautuivat, ja kohottanut päänsä ellei itsensä, niin ainakin Rothan vuoksi.

Mutta Simillä ei ollut miehekästä voimaa. Sairaloinen surumielisyys oli jo kauan aikaa hallinnut hänen sydäntään eikä hänen mieleensä ollut milloinkaan juolahtanutkaan, että hänen rikoksensa tahi sen rikoksen, josta häntä epäiltiin, varjo voisi jollakin tavoin herättää epäluuloja Rothaakin kohtaan.

Ja Rotha oli todella kaikkien häpeällisten epäluulojen yläpuolella. Vaikka hän olikin sivistymättömässä seudussa asuva sivistymättömän ajan sivistymätön tytär, vailla kaikkea kasvatuksen suomaa hienoutta, niin kuinka puhdas ja suloinen hän silti oli, kuinka voimakas ja kuitenkin niin hellä, kuinka tietämätön uhrautuvaisuudessaan toisten hyväksi, kuinka harras uskollisuudessaan ja kuinka varma luottamuksessaan!

Mutta kuinka syvä ja rikas Rothan uskollinen sielu olikaan, ei se kuitenkaan ollut täydellinen. Hän itsekin oli huomannut, että suuria muutoksia oli nyt juuri tulossa. Hän ymmärsi niitä vähän, tuskin ollenkaan, mutta hänestä tuntui kuin jokin uusi tunne jollakin tavoin olisi saanut hänet valtoihinsa. Ja uusi valo oli todellakin ruvennut valaisemaan hänen pientä maailmaansa. Oliko se vielä liian kirkas, että hän olisi voinut käsittää, mitä se oli? Se valaisi kaiken hänen ympärillään muuttaen koko maailman toisen väriseksi kuin ennen. Onnettomuus oli seurannut onnettomuutta näiden viime päivien kuluessa, mutta niistäkin huolimatta -- hän ei ymmärtänyt, mistä se johtui -- suru ei yksinomaan hallinnut hänen sydämessään.

Kun hän makasi valveillaan öisin, askartelivat hänen ajatuksensa muussakin kuin viime tapahtumissa; hänen unensa eivät olleet vain painajaisia, ja aamuisin, kun surulliset ajatukset äkkiä valtasivat hänen mielensä hänen herätessään, seurasi niitä heti voimakas lohduttava tunne. Mitä tässä tulisikaan tapahtumaan?

Rakkaus oli nyt heräämäisillään hänen sydämessään, vaikka se olikin vielä niin heikkoa ja epämääräistä, että se tuskin tiesi esinettään.

Willy Ray huomasi tytössä tapahtuneen muutoksen ja luuli ymmärtävänsä sen. Hän suhtautui siihen kuin viimeiseen toivon ja onnen säteeseen heille molemmille vallitsevan pimeyden keskellä. Rotha karttoi hänen tutkivia katseitaan. Ollessaan taloustoimissa karkoitti hän tämän vasta keksimänsä uuden tunteen aiheuttaman lumouksen.

Aamuisin miesten tullessa aamiaiselle ja iltaisin heidän saapuessaan illalliselle oli hän niin syventynyt töihinsä kuin hän ei olisi ajatellutkaan eikä tuntenutkaan muuta kuin mitä siihen kuului Mutta kun päivän rauhallisemmat hetket soivat hänelle aikaa ajatella muutakin, voi hän seisoa kauan aikaa paikoillaan ja katsoa sairasraukkaa, jonka kasvatiksi ja hoitajaksi hän oli tullut samalla kertaa, tahi kävellä, tietämättään miksi, ikkunakomeroon ja laskea kätensä vanhalle rukille, jota nyt ei kukaan pyörittänyt eikä käyttänyt, ja katsoa etelään silmin, jotka eivät nähneet mitään näköalasta.

Eräänä aamuna noin pari viikkoa Ralphin poistumisesta Wythburnistä seisoi hän sellaisessa asennossa, kun Willy tuli keittiöön ja istuutui ennenkuin Rotha sitä huomasikaan lavitsalle samaan ikkunakomeroon, jossa Rothakin seisoi.

Tarttuen käteen, joka riippui toimetonna Rothan sivulla, kertoi hän Rothalle lyhyesti rakkaudestaan. Hän sanoi rakastaneensa Rothaa kauan hiljaisuudessa, rakastaneensa häntä ennenkuin Rotha oli muuttunut siunaukseksi hänelle ja hänen kodilleen, ja tänään hän sanoi rakastavansa Rothaa enemmän kuin milloinkaan ennen.

Tarina oli vaatimaton, mutta se lausuttiin korostavasti kuin sen jokainen sana olisi ollut totta.