Erään rikoksen varjo

Part 12

Chapter 122,995 wordsPublic domain

"Niin, hän on isänsä oikea poika", myönsi Reuben. "Mutta Joe Garth on oikea lurjus, uskallan vaikka vannoa sen."

"Hänen luonteensa on läpeensä ilkeä ja senvuoksi hän onkin oikea raukka", sanoi Matthew. Ralph Rayn vaara ja pelastus olivat hänen mielestään niin mitättömiä seikkoja, etteivät ne voineet rikkoa lumousta, minkä hänen isänsä ruumista kohdannut onnettomuus oli aiheuttanut.

Robbie Andersonkin tuli ravintolaan myöhään illalla. "Tämä oli surullinen kotiintulo", sanoi hän tullessaan huoneeseen.

Oli helppo huomata, kuinka järkytetty hän oli. Hänen silmänsä leimahtelivat, hän käveli ja istui, astui pari askelta ja pysähtyi, siveli alituisesti sormillaan kiharaa lyhyttä partaansa, löi polviinsa ja tilasi olutta tilaamasta päästyäänkin. Puhuessaan vuorilla sattuneesta onnettomuudesta hän nauroi hurjasti ollen luonnottoman iloinen.

"Kaikki johtui vain minun ajattelemattomuudestani", mumisi hän, kun pieni Reuben Thwaite muutamien vaatimuksesta oli jälleen toistanut usein kuullun selostuksen tapahtumasta, kuinka tamma oli lähtenyt pakoon ja kuinka Ralph oli hypännyt nuoren hevosen selkään ajaakseen sitä takaa.

"Kaikkiko sinun syytäsi, Robbie? Mitä sillä tarkoitat?"

"Jos olisin sitonut nuoren hevosen tammaan solan suussa, ei tamma olisi voinut lähteä pakoon."

"Annettiinko sinulle sellaiset määräykset, Robbie?"

"Annettiin, hitto minut vieköön. Opettajakin oli siellä ja kuuli ne."

"Ralph käski hänen tehdä niin, kuulin sen selvästi", sanoi Monsey paikoiltaan uuninloukosta, jossa hän istui nolona, mutta kokonaan muistamatta sitä, kuinka ratkaisevasti hänen oma lörpöttelynhalunsa oli vaikuttanut hänen tietämättään päivän surullisiin tapahtumiin.

"Mutta älkää olko millännekään enää. Tuokaa enemmän olutta, emäntä. No, nopeasti nyt, tyttöseni."

Robbie oli jälleen noussut seisoalleen ja käveli kiihkoissaan edestakaisin lattialla.

"Mikähän Robbieta vaivaa?" kuiskasi Reuben Matthewille. "Mitä hän miettineekään? Ikävyyksiä, luullakseni."

"Älä välitä hänestä. Robbie aloittaa jälleen, pelkään minä. Hän on taasen juomatuulella. Tämä hirveä asia panee ehkä pojan järjen sekaisin, sillä hänen piti vastata kaikesta."

"No, tyttöseni, eikö sitä olutta tuodakaan?"

"Olet jo saanut tarpeeksesi, Robbie", sanoi emäntä.

"Mene kotiisi. Olut nousee jo tukkaasi. Tule saamaan huomenna lisää."

"Ei, kun tänään, tyttöseni. Minulle on annettava vielä tänään, on varmasti."

"Robbie aloittaa varmasti jälleen", kuiskasi Reuben. "On surullista katsella pojan juopottelua, Hän on taas pian aivan päissään."

"Älä sano mitään hänelle", vastasi Matthew. "Tänään hän on aivan suunniltaan."

Ilta oli jo pitkälle kulunut, ennenkuin laaksolaiset nousivat poistuakseen.

"Huominen työ on suunniteltu jo valmiiksi meille, miehet", sanoi Jackson "Menkäämme nyt nukkumaan."

XIV.

KUNNES PÄIVÄ VALKENEE.

"Kunnes päivä valkenee ja varjot haihtuvat."

Ralph ei aluksi tuntenut minkäänlaista kauhua. Hänen ruumiillinen tarmonsa tukahdutti kaikki sellaiset tunteet jättämättä minkäänlaista tilaa pelkoa herättäville kuvitteluille ja sallimatta hänen täydellisesti käsittää tapahtumaa. Se, mikä näytti halvaannuttavan muut ja tuntui hirmuisella todellisuudellaan kiinnittävän heidät maahan kuin kivipatsaat, soi hänelle melkein yliluonnolliset voimat ja innoitti hänet sellaisella mielijohteella, että hänen oli pakostakin ryhdyttävä toteuttamaan sitä.

Hypättyään nuoren hevosen selkään hän ajoi laukkaa tamman jälkeen pitkän kukkulajonon poikki, ulos ja sisälle niiden luolamaisiin onkaloihin, ylös ja alas niiden kumpuja ja rotkoja, kallioiden, virtojen ja putousten yli ja upottavien soiden halki tihkusateessa. Kerran hän näki tamman kuormineen, kun se kiiti nopeasti erään ulospäin työntyvän ylätasangon poikki, jota hän ei voinut tarkasti nähdä sumupilvien vuoksi. Silloin hän läksi ajamaan sitä takaa yhä nopeammin, mutta tulisempaa vauhtia kuin hänen hevosensa saattoi laukata poluttomassa vuoristossa kiiti se hevonen, jota hän ajoi takaa. Hän ei nähnyt tammaa enää. Hän ratsasti kuitenkin vain eteenpäin.

Kun hän saapui tumman vuoriston äärimmäiselle laidalle ja pysähtyi siihen, missä Great Howe työntyy tasankoa kohti, kääntyi hän takaisin ja ratsasti kukkuloiden toiselle puolelle. Kerran vielä hän ratsasti ulos ja sisälle luolien onkaloihin, ylös ja alas kukkuloita ja kuiluja, kallioiden, virtojen ja putousten yli ja upottavien soiden poikki yhä vieläkin tihkusateessa. Mutta tammaa ei näkynyt missään.

Sitten hän ratsasti eteenpäin Angle Tarniin, jossa yhtyy kolme vuorijonoa. Seuraten aluksi sitä, joka, oli lähinnä huippuja, hän ratsasti Bow Fellin juuritse Crinkle Cragsin sivu Three-Shire Stonesin luo Greyfriarsin juurelle, missä kukkulat alkavat viettää Duddon-laaksoon päin. Mutta tammaa ei näkynyt sielläkään.

Palattuaan jälleen Angle Tarniin hän läksi seuraamaan ainoata jäljellä olevaa jonoa Pike of Sticklen sivu, kunnes hän saapui Dungeon-putousten synkän kuilun laidalle. Mutta tammasta ei näkynyt jälkeäkään. Pelko ajoi sitä eteenpäin ja vain pelko voisi saada sen kiinni. Onnettomuus oli tapahtunut noin kolmen aikaan iltapäivällä. Siitä oli jo kulunut ainakin kolme tuntia ja Ralphin ratsu, joka oli väsynyt ja melkein loppuun ajettu, kompasteli lisäytyvässä pimeydessä. Hän käänsi sen takaisin Wythburniä kohti ja ratsasti takaisin kaupunkiin Harrop Tarnin sivu.

Saavuttuaan ensimmäiseen taloon, se oli Luke Cockriggin ja sijaitsi puron törmällä, hän jätti sinne hevosensa ja lainasi lyhdyn. Tuvan asukkaat koettivat kyllä houkutella häntä luopumaan palamaasta takaisin vuorille, mutta hänen päätöksensä oli järkähtämätön. Oli aivan hyödytöntä koettaakaan järkyttää sitä päättäväisyyttä, mikä oli lyönyt leimansa hänen jäykkiin ja kalpeihin kasvoihinsa.

Tihkusade ei ollut vieläkään lakannut ja ilta oli jo pimennyt, kun Ralph uudestaan suuntasi kulkunsa vuorille.

Ja nyt alkoivat kuvottavat kauhun tunteet kiduttaa häntä, sillä nyt hänellä oli aikaa tarkemmin ajatella tapahtumaa. Ratsastajattoman hevosen kuva, kun se kiiti kuolleine kuormineen tuulen edellä, oli syöpynyt lähtemättömästi hänen mieleensä; ja samalla kun pimeys kätki todellisen ympäristön hänen näkyvistään, maalasi se tämän harhanäyn jokaisen kallion ja puun kimaltelevaan kylkeen. Minne hän vain katsoikaan tuijottaen tähdettömään ja kuuttomaan pikimustaan yöhön näkemättä pilviä ja taivasta, vaan ainoastaan synkän pimeyden kaikkialla ympärillään, oli hän huomaavinaan haihtuvissa alinomaa toistuvissa välähdyksissä, milloin oikealla, milloin vasemmalla puolellaan, milloin edessään, milloin takanaan, nyt maassa jalkojensa juuressa ja hetkisen kuluttua hänen ympärillään leijailevassa äänettömässä sumussa, ratsastajattoman hevosen aaveen. Joskus hän pysähtyi kuuntelemaan kuvitellen kuulevansa laukkaavan hevosen kavioiden kapsetta sivultaan, mutta sitten hän huomasikin äänen jonkun näkymättömän virran kohinaksi, kun sen vesi lirisi kivien yli. Joskus hän oli kuulevinaan hevosen hirnuntaa kaukaa, mutta se olikin vain tuulen huminaa. Hänen koiransa oli seurannut hänen kintereillään, kun hän pakeni solasta, ja se oli vieläkin hänen mukanaan. Se kiiti silloin tällöin matkoihinsa pimeässä viipyen poissa muutamia minuutteja. Sitten kuului sen kumeaa haukuntaa, jolloin Ralphin sydän tuntui lakkaavan sykkimästä jonkun värisyttävän tunteen vaikutuksesta, mitä hän ei uskaltanut nimittää toivoksikaan. Ei, siellä olikin vain lammas, joka oli eksynyt katraastaan ja tunkeutunut muutamaan kapeaan rotkoon kiven alle tuulta ja sadetta pakoon. Nyt se tuntien eksyneensä määkyi surkeasti yksinäisyydessään.

Ei, ei, ei; kukkulat eivät aikoneet missään luovuttaa hänelle hänen etsintänsä esinettä, ja Ralph käveli vain eteenpäin yhä raskaammin sydämin.

Hän tunsi nämä poluttomat ylätasangot ehkä paremmin kuin kukaan muu eikä näiden yksinäisten tuntien hajamielisyyskään vienyt häntä askeltakaan väärään. Eteenpäin, yhä vain eteenpäin läpi pitkän pimeän yön, kerran vielä Stye Headiin ja sitten taasen onkaloisten kukkuloiden ohi hän jatkoi matkaansa huudellen tammaa sillä kummallisella tavalla, minkä hevonen tunsi niin hyvin, ja kuunnellen sen vastaavaa hirnuntaa, mutta erottaen vain tuulen huminan ja putousten kohinan, jolloin hän taasen läksi painamaan eteenpäin.

Kun aamun ensi säteet alkoivat kirkastaa itäistä taivaanrantaa, seisoi Ralph Screesin huipulla. Harmaat juovat levisivät hitaasti taivaalle aina vain kauemmaksi käyden yhä kirkkaammiksi ja muuttuen milloin keltaisiksi, milloin vaaleanpunaisiksi karkoittaessaan tieltään pimeyden mustia seiniä, jotka hitaasti haihtuivat näkymättömiin kaikille suunnille. Jyrkän Screesin, jonka rinteitä vyöryvät kivet alinomaa jyrisyttivät, juurella syvänteessä oli pieni tumma lammikko, joka vielä oli puoleksi aamusumun peitossa. Iretonin laaksotkin olivat samanlaisen udun verhoamat, mutta kaukana kumpuisten tasankojen takana, joiden halki joki kiemurteli, aaltoili laaja Länsimeri, jonka äärimmäistä laitaa vasta nousseen auringon kultaiset säteet valaisivat.

Ralph kääntyi palaten takaisin taivaan kirkkauden heijastuessa hänen koviin kalpeihin kasvoihinsa. Lyhdyn lamppu, jota hän ei vielä ollut sammuttanut, paloi pienellä lepattavalla liekillä. Tämäkin yö oli väistymäisillään uuden päivän tieltä ja toiset ja taas toiset tulisivat jälleen väistymään, mutta vaikuttavatko yhden ihmisen tahi useampienkaan sydänsurut luonnon erehtymättömään ja muuttumattomaan kulkuun! Yhden yön aiheuttamat ilmiöt, jotka olivat vastanneet hänen harhanäkyjään, eivät olleet minkäänarvoiset sellaisen aamun todellisuuksiin verrattuina, jonka julma valo näytti hänelle vain selvemmin hänen toivottomuutensa pohjattomuuden.

Se kauhun tunne, mikä nyt sai hänet valtoihinsa, oli hirveämpi, koska se oli henkisempää kuin ennen. Jäädä haudattomaksi! Sellainen ajatuskin on jo kauhea, kauhea ajatusyhdistelmässään muutaman vanhan juutalaisen Kainin kiroustakin julmemman kirouksen kanssa, mutta kauhein senvuoksi, että se Ralphin kiihoittuneesta mielestä tuntui tunnuskuvalta -- entisten ja tulevien tekojen korvauksen tunnuskuvalta.

Niin, asia oli niinkuin hän oli ajatellut ja puoleksi aavistanut; Jumalan käsi lepäsi raskaana hänen päällään -- hänen ja muiden, ja muiden vain hänen vuokseen. Ymmärrettyään vain kerran tämän mahdollisuuden julmassa kokonaisuudessaan ja saatuaan vain kerran täydellisesti tuntea sen vaikutuksen tämän hirveän tapahtuman väkivaltaisuudessa ja nopeudessa näytti Ralph aivan tietoisesti tarkastelevan tämän sairaalloisen kuvitelman vaikutusta mieleensä. Hän seurasi sen jälkiä takaisin siihen hetkeen asti, jolloin Wilsonin murhaa koskeva totuus tahi ainakin se, minkä hän luuli totuudeksi, oli selvinnyt hänelle silmänräpäyksessä nähtyään Simeon Staggin katseen. Hän voi seurata sitä vieläkin kauemmaksi, tuohon iltaan Dunbarissa, jolloin hän tunteesta, mitä hän oli luullut sääliksi, oli pelastanut sen vihollisen hengen, joka sitten oli tuhonnut hänen ja kaikkien niiden elämän, jotka olivat hänelle rakkaimmat maailmassa. Hänen kidutetusta sielustaan tuntui rikoksia olevan kaikkialla, hänen omiaanko vai muiden, se oli yhdentekevää; ja nyt oli Jumala sallinut tämän hirveän onnettomuuden tapahtua merkiksi, että kosto on hänen ja että hyvitys oli tapahtunut ja tulee tapahtumaan.

Oliko se vain liioitellun kuvittelun aiheuttama unelma, kiihoittuneen mielikuvituksen synnyttämä painajainen? Hän ei voinut kuitenkaan vapautua siitä. Se oli muuttanut koko maailman valaistuksen toisenlaiseksi -- synkäksi.

Ralph käveli nopeasti kukkuloiden yli katkoen kanervien oksia, taitellen pensaitten ohuita varpuja ja pysähtyen joskus katsomaan jotakin kiveä, puroa tahi polkua, jotka eilen illalla olivat tuntuneet hänestä niin tutuilta kuin oman kämmenensä viivat, mutta jotka nyt äkkiä olivat käyneet vieraiksi ja salaperäisiksi. Joku yliluonnollinen varjo synkistytti kaiken.

Koko sen päivän käveli hän ympäriinsä kukkuloilla etsien ratsastajatonta hevosta ja kutsuen sitä, toivomatta kuitenkaan näkevänsä sitä tahi kuulevansa sen ääntä. Silloin tällöin näki hän vilahdukselta Wythburniläisiäkin, jotka vaelsivat siellä samoilla asioilla kuin hänkin, mutta eivät milloinkaan tulleet äänen kuuluville. Lamauttava häpeän tunne piti hänetkin kaukana heistä, vaikka hän ei tiennytkään, miksi hänen pitäisi hävetä, yhtä vähän kuin laaksolaisetkaan aavistivat, että hänestä tuntui siltä.

Sellainen päivä koittaisi kyllä, jolloin kaikki näkisivät Jumalan käden lepäävän raskaana hänen päällään. Niin, Ralph; mutta kun se päivä vihdoinkin koittaa, ymmärtävät myös kaikki sen, että sillä ihmisellä, jonka päällä Jumalan käsi lepää, on Jumala vasemmalla puolellaan.

Kun toinen ilta alkoi pimetä, laskeutui Ralph High Seatin rinteitä kotiaan kohti. Hänen kintereillään juosta läähätti väsynyt koira. Se käveli muutamia askelia pää painuksissa ja häntä koipien välissä, paneutui pitkäkseen muutamiksi sekunneiksi ja nousi jälleen laahautuakseen uupuneena eteenpäin.

XV.

RALPHIN UHRAUTUMINEN.

Saavuttuaan vanhaan taloon oli Ralph valmistautunut kaikkien mahdollisien onnettomuuksien varalta, sillä sellaisia seurauksia oli enää olemassa hyvin vähän, joihin hänen olisi pitänyt valmistautua. Keittiöstä näkyi valoa ja senkin huoneen ikkunat olivat valaistut, missä hänen isänsä äsken oli levännyt. Kun Ralph tuli huoneeseen, istui Willy takan ääressä käsi kädessä Rothan kanssa, joka istui hänen vieressään. Hänen kalpeiden kasvojensa kaikissa piirteissä oli kärsimysten merkkejä.

"Kuinka äiti jaksaa?" kysyi Ralph käheästi tarkastellen katseillaan keittiötä.

Willy nousi ja laski kätensä Ralphin olalle. "Menkäämme hänen luokseen yhdessä", sanoi hän ja he läksivät kulkemaan yläkertaan vieviä portaita kohti.

Siellä hän lepäsi, tämä näiden kovasti koeteltujen poikien äiti, tietämättä heidän kärsimyksiään ja tuntematta omiaan. Hän oli kuitenkin vielä hengissä. Aina siitä asti, jolloin hänelle oli kerrottu solassa sattuneesta hirveästä tapahtumasta, oli hän ollut tällaisessa tunnottomassa tilassa, jollaiseen turtumukseen tapahtuman aiheuttama järkytys oli hänet saattanut. Willy itki katkerasti seisoessaan vuoteen vieressä ja kyyneleet lievensivät hänen tuskaansa niin paljon, että hän tyyntyi vähän. Ralphin kärsimykset eivät huojentuneet niin helposti. Hän kumartui suutelemaan noita tiedottomia kasvoja lihaksenkaan värähtämättä jäykistyneissä omissaan. Jättäen veljensä huoneeseen hän palasi keittiöön. Kuinka oudolta tämä vanha paikka nyt hänestä tuntuikaan! Oliko kaikki muuttunut? Suuri kello tikutti kyllä vielä nurkassa ja suuri musta madonsyömä tammikaappi, puoleksi astiakaappi, puoleksi lipasto, oli paikoillaan; siellä oli pitkä pöytäkin kuin graniittimöhkäle, rukki oli entisessä paikassaan ikkunakomerossa, ruoskat ja sarvet riippuivat entiseen tapaansa kattoparruista, mutta kaikki näytti sentään kummallisen vieraalta.

Rotha oli nopeasti ruvennut valmistamaan hänelle illallista. Ralph istuutui takan ääreen siirretylle lavitsalle riisuen raskaat läpimärät kenkänsä. Hänen vaatteensa, jotka olivat kastuneet läpi edellisen yön sateessa, olivat kuivaneet hänen yllään. Hän oli nälissään, sillä hän ei ollut syönyt mitään eilisen päivällisen jälkeen, ja kun ruoka kannettiin pöydälle, söi hän sellaisella hyvällä ruokahalulla, mikä usein seuraa pitkällisiä sielullisia kärsimyksiä.

Istuessaan syömässä seurasi hän katseillaan herkeämättä nuoren tytön liikkeitä, kun tyttö toimitteli hänen läheisyydessään taloustehtäviään. Olisi ollut hyvin vaikea sanoa, millaisten intohimojen tahi tunteitten kanssa hänen sydämensä taisteli tyttöön nähden. Hänen mielestään oli tyttö nyt kuin häneltä riistetty toivo tahi kuin ilo, jota hän ei milloinkaan saa nauttia, jonkunlainen sen hänen luonteensa osan täydennys, mikä ei milloinkaan tulisi toteutumaan.

Entä tyttö? Oliko hän tietoinen jostakin hänelle erikoisesta tunteesta tätä kunnollista vaikkakin sivistymätöntä miestä kohtaan, jonka sydän oli kuitenkin tarpeeksi hellä kiintyäkseen häneen ja kuitenkin niin voimakas, että se voi pysyä erillään rautaisen kohtalon hirveistä vaatimuksista? Ehkä ei. Tyttö puolestaan tunsi myötämielisyyttä häntä kohtaan; hän tiesi sen tunteen voiman, mikä teki Ralphista hänen ajatuksiensa keskipisteen, jonka ympärillä hänen syvimmät tunteensa hänen tietämättään kiersivät. Mutta sitä hän ei mielessään yhdistänyt ollenkaan rakkauteen. Jos nyt rakkaudella oli ollenkaan sijaa hänen sydämessään, niin ehkä se tällä hetkellä suuntautui sinne, missä hänen saalinsa tahi pikemmin hänen ylpeytensä saisivat tilaisuuden ensi kerran esiintyä. Ehkä Ralph oli hänen mielestään liian korkealla, jotta hän olisi voinut rakastua häneen. Hänen veljensä heikompi ja naisellisempi luonne olivat enemmän hänen ulottuvillaan.

He vaikenivat molemmat pitkäksi ajaksi.

"Rotha", sanoi Ralph vihdoin, "tämä tulee olemaan viime iltani Mossissa, viimeinen pitkiin aikoihin, enkä luullut voivani saapuakaan tänne tänään. Voitko luvata minulle erään asian, tyttöseni? Se ei tule tuottamaan sinulle minkäänlaisia vaikeuksia nyt, ei ollenkaan." Hän vaikeni.

"Mitä tarkoitat, Ralph?" sanoi Rotha pelästyneellä äänellä.

"Vain sitä, ettet poistu tästä talosta äidin eläessä." Rotha painoi päänsä kumaraan. Hän muisteli Fornsidessä sijaitsevaa autiota tupaa ja häntä, jonka oli määrä asua siellä. Ralph luki nämä ajatukset hänen kasvoistaan.

"Koeta houkutella hänet tänne, jos vain voit", sanoi hän. "Hän voisi auttaa Willyä maatöissä."

"Hän ei sittenkään tule", vastasi Rotha. "Pelkään hänen kieltäytyvän."

"Ei hän halua palata Fornsideenkään. Lupaa minulle, Rotha, että niin kauan kuin äitini elää -- hänen kuolemansa ei ole kaukana, vaan luultavasti hyvinkin lähellä -- asut tässä talossa kuin kotonasi."

"Pyhin velvollisuuteni on totella isääni", sanoi Rotha painaen kädellään silmiään.

"Olet oikeassa, olet epäilemättä oikeassa", sanoi Ralph, ja tunne, että kaksi kotia oli nyt joutunut hylätyksi, vaiensi hänet jollakin, mikä hiipi hänen mieleensä kuin jäykistyttävä häpeä. Oli olemassa vain yksi keino tämän vaikeuden voittamiseksi, nimittäin se, että kodit yhdistettäisiin. Jos Rotha vain rakastaa hänen veljeään yhtä paljon kuin hän tiesi veljen rakastavan Rothaa, niin silloin --

"Rotha", sanoi Ralph huomattavasti värähtelevällä äänellä, "teen sinulle vielä toisenkin kysymyksen ja ehkä -- kuka sen oikein tietää -- ehkä minun on sitä vaikeampi kysyä kuin sinun siihen vastata; mutta sinähän lupaat vastata minulle, lupaathan, sillä kysyn sinulta vakavasti taivaan nimessä ja juhlallisemmilla sanoilla kuin mitä milloinkaan tietääkseni olen lausunut."

Hän keskeytti jälleen. Rotha istui lavitsan päässä ja katsoi tuleen ristissä käsin. Hänen huulensa vapisivat ja luomet nytkähtelivät kuin hän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun.

"Nyt ei ole aikaa turhuuksiin", sanoi Ralph, "eikä mihinkään väärään häveliäisyyteen, eikä sinulla sitäpaitsi ole taipumusta kumpaankaan, vaikka asian laita olisikin niin. Jumalan käsi lepää raskaasti meidän kaikkien hartioilla, Rotha, ja sydämemme ovat avoinna hänen edessään ja toistemmekin edessä, luullakseni."

"Niin", vastasi Rotha. Hän tuskin tiesi, mitä vastata ja mitä Ralph tarkoitti sanoillaan. Hän tiesi vain Ralphin puhuvan hänelle vakavammin kuin milloinkaan ennen. "Niin, Ralph", toisti hän.

"Kuten jo äsken sanoin, minun on ehkä vaikeampi sitä kysyä kuin sinun siihen vastata, Rotha", jatkoi hän, ja tämä voimakas mies katsoi tyttöä silmiin koko maailmallinen hellyyttä katseessaan. "Luuletko pitäväsi Willystä tavallista enemmän? Näin teidän istuvan vierekkäin tullessani sisään. Olen pitänyt sinua silmällä ennenkin, kun hän on ollut läheisyydessäsi. Olen seurannut hänenkin käytöstään. Olet ollut hänen apunsa ja lohdutuksensa tässä surussa. Luuletko voivasi rakastaa häntä, Rotha, jos hän rakastaa sinua? Odotahan hieman", lisäsi hän, kun Rotha kohotti katseensa ja raotti huuhaan kuin sanoakseen jotakin, "en kysy tätä hänen vuokseen. Jumala tietää sen olevan yhtä paljon sinun kuin hänen vuokseen ja ehkä -- myönnän sen, kaikista enimmän itseni vuoksi."

Rehellisin äänin ja kasvoin ja loistavin silmin, joiden ilmeessä ei ollut pelkoa eikä häpeää, Rotha vastasi:

"Kyllä, luulen voivani rakastaa häntä ja ehkä jo rakastankin."

Hän puhui Ralphille kuin hän olisi puhunut isälle, jota hän kunnioittaa ja jolta hän ei halua piilottaa pienintäkään sydämensä salaisuutta. Ralph kuunteli häntä vaieten. Vasta nyt, vasta sitten kun hän oli kuullut Rothan viime sanan, huomasi hän, mitä sen kuuleminen tulisi hänelle maksamaan. Koko elämän tuskat tuntuivat keskittyneen tähän yhteen silmänräpäykseen. Mutta hän oli valmistautunut siihen ja nyt se oli vihdoinkin ohi. Luopuminen hänestä -- oli ehkä muudan hyvityksen ketjun renkaista. Ehkä se hyväksyttäisiin mykäksi sovitusuhriksi, jos hän voi olla puhumatta sanaakaan omasta rakkaudestaan? Ehkä se lieventäisi hänen maanpakolaisuuttaan ajatuksilla sellaisen vääryyden sovituksesta, millä hän tietämättään kohtalon oikuista oli turmellut hänen ja hänen isänsä elämän, jos hän näkisi Rothan voittavan veljen rakkauden ja veljen rakkauden voittavan Rothan. Hänen äänessään oli vielä jotakin lannistetun intohimon voimasta, kun hän jälleen puhui.

"Hän rakastaa sinua, Rotha", sanoi hän tyynesti, "ja tulee pian pyytämään sinua vaimokseen. Mutta hän ei voi tehdä sitä vielä ja niin kauaksi kuin äitini elää -- kun minä olen poistunut, Jumala yksin tietää, minne -- kun ei minua enää ole täällä vanhassa kodissa -- pyydän sinua vielä kerran jäämään."

Suuren nurkkakellon tikutukset kuuluivat selvästi sinä väliaikana, mikä nyt seurasi. Vain tämä ääni ja takan vieressä nukkuvan koiran hidas hengitys kantautuivat korviin.

"Minä jään", sanoi tyttö, ja hänen puhuessaan tuli Willykin keittiöön.

Sitten he keskustelivat kauan ja vakavasti toistensa kanssa, nämä kolme, elämästä ja kuolemasta kauhean salaisuuden varjon painaessa heidän mieltään. Ralph lausui ajatuksensa kuin henkilö, joka pelkää suunnattomasti kohtaloaan. Elämä ja sen vaiheet olivat piirtäneet syvälle hänen sydämeensä muutaman viestin ja opetuksen, mitkä eivät olleet ainoastaan toivoa lisääviä. Hän näki kohtalon riippuvan yhdestä ainoasta langasta, elämän olevan aivan sattuman varassa ja kaikkien ilojemme ja surujemme, jos niiden jälkiä seurataan takaisin niiden lähteille, johtuvan sellaisista mitättömyyksistä kuin jostakin sanasta tahi katseesta. Hänen vakavat sanansa tuntuivat sisältävän, että tämän maailman ja tämän elämän sisimmässä on jonkinlainen ruttopesäke, joka saastuttaa kaiken. Me voimme tehdä parhaamme ja se on velvollisuutemmekin, mutta me emme siitä saa odottaa mitään palkintoa. Ehkä saamme palkinnon elämämme aikana, mutta luultavampaa on, että siitä tehdään se kruunu, joka lasketaan haudallemme. Olemme onnellisia, jos rakkautemme voittaa tarkoituksensa, jollei mikään kirous turmele sitä. Onko meidän vieläkin toivottava? Hän tuskin tiesi sitä. Kohtalo seuraa omia teitään.

Siten he juttelivat vuorten juurella sijaitsevassa yksinäisessä talossa. He istuivat paikoillaan myöhäiseen iltaan, nämä vuoriston sivistymättömät pojat ja tyttö, koettaen epävarmalla ja oppimattomalla tavallaan ratkaista elämän ongelmia, joita viisaammat päät kuin heidän vuosisatoja ennen ja vuosisatoja jälkeen eivät ole milloinkaan voineet selvittää eivätkä herättää kaikuja maailman suurien ja hirveiden salaisuuksien äänettömissä kuiluissa.

XVI.

AURINGON NOUSTESSA RAISELLÄ.

"Kiinnitä ystäväsi ja heidän hyväksymisensä sieluusi teräskoukuilla."