Part 11

Kun Sim vielä seisoi tuvan portilla epäröiden, menisikö hän sisään vai jatkaisiko matkaansa, tuli paimenen vaimo pihalle, jolloin Sim pyysi häneltä vähän maitoa juodakseen. Nainen sanoi tuovansa sitä mielellään hänelle.

Hän katsoi kuitenkin Simiin niin kiinteästi, että Simiä vapisutti. Hän oli kyllä nyt niin kaukana Wythburnistä, ettei häntä voitu epäilläkään mistään rikoksesta, mutta hänen omatuntonsa kidutti häntä kumminkin. Tiesikö siis koko maailma, että Simeon Stagg olisi tehnyt murhan, jos hän vain olisi kyennyt siihen, ja aavistiko se, että hän todellisuudessa oli sen jo tehnytkin sydämessään? Eikö hän milloinkaan voisi paeta noita lausumattomia moitteita? Ei, näiden autioiden vuorten huipuillakaan ei hän saanut olla rauhassa.

Nainen kääntyi ja meni hakemaan tuvasta maitoa. Hänen poistuessaan jäi Sim portille ja äkkiä kääntyivät hänen ajatuksensa hänen omista tarpeistaan ja surkeudestaan Ralphiin, samalla kun hänen katseensa suuntautuivat Scarf Gapille. Miehet olivat päässeet jo huipulle ja ratsastivat nyt kovaa vauhtia vuoren tasaisempaa rinnettä Ennerdaleä kohti. Kymmenen minuutin kuluttua olisivat he saavuttaneet hänet.

Nainen oli tulossa tuvasta kupillinen maitoa kädessään, mutta odottamatta sitä ottaakseen sen vastaan läksi Sim liikkeelle ja juoksi niin nopeasti kuin suinkin vuoren rinteelle. Nainen seisoi kuppi kädessään ja katsoi, kuinka laiha mies hävisi etäisyyteen. Hän arvaili sitten jälkeenpäin, oliko hän nähnytkin vain aaveen.

5.

"Et voi siis ymmärtää, miksi Wilfrey Lawson haluaa niin välttämättä saada tämän Rayn käsiinsä?" kysyi poliisi David.

"En todellakaan", vastasi poliisi Jonathan. "Eikö se mielestäsi riitä, että hän on taistellut parlamentin armeijassa?"

"Kyllä kuninkaalle ja tälle uudelle laille puritaanien hävittämisestä, mutta ei herra Wilfreylle. Ei kansa sitäpaitsi rupea enää pitkää aikaa sietämään tätä vanhojen parlamentin soturien hirttämistä. Parlamentin aikana kiusautui ja vaivautui maa ja huusi kuin väsynyt ihminen lepoa, millaista lepoa tahansa, ja nyt se on saavuttanut haluamansa -- saavuttanut sen kostolla. Mutta levottomampaa lepoa ei ole olemassakaan kuin toimekkaan miehen lepo, paitsi toimekkaan maan, eikä Englanti tule kauan kärsimään tätä miesten teurastamista tänään senvuoksi, että he eilen täyttivät velvollisuutensa -- niin, velvollisuutensa juuri, kuten sinun tapasi on sanoa."

"Luulet siis, että herra Wilfrey aikoo virittää kaksinkertaisen ansan Ralph Raylle?"

"En tiedä hänen aikomuksiaan, mutta hän ei ole ruvennut etsimään tavallista puritaania tuhansien samanlaisten joukosta paljaasta velvollisuudentunteesta. Sellainen ei ole herra Wilfrey Lawsonin tapaista."

"Mutta tämä mies toimi viime aikoina kapteenina vallankumouksellisessa armeijassa", sanoi pieni poliisi. "Mies", huudahti hän Garthille, joka äreänä ratsasti heidän edellään, "onko tämä Ray milloinkaan kerskaillut kapteenina tekemistään urotöistä?"

"Mikä sanoittekaan hänen olleen? Kapteeniko? En ole kuullut siitä milloinkaan puhuttavankaan", murahti seppä.

"Kerskaillut -- joutavia. Hän ei ole ollenkaan sellainen mies", sanoi poliisi Jonathan.

"Muistan ihmisten puhuneen, että hän oli pelastanut vanhan Wilsonin hengen", murahti Garth jälleen.

"Ja jos hän sen jälkeen nitistikin hänet hengiltä, niin mitä se muihin kuuluu", sanoi poliisi Jonathan halveksivasti "Kiiruhda eteenpäin siellä? Nyt olemme vihdoinkin laella. Pitääkö meidän lähteä jälleen laskeutumaan alas? Mitä tuolta alhaalta näkyy? Talohan siellä on lopultakin. Kuka sieltä läksi nyt juoksemaan? Olemme varmaan aivan kohtauspaikan läheisyydessä. Onko tuo meidän miehemme? Eteenpäin! Jos meidän kerran on tehtävä tämä, niin tehkäämme se."

"Ray siellä varmaankin on", sanoi pieni mies kannustaen hevosensa laukkaan saavuttuaan Ennerdalen ensimmäisille pelloille.

Parin minuutin kuluttua saapuivat miehet Brandrethin rinteellä sijaitsevalle pienelle majalle, josta Sim oli pyytänyt juotavaa.

"Hei, emäntä, hei! Kuka mies täältä läksi juoksemaan hetkinen sitten?"

"En tuntenut häntä -- jokin mielipuoli, luullakseni. Hän oli laiha ja väsynyt. Hän pyysi minulta maitoa juodakseen, mutta ennenkuin ehdin tuoda sitä hänelle, läksi hän matkoihinsa kuin salama."

"Kukahan hän oli? Ei ainakaan hakemamme mies. Tiedättekö te, seppä?"

Puhuteltu mies oli monta kertaa kalvennut ja punastunut naisen puhuessa. Hänen mielessään välähti kuin salama, että pieni Liisa Branthwaite oli pettänyt hänet.

"Luultavasti vain tuo räätäliroisto, tuo Sim", sanoi hän hikoillen kovasti.

"Ja hän on tullut tänne ilmoittamaan Raylle tulostamme. Eteenpäin! Seuratkaamme miestä. Tästä puupäästä sepäksi emme enää välitä."

6.

Robbie Andersonin ja tamman johtama surusaatto oli kulkenut hitaasti Borrowdaleen, sittenkuin jalan kävelevät vieraat olivat kääntyneet takaisin Wythburniin, Seuraten kiemurtelevaa Derwentiä olivat he sivuuttaneet Stonethwaiten ja Seathwaiten kylät ja saapuneet paria tuntia Shoulthwaitestä lähtönsä jälkeen Stye Head-solan päähän. Keskipäivän kirkkaus oli nyt muuttunut cumbrialaisen joulukuun päivän harmaaksi pakkaseksi.

Laakson pohjalla olivat he suojassa tuulelta, mutta he näkivät vuorten rinteillä leijailevien sumupilvien rikkoutuvan pitkiksi suikaleiksi ja ymmärsivät siitä, ettei myrsky ollut vielä lakannut. Saavuttuaan kohtuullisen matkan päähän niiden vuorien välisestä leveästä aukosta, joiden yli heidän piti kulkea, näkivät he silmänräpäyksen ajan erään miehen kuvastuvan selvästi taivasta vasten.

"Hän on siellä", ajatteli Robbie ja kiiruhti arkkua kantavaa tammaa. Hän muisti Ralphin sanatkin: "Sido nuori hevonen tammaan solan päässä", ja hän teki niin. Mutta kuljettuaan vähän matkaa huomasi hän sen pikemmin estävän heidän kulkuaan kuin auttavan sitä.

"Solassa on liian jyrkkiä mutkia", ajatteli hän irroittaen hevoset toisistaan. Sitten he jatkoivat matkaansa ahdasta solaa ylöspäin seuraten virtaa, joka kohisi vaahdoten heidän sivullaan.

7.

"En jaksa enää kauemmaksi, Rotha. Minun on pakko istuutua lepäämään. Jalkani ajettuu, koska kääre on ruvennut puristamaan sitä."

"Koeta, tyttöseni, koeta jaksaa vielä vähän matkaa. Kestä vielä viisi minuuttia, vain viisi minuuttia, niin ehdimme perille."

"Minun ei kannata yrittääkään", vastasi Liisa vaikeroiden. "Olen jo koettanut koettamasta päästyänikin ja ellen nyt istuudu, pyörryn." Sanottuaan sen vaipui tyttö nurmikolle ja alkoi kääriä auki nilkan ympärille kiedottua sidettä.

"Voi, rakkaani, tuolla he jo tulevat solan puolivälissä ja ehtivät solan päähän kymmenessä minuutissa. Ralphkin on huipulla, sillä näen hänetkin ja koiran. Mitä meidän on tehtävä, mitä voimmekaan tehdä?"

"Jatka sinä matkaasi ja jätä minut tähän, mutta palaa sitten takaisin. Ei sentään, ei niinkään, älä jätä minua tähän paikkaan", sanoi Liisa itkien surkeasti ja vaikeroiden loukkautuneen jalan aiheuttamista tuskista.

"Mahdotonta", sanoi Rotha. "Kuka sen tietää, löytäisinkö sinua enää milloinkaan näiltä poluttomilta vuorilta."

"Voi, tuota onnetonta kiveä!" vaikeroi Liisa. "Minut on varmasti lumottu. Äiti Garth kykenee kyllä --"

"Hän on huomannut meidät", sanoi Rotha. Hän seisoi muutamalla kallionlohkareella ja heilutti huiviaan tuulessa. "Niin, hän näkee meidät ja vastaa. Mutta ymmärtääkö hän tarkoitustamme? Ah, rakkaani, kunpa vain voisin kiinnittää Willyn tahi Robbien huomion puoleeni! Ehkä he ymmärtäisivät. Missähän isä on? niin, missä?"

Hirveä voimattomuuden tunne täytti Rothan mielen, kun hän seisoi avuttoman ystävättärensä vieressä katsellen päämaalia, johon päästäkseen hän oli ponnistellut. Tällainen oli jo liikaa tällekin lujatahtoiselle tytölle ja hän purskahti itkuun.

8.

Niin, solan päästä Ralph Ray näki huivin, jota Rotha heilutteli, mutta hän oli niin kaukana, ettei hän voinut tuntea tyttöjä.

"Pari naista, joista toinen oli pitkällään maassa", ajatteli hän. "Heille on tapahtunut jokin onnettomuus."

Siellä, missä hän seisoi, oli lyijynharmaalta taivaalta ruvennut valumaan tihkusadetta, jota tuuli ajoi edellään kuin sumupilviä. Se kasteli läpi pehmeän turpeen ja kokoutui raskaana sammaleen, joka peitti jokaista suojattua kiveä.

"Hänen jalkansa ovat luiskahtaneet", ajatteli Ralph. "Minun pitää ratsastaa heidän luokseen, kun hevoset; pääsevät tänne solasta; en voi lähteä ennen."

Ruumissaatto oli nyt tullut näkyviin. Muutamien minuuttien kuluttua olisi se jo hänen luonaan. Niin, siellä tuli Robbie Anderson taluttaen tammaa. Hän ei ollut vielä sitonut nuorta hevosta tammaan, mutta sehän voidaan tehdä täällä. Mutta hänen olisi pitänyt tehdä se solan päässä. Kuinka oli Robbie unhottanut sen?

Ralphin vakavat kasvot kävivät yhä vakavammiksi, kun hän katsoi juhlallista kulkuetta, joka lähestyi häntä. Willy oli tuntenut hänet. Kas, miten hän painoikaan päätään kumaraan istuessaan satulassa! Tällä hetkellä Ralph ei enää ajatellut viime päivien hirveitä tapahtumia ja vielä hirveämpiä huomioita. Hän ei muistanutkaan sitä onnen käännettä, mikä oli tuonut hänet tälle paikalle, vaan näki ainoastaan sen valkoisen kuorman, jota tamma kantoi selässään, ja ajatteli vain häntä, johon hänen varhaisimmat muistonsa liittyivät.

Kohottaessaan päätään ja pyyhkiessään kyyneliä silmistään hän näki vastakkaisella kukkulalla seisovan toisen naisen lähtevän juoksemaan häntä kohti kovasti huutaen kuin pelosta, mutta tuuli kantoi hänen äänensä syrjään, niin ettei Ralph kuullut hänen sanojaan. Naisen liikkeistä ymmärsi hän kuitenkin sen verran, että jotakin oli tapahtunut hänen takanaan. Mikään vaara ei uhannut enää saattoa tällä lyhyellä matkalla, minkävuoksi Ralph kääntyi ja kiipesi nopeasti ylöspäin. Silloin kuulosti naisen ääni kovemmalta ja kimakammalta kuin milloinkaan ennen ja sen sävy oli äärettömän tuskallinen ja toivoton.

Ralph kääntyi jälleen ja pysähtyi. Eikö hän ollut ymmärtänytkään naisen viittauksia oikein? Oliko saatolle sattunut jotakin? Ei, tamma kiipesi tyynesti solaa ylöspäin.

Mitä se sitten tarkoitti? Kimakat huudot kantautuivat vielä hänen korviinsa ja tuuli kantoi pois sanat. Jokin oli nyt hullusti, jokin vakava asia. Hänen pitää mennä vielä ylemmäksi katsomaan.

Samassa hän huomasi Simeon Staggin juoksevan häntä kohti kauhistuneen näköisenä. Hänen kintereillään seurasi kaksi ratsastajaa ja kolmas ratsastaja oli vähän kauempana. Simiä ajettiin takaa. Hänen hurjistunut käytöksensä ilmaisi sen.

Ralph ei kysynyt itseltään, miksi, vaan juoksi Simiä kohti. Nopeammasti kuin ajatus ja ennenkuin Sim ehti huoahtaakaan hyökkäsi Ralph eteenpäin, tarttui molempien hevosten suitsiin ja keikautti hurjalla tempaisulla molemmat ratsastajat maahan. Ei kumpikaan loukkautunut.

Molemmat hyppäsivät heti pystyyn ja syöksyivät Ralphin kimppuun koettaen tarttua häneen lujasti voidakseen panna käsiraudat hänen käsiinsä.

Silloin ehdittyään ajatella ensi kerran selveni hänelle totuus kuin salamanleimahdus. Häntähän tässä ajettiinkin takaa ja hän oli itse antautunut poliisien käsiin. He seisoivat pensaikon läpi johtavan aukon vieressä. Saattajatkin olivat jo saapuneet solan päähän ja näkivät mitä oli tapahtunut. Robbie Anderson lähestyi heitä nopeasti tammoineen. Poliisit huomasivat vangin piakkoin saavan apua ja heittivät sen vuoksi käsiraudat menemään koettaen nostaa Ralphin toisen hevosen selkään. Sim koetti kiskoa hevosta syrjään ja koira haukkui raivokkaasti purren heidän sääriään. Mutta miehet onnistuivat sittenkin voittamaan hänet ja kaatoivat hänet maahan.

Nyt olivat he jo kaikki joutuneet aukkoon ja tappelivat matalan virran pohjalla. Robbie päästi tamman suitset käsistään ja riensi auttamaan Ralphia. Samalla puhalsi kova vihuri vuorilta ja tunkeutui aukkoon. Se tarttui tammaan, joka säikähtäen miesten kovia huutoja ja koiran haukuntaa ja pelästyen vihuria läksi kovasti laukkaamaan vuoria kohti arkku selässään.

"Tamma, tamma!" huusi Ralph, joka oli nähnyt onnettomuuden Robbien päästäessä suitset käsistään. "Kiiruhtakaa, Jumalan nimessä, sen jälkeen!"

Hän sai samalla jäseniinsä kymmenen miehen voimat ja nousi maasta, johon hänen vastustajansa olivat painaneet hänet, heittäen miehet syrjään kuin he olisivat olleet viheriöitä varpuja, jotka hän taittoi. He kaatuivat hänen kummallekin puolelleen jääden makaamaan paikoilleen. Sitten hän riensi muutamien askelten päässä seisovan nuoren hevosen luo ja nostettuaan pojan satulasta maahan hyppäsi itse sen selkään. Hetkisen kuluttua ajoi hän jo laukkaa tamman perään.

Mutta tamma oli jo ehtinyt kauaksi. Se kiiti tuulen edellä kaukaa siintäviä tummia vuorten huippuja kohti. Sumu alkoi jo piilottaa sen näkyvistä. Ralph seurasi sitä, kunnes miehet, jotka seisoivat kuin halvattuina solan päässä, eivät enää voineet nähdä häntä.

XIII.

PULMALLINEN KYSYMYS.

Kun poliisi David koetti nousta kaaduttuaan, huomasi hän liiankin monta syytä mullakseen jalkaansa katkenneeksi. Poliisi Jonathan ei ollut kolhiutunut niin pahasti, mutta noustuaan jälleen jaloilleen tunsi hän velvollisuuden äänen vaienneen sisimmässään sellaisiin toimenpiteihin nähden, jotka voisivat panna hänet vielä vakavammille vastuksille alttiiksi. Hän päinvastoin ihaili vastustajansa rohkeutta kuin ammattitaistelija ainakin eikä suinkaan ollut ollenkaan vihoissaan hänelle tappiostaan.

"Mies on varmasti kuuden jalan yhtä hyvin kuin tuumankin pituinen ja voimakas kuin härkä", sanoi hän kumartuen toverinsa puoleen ja tiedustellen tämän saamia vammoja.

Poliisi David ei näyttänyt olevan niinkään halukas osoittamaan sitä alistuvaisuutta, mikä johtuu tinkimättömästä vaatimattomuudesta ja mikä saa lohtua, vieläpä kiihoitusta itserakkaudelleen tappiosta enemmän kuin raukkamaisen ylpeyden synnyttämästä vihasta, mikä ei voi mukautua kompastumiseen eikä häviöön.

"Tämä on kaikki tuon kurjan palkeitten puhaltajan syytä", sanoi hän vihjaisten seppään tällä halveksivalla viittauksella sepän ammatista.

Poliisi Jonathan ei voinut olla nauramatta nimitykselle eikä sen vihjaamalle tarkoitukselle.

"Niin, mutta jos hän olisi polttanut ilmaa tällä kertaa puhaltamisen asemesta", sanoi hän, "olisimme ehkä voineet kohottaa sen väliimme. Mutta, tulehan nyt, niin nostan sinut satulaan sen sijaan. Heh, heh, kas vain", lisäsi hän, kun hevonen hätkähteli jokaisessa vihurin puuskassa, "täällä ylhäällä ei kenenkään tarvitse kiihoittaa tuulta. Hiljaa siinä! Kas niin, nyt istut luullakseni mukavasti. Et voi käyttää kuin toista jalustinta."

Oli ehkä luonnollista, että poliisien suhtautuminen onnettomuuteen rajoittuisi vain heidän vankinsa karkaamisen lailliseen puoleen; mutta poliisien moitteiden esine ei ollut niin virallisen kiihkon läpitunkema, että hän olisi voinut välinpitämättömästi katsella sitä kauheata onnettomuutta, joka aiheutui kirstua kantavan hevosen paosta. Seppä Garth oli pysähdyttänyt oman hevosensa noin parinkymmenen askeleen päähän siitä paikasta, missä Ralph Ray oli heittänyt hänen toverinsa satulasta, eikä hän sitä seuranneen taistelun aikana ollut tuntenut mitään voittamatonta halua auttaa sitä puoluetta, joka hänen silmissään edusti sekä kostoa että etuja, ellei nyt juuri oikeutta.

Kun tamma vihdoin läksi laukkaamaan vuorille, istui hän satulassaan kuin kivettynyt, kunnes Robbie Anderson, joka ensin tointui huumauksestaan ja palaavan tajunnan ensi hetkenä tunsi sepän ja arvasi ottelun tuloksen, herätti hänet käsittämään tilanteen elävästi iskemällä hänet hyvin suunnatulla lyönnillä pitkäkseen maahan. Garth hämmästyi nähtävästi liiaksi voidakseen maksaa samalla mitalla. Hän rupesi sen sijaan sättimään vastustajaansa voimakkailla kirouksilla, jotka putoilivat Robbien niskaan niin nopeasti kuin kanat nokkivat jyviä. Sitten hän kiipesi jälleen hevosensa selkään ja näyttäen niin paljon miehekästä vastenmielisyyttä kuin hän vain voi sellaisen häpeällisen tappion jälkeen kiiruhti hän pois niin nopeasti kuin suinkin.

Hän ei kuitenkaan vielä ollut saanut täydellistä palkkaa osanotostaan päivän tapahtumiin. Ehdittyään jo melkein Wythburniin ollessaan matkalla kotiinsa joutui hän vielä sellaisen tavattoman onnettoman sattuman uhriksi, että hän kohtasi Liisan. Tämä nuori nainen pikemmin riippui kuin istui erään hevosen selässä, jonka omistaja Rothan oli onnistunut taivuttaa avukseen. Rothan kävellessä hänen rinnallaan ponnisteli hän nyt takaisin kaupunkiin mielentilassa, minkä päivän tapahtumat olivat kiihoittaneet hirveän ärtyisäksi. Todellisuudessa oli Liisa oikeastaan salaa vihainen itselleen sen huolettoman hypyn vuoksi erään suuren kiven yli, joka oli nyrjäyttänyt hänen nilkkansa niin pahasti, että hänen oli pakko vaikeroida tuskista. Mutta sukupuolensa epäjohdonmukaiseen tapaan ei hän voinut tietoisesti näyttää niin spartalaista urhoollisuutta, että hän olisi syyttänyt itseään tapahtumasta.

Juuri tämän onnettomuuden ja pahantuulisuuden aiheuttaman tuskin lupaavan yhteensattuman aikana sattui hän kohtaamaan sepän, jolloin kaikki ne katkerat tunteet, jotka olivat käyneet ja kiehuneet hänessä ja sopivamman esineen puutteessa purkautuneet hevosta, satulaa, tietä ja Rothaakin vastaan, saivat Joe Garthista mitä sopivimman ja kelvollisimman maalitaulun.

Ajaa hölkyttäessään hitaasti kotiinsa päin oli tämä herrasmies hautonut mielessään ilkeitä ajatuksia sitä pientä paholaista kohtaan, joka oli pettänyt hänet. Hän oli ajatuksissaan jo monesti toistanut ne halveksivat moitteet ja vielä halveksivammat katseet, joilla hän aikoi kohdella tyttöä ensi sopivassa tilaisuudessa, jolloin tyttö onnettomuudekseen joutuisi hänen tielleen.

Sellainen uskottomuus ja viekas petollinen menettely tuntui Garthista ansaitsevan millaisen rangaistuksen tahansa, koska ei voitu sovittaa ruumiillista rangaistusta, jota hän mitä suurimmalla mielihyvällä olisi itse ollut valmis jakamaan, mutta josta ei ehkä olisi ollut niinkään mukava joutua vastuuseen, koska Robbietakaan ei voitu sivuuttaa.

Ehkä se johtui muutamista hänen sukupuolensa epäjohdonmukaisista vaistoista, ettei hänen omatuntonsa soimannut häntä, kun hän mielessään valmisteli näitä suunnitelmia Liisan rankaisemiseksi petoksesta ja viekkaudesta. Varmaa kuitenkin on, että kun nämä kysymyksessä olevat henkilöt joutuivat vastakkain muutamassa tien mutkassa, ei johdonmukaisuudella ollut juuri mitään tekemistä heidän kiihkeässä keskustelussaan.

Seppä Garth aikoi näyttää hyvin halveksivaa naamaa tulevan esitelmänsä esipuheeksi, mutta koska Robbien lyönti oli sattunut hänen silmiensä väliin ja ne sen johdosta olivat piiloutuneet suuren ja monivärisen ajettuman alle, muuttuikin hänen halveksiva silmäyksensä enemmän mielettömän irvistyksen kaltaiseksi. Kun Liisa huomasi tämän kevytmielisen suhtautumisen hänen moniin onnettomuuksiinsa, kohosi hänen vihansa kiehumispisteeseen ja hän syyti suustaan Joeta kohtaan enemmän talonpoikaisia haukkumasanoja kuin hän milloinkaan tyynempinä hetkinään antoi lipsahtaa huuliltaan.

"Sinä tyhmeliini siinä", sanoi hän, "päässäsi ei ole enemmän järkeä kuin luudanvarressa. Mokomakin kerskailija, millaisia kauniita asioita sinä nyt olet saanut aikaan. Niele tämä nyt kupuusi, mutta älä kuljeskele ympäriinsä surisemassa kuin mehiläinen pullossa. Enpä olisi voinut uskoa sinua sellaiseksi Judakseksi."

Seppä Garth hämmästyi epäilemättä tällä kertaa. Joutua tällaisen hyökkäyksen esineeksi sellaisen henkilön puolelta, jonka kimppuun hän itse oli aikonut käydä, ja kuunnella saman henkilön lausumia syytöksiä vääryyksistä, jonka hän luuli tehneen vääryyttä hänelle, riitti kokonaan hämmentämään sepän tyhmän järjen.

"Ei, ei", sanoi hän toinnuttuaan, "kuka tässä Judas on? Se on tarpeeksi pulmallinen kysymys mielestäni."

"Possu!" huusi Liisa rupeamatta miettimään loukkauksen merkitystä ja -- kuin oikea Eevan tytär voimatta ollenkaan uneksiakaan, että häntä voitaisiin syyttää uskottomuudesta; "possu, possu", hän maanitteli tavallisesti sikojaan näin, "olet oikea äitisi poika, sen noita-akan."

Seppä joutui kokonaan sanattomaksi kuunnellessaan näitä neitseellisiä soimauksia ja menetti kokonaan sen hillitsemiskykynsä, minkä hän tyynempinä hetkinään oli huomannut melkein välttämättömäksi omalle turvallisuudelleen. Kalveten raivosta hän kohotti kätensä lyödäkseen Liisaa, joka samalla suoristautui ja lyödä läimäytti häntä kovasti kummallekin poskelle sanoen: "Pidä kyntesi erillään minusta, mokomakin pölkkypää, ja mene Robbie Andersonin luo. Kuulin sinun saaneen kuonoosi häneltä kelpo tavalla. Se oli juuri omiaan possunkärsällesi."

Tämä palautti sepän ajoissa järkiinsä. Hän laski kätensä alas ja ratsasti tiehensä mumisten vihaisesti partaansa.

"Älä koetakaan lähestyä minua enää tämän jälkeen!" huusi Liisa melko tarpeettomasti hänen jälkeensä.

Tämä puuska vaikutti kuitenkin sen, että se haihdutti kaiken vihan tytön mielestä, ja katsottuaan sepän perään, kunnes tämä katosi kokonaan näkyvistä, vastasi hän Rothan moitteisiin tämän tuskin tyttömäisen mielenpurkauksen vuoksi hilpeästi nauraen.

* * * * *

Samana iltana kokoutui Punaiseen Leijonaan tavallista enemmän väkeä. Ne isännät, jotka olivat eronneet saatosta Watendlathissä, olivat menneet ensin kyläravintolaan kuluttaakseen siellä ne muutamat tunnit, jotka heidän täytyi odottaa, ennenkuin saatto palaisi takaisin Shoulthwaiteen.

He eivät olleet vielä ehtineet istua pitkää aikaa oluttuoppiensa ääressä, kun John Jackson ja muutamat muut laaksolaiset, jotka olivat aikoneet seurata saattoa Gosforthiin, tulivat aikaisemmin takaisin kuin heitä oli osattu odottaakaan. Tämä johti solassa sattuneen onnettomuuden kertomiseen.

Punaisen Leijonan vieraiden ja yleensä kaikkien Wythburnin asukkaiden hämmästys kuullessaan tämän oli yhtä suuri kuin heidän ihmettelynsä. Mitään niin hirmuista ei ollut tapahtunut miesmuistiin. Ruumiille sattunut onnettomuus kauhistutti heitä kaikkia vanhaan cumberlandilaiseen tapaan.

Mikään ei heidän mielestään ollut niin ikävöimisen arvoista kuin onnellinen kuolema eikä mikään muu ajatus ollut niin lohduttava kuin se, että heidät jonakin päivänä kunniallisesti haudataan. Angus ei ollut saanut kumpaakaan. Väkivaltainen kuolema eikä minkäänlaista hautaa; ei mitään muuta kuin tämä vuorille suuntautunut hurja ratsastus, mikä voi kestää päiviä, ehkä kuukausiakin. Siinä oli varmasti jotakin kohtalokasta.

Laaksolaiset kokoutuivat Punaisen Leijonan takan ääreen kalpeina ja äänettöminä kauhusta.

"Ikävä tapaus tämä", sanoi Reuben Thwaite kohottaen molempia käsiään.

"Meidän kaikkien pitää lähteä vuorille huomenna varhain hakemaan vanhaa Betsyä", sanoi Jackson. Matthew Branthwaiten viisaimmatkin sananlaskut olivat jättäneet hänet pulaan. Tällaista tilannetta ei niiden mainio toistaja ollut milloinkaan osannut aavistaakaan. Se oli saattanut hänet kokonaan suunniltaan.

Vanhan Matthewin voimakas persoonallisuus olisi ehkä, jos hän olisi elänyt parisataa vuotta myöhemmin, muuttunut vapaamielisyydeksi, ehkäpä aineellisuudeksikin, mutta siihen aikaan, jolloin hän eli täällä maailmassa, ei oltu vielä täydellisesti opittu taitoa suhtautua asioihin luonnollisella tavalla. Matthewin mieltä painoi tunne, mitä hän ei ymmärtänyt eikä koettanutkaan määritellä. Hän oli aivan varma ainakin siitä, ettei tammaa saataisi kiinni. Kohtalo oli jollakin tavoin jostakin syystä määrännyt tamman laukkaamaan vuorilla kuormineen vuodet läpeensä. Kun Jackson ehdotti, että he lähtisivät hakemaan sitä, sanoi Matthew:

"Ei, John, ei mitään sellaista. Voitte kyllä kiivetä vuorille, mutta ette milloinkaan löydä Betsyä. Se on kohtalon määräämää, kuten jo äsken sanoin teille. Siitä saavat äidit sopivan tarinan lapsiensa pelottelemiseksi."

"Myrsky rupesi silloin todellakin raivoamaan hirveästi", sanoi John. "Kypärituuli [Englannin vuoristoissa puhaltava tuuli. Suom.] kai se oli, vaikka en muista nähneeni kypäriä vuorenhuipulla. En ole milloinkaan elämässäni nähnyt hevosen laukkaavan sellaista vauhtia."

"Eikö teistä kukaan kyennyt pidättämään sitä?" sanoi muudan hieman ivallisesti.

"Tyhmyyksiä! Luuletteko niitä vuoria siellä jonkinlaisiksi karjanlaitumiksi?" sanoi Matthew.

"Emme, mutta jyrkkiä ne ovat", jatkoi Jackson. "Ja sellainen humina ja ulina kuin siellä kävi! Entä sitten taistelu! Mutta Ralph paiskasi heidät molemmat kumoon noin vain."

"Hän on tullut isäänsä, Ralph", sanoi Matthew.