Part 10

"Älkää pahastuko, Liisa-tyttöseni. Jos olisin tiennyt teidän todella tahtovan puhutella minua, olisin pysähtynyt heti ja niin tulen vastaisuudessa menettelemäänkin. Pysähdyn puhuttelemaan teitä milloin tahansa, vaikka te mielestäni aina olette ollutkin liian hyvä ystävä Robbien kanssa, niin, liian hyvä. Mutta jos todellakin haluatte ottaa minut -- tarkoitan, puhutella minua, pysähdyn mielelläni milloin vain."

Sepän aulis tarjous ei näyttänyt tekevän niin voimakasta vaikutusta teräväpäiseen tyttöön kuin se tosiseikka, että herra Garth oli nyt luultavasti sellaisella asialla, mihin hän ei ollut ryhtynyt yhtä epäitsekkäistä syistä. Hän ei ollut kyllä erittäin utelias saamaan selville tämän asian luonnetta, mutta se seikka, ettei hän tuntenut sitä ja ettei sitä haluttu hänelle ilmaista, kiihoitti jo tarpeeksi hänen tiedonhaluaan.

Liisa oli yksinkertainen maalaistyttö, mutta olisi erehdys luulla, että vaikka hän oli kasvanut kaupungissa, joka oli pienempi kuin mikään muu samanlainen sillä nimityksellä jo entuudestaan kunnioitettu, ja kuluttanut koko elämänsä kangaspuiden ja maitoastioiden ääressä näkemättä milloinkaan tanssiaisia ja oopperaa ja käyttämättä koskaan naamiota tahi munkkikaapua, hän oli aivan vapaa vaistomaisesta vehkeilyhalusta, mitä iloisemmassa ja vilkkaammassa maailmassa luullaan hänen sukupuolensa puoleksi perinnöksi.

Kääntäen päänsä ujosti syrjään ja nykien hattunsa nauhoja maahan luoduin katsein sanoi hän:

"Kuka on sanonut, että pidän enemmän kuin muista? Minä en ole milloinkaan sanonut sitä, vai mitä? En sano tätä siksi, että pidän erikoisemmin kenestäkään toisestakaan, en ollenkaan."

Sen sanan viekas korostaminen, joka ilmaisi Liisan vastenmielisyyden itse ilmaista tunteitaan jotakin, salaperäistä tuntematonta olentoa kohtaan, tuntui herra Garthin mielestä epäämättömästi todistavan, että hänen edessään seisova tyttö vihjaisi pitävänsä jostakin olennosta, joka ei ollut sen salaperäisempi kuin hänkään. Sepän kasvot kirkastuivat ja hänen käytöksensä muuttui. Hänen äskeinen melkein rukoileva äänensä koveni varman voittajan tyyneksi puheeksi.

"Liisa", sanoi hän, "aion juuri tehdä Robbielle pienen sievän kepposen. Hän on turvautunut Ralph Rayhin viime aikoina, mutta tällä kertaa minä hänet kumminkin nolaan."

"Ei, Joseph, aiotteko todellakin tehdä sen?" sanoi Liisa kirkastunein kasvoin, jotka näyttivät sanovan herra Garthille: "Tehkää se kaikin mokomin."

"Ehkä sen teenkin", sanoi seppä pudistaen tarkoittavasti päätään. Tytön viattomat kasvot olivat kietoneet hänet pauloihinsa yhtä helposti kuin ruohokkoon piilotettuun häkkiin teljetty hamppuvarpunen pettää pääskysen.

"Ja Ralph, tuo suuri maankiertäjä, kohtelee minua kuin roistoa, aivan kuin roistoa."

"Mutta nyt aiotte maksaa sen hänelle, vai mitä, Joseph?" sanoi Liisa kuin iloiten sepän tulevasta suuruudesta.

"Liisa, tyttöseni, kerronko teille jotakin?" Hänen päänsä ja sydämensä näyttivät sulavan noissa pienissä keimailevissa silmissä palavan tulen vaikutuksesta ja hän tuli hyvin puheliaaksi. Hiljentäen ääntään sanoi hän:

"Ralph ei ole lähtenyt pakoon ollenkaan. Hän aikoo olla mukana isänsä hautajaisissa, ei enempää eikä vähempää."

"Eihän toki!" huudahti Liisa hämmästyneenä. Hän hämmästyi todellakin niin kovasti Joen odottamattomasta ilmoituksesta, että hänen uteliaisuutensa nyt muuttui yhtä todelliseksi kuin ilmeiseksikin.

"Kyllä", sanoi herra Garth, "ja täällä on muutamia, jotka tietävät, kuinka hänet voidaan vangita vielä tänä päivänä."

"En ihmettelisi enää ollenkaan, vaikka Robbie Andersonkin olisi hänen kanssaan jossakin tekemisissä", sanoi Liisa nyrpistäen huuliaan niin halveksivasti kuin hän olisi hirveästi inhonnut poissaolevan Robbien käytöstä.

"Ehkä hän onkin", sanoi herra Garth nyökäyttäen vakavasti päätään kuin hän olisi tiennyt enemmän. Oli selvää, että hän tiesikin ja tahtoi toimia sen mukaan.

"Mutta te kai aiotte mennä heidän luokseen, Joseph? Täällä on sellaisia, jotka haluavat saada hänet käsiinsä, ja ainakin muudan, joka hakee häntä, lähtee kai vangitsemaan hänet, eikö niin?"

"Kyllä", vastasi Joseph korostavasti. "Mutta minun pitää nyt lähteä, tyttöseni, sillä minun pitää satuloida heille hevoset eikä meillä enää ole pitkälti aikaa."

"Vai aiotte te lähteä ratsain, Joe. Eikö siihen mene liiaksi aikaa?"

"Pari tuntia, sillä meidän pitää ratsastaa Black Sailin ohi ja palata takaisin Wastdale Headiin, ja se on pitkä kiertotie, kuten tiedätte."

"Aiotte siis vangita heidät Wastdale Headissä", sanoi Liisa kääntäen päänsä syrjään kuin tyttömäinen ujous olisi hänet kokonaan voittanut, mutta todellisuudessa katsoen salavihkaa ruumissaaton jälkeen ja arvaillen, voitaisiinko se saavuttaa.

Joseph oli hieman hajuillaan huomattuaan ilmaisseensa tahtomattaan niin paljon suunnitelmastaan. Niiden kirkkaiden sinisten silmien voima, jotka olivat katsoneet niin ihailevasti häntä kasvoihin huomattuaan, kuinka terävästi hän oli ottanut selvän salaisuudesta, josta eivät tyhmemmät olleet saanet vihiäkään, oli taivuttanut hänet näihin odottamattomiin tuttavallisiin paljastuksiin.

Mutta sanottuaan näin paljon näytti herra Garthista selvästi viisaimmalta sanoa loputkin, semminkin, koska hän luuli sen olevan vaaratonta, sillä hän näki ruumissaaton ehtineen jo kukkulan huipulle. Työntäen toisen jalkansa askeleen eteenpäin kuin ollakseen valmis lähtemään milloin hyvänsä sanottuaan nopeat jäähyväiset kertoi seppä Liisalle tavanneensa opettajan samana aamuna ja saaneensa niin paljon selville muutamista pienen miehen ajattelemattomista sanoista, että hän oli aikonut mennä puhuttelemaan sitä vanhaa puheliasta akkaa, jonka luona opettaja asui. Hänen äitinsä, rouva Garth, oli kuitenkin ottanut tämän arkaluontoisen tehtävän osalleen ja viekoitellutkin akan ilmaisemaan, että Ralph Ray oli vihjaissut vapauttavansa ehkä Robbie Andersonin tehtävästä Stye Head solan päässä.

Kun Liisa oli kuullut tämän, oli hän saanut tietää tarpeeksi eikä hänellä enää ollut mitään sitä vastaan, että seppä kiiruhtaisi pois hänen näkyvistään niin nopeasti kuin suinkin, jotta hänkin vuorostaan pääsisi hänen näkyvistään niin äkkiä kuin suinkin ja saattaisi juosta takaisin Mossiin kertomaan Rothalle hirveän tietonsa.

XII.

PAKO VUORILLA.

1.

Kuljettuaan muutamia askelia, että näyttäisi siltä kuin hän aikoisi jatkaa aloittamaansa matkaa, odotti Liisa, kunnes seppä oli päässyt niin kauas, että hän voi palata sillalle. Sitten hän kiipesi aidan yli ja juoksi niin nopeasti kuin suinkin takaisin Shoultwaiteen.

Hän oli suunniltaan kiihkosta saapuessaan takaisin taloon, mutta Rotha pysähdytti hänet ja onnistui suurella vaivalla hillitsemään hänet, ettei hän aivan julkisesti kuuluttanut kaikille niitä tietoja, jotka polttivat hänen kieltään ja jotka eivät ollenkaan sopineet talon rauhalle.

Huohottaen vielä kovasti kertoi hän tärkeimmän osan tekemistään huomioista ja vaikeni sitten yhtä paljon ruumiillisten ponnistusten väsyttämänä kuin uhkaavan onnettomuuden musertavasta tunteesta.

Rotha ymmärsi silmänräpäyksessä Liisan epäjohdonmukaisesti kertoman viestin tärkeyden. Hänen kalpeat kasvonsa vaalenivat yhä enemmän, silmät vääntyivät kieroon, kuten usein ennenkin, hänen herkät huulensa vapisivat ilmeisesti ja hän seisoi muutamia minuutteja paikoillaan epäröiden ja voimatonna.

Mutta sitten muuttuivat nuoren tytön kasvot äkkiä hyvin päättäväisiksi. Jättäen Liisan kuistiin hän meni hakemaan sisältä hattuaan ja nuttuaan. Kun hän sitten palasi toverinsa luo, oli hän tehnyt rohkean suunnitelman.

"Kaikki sellaiset Wythburnin miehet, joihin voimme luottaa, ovat saatossa", sanoi hän. "Meidän pitää senvuoksi lähteä sinne itse, ainakin minun."

"Ota minut mukaasi", sanoi Liisa. "Mutta minne aiot lähteä?"

"Aion kiivetä vuorten yli Stye Headiin."

"Emme voi suoriutua siitä, Rotha, me kaksi tyttöä."

"Entä sitten? Mutta eihän sinun ole pakko lähteä. Sinne on kahdeksan penikulmaa suoraan ja minun pitää ehkä juosta melkein koko matka. Saatto on ollut matkalla melkein tunnin ja se on jo päässyt näkymättömiin. Minun pitää juosta suorinta tietä kanervikon poikki."

Seikkailun aiheuttama kieltämätön jännitys synnytti Liisan mielessä melkein samanlaisen tunteen kuin urheilu ja tukahdutti vaarallisen vuoristomatkan vaikeuksien ja vaarojen herättämän pelon, minkävuoksi hän jälleen pyysi päästä mukaan.

"Haluatko todellakin tulla kanssani?" kysyi Rotha tuntien lievää vastenmielisyyttä hänen toveruuttaan kohtaan. "Sinne on vaivalloinen matka, koska meidän pitää kulkea Glaramaran kautta." Hän puhui kuin hänellä olisi ollut kypsyneemmän iän oikeus varoittaa ystäväänsä uskalletusta yrityksestä.

Mutta Liisa vastusti sanoen, ettei hän halua mitään niin kiihkeästi kuin tulla mukaan. Hän hyväksyi empimättä sen ruumiillisen ja henkisen etevämmyyden, mistä hänen nuori toverinsa ylpeili. Jos yhteiskunnalliset edut olisivat merkinneet tässä jotakin, olisivat kaikki edut olleet Liisan puolella, mutta nyt ne tässä punakassa tytössä eivät olleet minkään arvoiset verrattuina toisen kalpean nuoren naisen voimiin, jolla tuskin oli enemmän vuosia hartioillaan kuin hänelläkään.

"Meidän pitää lähteä heti", sanoi Rotha, "mutta ensin on minun käytävä Fornsidessä."

Poikkeaminen räätälin autioon asuntoon ei pidentänyt sanottavasti heidän matkaansa. Rotha oli joka päivä pikimmältään pistäytynyt pienessä hylätyssä kodissaan aina siitä hirveästä illasta asti, jolloin Shoulthwaiten isäntä oli kuollut. Hän oli tehnyt kaiken voitavansa muuttaakseen synkän kotinsa iloisemmaksi. Tavallisesti hän oli sytyttänyt tulen takkaan ja levittänyt isänsä työkalut ikkunan viereen pöydälle, jonka ääressä räätäli työskenteli. Mutta mikään ei ollut houkutellut Simiä palaamaan. Seuraavana aamuna oli kaikki samassa kunnossa kuin edellisenäkin hänen siellä käydessään.

Kun tytöt saapuivat tuvalle, peräytyi Liisa vaistomaisesti. Rothan tunteellinen luonne huomasi toverinsa vastahakoisuuden ja siinä ilmenevä pelko pahoitti hänen mieltään.

"Pysähdy sitten tähän", sanoi hän vastaukseksi toverinsa lausumattomalle vastahakoisuudelle mennä etemmäksi. Hän ei viipynyt matkallaan minuuttiakaan, mutta kun hän palasi, olivat hänen silmänsä kosteat.

"Hän ei ole täällä", sanoi hän selittämättä tarkemmin. "Emmekö voi mennä vuorelle hänen luokseen?"

He kääntyivät Fornside-vuorelle päin toimittaakseen asian, minkä molemmat ymmärsivät ja mitä ei kummankaan tarvinnut ruveta selittämään.

"Kiusaavatko sinua milloinkaan minkään laulun sanat, Liisa, toistumalla mielessäsi alituisesti ja haihtumatta milloinkaan?"

"Ei. Kuinka niin?" kysyi Liisa lapsellisesti.

"Ei mitään, mutta tänään en saa erästä laulunpätkää karkoitetuksi mielestäni. Se toistuu siellä vain:

"Tornissa siellä vain vartija astuu, vartija siellä vain vaeltelee."

Tytöt eivät ehtinet kulkea kauaksikaan, kun he jo huomasivat haettavansa nojaavan erääseen matalaan muuriin ja varjostavan silmiään käsillään, kuin jännittäen katsettaan nähdäkseen jonkun kaukana siintävän esineen.

Simeon Stagg alkoi jo olla sellaisen kurjimuksen näköinen, jonka ihmiset ovat karkoittaneet joukostaan. Hänen kampaamaton ja takkuinen tukkansa oli kasvanut pitkäksi ja hänen partansa oli ajamatta. Molempiin oli ilmestynyt paljon harmaita karvoja. Hänen pukunsa oli käynyt väljäksi eikä hänellä ollut vyötäkään. Hänen riutunut ulkomuotonsa, niin luonnollinen kuin se olikin hänen kasvoilleen, pisti nyt enemmän silmiin.

Sim ei ollut huomannut tyttöjä eikä hän humisevassa tuulessa ollut kuullut heidän askeliaankaan, ennenkuin he olivat melkein hänen vieressään. Kun hän tajusi täydellisesti heidän läsnäolonsa, seisoi Rotha hänen vieressään käsi hänen käsivarrellaan. Liisa seisoi pari askelta kauempana.

"Isä, oletko tarpeeksi voimissasi lähteäksesi pitkälle matkalle?" kysyi Rotha.

Sim oli kääntynyt ja katsoi nyt tytärtään suoraan silmiin häveten, nolona ja ylpeänä. Näytti aivan siltä kuin hänen sydämensä olisi kaivannut sitä rakkautta, johon hän luuli menettäneensä kaikki oikeutensa.

Rotha selitti hänelle lyhyesti tapahtumien käänteen, jolloin Sim tuli äärettömän levottomaksi. Hän käveli edestakaisin lyhyin hyppelevin askelin ja valitti, ettei hän keksi siihen mitään apua.

"Olin näkevinäni, että kolme miestä talutti kolmea hevosta High Seatin rinteelle pajan takaa. Miehet olivat siis noita kavaltajia, olivat aivan varmasti. Katselin heitä juuri silloin kun tulitte tänne. Katsokaa, tuolla he ovatkin, tuolla putouksen takana järven puolella tuon suuren kallion vieressä. Mutta he pääsevät pian huipulle, pääsevät varmasti, jolloin Wythburnin paras mies vangitaan meidän voimatta häntä auttaa."

Pieni mies käveli edestakaisin kynien partaansa pitkillä hermostuneilla sormillaan.

"Niin kyllä, mutta häntä on autettava", sanoi Rotha, "ja me voimmekin auttaa."

"Kuinka? Sano se minulle. Olet niin äitisi näköinen, olet varmasti. Hänkin katsoi aina noin."

"Sano minulle ensin, aikoiko Ralph odottaa saattoa Stye vai Wastdale Headissä?"

"Stye Headissä. Hän poistui luotani auringon noustessa tänä aamuna mennäkseen sinne."

"Silloin voidaan hänet pelastaa", sanoi tyttö päättävästi. "Saaton on seurattava polkua. Koska heillä on ruumis mukanaan, on heidän pakko kulkea hitaasti. He tarvitsevat puolitoista tuntia päästäkseen solan suuhun. Sen ajan kuluessa voin minä Liisan kanssa kiivetä vuorten yli Harrop Tarnin ja Glaramaran kautta ja päästä solan suuhun, niin, ehkä sen päähänkin. Mutta se ei riitä, sillä poliisit eivät aio kulkea samaa tietä kuin saatto. He ymmärtävät, että jos Ralph on Stye Headillä, on hän siellä pitääkseen silmällä saattoa, jolloin hän varmasti huomaa heidätkin yhtä helposti."

"Niin, se on kyllä totta", sanoi Sim.

"Senvuoksi he menevätkin, kuten seppä sanoi, Honisterin ja Scarf Gapin kautta Wastdaleen Black Sailin yli. He ratsastavat nopeasti ja palatessaan Stye Headiin toivovat he voivansa hyökätä Ralphin kimppuun takaapäin ja vangita hänet yllättämällä. Isä", jatkoi Rotha puhuen päättäväisesti kuin voimakas mies, "jos menet High Seatin yli, sitten laakson poikki Dale Headin sivu ja pysyttelet Great Gablen tuonnimmaisilla rinteillä, voitat puolet matkasta ja saavut sinne yhtä pian kuin poliisitkin ja voit pitää heidät näkyvissäsi melkein koko matkan. Voitko tehdä sen ja onko sinulla voimia siihen? Näytät niin riutuneelta ja heikolta."

"Kyllä, kyllä minulla voimia on ja minä lähden heti matkalle. Kun tässä on kysymys maailman parhaimman miehen elämästä ja hengestä, niin silloin en epäröi."

"Emme saa hukata hetkeäkään. Liisa, emme saa viipyä enää minuuttiakaan."

2.

Jo paljon ennen kuin hautajaissaatto oli päässyt Armboth Fellille, seisoi Ralph Stye Headin huipulla katselemassa, milloin ensi vilahdus saatosta näkyisi eräässä paikassa, jonka ohi sen välttämättä täytyi kulkea. Viime pakkasen jäljet olivat jo hävinneet näkymättömiin tältäkin korkeudelta. Ralph oli kävellyt solan vaikeimmasti kuljettavan osan kautta ja saanut varmuuden siitä, ettei häntä siltä taholta uhannut mikään vaara. Rajuilma oli pannut virrat tulvimaan. Vesi kohisi kumeasti suurten kivilohkareitten yli viskellen vaahtoa korkealle ilmaan, missä tuuli sen äkkiä hajoitti kaikille suunnille. Jokaiseen suojaiseen syvänteeseen kokoutui suuria keltaisia vaahtokokkareita. Kuilun putouksen pauhu hiljensi myrskyn, joka raivosi sen yläpuolella.

Tuuli puhalsi Great Gablen kukkuloilta melkein musertavan voimakkaasti solan ylimmäiseen osaan. Kova vihuri oli kerran kaatanut Ralphinkin pitkäkseen maahan. Se oli vielä samaa rajuilmaa, joka oli alkanut raivota isän kuolinpäivänä. Ralph oli ensin ollut huolissaan lähestyvän saaton turvallisuudesta, mutta hän oli löytänyt suojatumman polun pensaikon juurelta ja aikoi opastaa saaton sen kautta sen saavuttua paikalle. Muutaman putouksen kohdalla oli pensaikossa aukko, jonka kautta tuuli puhalsi hirveän voimakkaasti kuin käyttäen sitä luonnollisena tienään etelää kohti, mutta aukko oli kapea ja sen ohi päästäisiin nopeasti.

Näiden tutkimusten aiheuttamasta säännöttömästä työstä palasi Ralph tämän tästä suuren kuilun päähän ja katseli kaukaa siintävien vuorten ja laaksojen yli etäisyyteen. Hänen pitkä nuttunsa ulottui polvien alapuolelle ja hän oli sitonut sen lujasti uumilleen vyöllä. Lakki oli hyvin pään mukainen ja sen laitojen alta näkyivät hänen paksun tukkansa lyhyet kiharat, joita tuuli heilutteli. Hänen koiransa, Laddie, oli hänen mukanaan.

Hän meni suojaan muutaman suuren kallionlohkareen taakse ja odotti kauan suunnaten katseensa kukkulalle, joka sijaitsi kuuden penikulman päässä laaksoon päin.

Saatto tuli vihdoinkin näkyviin. Kylmä ja synkkä aamu näytti äkkiä kirkastuvan melkein keväisen loistavaksi -- tuolla alempana ainakin, ellei täällä ylhäällä. Aurinko rupesi paistamaan lyijynharmaalta talviselta taivaalta ja heitti juuri tällä hetkellä loistavan sädekimpun kukkulan laelle. Se siirsi äkkiä siellä kulkevan synkän matkueen kuin keitaaseen. Sitten kimppu laajeni ulottuen laaksoon ja sumupilvet, jotka olivat vyöryneet sen ja hänen välillään, haihtuivat paljastaen sinisen pilvettömän taivaan.

3.

"Minkä tien me nyt valitsemme?"

"Niin, niitä on kaksi, mutta ehkä te mieluummin --"

"No, minkä tien? Sano se pian äläkä lörpöttele."

"Ratsastakaa laaksoon Dale Headin ja Grey Knottsin välistä, kunnes saavutte Honisteriin."

"Toivokaamme, että olet parempi opas kuin poliisi, nuori mies, tahi meille käy, kuten vanhus aamulla sanoi meille tiellä, että karkoitamme vain linnun pois voimatta vangita sitä. Lörpöttelevä kielesi on jo tehnyt meille ilkeän kepposen, mies, ja koeta nyt senvuoksi palvella meitä paremmin päälläsi, tahi käy ehkä niin, että menetät molemmat."

Nuo kolme miestä ratsastivat niin nopeasti kuin Kukkuloiden välissä kiemurtelevalla polulla suinkin saattoi. Seppä Garth mumisi jotakin hampaittensa välistä. Hän alkoi jo toivoa, ettei hän olisi ryhtynyt koko tähän ikävään yritykseen. Ei edes voiton sulostuttava kostokaan kyennyt ilahduttamaan hänen mieltään, koska miehet, joiden palvelukseen hän oli antautunut, sättivät häntä kaikenlaisilla ivallisilla ja halveksivilla nimityksillä.

"Tätä voidaan sanoa hauskaksi villihanhien metsästysretkeksi", sanoi toinen poliisi. Hän ei ollut puhunut mitään ennen, oli vain ponnistellut eteenpäin hevosensa kanssa käyttäen siihen nähtävästi kaiken ruumiillisen tarmonsa ja tehostaen työtään ilkeän luonteensa kiukkuisilla purkauksilla.

"Vai murahtelet sinä jälleen, Jonathan. Milloin sinä tuletkaan tyytyväiseksi?"

Puhuja oli pieni teräväsilmäinen mies, jonka hymy oli ylimielinen, ääni kova ja läpitunkeva ja käytös ärtyisä.

"En ainakaan silloin kun olen vaarassa taittaa niskani joka askeleella tahi eksyä nummelle, voimatta jättää siihen sen näkyvämpiä jälkiä kuin mereen, tahi hukkua sumupilviin, jotka ovat yhtä paksuja kuin tuhansien pesupäivien höyryt, tahi upota hirveiden ammottavien kuilujen saippuavaahtoon tahi lammikkoihin, kuten te niitä muistaakseni nimitätte. Ja kaiken tämän saamme tehdä ilmaiseksi, emme saa katsella väärän punnan laitaakaan palkinnoksi tästä hienosta työstä."

"Älä ole siitä niin varma", sanoi pieni mies. "Ellei tuo tyhmeliini tuossa", hän keikautti päätään taaksepäin seppää kohti, joka ratsasti heidän takanaan, "ole liian paljon erehtynyt suunnitelmissaan, saamme vielä otuksen pyydystetyksi."

"Emme milloinkaan, usko vain minua. Olen arvostellut miehemme ennen tätä päivää. Hän vastaa viittäkymmentä sellaista roikaletta kuin erinomainen oppaamme on. Tiesin mitä tein poistuessani täältä viime kerralla ja jättäessäni hänet rauhaan."

"Mutta sinulle on naurettu sen jälkeen melkoisesti. Sanottiin sinun hieman pelänneen", sanoi pieni mies ivallisesti hymyillen.

"He saavat nauraa vielä kerran, David, jos heitä haluttaa. Ja anna sitten sen miehen, joka nauraa kovimmin, tulla sijaani ensi kerralla. En tule kadehtimaan häntä ollenkaan."

"Minun on todellakin pakko tunnustaa, etten ymmärrä kummallista puhettasi. Minä en milloinkaan puhu tuolla tapaa, en milloinkaan. Osoitat siten vain halveksimista virallesi, et enempää etkä vähempää", sanoi poliisi David.

"Sinä olet sellainen mies, joka asetat tuon niin sanotun velvollisuuden muita asioita korkeammalle, korkeammalle kuin vaimon, elämän ja kaiken muunkin, ja sittenkuin olette täyttäneet sen vaatimukset, alentaa se tavallisesti teidät kaikkia muita halvemmiksi. Minäkin olen ollut narri aikoinani, David, mutta en milloinkaan sellainen. En ole milloinkaan ollut sen koiran kaltainen, joka luopui herkullisesta lihapalasesta tokaistakseen sen varjoa. Kun olen joutunut sellaiseen tilanteeseen, olen laskenut tyynesti lihapalaseni maahan ja sitten --. Kas, tuolla on jälleen muudan niskantaittajakivi, tuollainen vierinkivi, kuten niitä nimitätte. Ei mikään hevonen maailmassa voi seisoa jaloillaan tällaisella tiellä."

Miehet ratsastivat vaieten vähän matkaa. Sitten pieni mies, joka pysytteli muutamia askelia edellä, pysähdytti hevosensa ja sanoi:

"Sanoit, ettet löytänyt vangitsemismääräystä Wilsonin taskuista. Voihan olla mahdollista, että joku näistä laaksolaisista otti sen haltuunsa ennen sinun tuloasi."

"Niin, joku laaksolaisista. Mutta sen on täytynyt tapahtua samalla kertaa kun tuo toinen hirveämpi tekokin tehtiin. Sitä ei ole voitu suorittaa jälkeenpäin. Tulin tänne seuraavana aamuna. Päällikkö lähetti minut vanhan skotlantilaisen jälkeen."

"Eikö sinun mieleesi juolahtanut, että mies, jolle oli edullisinta saada vangitsemismääräys omaan haltuunsa, hankkikin sen itselleen?"

"Kyllä ja poltti sen sitten. Ei kukaan ihminen vapaaehtoisesti kanna omaa kuolemantuomiotaan lähellä sydäntään. Huonompaa laastaria voisi tuskin olla olemassakaan."

"Mitä nyt?" huusi pieni mies sepälle, joka oli kuunnellut heidän keskusteluaan ja hämmästyksissään tietämättään vetäissyt hevosta suitsista niin, että se pysähtyi.

"Mitä sinä nyt töllistelet? Ratsasta vain edellä. Onko tämä tuo mainitsemasi Scarf Gap?"

4.

Simeon Stagg oli seurannut miehiä niin nopeasti, ettei hän ollut kadottanut heitä näkyvistään, ja kuitenkin pysytellyt niin kaukana, etteivät miehet olleet häntä vielä huomanneet. Kiivettyään Bleaberry Fellille oli hän laskeutunut Watendlathiin ja sivuuttanut suuren vierinkiven juuri silloin kun miehet ratsastivat Rosthwaiten kylään. Hän oli kadottanut heidät hetkiseksi näkyvistään, kun miehet kääntyivät Hornisteriin, mutta päästyään Grey Knottsin huipulle näki hän selvästi, kun miehet parin penikulman päässä alkoivat juuri kiivetä Scarf Gapille. Jos hän vain kykenisi sivuuttamaan Brandrethin, ennenkuin miehet saapuvat Black Sailin juurelle, ei hänen enää tarvitsisi pelätä ilmituloa ja, mikä oli vielä tärkeämpää, hän saisi silloin olla melkein varma, että hän ehtii Stye Headille ennen heitä. Hän voisi silloin pujahtaa Kirk Fellin ja Great Gablen väliin paljon ennen kuin he ehtisivät kiertää Wastdale Headin ja palata sitten takaisin solaan.

Mutta kuinka heikko hän tunsikaan olevansa! Kuinka hirveästi hän oli väsynytkään näiden muutamien penikulmien matkalla! Sim muisti syöneensä hyvin! vähän näinä viime päivinä. Riittäisivätkö hänen voimansa yrityksen toteuttamiseen? Kyllä, sillä niiden täytyi riittää. Säälimättömien ihmisten tuomitsemana oli tämän riutuneen henkipaton koko rakkaus kuin myrskyn kallistaman puun juuret kiertänyt juurensa kallion ympärille, josta ei mikään vihuri jaksanut kiskoa niitä irti.

Joskus hän kiiruhti askeleensa melkein juoksuun ja joskus hiljensi ne vaivalloiseksi laahustamiseksi. Jyrkät rinteet ja kohtisuorat nousut, lammikkojen kaltaiset leveät kuilut, virtaavat joet ja pehmeä maa olivat kuluttaneet kovasti niitä vähäisiä voimia, jotka hänellä lähtiessään oli ollut jäljellä. Joskus hän istuutui minuutiksi ja painoi laihalla pitkällä kädellään kovasti sydäntään, mutta sitten hän läksi jälleen liikkeelle pikemminkin vain pelosta eikä takaisin saatujen voimien pakosta.

Niin, nyt hän oli päässyt Brandrethin juurelle eivätkä ratsastajat olleet vielä näkyvissä Scarfilla. Ah, kuinka kuumissaan ja janoissaan hän olikaan! Tuolla oli muudan paimenmaja, ensimmäinen ihmisasunto, jonka sivu hän kulki Watendlathista lähtönsä jälkeen. Pyytäisikö hän vähän maitoa? Se virkistäisi ja voimistaisi häntä varmaankin.