Part 8

Tuskin ainoakaan pää nousi pöydästä tai pulpetista, kun hän astui sisään. Noille herroille, jotka ahersivat paperiensa ääressä, näytti hän merkitsevän samaa kuin tyhjä. Salissa kuului vain paperien kahina, kynien rapina, kirjoituskoneiden nakutus, silloin tällöin joku puoliääneen tehty kysymys tai puhelimen lyhyt, hätäinen kilahdus. Jokainen teki työtä, kuin olisi kuluva päivä viimeinen, mahdollinen työpäivä, ja hänellä oli kyllin aikaa seisoa ja tarkastella kaikkia yhteisesti ja kutakin erikseen ja miettiä, mikä minkin kannustin työhön oli tai oliko se vain tylsää, koneellista raatamista leivän edestä.

"Vuorineuvos Borgmania?"

Muuan juopohkon näköinen, kaljupäinen mies oli viimein kiinnittänyt häneen armollisen huomionsa, mutta kuullessaan, ketä Gyllenmarck tahtoi tavata, rupesi hän kynällään raapimaan takaraivoaan ja kääntyi lähimmän toverinsa puoleen.

"Månne bergsrådet har kommit ren?"

Saatuaan myöntävän päännyökkäyksen vastaukseksi, kääntyi hän taas Gyllenmarckin puoleen:

"Saisinko tietää nimen?"

"Vapaaherra Gyllenmarck".

"Kiitos. Tehkää hyvin!"

Kohteliaammin kuin häneltä olisi osannut odottaa, avasi kaljupäinen mies väliaitauksen ovea ja laski Gyllenmarckin sisäpuolelle.

"Tehkää hyvin ja seuratkaa!"

Monien samanlaisten huoneiden läpi kuljettua päädyttiin viimein pieneen odotushuoneen tapaiseen.

"Istukaa, olkaa hyvä! Minä käyn ilmoittamassa."

Ja melkein turvaavasti nyökäten tuo samainen mies katosi tammioven sisäpuolelle, palaten melkein paikalla takaisin.

"Herra vuorineuvos pyytää odottamaan hetkisen".

Gyllenmarckilla oli aikaa katsella ympärilleen. Ulkona oli tukahduttavan kuuma, mutta täällä oli varjoisaa ja rauhallista. Ainoa ääni, mikä tänne ehätti, oli taukoamaton jalankopse asfalttikäytävältä ja kirjoituskoneiden kaukainen, vaisu nakutus. Ikkunoiden markiisit olivat alaslasketut, eikä ainoakaan auringonsäde heijastunut korkeaselkäisiltä, tummilta, punaisella sametilla päällystetyiltä huonekaluilta. Tässä, keskellä kuumeisesti tykkivää kaupunkia sijaitsevassa hiljaisuuden pyhäkössä, saattoi melkein kuulla oman sydämensä sykähtelevän, eikä Gyllenmarck saattanut jonkunlaisella levottomuudensekaisella kiihkolla olla ajattelematta niitä näkemyksiä ja kokemuksia, jotka hänellä viimeisen kymmenen vuoden aikana kaukana pohjoisessa oli ollut ja niitä suuria, kylmiä aivoja, jotka ne olivat aiheuttaneet ja jotka nyt olivat tuolla vahvan tammioven takana, ehkä kymmenen askeleen päässä hänestä, ehkä vielä lähempänä.

Kuta kauemmin hän sai odottaa, sitä enemmän hänen kiihkonsa ja levottomuutensa yltyi.

Mitä hän täällä haki ja mitä varten hän oli tänne tullut tekemään itsensä naurettavaksi? Samanlaistahan oli kaikkialla. Hän ei ollut vain siellä kaukana tullut puolueettomasti asioita ajatelleeksi.

Toiselta puolen taas -- Matti Niemelä ja häntä uhannut kohtalo! Ja monet muut samanlaiset kohtalot. Ei, saa kai hän sanoa, mitä on nähnyt ja mitä noiden samaisten aivojen liikkeellekäskemät ovat tehneet. Hyvä on tiettynä. Sopii tuonkin tuolla oven takana tietää, mitä hänen kätyrinsä matkaansaavat.

Sitten hän taas koetti heittää pois ajatukset ja vain tehdä kylmiä havaintoja. Mitä enää miettiä, kun kerran oli tähän asti tultu!

Hänen korvaansa erottautui kevyt, hiljainen, astunta ulkoa kadulta ja hänen rintansa lämpeni.

Hän saattoi nuo askeleet erottaa muitten joukosta, ne kuuluivat hänelle, joka oli jäänyt häntä odottamaan tuolle ulkopuolelle, hänelle, joka vasemman kätensä nimettömässä kantoi samanlaisia himmeästi kiiltävää sormusta kuin hän itsekin. Kun saisi asiansa toimitetuksi ja pääsisi täältä pois!

Sivumennen hän vilkasi kelloaan. Eihän hän sentään ollut istunut kuin kymmenisen minuttia, vaikka aika oli jo ehtinyt tuntua iäisyydeltä.

Nyt!

Gyllenmarck melkein hypähti pystyyn, mutta häpesi samassa. _Häntä_ ne suuret, kylmät aivot eivät sentään pystyisi peloittamaan!

Tammiovi oli hiljaa ja huomaamatta avattu, niiden suurten, kylmien aivojen mies seisoi hänen edessään, ojentaen hänelle valkean, mutta hyvästä hoidosta huolimatta rypistyneen vanhanmiehenkätensä.

"Tervetuloa sieltä pohjoisesta! Käykää sisään!"

Ääni oli syväsointuinen ja olisi sitä voinut sanoa sydämelliseksikin, ellei olisi tiennyt, että se oli äärimmilleen hienostunut ja sen pienintäkin värettä täydellisesti hallittu.

Gyllenmarck astui vuorineuvoksen edellä hänen työhuoneeseensa ja istuutui kirjoituspöydän vierellä olevaan nahalla päällystettyyn nojatuoliin.

"Tekö tulette suoraan ylhäältäpäin, herra metsänhoitaja?"

"Tulin tänään aamujunalla".

"Vai niin. Kumma, ettette ole tuon enempää rasittunut. No, mitä sinne ylös oikein kuuluu?"

Gyllenmarck ei ehtinyt vastata. Hänen edessään, kirjoituspöydän takana istui nyt tuo kaikkivoipa, leikitteli taidokkaasti tehdyllä, hopeateräisellä paperiveitsellä ja näytti omistavan kaiken aikansa yksinomaan hänelle.

"No, mitä sinne ylös oikein kuuluu?"

Jokapäiväisin, yksinkertaisin kysymys maailmassa -- sellaisen miehen huulilta.

Kultasankaisten silmälasien takaa katseli häntä kaksi kirkasta, eloisaa silmää, jotka vilpittömästi näyttivät iloitsevan kaikesta siitä komeudesta, jonka ne näkivät ympärillään, jonka sukupolvien uuttera, taukoamaton työ vuosikymmenien kuluessa oli luonut. Mutta nuo ystävälliset silmät kuuluivat kuparista valettuihin kasvoihin, joiden poskilihakset jatkuvassa työssä olivat kovettuneet, vaikka suu, harmaiden, miltei vihertäväin viiksien alla, oli luotu alati ja elämän kaikissa eri tilanteissa hymyilemään. Tuossa persoonallisuudessa oli jotakin raskasta ja painostavaa, vaikka uurastus ja yksinkertaiset elämäntavat olivat estäneet liian lihavuuden syntymisen; hiukset olivat valjenneet ja harvenneet, ja lepotilassakin asuivat poistumattomat ajattelemisen uurteet voimakaspoimuisella otsalla. Tuota vanhanakin rautaista, taipumatonta niskaa, voimakkaita kaula- ja ohimosuonia, järkkymätöntä tarmoa osoittavaa leukaa ja tasaisesti kaartuvaa nenää katsellessa lensi Gyllenmarckin mieleen samalla kertaa kuva korppikotkasta, joka yksinäisenä ja ruhtinaallisena leijailee ilmassa, ja vanhasta miehestä, joka on paljon tehnyt työtä ja voittanut vastuksia.

"Olen joskus nähnyt herra metsänhoitajan nimen asiakirjoissa", jatkoi sydämellinen ääni, "ja oletan, että olette sama mies. Olisi intresanttia joskus käydä siellä pohjoisessa, en ole käynyt siellä -- odottakaa, se oli silloin kuin yhtiö perustettiin, siis kolmisenkymmentä vuotta sitten -- ja meillä on siellä paljon kaikenlaista, niinkuin tiedätte. Mutta minä olen jo auttamattomasti vanhentunut, en jaksa, en jaksa, vaikka kuinka tahtoisin. Täytyy uskoa, mitä muut sanovat."

"Ukko-parka", ajatteli Gyllenmarck jo melkein myötätuntoisesti.

"Niin", lausui hän ääneen. "Herra vuorineuvoshan tietää kaikkein parhaiten, että teillä tosiaankin on paljon sanomista napapiirin pohjoispuolella ja koko joukon eteläpuolellakin. Asiantuntijana voin melkein vakuuttaa herra vuorineuvoksen yhtiöllä olevan siellä niin paljon sananvaltaa, että muitten sanominen rajoittuu olemattomiin."

Vuorineuvos Borgman naurahti lyhyesti, mutta sydämellisesti.

"No, no, ei nyt sentään niin pitkälle mennä", sanoi hän. "Kai siellä sentään muillakin on yhtä ja toista määräämistä. Mutta, puhuakseni vilpittömästi, paljonhan siellä on minullakin muistettavaa, valvottavaa ja varteenotettavaa. Kolmekymmentä vuotta sitten, herra metsänhoitaja, oli asianlaita toinen: minä muistan sen vielä niin verrattoman hyvin. Paljon, paljon työtä, vaivaa ja unettomia öitä on tarvittu, ennenkuin on päästy siihen, missä nyt ollaan."

Vanha vuorineuvos näytti vaipuvan syviin, mieluisiin mietteisiin, ja Gyllenmarck katseli aikansa kuluksi tummuneissa, sokeissa, kullatuissa puitteissa seinillä olevia kuvia. Ne olivat samanlaisia suuria porvareita kuin hänkin, joka istui kirjoituspöydän takana, jäykkäniskaisia, vakavannäköisiä tyyppejä, joiden paras miehuus oli saattanut olla joskus 1850-luvun vaiheilla, miehiä, jotka olivat kuljettaneet ulkomaille tervaa ja tuottaneet sieltä suolaa, kankaita, kahvia ja tupakkaa, kunnes uusien aikojen tullen sijoittivat varansa laajempiin, tuottavampiin yrityksiin. Gyllenmarck oli näkevinään, kuinka he sunnuntaisin vakavina ja hitaasti, korkea kaulus kaulassa ja korkea silkkihattu päässä, kulkivat kirkkoon, salaperäisinä, äänettöminä ja juhlallisina, köyhemmän väen kunnioittavasti heitä tervehtiessä ja antaessa heille tietä.

"Ne ovat kaikki omaisiani", virkahti vuorineuvos, heräten mietteistään. "Tuo tuolla on isäni, kauppaneuvos Borgman, tuolla isoisäni, kapteeni, nämä taas kaksi veljeäni, molemmat kuolleet jo toistakymmentä vuotta sitten, tässä sisareni mies, konsuli Nessler. Isäni, me kaikki veljekset ja lankoni perustimme Kannanlahti-yhtiön, nyt olen vain minä perustajista jäljellä. Yhtiö perustettiin veljeni Fredrikin aloitteesta, hän oli oivallinen laskumies ja muutenkin sellainen, joka katsoi eteensä, ja teidän on tunnustettava, herra metsänhoitaja, että laskut eivät ole pettäneet."

Gyllenmarck nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi ja vuorineuvos hymähti ihastuneesti. Hän aikoi jatkaa, mutta ehätti samalla itsensä.

"Mutta minähän kulutan suotta aikaanne, herra metsänhoitaja", sanoi hän. "Suokaa se anteeksi vanhalle miehelle. Teillä on minulle tietysti jotakin asiaa, ja minä istun tässä ja puhun omiani. Siis -- antakaa kuulua!"

Nyt se siis täytyi purkaa esiin, yht'äkkiä ja valmistamatta, juuri kun hän oli ennättänyt syventyä toisiin asioihin. Gyllenmarck vilkaisi vuorineuvokseen ja selvitti ääntään. Hänen täytyi sanoa sanottavansa lyhyesti, täsmällisesti ja johdonmukaisesti. Vuorineuvoksen täytyi yhdellä kertaa saada täysi selvyys siitä, mistä oli kysymys.

"No, herra metsänhoitaja, antakaapa kuulla, mitä teillä on sydämellänne. Ovatko metsänhakkaajamme taas rikkoneet määräyksiänne vastaan? Te, herrat metsänhoitajat, tuotatte meille vuosittain enemmän vaivaa kuin koko muu yritys yhteensä."

Ei, siitä ei ollut kysymys. Gyllenmarck piti kyllä huolen siitä, että _hänen_ hoitoalueessaan kaikki tapahtui niinkuin pitikin.

Vuorineuvoksen harmahtavissa silmissä näkyi veitikkamainen kimallus. Kova järjestys on aivan paikallaan. Mutta mistä sitten on kysymys? Eikö herra metsänhoitaja voi purjehtia esille kysymyksineen.

Gyllenmarck puhui. Hän kertoi asiansa lyhyin lausein, tyynesti, järkkymättä ja johdonmukaisesti. Jokainen lausuttu sana sattui asian ytimeen. Herra vuorineuvoksen täytyi avata silmänsä näkemään, mitä siellä pohjoisessa oikein tapahtui hänen nimessään. Viimein hän tuli Matti Niemelään. Oliko todellakin tarkoitus muutaman päivän koronmaksuviivytyksen takia saattaa mies suoraan mierolle? Eikä tämä suinkaan ollut ainoa tapaus, tämä oli vain lähinnä häntä, mutta hän saattoi ulkomuistilta luetella kymmeniä samanlaisia.

Herra vuorineuvos kuunteli tarkkaavaisesti, naputteli paperiveitsellä pöydänkantta, teki väliin jonkun kysymyksen tai huomautuksen, kehoitti toistamaan jonkun tapauksen ja kuunteli sitten taas. Kun tuli puhe Erik Wegeneristä, naurahti hän lyhyesti ja kuivahkosti, ja kun päästiin Matti Niemelään, pani hän paperiveitsen kokonaan syrjään ja kuunteli yhä jännittyneempänä. "Mitä herra Wegener & K:nien asioihin tulee", lausui hän, kun Gyllenmarck oli päässyt loppuun, "voimme ne tyynesti ja omantunnonvaivoitta sivuuttaa. Koko yritys oli alunpitäin hullulle pohjalle rakennettu. Herrat Wegener & K:nit saisivat olla kiitollisia siitä, että saivat niinkin paljon omaisuudestaan kuin saivat. Jos he vuoden vielä olisivat jatkaneet, eikä Kannanlahti-yhtiö olisi tarjonnut välitystään ja antanut heidän omaisuudestaan, mitä siitä suinkin -- huomatkaa tämä, herra metsänhoitaja, -- voi antaa, olisi ehdoton, nolo vararikko ollut edessä. Vai olisiko ollut liikemaailmassa vallitsevien periaatteiden mukaista, että me olisimme luopuneet liikkeestämme, että joku toinen saisi hyötyä?"

Ei, se Gyllenmarckin täytyi myöntää.

"Ja kaiken lisäksi Wegener & K:nit tiesi varsin hyvin, millaisen kilpailijan se tulisi kohtaamaan".

Gyllenmarck myönsi senkin.

Mutta mitä sitten muihin asioihin tuli, niistä oli väitetty maailman alusta asti ja tultiin edelleenkin väittelemään, ja suurin piirtein tulisi kaikki kuitenkin pysymään ennallaan. Kyllä herra vuorineuvos ne asiat tunsi, kyllä hän oli saanut kuulla vaikka minkälaisia oppeja. Kannanlahti-yhtiö oli hänelle kuin lapsi. Hän oli sitä ensi askelista asti kasvattanut, hoivannut, ohjannut ja vaalinut, ja hänelle tuotti vilpitöntä iloa nähdä, että siitä oli tullut suuri ja väkevä ja ettei sitä mikään tavallinen voima kyennyt kukistamaan. Nyt hän oli vanha ja heikko, mutta yhtiö oli parhaimmissa voimissaan ja se tulisi edelleenkin kasvamaan ja varttumaan. Siitä herra metsänhoitaja sai olla varma. -- Oliko herra metsänhoitaja ollenkaan ajatellut, että ne suuret työmiesparvet, joitten hän nyt sanoi häiritsevän luonnon rauhaa -- ja tietysti hänen omaa rauhaansa myöskin --, voisivat olla lisäämässä | vaivaishoitolaisten suurta lukua? Oliko hän ajatellut sitä seikkaa, että elleivät ne olisi pohjoisessa, olisivat ne jossakin muualla? Oliko hän ajatellut, että Kannanlahti-yhtiö elätti heidät kaikki ja tuhansia muita lisäksi ja että syy heidän raakaan elämäänsä ei ollut yhtiön, vaan puuttuvan valistuksen? Eikö yhtiö laittanut heille kouluja ja sairaaloita, eikö yhtiö kustantanut omaa järjestysvaltaa rikollisuuden estämiseksi? Vai pitikö herra metsänhoitaja valistuksena sitä, mitä sosialistiagitaattorit heille tarjosivat?

Herra vuorineuvos oli kiihtynyt, noussut istuimeltaan ja mitteli nyt määrämittaisin askelin huoneensa lattiaa edestakaisin, nurkasta nurkkaan.

Hän, vuorineuvos, ei suinkaan ollut mikään yli-ihminen, hän ei ennättänyt kaikkialle. Hän oli sitäpaitsi jo vanha. Olihan saattanut tapahtua, että metsä- tai muissa kaupoissa oli tapahtunut joku väärinkäytös, olihan saattanut tapahtua, että yksi tai toinen talollinen oli joutunut häviölle ja että tämä oli tapahtunut yhtiön metsänostajan kautta. Sitä hän ei voinut kieltää. Mutta sen hän kielsi jyrkästi, että se olisi tapahtunut järjestelmällisesti. Voisihan Kannanlahti-yhtiökin levittää kätensä ja sanoa: "Miks'eivät talolliset katso eteensä!" Voisihan yhtiö hyötyä vaikka miten paljon talollisten valistumattomuuden kustannuksella. Mutta näyttäköön herra metsänhoitaja yhdenkään yhtiön, jolla on niin puhtaat paperit kuin Kannanlahdella. Yhtiö oli aina koettanut ja koettaa edelleenkin saada kunnollisia, rehellisiä miehiä niinhyvin suurempiin kuin vähäisimpiinkin virkoihinsa. Kukaan ei voi kuitenkaan välttää, että saastaisia ja epärehellisiä on tullut joukkoon, mutta kun sellaisia on huomattu, on ne armotta karsittu pois, ja kun väärinkäytöksiä on tapahtunut, on ne heti riennetty korjaamaan, välittämättä siitä, milloin, missä ja kenelle yhtiön puolelta niin on tapahtunut.

Vanha vuorineuvos oli täynnä pyhää kiivautta yhtiönsä puolesta, ja Gyllenmarck tunsi asemansa pahasti horjahtelevan. Herra vuorineuvos puhui niin vakuuttavasti ja loogillisesti, hän oli niin kiintynyt yhtiöönsä, että vaikka Gyllenmarckin huulilla tuontuostakin pyörähti vastaväite, hän sen samassa peruutti tuon suurenmoisen, musertavan painavan vakaumuksen edessä.

"Jos me aina seuraisimme lain kirjainta", jatkoi vuorineuvos, "olisivat asiat aivan toisin. Mutta kulkekaa taloissa ja kylissä ja kuulkaa, miten monesti me olemme antaneet armon käydä oikeudesta. Mutta kun meitä tahallisesti yritetään pettää, kun meille kieroillaan, tehdään kiusaa ja keksitään kaikenlaista, onko silloin väärin, että mekin joskus sanomme: 'Tietäkää huutia!'"

Miks'eivät talolliset voi hankkia itselleen luottamusmiehiä, olkoot ne metsänarvostelijoita tai mitä tahansa, ja _uskoa_ heitä, kun eivät itse kykene asioita arvostelemaan! Eihän kukaan heille väkisin rahoja työnnä ja vie heiltä maita ja mantuja. Voihan herra metsänhoitaja itse ruveta heille sellaiseksi. Luuleeko herra metsänhoitaja, että tällaiset ikävät keskustelut sittenkään säästyisivät!? Ei, kaukana siitä.

"Herra metsänhoitaja on valistunut mies ja vapaaherra vielä lisäksi, mutta kuitenkin hän puhuu kuin nuorukainen. Mutta tarttukaa kourin kiinni elävään elämään, katselkaa sitä suoraan vasten kasvoja, niin ajatukset muuttuvat, sen minä uskallan sanoa. Teillä on siellä liian paljon aikaa kaikenlaiseen filosofeerailemiseen ja liian vähän tekemistä, te saatte jonkun fix idean ja sitten te tulette kertomaan sitä minulle, aivan kuin en olisi kuullut sitä vähintään tuhat kertaa aikaisemmin. Mutta minun on sittenkin hyvä olla ja nukun yöni rauhassa, sillä omatuntoni on hyvä. Teillä on tilaisuus tutustua liiketapoihimme, tarjoan teille siihen tilaisuuden. Olkaa hyvä: kaksikymmentätuhatta ensi vuodelta. Mitä sanotte?"

Gyllenmarck oli noussut seisomaan kasvot punaisina.

"Kiitän teitä, herra vuorineuvos, tarjouksestanne, jota en voi vastaanottaa", sanoi hän. "Samanlaisen tarjouksen, vaikka vähemmän edullisen, teki metsäpäällikkönne, metsäherra Stenberg minulle muutama kuukausi sitten, vaikka luulin sen johtuvan eri motiiveista".

"Hänkin! Sepä erinomaista. No mitkä luulette hänen vaikuttimensa olleen?"

"Luulen yksinkertaisesti, että hän uskoi minun ryhtyvän yhtiötänne vastustavaan toimintaan ja tahtoi päästä minusta niin edullisesti kuin mahdollista, toisin sanoen: saada puolelleen".

Vuorineuvos pysähtyi keskellä käyntiään ja rupesi sivelemään leukaansa.

"Voi ehkä olla niin", lausui hän viimein pitkäveteisesti, "vaikk'en oikein sitä uskoisi. Joka tapauksessa se on tunnustus kyvyllenne. Teitte väärin kuin hylkäsitte hänen tarjouksensa samoin kuin nyt minun. Sittenpähän olisitte päässyt aiheettomista miettimisistä. Metsänhoitaja Stenberg on muuten tarmokas ja taitava mies, joka suhteessa minun oikea käteni, johon kaikessa luotan."

"Tiedän sen hyvin, herra vuorineuvos".

Herra vuorineuvos jatkoi taas keskeytymättä käyntiään, ja Gyllenmarck istuutui. Pitkään aikaan ei kumpainenkaan lausunut sanaakaan. Vuorineuvos mietti omia mietteitään, näyttäen melkein kokonaan unohtaneen Gyllenmarckin läsnäolon. Gyllenmarck katseli ikkunoita, joiden eteen vedettyjen, paksujen uudinten läpi aurinko kuulsi veripunaiselta, tarkkasi kadulta kuuluvia askeleita ja havahtui joka kerta, kun oli erottavinaan tutut, kevyet askeleet. Kun päästäisiin pääasiaan, jonka takia hän oli tänne tullut, ja sitten pois, hänen luokseen, joka odotti. Olihan hän nyt asiansa toimittanut, sanonut sen, mikä oli häntä painanutkin.

Herra vuorineuvos jatkoi yhä käyntiään. Hänellä oli oma, järkkymätön lapsenuskonsa asiansa oikeuteen. Ja kun kaikki kävi ympäri, eikö hän ollutkin oikeassa. Maailmanparantajia voi tulla joka ilmansuunnalta, tehdä pateettisia eleitä ja lausua mielipiteitä, jotka ovat huutavinaan korkeuksiin. Mutta maailman suunnaton mylly jatkaa kaikesta välittämättä jauhamistaan, aina on oleva viisaita ja tyhmiä, rikkautta ja köyhyyttä, yritteliäitä ja laiskoja, ja kunkin normaalisen yksilön kohtalo riippuu suurimmaksi osaksi hänestä itsestään.

Gyllenmarck katseli vuorineuvosta, eikä hän enää ajatellut niitä suuria, kylmiä aivoja, hän näki miehen, joka oli tehnyt ankaraa työtä aivoin ja käsin, joka oli noussut yhteiskunnan ylimmille huipuille ja jolla oli täysi syy olla töihinsä tyytyväinen. Välillisesti hänen työstään, niinkuin kaikesta muustakin hyödyllisestä työstä, oli sittenkin hyötynyt ei vain hän yksin, vaan koko yhteiskunta, olkoon, että työn tulos oli raaka raha.

"Aivan oikein -- olin unohtaa koko asian. Tehän tahdoitte nyt suorittaa koko velan."

Herra vuorineuvos oli pysähtynyt Gyllenmarckin eteen ja näytti kuin unesta heränneeltä.

"Kyllä, minulla on rahat muassani".

"Minä kirjoitan kuitin, pidän huolen siitä, ettei asia tule esille välikäräjillä" -- vilkaisu pöytä-almanakkaan -- "ja siitä, että kiinnitys kuoletetaan".

"Tässä olisivat rahat".

"Kiitän".

Ja herra vuorineuvos oli taas täynnä tyyntä asiallisuutta, istuutui pöytänsä ääreen, laski rahat, kirjoitti kuitin kuin mikäkin konttoripoika ja varusti sen nimellään ja sinetillään.

"Näin yksinkertainen asia se oli", sanoi hän, ojentaen kuitin Gyllenmarckille. "Saatte siis olla turvallinen klienttinne puolesta. Ja mitä tulee Peuraniemen metsäkonttoriin, annan minä jo tänään vastaisen varalle sinne varoituksen siitä, ettei siellä rahoja otettu vastaan."

Vuorineuvos katsahti kelloaan.

"Kas, noin pitkä aika kulunut. Mutta onhan meillä ollut mielenkiintoinen keskustelu, josta ehkä on ollut hyötyä niin toiselle kuin toisellekin. Pitäkää tarjoustani mielessänne, sillä aivan varmasti teillä on ollut monessa suhteessa eriskummalliset ajatukset. Hyvästi nyt ja voikaa hyvin. Terve tuloa vastakin, mutta hauskemmin asioin. -- Hyvästi ja kiitos, herra metsänhoitaja."

Ovi avautui ja sulkeutui, palveluspoika saattoi taas pitkän huonerivin läpi eteiseen.

Niiden suurten, kylmien aivojen mies oli nyt nähty ja tultu huomaamaan, että hänkin oli vain ihminen. Eikä mitään muuta.

XV

"Ingeborg Bonn, minä rakastan sinua!"

Gyllenmarck toisteli toistelemistaan itsekseen niitä hänelle kohtalokkaita sanoja, jotka hän oli lausunut metsässä, koskenportaalla, toista kuukautta sitten, toisteli ja puristi sitä kättä, joka turvallisesti lepäsi hänen omassaan.

"Kadutko sitä sitten?"

Ääni helähti hopeankirkkaana hänen korvissaan, hän käänsi päätään -- niin, miksi hän niin teki -- nehän olivat samat, ihmeenvaaleat kasvot, jotka näyttivät sulautuvan valoon ja lämpöön.

"Kadutko sitä sitten, Constantin Gyllenmarck? Tiedätkö, että kun olin ensi kerran nähnyt sinun pääsi ikkunan takaa, synkän kauniin pään niinkuin raukeava tulipalo, hoin päivät päästään: Gyllenmarck, Gyllenmarck, Constantin Gyllenmarck. Se oli lapsellista ja naurettavaa, mutta enhän voinut muuta tehdä..."

"Miksi sitten niin teit?"

"Rakastin sinua, yksinkertaisesti sanoen. Minulla oli tajunta siitä, että olit hyvin onneton, vaikka ehkä itse tietämättäsi, että sinulla oli joku, joka lakkaamatta seurasi sinua ja minä ajattelin enkö voisi sinulle jotakin olla. Kun tietäisit, miten iltaisin istuin ja katselin ikkunoitasi, katselin, miten varjosi liikkui huoneessa, ja sitten, kun valo oli sammunut, makasin vain valveilla vuoteessa ja ajattelin, ajattelin ja pelkäsin."

"Mitä sinä pelkäsit?"

"En sitä oikein osaa sanoa. Pelkoa se vain oli. Ehkä se oli pelkoa siitä, miten tämä oikein päättyisi."

Gyllenmarck hymähti ja puristi kättä kovemmin.

"Ja se päättyi sitten näin".

"Tiedätkö -- siitäkin minulla oli aavistusta. Mutta pelkäsin, että jotakin tapahtuisi jo sitä ennen, ennenkuin sinä uskaltaisit... Mutta sitten kun tuotiin Niemelän tytär, aloin taas toivoa. En ollut uskaltanut sinua mitenkään lähestyä, vaikka tiesin, että rakastaisit minua..."

"Sinä siis tiesit _senkin_".

Gyllenmarck ei voinut muuta kuin sulkea naisen syliinsä.

"Sano kerta kaikkiaan, että sinä tiedät kaikki", sanoi hän hiljaa.

"Niin minä tiesinkin", myönsi toinen sivellen hänen leukaansa, "samoinkuin senkin, että minusta nyt tulee pitäjäläisille hosmestarinna ja sinulle vapaaherratar..."

"Metsäläisen vapaaherratar".

"Kuinka tahdot. Metsäläisen tai ei metsäläisen -- minun on aina yhtä hyvä olla."

Kuinka tämä oli mahdollista?

Tässä nyt istui hän, Constantin Gyllenmarck, polvillaan nainen, joka huomenna häneen vihittäisiin, nainen, joka rakasti häntä ja joka hänelle merkitsi kaikkea.

_Nyt_ saisit olla täällä, Erik Wegener!

Kaikki oli niinkuin ennenkin. Tuossa oli sairastupa, vaikka siinä nyt oli uusi hoitajatar, tuolla kiilteli pappilan katto, tuolla kulkivat jätkät lauleskellen töissään niinkuin ennenkin. Antaa heidän kulkea, he kulkevat, kosk'eivät voi elää työttä ja rahatta.

Nyt oli heinäkuun kymmenes päivä, siis käräjäpäivä.

Istu vain rauhassa pirtissäsi, Matti Niemelä, äläkä ole erikoisesti kiitollinen Constantin Gyllenmarckille, sillä oikeastaan hän saisi olla sinulle kiitollinen niin paljosta; istu siellä tai tee työtä ahkerasti ja taitavasti, mutta ole varovainen asioissasi. Maailma on täynnä kovuutta ja afääriä, eikä aina satu kohdalle Constantin Gyllenmarckia.