Part 7

"Hyvästi nyt, herra pehtori, ja käykää puustellissa, kun sattuu asiaa kirkolle".

Gyllenmarck sanoi viimeisen aivan vilpittömässä mielessä, ja pehtori painoi sen visusti mieleensä.

* * * * *

Käki kukahtelee jossakin kaukana, risut rapisevat jalkain alla, on yö, mutta on valoisaa ja hiljaista.

Tyyntä on. Tuulenhenki on vaimennut puiden latvoissa, vakavina seisovat suorat petäjät ja vantterat kuuset. Silloin tällöin voi kuulua risahdus oksissa, kun metsälintu, pelästyen yksinäistä kulkijaa, pakenee; toisinaan voi metsästä kuulua kuin hiljainen huokaus tai vaisu sykähdys, mutta sellainen on suurmetsän tapa: iloissaankin se huokailee ja sykähtelee.

Ja tämän suurmetsän läpi kiemurtelevaa kaitaista polkua, joka milloin nousee korkealle vaaralle, milloin laskee vellovalle jängälle, milloin kokonaan katoaa jäkälikköön, niin että ainoastaan sitä reunustavain puiden kylkiin isketyt pihkaa valuvat pilkat osoittavat tottumattomammalle kulkijalle sen suuntaa, kulkee Constantin Gyllenmarck taskussaan ne kuusituhattaviisisataa markkaa, jotka tulevat pelastamaan Matti Niemelän.

Asia on siis hänen puolestaan loppuunsuoritettu, lyhyesti ja päättäväisesti, lukuunottamatta erinäisiä pieniä seikkoja, jotka kenties vielä olivat jäljellä.

Tulisivatko Matti Niemelä ja Kannanlahti-yhtiö ja Ingeborg Bonn tästedes nyt olemaan asioita, jotka ovat menneet?

Hän kiipesi lähimmälle vaaralle, jolle polku vei, tahtoipa hän tai oli tahtomatta.

Tunturit siinsivät kuin sinisessä usvassa ja niiden lomissa häämöttivät mustat joki-uomat. Väkisinkin häneen taas meni ajatus suunnattomista käsivarsista, joissa nuo pienet joet muodostivat jonkunlaiset sormet, ja hänen mieleensä muistui se puolinainen lupaus, jonka hän oli antanut Matti Niemelälle kymmenisen kuukautta taaksepäin.

Kymmenisen kuukautta! Nyt tuo aika tuntui suunnattomalta ajanjaksolta, täynnä tapauksia ja vaiheita.

Epäilemättä hänessä oli tapahtunut joku muutos. Sen alkukohta oli Matti Niemelälle annetussa lupauksessa, se oli kehittynyt syyskäräjien aikana, kohtaus Niemelässä oli antanut sille jonkunlaisen sysäyksen, ja Erik Wegenerin ja "Ison" pikaiset käynnit olivat sitä sysäystä tukeneet. Tällä kertaa hän osasi tyynesti eritellä sisimpänsä ja katsella itseään kuin syrjästä: tällainen minä olen ollut ja tässä minä nyt kuljen taskussani erään minulle oikeastaan yhdentekevän miehen kohtalo.

"Joko tulet itserakkaaksi, Constantin Gyllenmarck. Ihminen on tuo yhdentekevä mies niinkuin sinäkin, ja kenties joku aikoinaan on kulkenut sinunkin kohtalosi vasemmassa povitaskussaan!"

Tämä välihuomautus ei oikeastaan häirinnyt Gyllenmarckia. Hän ajatteli vain loogillisesti ja tyynesti:

"Niin, ihmisiäpä tosiaankin olemme kaikin. Sellaisia heikkoja ja vajavaisia ja riippuvaisia kappaleita..."

Sitten hän taas yltyi ajattelemaan, miks'ei se, joka oli tullut joka kevät, ollut tullutkaan viime keväänä, miks'ei se jäänyt häntä seuraamaan ja säestämään hänen toimiaan. Syytä siihen ei hän osannut asiallisesti harkiten keksiä. Hänessä oli tapahtunut joku prosessi, hän oli ollut sen alaisena tahtomattaan tai vain itse tietämättään tahtoen, ja tämä prosessi johtui siitä, että hän oli päättänyt tehdä jotakin sen asemesta, että siihen asti oli vain ylimalkaan ollut olemassa.

Hän oli asettunut sotajalalle eräitä miehiä vastaan, joita hän ei tuntenut, mutta joiden rahoilla oli muodostettu muuan täälläpäin liiaksikin tunnettu laitos, jonka nimi oli Trävaruaktiebolaget Kandalax. No niin, se oli hävytön yhtymä, joka rikastui, köyhdyttäen muita. Hänen velvollisuutensa oli ilmoittaa se johtomiehille, elleivät nämä sitä muuten tienneet. Sen hän tulisi tekemään.

Ingeborg Bonn! Hänkin vielä lisäksi. Niin paljon tapauksia ja vaiheita. _Tätä_ asiaa ei Gyllenmarck voinut ajatella kylmästi ja harkitsevasti. Siinä oli valoisaa ja lämmintä ja jotakin etäisyyteen tähtäävää.

Hän kiiruhti askeleitaan ja saavutti portaan, joka muistutti Soiluan ruukin siltaa. Tällä kertaa hän muisti vain Ingeborg Bonnin ja että hän oli viimeinkin tehnyt jotakin, suorittanut sen asian, jonka hän kymmenisen kuukautta sitten oli ottanut miettiäkseen.

Vanha muisto Soiluan ruukin sillalta -- se oli nyt vanha, hyvin hämärä muisto. Hän oli silloin juuri päässyt lapsenkengistä, nyt se muisto herätti hänessä myötätuntoisen hymyn. Jonkun minuutin kuluttua jatkoi hän taas ripeästi matkaansa ja tunnin kuluttua näkyi kirkontapuli, jota aamuauringon ensimmäiset säteet valaisivat.

XII

Tukinuitto kaukaisilla latvajoilla oli jo aikoja sitten alkanut.

Muutamia päiviä jäittenlähdön jälkeen olivat ensimmäiset tukkilaiset saapuneet Matti Niemelän taloon, ja viikko viikolta oli lauma lisääntynyt, vaikka miehet vaihtuivat. Toisessa nurkkakamarissa majaili uittajien kasööri, toisessa ukkoherra, porstuakamari oli kymmenniekkojen ja muitten pienempien pomojen hallussa, ja jätkäjoukko majaili osa pirtissä, osa ulkohuoneiden ylisillä.

Niin olivat tulleet kuin omaan taloonsa, ottaneet huoneet haltuunsa, asettuneet asumaan ja sillä hyvä.

Tästä kaikesta Matti Niemelä älysi, että yhtiö piti hänen taloaan jo niinkuin omanaan, älysi, huomasi ja kirahti itsekseen.

Käräjäpäivään oli vielä viikkokausia, mutta hän ja hänen perheensä olivat jo yhtiön nöyriä palvelijoita, tahtoen tai tahtomattaan.

Ei tässä enää auta kiroileminen, olisi pitänyt kiroilla silloin, kun otti yhtiöltä rahat, tai silloin, kun jätti niiden kohtalokkaiden korkojen maksamisen myöhemmäksi.

"Sekoita myrkkyä niiden ruokaan", kuiskasi joskus joku ääni hänen sisässään.

Olisihan sekin joku nautinto -- nähdä koko jätkäjoukon ja pomojen ojentelevan koipiaan pitkin permantoja. Kyllä kai silloin muistaisivat, mitä ovat tehneet, ja parkuisivat: "Armahda meitä, Matti Niemelä!"

Siinä olisi sitten sovinto kaikesta...

Matti Niemelä tunsi tahtomattaan jonkunlaista suloisentuskallista nautintoa, ajatellessaan kuolemantuskissa vääntelehtivää joukkoa, mutta samassa kävivät kylmät väristykset läpi hänen ruumiinsa. Valjenneet ruumiit eivät koskaan antaisi hänelle rauhaa. Poronvarasta saattaa hän ampua kinttuun kun itse teossa tapaa -- ja miks'ei vähän ylemmäksikin --, mutta nämä sentään tekevät mitä ylempänsä käskevät.

"Samaa sakkia yhtiö ja yhtiön jätkät ja pomot, samaa sakkia ja yhtä luuta kuin suden selkä... Pikkuisen ketunmyrkkyä vain maitoon... ovat saattaneet lapset sen siihen sotkea, on saattanut muuten joutua... Kyllä sen asian jotenkin selvität... Kaukaisessa kiveliössä ei ole katselijoita... Ja yhtiö muistaa iankaikkisesti, iankaikkisesti... Sadan vuoden kuluttua vielä takkavalkean ääressä kuiskaten mainitaan..."

Herra Jeesus, armahda minua! Murha, kymmenen murhaa, seitsemänkymmentä murhaa, eivät kaikki katumukset ja helvetin vaivat riittäisi sitä korvaamaan...

Ja Matti Niemelä syöksyi ulos, haki rahalliset ja rahattomat, kulki kuin henkensä edestä, puhui järkevästi, rukoili, pyysi ja vetosi viattomaan perheeseensä.

Yhtä turhaa!

Kenellä ei ollut, kenellä ei sopinut, kenellä ei sattunut olemaan "tähän hätään" kotosalla.

Aina hänen ajatuksensa lopulta pysähtyivät metsäherra Gyllenmarckiin. Olihan Gyllenmarck sanonut Lyylille sairaalassa: "Ei sinun isääsi niin vaan ajeta pois..." Tai jotakin siihen tapaan.

Mutta ei iljennyt enää mennä sinne vankumaan. Jos tekee jotakin, niin tekee omasta aloitteestaan, ei se puhumalla parane. Mitään ei kuitenkaan ollut kuulunut.

"Jos metsäherra pettää", ajatteli hän loppuun asti piinautuneena ja kun mitään muuta oljenkortta ei enää ollut, "jos Gyllenmarck pettää, silloin ei ole oikeutta taivaassa eikä maan päällä".

Hänen vaimonsa kuihtui päivä päivältä ja pillahti tuon tuostakin itkuun.

"Ei se vinkumalla parane", ärähti Matti Niemelä.

Samalla hän kuitenkin häpesi itseään ja äänilajiaan ja jatkoi:

"Mitäs tuosta nyt itket? Eihän kaikki vielä ole loppuun pelattu, ja jos onkin, niin kyllä minussa on työmiestä elättämään teidät ja itseni. En minä ole ensimmäinen enkä viimeinen jätkä".

Vaimo pyyhki kyyneleet hameensa helmaan ja koetti näyttää tyyntyneeltä.

"Ei sinusta ole, Matti...", sanoi hän, mutta lopetti lauseen kesken. Sillä jos hän olisi loppuun asti sanonut, olisi seuraava sana ollut "mihinkään", ja se olisi ollut vähän liian karkeasti sanottu.

Pirtin lattia oli yltyleensä lian ja syljen peitossa, huoneissa leijaili sakea tupakansavu, ja talonväki kulki äänettömänä askareissaan. Iltaisin oli pirtti täynnä puheensorinaa, kiroilua, naurua ja korttienläiskettä. Itsenäisestä talosta oli Niemelä muuttunut tukkilaiskämpäksi. Nyt puuttui vain, että viinakauppiaat saapuisivat, niin kurjuudenkuva olisi ollut täydellinen.

Toisinaan Matti unohtui pitkäksi kotvaksi katselemaan kortinlyöjiä, huomasi, kuinka rahat, kellot, tupakkamassit ja eväslaukut tuontuostakin, ja kädenkäänteessä, vaihtoivat omistajaa, kuinka yksi puolessa minuutissa menetti viikkopalkkansa ja toinen samassa ajassa sen voitti. Kuta kauemmin hän kulloinkin katseli, sitä voimakkaampana meni häneen halu liittyä tuohon samaan huolettomaan ja hälisevään joukkoon. Istua siinä vain ja voittaa, yhä ainoastaan voittaa, kunnes olisi voittanut koko velkansa. Sitten hän veisi rahat pomolle tuonne kamariin, sanoisi: "Siinä on, lähtekää nyt kävelemään ja vähän sassiin!" Näin hän katseli ja ajatteli ja vihdoin hän huomasi, että vain perheen läsnäolo esti häntä tuohon joukkoon liittymästä.

Eräänä iltana saapui viinakauppias, ja Matti Niemeläkin osti itselleen litran. Se tapahtui ensi kerran pitkästä aikaa. Maanantai-aamuna otti hän ensimmäisen ryypyn, ja juuri silloin ilmestyi pari yhtiön metsänarvostelijaa hänen kotimetsäänsä, ihan pihamaan aidan taakse. Tulivat sinnekin niinkuin omalle maalleen ja alkoivat killistellä puiden runkoja ja lyödä pilkkoja puihin.

"Jumal'aut sentään!"

Matti Niemelä tajusi, että hän oli ostanut viinan Luojan sormen viittauksesta. Yhtiö tulee takomaan merkkejään hänen metsäänsä niinkuin omaansa! Jo meni nyt vähän liian pitkälle! Nyt tarvittiin luontoa, selvillä päin hän ei ikinä olisi mennyt niitten kanssa rähisemään. Mutta nyt saisivat katsella, kenen metsää ovat krateeraamassa!

"Mitä miehiä te olette?" huusi hän ehdittyään aidan viereen.

"Kannanlahti-yhtiön ollaan", vastasi toinen miehistä itsetietoisesti.

"Mitä te sieltä haette? Suorikaa heti matkoihinne siitä!"

"Äläpä revi liiaksi suutasi, Matti. Kyllä tiedät itse, millä asioilla ollaan."

"Olkaapa millä asioilla tahansa, niin liian aikaista se vielä on. Lähdettekö sieltä -- vai...?"

"Usutanko koiran kimppuun", jatkoi toinen miehistä nauraen.

Matin luonto ei sietänyt enempää hävyttömyyttä. Vihaisesti hän hyppäsi yli aidan ja katkasi seipään aseekseen hypätessään.

"No, saatana! Ymmärrätkö puhetta?"

Vaahto pursusi hänen suupielistään ja seiväs tärähti yhtiön miehen olkapäähän, ennenkuin tämä oikein oli oivaltanut asiaa täydeksi todeksikaan. Makaa nyt siinä, sen... Hän kohotti aseensa toiseen, perusteellisempaan ja paremmin tähdättyyn iskuun, hän nautti jo edeltäpäin, ennenkuin ehti iskun antaakaan, sen tuloksista, mutta lyödyn toveri oli pitänyt varansa ja kun Matti juuri oli aikeensa toteuttamaisillan, kirskahti lyönti häneen omaan pääkuoreensa, niin että hän siihen paikkaan tupertui.

* * * * *

Tällaisina saapuivat tiedot Gyllenmarckin puustelliin.

Hän ei tällä kertaa ruvennut aprikoimaan ja miettimään. Hän toimitti vain sanan neljälle lähimmälle metsänvartijalleen, että he huomenna tulisivat hänen luokseen puustelliin. Pyssyt muassa.

He olivat suurikokoisia, pelottomia miehiä, Gyllenmarckin metsänvartijat, miehiä, jotka olivat ikänsä viettäneet keskellä koskematonta luontoa ja tottuneet avoimin silmin käymään niin metsän petoja kuin kaksijalkaisiakin vastaan, jos niin tarvittiin. He osasivat ampua linnun lennosta, ja kolmenkymmenen sylen päästä ampuivat he karhua silmään. Ja he tulivat ja toivat pyssynsä muassaan.

Näiden seurassa saapui Gyllenmarck keskiviikko-iltana myöhään Niemelään, tervehti ohimennessään emäntää, joka oli pudottaa maitokiulun maahan hämmästyksestä, potkasi portailla vetelehtivän sutkin kintut syrjään ja huomaamatta Mattia, joka istui ikkunan ääressä sidotuin päin, astui suoraan kamarihuoneisiin.

Kortinlyönti kamarissa taukosi, kun Gyllenmarck seuralaisineen astui sisään, ja huoneessa alkoi vallita kolea, pahaaennustava äänettömyys. Tukkiherrat silmäilivät neuvottomina vuoroin toisiaan, vuoroin tulijoita, tietämättöminä siitä, kuka keskustelun aloittaisi ja miten sen aloittaisi.

"Eiköhän ole parasta, että herrat ja herrojen tuolla pirtissä oleva joukkokunta alkaa kiiruusti koota tavaroitaan ja vetäytyä tästä talosta muualle! Ymmärtääkseni olette täällä jo liiankin kauan pakkovierailleet."

Syrjäinen saattoi helposti huomata, että Gyllenmarckin oli vaikea hillitä itseään. Hänen äänensä värähteli, ja hänen silmissään oli uhkaava tuike, jollaista ei kukaan ennen muistanut niissä nähneensä.

Tukkiherrajoukko liikehti levottomasti, joku alkoi vaistomaisesti koota kortteja pöydältä.

"Herrat ovat hyvät ja pelaavat pelinsä loppuun", jatkoi Gyllenmarck tyynemmin kuin olisi osannut odottaa, "sen verran täytyy sentään suoda aikaa. Sitten on parasta, että suoritatte laskunne ja lähdette."

Herrojen kasvoilla vaihtelivat värit, ja heidän oli vaikea hillitä vihaansa. Mutta sikäli kuin he edessään seisovaa metsäherraa tunsivat, tiesivät he myöskin, että leikki oli kaukana.

"Herra metsänhoitaja ei taida tietää", lausui viimein vanhin heistä ponnistaen viimeiset voimansa pysyäkseen tyynenä ja arvokkaana, "herra ei tosiaankaan taida tietää, että tässä talossa jo melkein on kuin toinen isäntä".

"Kuka se sitten olisi?"

"Yhtiö".

"Vai niin. Ja millä perusteella se nyt tänne niin yht'äkkiä isännöimään muuttaisi?"

"Herra metsänhoitaja ei taida tietää sitä velkajuttua?"

"Tiedän. Mutta se ei oikeuta tunkeutumaan toisen taloon. Sitäpaitsi se ei vielä ole ollut käräjissä esillä, ja se voidaan maksaa vaikka tällä hetkellä, jos tahdotaan."

"Ei se siltä ole näyttänyt..."

Pomo veti suunsa puolittain halveksivaan hymyyn ja loi voitonriemuisen katseen tovereihinsa. Hän oli tohtinut soittaa suuta metsäherralle, samalle metsäherralle, joka oli juoksuttanut yhtiön suurinta pomoa.

Mutta Gyllenmarckin kärsivällisyys oli nyt tyyten loppunut. Hänen arvovaltansa ei hyötyisi siitä, että hän tässä seisoi ja väitteli muutamain jätkästä kohonneitten tukkipomojen kanssa.

"Jos teillä on velkakirja mukananne ja valtuudet vastaanottaa rahat, niin antakaa tänne se", sanoi hän lopuksi asettaen setelitukon pöydälle. "Päinvastaisessa tapauksessa on paras jättää tämä talo kymmenen minuutin kuluessa ja sanoa tuolle joukkiolle tuolla pirtissä, että se tekee samaten. Minä huomautan viimeisen kerran, että tulen isännän puolesta käyttämään kaikkea sitä voimaa ja valtaa, mikä oman kodin puolustamiseksi on sallittu, ja ellei talo määrä-ajan kuluessa ole puhdas, annan avata tulen. Syyttäkää sitten itseänne!"

Sanaton hämmästys valtasi tukkiherrajoukon. Toiset tekivät eleitä noustakseen, mutta istuutuivat jälleen, toiset vilkuilivat ahdistettuina ympärilleen. Ukkoherra katseli setelitukkoa ja alkoi viimein laskea sitä.

"Tuota noin", aloitti hän epämääräisesti ja vitkastellen, "sitä velkakirjaa ei ole täällä... se on Peuraniemen metsäkonttorissa..."

Sitten hän taas kokosi rohkeutensa.

"Ei kai metsäherra tarkoita, että me tästä yön selkään lähtisimme?" sanoi hän. "Emme me ilmaiseksi täällä ole."

"Kyllä minä juuri sitä tarkoitan. Älkääkä oman etunnekaan vuoksi antako minun sitä toistaa."

"Niin, mutta..."

Siinä nyt seisoivat kaikkivoivan yhtiön palvelijat, siinä he seisoivat, ruveten neuvottomina kokoilemaan tavaroitaan. He tajusivat sisimmässään, että hän, joka pitemmittä mutkitta oli | juoksuttanut yhtiön ylimmäistä pomoa, oli mies saamaan heidätkin liikkeelle, eikä auttanut muu kuin mukautua ja odottaa parempaa päivää. Tästä tultaisiin puhumaan kylissä, puustelleissa, taloissa ja torpissa, puhuttaisiin nautinnolla ja naureskellen, mutta silti ei ollut vielä Kannanlahti-yhtiö herennyt olemasta. Ja he kokosivat omuuksiansa hitaasti ja vaivalloisesti, veivät sanan pirtissä majailevalle joukkiolle, joka itseksensä turisten nousi jaloilleen, rahat helisivät, kun laskuja maksettiin, ja kun toiselle kymmenelle minuutille oli päästy, lappautui ovesta ulkosalle kymmeniä miehiä käsittävä, rähisevä ja kiroileva miesjoukko.

Mutta Constantin Gyllenmarck seisoi porstuassa katsellen poistuvaa miesjoukkoa, eikä värekään hänen kasvoissaan osottanut voitonriemua enemmän kuin suruakaan.

XIII

Tukkilaisten mentyä tuntui, kuin olisi Matti Niemelän pirttiin tullut suuri sunnuntairauha.

Oli kuin pitkän ja uuvuttavan työpäivän jälkeen vihdoinkin olisi saavutettu hyvinansaittu lepohetki, jolloin työn tulokset ovat melkein kuin kosketettavissa ja jolloin tarvitaan vain lyhyt, ratkaiseva loppuponnistus ja kaikki on valmista.

Pirtissä vallitsi hiljaisuus. Arkiset askareet olivat tauonneet, puoliyö oli käsissä, mutta kukaan ei ajatellut levolle menemistä. Oli tapahtunut jotakin niin ennenkuulumatonta, että oli pakko pysähtyä hetkeksi ajattelemaan, kuinka se oli ollut mahdollista.

Ainoa, joka talon asujamista näytti olevan tapausten tasalla, oli Lyyli, hän, jolla oli omat korkeat ajatuksensa Constantin Gyllenmarckista.

Hänen huulillaan väikkyi hymy, sellainen itsetiedoton hymy, jota ei ole muiden nähtäväksi tarkoitettukaan; hänen katseensa lensi vuoroin isään ja äitiin, vuoroin metsäherraan, ja se näytti sanovan:

"Katsokaa, enkö sittenkin ollut oikeassa!"

Sitä ei kukaan oikeastaan ollut epäillytkään. Mutta Gyllenmarckin toimenpiteet olivat niin eriskummallisia, ettei tavallinen, yksinkertainen maalaisjärki kyennyt niitä tajuamaan. Ja kun Lyyli, joka oli seurannut oven takaa Gyllenmarckin keskustelua tukkiherrain kanssa, oli juossut pirttiin ja kuiskannut vanhemmilleen: "Nyt hän pani rahat pöydälle ja käski niiden lähteä", oli molemmilla vanhemmilla jo kauan aikaa ollut kaukainen tajunta, että jotakin sellaista tulisi tapahtumaan, mutta tämän mielikuvan toteutumisen mahdollisuutta he eivät kaikesta huolimatta olleet jaksaneet uskoa. Kun se nyt kuitenkin tapahtui, eivät he voineet muuta kuin vastata yksikantaan: "Vai niin", tai: "Niinhän pitikin käydä", ja sitten vaipua tylsään nautintoatuottavaan rauhaan, sillä he olivat molemmat loppuun asti piinautuneet.

Nyt oli yö, kesäyö, muuatta päivää ennen juhannusta. Taivaanranta ruskottaa punaisena, aurinko vetäytyy vain hetkeksi piiloon, ruvetakseen jo muutamien minuuttien kuluttua uudelleen kultaamaan kaukaisten tunturien ja vaarojen huippuja ja metsän puiden latvoja. Auringon mukana heräävät linnut, ja sääsket yltyvät virkeämpään toimintaan, ilma on täynnä kosteata tuoksua, linnunlaulua ja surinaa. Virratessaan joki välkkyilee kuin kultavirta, eikä kosken kohina enää kuulosta raivoisan koiran ulvonnalta, vaan on tasaisesti haastelevaa, leppoisaa ja lohduttavaa.

Niemelän pirtin pöydälle ilmestyvät kahvikupit, sen ovat matkamiehet rehellisesti ansainneet; ne ilmestyvät siihen kenenkään vihjaisematta ja viittaamatta, välttämättömäsi asiaankuuluvina, näkymättömän kiitollisuuden näkyväisinä osotuksina.

"Ottakaa, metsäherra... ja miehet myöskin..."

Kehoituskin tulee kuin jostakin kaukaa, ilman puhumisen vaivaa ja ponnistusta.

Sitten olisi vähitellen käytävä käsiksi siihen, joka välttämättömästi on tuleva, siihen, jota kaikin vaistoin ja henkeä pidätellen odotetaan. Ja siihen käydään käsiksi, harkitusti ja asiantuntemuksella, vaatimatta mitään kunniaa pienestä palveluksesta. Gyllenmarck tuntee olevansa toimiva tekijä yhteiskunnassa, mies, joka ei vatvo menneitä, vaan jolla on pitkä tulevaisuus ja paljon työtä.

"Se velka", sanoo hän, katkaisten hiljaisuuden, "on nyt järjestetty".

Ja kun hänelle ei mitään vastata, laskee hän rahat pöydälle ja jatkaa:

"Omaan nimeeni otin, kunnes saat yhtiön maksetuksi. Enhän voinut mitenkään tehdä muutenkaan. Sitten, kun olet yhtiön suorittanut, arvostelen metsääsi Krokforsin yhtiölle antamansa rahan arvosta. Ymmärrätkö?"

Matti Niemelän kömpelö käsi kopeloi setelitukkua, hänen silmiinsä nousevat vedet, vaikka hän tarmokkaasti ponnistelee vastaan, eikä hän voi estää leukaansa papattamasta. Hän huomaa olevansa ämmämäisen lapsellinen ja naurettava, mutta hän ei voi sille mitään.

"Te olette ollut minulle niin hyvä", sanoo hän värähtävin äänin, "etten minä tiedä, miten minä oikein..."

Hän katsahtaa sinne, missä tietää vaimonsa istuneen, mutta tämä on vetäytynyt pois, päästääkseen kauan tukahdutetun kyyneltulvan valloilleen, ja hän tuntee itsensä vielä neuvottomammaksi ja nöyremmäksi.

"En minä tiedä", sopertaa hän, "miten minä metsäherralle oikein... kiitollisuuttani..."

"Suorihan maksamaan vain velkasi yhtiön metsäkonttoriin Peuraniemelle", lausahtaa Gyllenmarck melkein karusti, "ja pidä vasta paremmin silmäsi auki. Sinä saat vielä Krokfors-yhtiöltä tuhat markkaa, kunhan metsä on arvosteltu".

"Kyllä minä... huomispäivänä. Vai tuhat markkaa vielä...!"

"Niin. Kyllä sinä jo tällä pääset jaloillesi. Mutta pidä sitten kynsin hampain kiinni omuuksistasi, niin metsästä kuin kaikesta muustakin, ja hoida sitä järjellä. Tilaa vaikka apua maamiesseurasta, kyllä se kannattaa."

* * * * *

Aurinko oli jo korkealla, kun Niemelän talossa käytiin levolle. Mutta uni ei tullut silmiin, siinä puheltiin, supateltiin, tehtiin suunnitelmia ja laskelmia.

Gyllenmarck istui ikkunan ääressä ja katseli kimaltelevia kastehelmiä ja kuunteli heräävää luontoa. Joelta kuului kaukaista huutoa ja hoilausta, siellä kulki hänen karkoittamansa jätkäjoukko kuin kodittomat sielut pitkin rantoja, huudoillaan, vaikkakin yhä etenevillä, häiriten kesäyön rauhaa. Ja äkkiä Gyllenmarckin päähän taas lensi ajatus niistä suurista kylmistä aivoista, jotka oikeastaan hallitsivat noita, jotka tekivät työtä ja hoilasivat, ja niin paljoa, paljoa muutakin.

"Minun täytyy nähdä se mies", päätti hän itsekseen, "nähdä ja puhua hänen kanssaan".

Yksi talo oli pelastettu, mutta monia oli saman kadotuksen partaalla.

Mutta juuri, kun hän tätä mietti, aukeni ovi hiljaa.

"Mitä nyt?"

Tulija oli vain Lyyli. Hän oli tullut kiittämään metsäherraa. Metsäherra sai suoda anteeksi, mutta hän ei voinut muuta tehdä.

Gyllenmarckin valtasi lämmin, hurmaava tunne ja hän olisi sulkenut syliinsä tytön, ellei se olisi ollut sopimatonta. Hän ei voinut sille mitään, että hänkin tunsi kyyneleen silmänurkassaan ja itsensä aiheettoman tunteelliseksi ja herkäksi.

"No, mitäs siinä! Menehän nyt vain nukkumaan, Lyyli!"

Mikä tässä elämässä oikeastaan oli?

Tulevaisuus katseli häntä kirkkaana ja säteilevänä ja siellä kaukana kirkolla makasi yksi valkoisten uudinten takana ja ajatteli vain häntä, yksinomaan häntä, Constantin Gyllenmarckia.

Jumalani, kuinka osaan olla Sinulle kyllin kiitollinen!

XIV

Yhtiön metsäkonttorissa Peuraniemellä ei tietystikään otettu vastaan Matti Niemelän rahoja. Se, jolla Niemelän asia oli hoidettavana, ei ollut tavattavissa, velkakirjaa ei ollut käsillä -- minkäpä sille voi! Itsekunkin olisi paras hoitaa asiansa aikoinaan. Ja Matti Niemelä oli yksinkertainen, asioita tuntematon mies, -- hän palasi takaisin ja päätti odottaa käräjiä. Kerkiääpähän siellä maksaa, kun rahat ovat käsillä kerran.

Constantin Gyllenmarck ei tyytynyt tähän, hän päätti itse lähteä liikkeelle. Siitä koituisi hänelle paljon vaivaa, mutta matka oli vaivojen arvoinen.

* * * * *

Hänen sydämensä tykki tavallista nopeammin, ja hänen täytyi tarttua kupariseen kaidepuuhun ja pysähtyä hetkeksi rauhoittumaan ja kokoamaan ajatuksiaan, kun hän nousi Kannanlahti-yhtiön pääkonttorin leveitä portaita ylös.