Part 6

Kunhan maa paljastuu, niin hän käy arvostelemassa Niemelän metsän ja erottaa siitä viidentuhannen markan myytävän palstan tai miksei kuuden- tai seitsemäntuhannen, että mies saa käteisiä. Mutta nopea tässä täytyy olla, arvaamattoman nopea.

Muutamana päivänä, kun hän poistui sairaalasta, sanoi neiti Ingeborg:

"Herra paronilla on hyvin hyvä sydän".

Samassa hän kuitenkin tunsi olleensa liian rohkea, sillä hän punastui ja kävi noloksi ja toivoi, että olisi sanonut vain niinkuin ennenkin: "Hyvästi nyt ja tervetuloa huomenna kahdentoista tienoissa".

Constantin Gyllenmarck pysähtyi ja nolostui hänkin eikä hän voinut sille mitään, että hän tunsi sydämensä tykähtelevän. Mutta tunnustus oli niin yllättävä, ettei hän voinut mitään käden käänteessä vastata, ja seuraus oli se, että neiti Ingeborg tunsi vielä selvemmin olleensa tahditon ja tunkeileva ja päätti sen korjata.

"Suokaa anteeksi, herra paroni, mutta olen usein ajatellut teitä ja ihmetellyt, kuinka teiltä riittää aikaa... ajatella vieraiden ihmisten asioita..."

Ajatellut minua! ajatteli Gyllenmarck. Herra Jumala, mitä minä sitten olen tehnyt siitä asti, kun näin papin pojan teikkaroivan hänen edessään tuossa veräjällä.

"Mitäpä täällä muuta ajattelee kuin niitä ihmisiä, jotka alati ovat silmäin edessä", vastasi hän viimein luonnollisesti, "tai sitten muistelee menneitä. Se on yleinen sairaus niillä, jotka muualta ovat tänne tulleet."

X

Autiossa erämaassa, peninkulman päässä kirkolta, oli muuan vanha ja ränsistynyt, punertava rakennus, jota Gyllenmarck erämatkoillaan ei koskaan ollut sivuuttanut pysähtymättä sen luo hetkiseksi. Herra tiesi, mitä varten se siihen aikoinaan oli tehty, puron rannalle, vaaran juurelle; nykyisin sitä tukinuittajat joskus käyttivät tilapäisenä oleskelupaikkanaan, ja ehkäpä se alkuaankin oli sitä varten rakennettu.

Pääasia oli, että se toi Gyllenmarckin mieleen muistoja menneiltä ajoilta.

Se oli niinkuin joku vanha alppimylly, alppipuron rannalla, sellainen idyllinen, rauhaisa paikka, jollaisia toisinaan kuvaavat ne halpahintaiset väripainokuvat, joita kuljeskelevat kauppiaat myyskentelevät ympäri maatamme.

Tässä yltyi lirisevä puronen kohisevaksi könkääksi, ja tässä näytti korkea vaara millä hetkellä tahansa olevan valmis kaatumaan tuon ränsistyneen, punaisen rakennuksen päälle. Tässä vei kaitainen porras yli könkäänniskan, ja tällä portaalla viivähti Gyllenmarck ohikulkiessaan aina hetken tai pari ja ajatteli, että juuri tällainen porras oli jossakin lähellä Soiluaa, porras, jolla hän ensimmäisen ja viimeisen kerran oli suudellut sitä tyttöä, jota rakasti nuoruutensa alkupäivinä. Sittemmin ei hän ollut tyttöä koskaan nähnyt, mutta tällä portaalla seisoessaan ajatteli hän häntä mielellään ja vaivatta, sillä se oli yksi niitä ainoita muistoja hänen kellanpunaisen nuoruutensa päiviltä, joka ei tuottanut hänelle vähintäkään tuskaa.

Aurinko paistoi täydeltä terältään. Oli niitä hetkiä, jolloin kevät vaihtuu kesäksi, jolloin metsät ovat tuoreet ja tuoksuvat ja jolloin koivut komeilevat ensimmäisissä vaaleanvihreissä lehvissään. Päivä oli kuuma, mutta korkean kirkas, ja Gyllenmarck ajatteli sitä tyttöä, jota hän joskus, kolmattakymmentä vuotta sitten, oli suudellut Soiluan ruukin myllysillalla.

Portaalla seisoessaan huomasi hän olevansa matkalla.

Hän oli viimeinkin ryhtynyt ratkaiseviin toimenpiteisiin Matti Niemelän asian suhteen, ja hänen oli nyt matkattava Krokforsin yhtiön pehtorin puheille, joka oleskeli Vuostimon metsässä tukinuittoa valvomassa, neljän peninkulman päässä kirkolta ja puustellista.

Hän oli lähtenyt tälle matkalle, koska heinäkuun kymmenes päivä läheni joka hetki, koska hän oli antanut Matti Niemelälle erään lupauksen ja koska hänen nyt oli toimittava, jos ylimalkaan aikoi jotakin toimia. Hän muisti Matti Niemelän nuoren, korkearintaisen ja terveverisen tyttären, sitten hän muisti Ingeborg Bonnin ja valkoisen nuoruutensa rakastetun ja lopuksi hän muisti, että lupaus on sentään aina lupaus, ja ellei hän sitä täyttäisi, ei hän kehtaisi kulkea kunnan sairastuvan ohitse.

Näin ajatteli Constantin Gyllenmarck, katsellen vaahtoavaa putousta, näin hän ajatteli, nojatessaan portaan kaidetta vasten, näin hän ajatteli, ja juuri silloin lähestyi vaalea nainen porrasta, mutt'ei uskaltanut tulla ylitse, koska porras oli liian kapea kahden sivuutettavaksi.

Gyllenmarck tunsi hänet, ja samassa hän myöskin tunsi jonkunlaista epävarmuutta sisässään. Hetkisen hänen täytyi katsella, ennenkuin voi mennä vastaankaan.

"Neiti Bonn", lausui hän, käydessään viimein vastaan, "teitä olisin kaikkein vähimmin täällä odottanut".

"Ja minä teitä, herra paroni. Te näytte rakastavan tätä paikkaa".

"Sille, joka on polttanut laivansa, hyvä neiti, ovat rakkaita kaikki paikat, jotka muistuttavat jostakin kauniista".

"Mitä ylimalkaan laivoihin tulee, herra paroni, voi niitä polttaa monella eri tavalla. Itsekukin voi joskus polttaa laivansa".

Constantin Gyllenmarck tunsi, että hänessä jotakin ailahti, ja hän katseli neiti Ingeborgia samanlaisessa valossa kuin silloin, kun papin poika teikkasi hänen edessään sairastuvan veräjän luona.

"Minä tulen sairaan luota", jatkoi neiti Ingeborg, aivan kuin ei olisi aikaisemmin puhunut mitään.

"Minä olen menossa Vuostimoon Krokfors-yhtiön pehtorin puheille", vastasi Gyllenmarck velvollisuudentuntoisesti.

"Kuljetteko tekin jonkun _puheilla_?"

"Täytyy joskus niin tapahtua. Ei kuitenkaan omissa asioissani."

"Sen arvaan. Teillä ei mahtane olla asioita juuri kenenkään kanssa, ellemme ota lukuun virka-asioita."

Metsäherra Gyllenmarckista tuntui omituiselta, että yksinäinen nainen istuutui ja alkoi haastella hänen kanssaan keskellä autiota erämaata. Hänen täytyi pitää seuraa ja hän koetti miettiä, mitä nyt sanoisi.

"Ettekö te pelkää ollenkaan, neiti Bonn?" kysyi hän.

"Ketä? Teitäkö, herra paroni?"

"Erämaassa itsessäänkin kerrotaan olevan jotakin peloittavaa. En kyllä sitä itse ole huomannut, mutta niin sanotaan."

"Voi ehkä olla sellaisen mielestä, joka ei siihen ole tottunut. Minä siinä en huomaa muuta kuin kaunista ja suurenmoista. Katsokaa auringon leikkiä tuolla jäätiköllä, tunturin rinteellä. Huomaatteko, herra paroni?"

Constantin Gyllenmarck tunsi, kuinka eräs nainen, jonka hän puolikolmatta kuukautta oli tuntenut nimeltä, painautui häntä niin lähelle, että ruumiin lämpö tuntui, ja osoitti jotakin pistettä kaukana etäisyydessä. Mutta hän ei tuntenut mitään halua vetäytyä pois. Päinvastoin hän tunsi, että jos se asia, jonka hän oli ottanut toimittaakseen, jäisi toimittamatta, niin tuo samainen nainen vetäytyisi mahdollisimman kauas hänestä.

"Noin, Constantin Gyllenmarck, katsokaa tuonne. Eikö se välkkyile aivan kuin hopeakuvastin?"

Mitäpä voi kuvastin, olkoon se vaikka hopeaa, vaikuttaa ihmiselämään. Mutta tällä hetkellä sinä, Constantin Gyllenmarck, jouduit auttamattomasti kiinni. Siinä sinä nyt istut, joku nainen, jonka nimi on Ingeborg Bonn, painautuu ruumiiseesi kiinni ja sanoo: "Näetkö, näetkö tuolla kaukana, siintävässä etäisyydessä?"

Ja tällä hetkellä sinä, Constantin Gyllenmarck, taas tartut kourin kiinni elämään. Sinä et näe mitään välkkyvää pistettä jossakin kaukana tunturin rinteellä, sinä tunnet eläväsi kaukaista tarua, jolloin eräs toinen nainen Soiluan ruukin sillalla sanoi: "Minä rakastan aina sinua". -- Mutta tuo taru astuu nyt pitkin askelin lähemmäksi sinua, siintävä etäisyys, jota kolmisenkymmentä vuotta sitten sinulle näytettiin, tulee kädenulottuman päähän -- ympärilläsi on vain autio erämaa, kohiseva putous ja sen reunalla punainen, ränsistynyt rakennus, -- ojentaa sinulle kätensä sanoen: "Tässä minä nyt olen, Constantin Gyllenmarck".

Sinä olet sillä välin sivuuttanut keski-iän, sinä olet elänyt mukana, kaikki on sinulle vain joko muistoa tai erämaata, mutta sinä palaat takaisin siihen menneeseen ja sitten nykyisyyteen ja sinä vaikenet.

Mutta se toinen, joka istuu rinnallasi -- hänen ruumiissaan virtailee veri vielä nuorena ja lämpimänä, sinä et usko enää itseäsi, vaan hän uskaltaa uskoa vielä tulevaisuuteenkin ja katselee sinua kuin jotakin korkeaa ja luoksepääsemätöntä. Hänellä on erinäiset luulot sinusta, luulot, joista sinullakin on aavistusta, vaikk'ei käsitystä niiden laajuudesta.

Tällöin tuntee Constantin Gyllenmarck, vapaaherra, itsensä saamattomaksi ja neuvottomaksi. Hän koettaa katsella, mutta ei huomaa mitään välkkyvää pistettä kaukana etäisyydessä, hän kuulee vain putouksen kumean kohinan edessään, puitten humisevan ja lintujen iloisesti livertelevän ympärillään. Ja samalla kuin hänen silmänsä hakee kimaltelevaa pistettä, tuntee hän, että kaikki, mikä on mennyt, tulee pika-askelin lähemmäksi, kunnes tuntuu siltä, kuin eräitä vuosikymmeniä ei olisi ollutkaan ja tämä kaikki olisi suoranaista jatkoa sille, mitä joskus oli tapahtunut Soiluan ruukin sillalla.

Hän luo ohimenevän katseen vieressään istuvaan naiseen, jonka vaaleat kasvot näyttävät sulautuvan valoon ja kevääseen, tuntee, että hänen kätensä lepää hänen kädessään, eikä kumpikaan tahdo niitä erottaa. Hänen silmänsä etsii edelleenkin kaukaisen tunturin rinteellä kimaltelevaa pistettä, ja kun hän sen löytää, puristaa hän vaistomaisesti kädessään olevaa pientä ja valkoista kättä.

"Nyt minä näen sen..."

Toinen on nähtävästi jo unohtanut välkkyilevän pisteen ja ajattelee muuta. Hän vastaa vain kädenpuristukseen, ja ohimenevä tuskansekainen hymy karehti hänen suupielessään.

Mutta Constantin Gyllenmarckissa herää jotakin, joka jo on kauan aikaa yrittänyt nostella päätänsä, vaikk'ei ole jaksanut. Se herää äkkiä suurena ja väkevänä, veri alkaa kiihkeänä virtailla hänen suonissaan, ja hän tuntee itsessään tarmoa ja voimaa.

"Ingeborg Bonn", sanoo hän äkkiä, "minä rakastan teitä".

Tähän ei hän tarvinnut pienintäkään ponnistusta, se tuli niinkuin pakosta.

Nainen ei vastannut mitään. Hänen suupielensä värähti, ja hän pusersi hiukan lujemmin Gyllenmarckin kättä, mutta sanaakaan hän ei vastannut.

"Tämä voi tuntua teistä jonkun verran hullulta, neiti Bonn", jatkoi Gyllenmarck, "mutta niin asia kuitenkin on".

Neiti Ingeborg ei vieläkään vastannut mitään, hän nojasi vain metsäherran olkapäätä vasten ja piti hänen kädestään, ja Constantin Gyllenmarck tunsi itsensä väkeväksi ja vahvaksi hänen rinnallaan.

Hän uskalsi repiä auki arpeutuneet haavat ja avata sydämensä ja hän teki sen lääkärin taitavuudella, yksityiskohtaisesti ja johdonmukaisesti, alkaen lapsuutensa ensimmäisestä muistosta ja päättäen siihen hetkeen asti, jota nyt eli. Hänelle tuotti melkein nautintoa viivähtää tuskallisissa kokemuksissa, saadakseen verrata niitä kuluvaan hetkeen, ja hänestä tuntui, kuin kaikki mennyt olisi ollut välttämätöntä nykyisyyden saavuttamiseksi.

Neiti Ingeborg kuunteli, luomatta hetkeksikään katsettaan pois hänestä, kuunteli ja sormieli hänen takkinsa lievettä, ja kun Gyllenmarck oli lopettanut, sanoi hän ainoastaan:

"Jotakin tuollaista olen aavistanut ja minä olen säälinyt sinua niin... niin..."

Hänen silmänurkkiinsa nousivat kyyneleet, ja hän kätki päänsä Gyllenmarckin povelle. Kuinka hän olisi voinut muuta kuin rakastaa metsäherra Gyllenmarckia, sitähän hän oli tehnyt siitä asti, kun Gyllenmarck ensi kerran oli jalallaan astunut sairastuvan oven sisäpuolelle.

Mutta tämä kaikkihan oli, niinkuin jo oli puhe, suoranaista jatkoa sille, joka hyvin kauan aikaa sitten oli tapahtunut Soiluan ruukin sillalla.

XI

Kun Gyllenmarck istui vastapäätä Krokforsin yhtiön pehtoria, ajatteli hän enemmän Ingeborg Bonnia kuin itseään tai Matti Niemelää.

"Minun täytyy onnistua", ajatteli hän ja hän oli varma siitä, että onnistuisi.

Krokforsin yhtiön pehtori oli Suomessa syntynyt ja jätkästä ylennyt pehtoriksi. Sellaisten henkilöiden kanssa Gyllenmarck seurusteli vielä suuremmalla vastenmielisyydellä kuin muitten, mutta tällä kertaa se ei tuottanut hänelle sanottavia vaikeuksia.

Pehtori hämmästyi, saadessaan vieraakseen Constantin Gyllenmarckin tukkikämpän herraskamariin. Ruuanjätteet korjattiin syrjään, enimmän rasvoittuneet paperit pantiin toisten alle, mutta spriipullo jätettiin tahallaan pöydälle. Kuka tiesi, mitä metsäherralla oli asiaa, ehkä hakkuussa oli sattunut joku virhe. Täytyi olla varovainen. Ja pehtori pakotti leveän naamansa hymyilemään, työnsi itse esille jakkaran istuttavaksi ja komensi kokin hakemaan lähteestä vettä ja keittämään kahvia.

Seinän takaa kuului tukkilaisten hanurin kilkutus sekaantuneena lauluun ja puheensorinaan, mutta pehtori kävi itse kieltämässä. Hänellä oli kirkonkylän metsäherra asioilla, ja se, joka ei kyennyt pitämään kitaansa kiinni, saisi huomenna lopputilinsä ja lähteä laputtamaan. Sellainen on kuri Kannanlahti-yhtiössä ja sellainen on myös Krokforsin yhtiössä, sen sai jätkäjoukko uskoa.

Sitten pehtori palasi taas herraskamariin ja valitti, ettei aikaisemmin tiennyt metsäherran tulosta.

"Täällä ei saa järjestystä millään", valitti hän, "mutt'ei käy ajaminen miehiä poiskaan".

Gyllenmarck ymmärsi sen hyvin -- tällä kertaa. Antaa miesten olla vain, heillä nyt on kerta kaikkiaan omat tapansa.

Pehtori höristi korviaan. Tällainen oli outoa puhetta Gyllenmarckin suusta, mikäli hän oli kuullut. Parasta on olla varuillaan, ehkäpä metsäherralla oli asiaa, josta saattoi hyötyä.

Nyt se sitten laukesi.

"En tule oikeastaan omissa asioissani. Tulen erään toisen asioissa, minä olen nimittäin ottanut myydäkseni muutaman metsäpalstan."

Pehtori höristi korviaan vielä enemmän. Hän oli kuullut, että Gyllenmarckilla oli joitakin asioita Matti Niemelän kanssa. Tai ellei oikeastaan mitään asioita, niin ainakin jotakin tekemistä hänen kanssaan. Hänelle tarjoutui tässä oiva tilaisuus ostaa metsää, tilaisuus, jollaisista Krokforsin yhtiö Kannanlahti-yhtiön toimesta useimmiten sai olla vailla, ellei kuljettu pitkin kyliä kauppatilaisuuksia tiedustelemassa.

Herra pehtori vaikeni, näpsäytteli sormiaan ja antoi Gyllenmarckin odottaa. Hänellä oli jonkunlainen pohjatajunta siitä, että hänkin oli tällä kertaa herra -- metsäherrankin silmissä ja että metsäherra saattoi nyt, kuluvalla hetkellä, olla hänestä jollakin tavalla riippuvainen.

"Meillä on jo ostettua metsää niin paljon", sanoi hän, kun tarpeellinen aika oli kulunut ja Gyllenmarck siis tarpeellisen kauan oli saanut hänen mielestään odottaa.

Gylienmarck katseli pienestä, likaisesta ikkunasta, kuinka sinimekkoinen jätkä hakkasi puita sen edustalla, mutta se jätkä oli hänestä odottamattoman kaukana, näytti aivan kuin se jollakin salaperäisellä tavalla erottamattomasti olisi kuulunut metsään, maahan ja jokeen, eikä olisi liikuttanut häntä, eikä muita eläviä ihmisiä ollenkaan. Hän kuuli pehtorin vastauksen ja ajatteli neiti Ingeborg Bonnia, sitten Matti Niemelää, hänen tupaansa, perhettänsä ja terveveristä tytärtänsä, joka ehkä saattoi joutua tuon puita hakkaavan jätkän saaliiksi, ellei hän asiassaan onnistuisi, vaan Matti Niemelä perheineen joutuisi maantielle, ja vihdoin hänen ajatuksensa lensi Kannanlahti-yhtiöön ja "Ison" merkilliseen ja kuuluisaan käyntiin hänen luonaan, ja hänet valtasi taas kiihottava taistelunhimo ja hän päätti voittaa.

Gyllenmarck antoi myöskin puolestaan pehtorin odottaa ja katseli ilmeettömin silmin vuoroin likaista lattiaa, vuoroin ikkunasta ulos.

Itse asiassa ei pehtorilla ollut mielessäkään antaa kieltävää vastausta Gyllenmarckin esitykseen. Hän tahtoi ainoastaan huomauttaa olevansa herra ja että hänellä oli valta hyväksyä tai hyljätä Gyllenmarckin tarjous. Kaiken lopuksi hän kuitenkin tarjouksen hyväksyisi, oli tuo sitten millainen tahansa. Oli viisasta koettaa pysytteleidä Gyllenmarckin tapaisen miehen suosiossa.

Mutta hämmästyksekseen näki hän metsäherran kopeloivan lakkiaan, vaikk'ei kahvikaan ollut vielä valmis. -- Kuitenkin, kun hän muisti, se kuului olevan metsäherra Gyllenmarckin tapa: hän ei koskaan sanonut yhtä asiaa kahteen kertaan. Ja äkkiä pehtorinkin päähän lensi kertomus "Ison" käynnistä Gyllenmarckin luona ja yhtä äkkiä tunsi hän itsensä heikoksi ja vaatimattomaksi.

Spriipullokin oli pöydällä vielä avaamattomana, sen avulla ehkä saattoi alentaa hintaa, jos Gyllenmarck kovin kohtuuttomia vaatisi.

"Tarjoukseni oli vilpittömässä mielessä tehty", sanoi Gyllenmarck. "Mutta jos teillä todellakin on enemmän metsää kuin mitä pystytte hallitsemaan, niin minä tietysti peräydyn".

Pehtori joutui hämilleen.

"Tuota noin... ei sitä niin paljon ole, etteikö lisääkin voisi ostaa ensi vuotta varten", virkahti hän, väänsi sitten punakat kasvonsa nauruun ja jatkoi, avaten pullonsa: "Metsäherra soisi nyt anteeksi, tässä on vähän suunavausta, kun ei se kahvikaan näy joutuvan."

"Perkelettäkö siellä koko päivä kuhnaillaan yhden ainoan kahvipannun kanssa?" huusi hän sitten puita hakkaavalle miehelle rientäen ovelle.

Mies, joka oli samalla kertaa pehtorin ja muiden pomojen kokki ja naistenhankkija, murahti vastaan jonkun äreähkän, solvaisevan lauseen, josta kamariin kuului ainoastaan "hirvas" ja "pukki", ja meni hämmentämään kepin nokassa nuotiolla kiehuvaa pannua.

"Kirota niille pitää", sanoi pehtori sitten anteeksi pyytäen Gyllenmarckille, "eivät ne muuten vääjää senttiäkään".

Sitten hän taas heittäytyi tyyneksi ja asialliseksi, kaasi laseihin, kilisti, ryyppäsi ja ähkäsi asianmukaisesti, jonka jälkeen hän oli taas valmis käymään pääasiaan.

"Niin... tuota... suurestako summasta tässä olisi kysymys?" kysyi hän.

"Kyseessä on vain lähemmä parituhatta runkoa, seitsemäntuhattaviisisataa markkaa."

"On se tavallinen hinta".

"Kaataminen ja veto eivät maksa juuri mitään. Puut kaatuvat melkein jokeen. Kai tiedätte Niemelän kotipalstan?"

"Kyllä minä sen tunnen".

Pehtori näytti saavan enemmän vilkkautta itseensä, kun hän sitten kysyi: "Mutta eikö se jo ole myyty Kannanlahdelle?"

"Ei sitä myyty ole, mutta talo on kyllä kiinnitetty velasta. Aioinkin ottaa rahat omiin nimiini, kunnes Niemelä saa maksetuksi Kannanlahden. Ymmärrättekö? En voi kernaasti muuten myydä kiinnitettyä tavaraa."

"Niin vain... niinpä kyllä... eihän se muuten..."

Sitten pehtori taas vaikeni ja kaatoi laseihin. Nyt olisi hyvä tilaisuus saada ahdistetulta mieheltä metsää halvalla ja itselleen pieni provisioni, mutta tuo mies oli asiamiehekseen valinnut Constantin Gyllenmarckin. Herra pehtori punnitsi, kumpi maksoi enemmän, provisioni vaiko Gyllenmarckin suosio, hän vilkaisi alta kulmain Gyllenmarckia, ja viimein oli hänen päätöksensä valmis.

"Kun minä oikein ajattelen", sanoi hän, "niin taitaa se kauppa sittenkin kannattaa. Kyllä minä tiedän metsäherran, ettette te turhia... Rehellinen ja rehti mies ja parempi ammattimies kuin minä sitäpaitsi. Ette te halua minua pettää... Pitäisikö olla rahaa etukäteen ja miten paljon?"

Gyllenmarckista tuntui, kuin joku olisi voimakkaasti ravistanut häntä olkapäästä: "Herää sinä, joka makaat."

Näinkö yksinkertainen asia se olikin? Matti Niemelä oli pelastettu ja sen oli tehnyt hän, Constantin Gyllenmarck. Näinkö yksinkertaista se olikin: kävellä tänne vain, puhua vähän, saada rahat. Eikö se maailma sittenkään ollut tämän ilkeämpi? Täynnä vain jyrkkyyttä, afääriä ja asiallisuutta, niin yhdessä kuin toisessakin seikassa. -- Ingeborg Bonn! Näin yksinkertainen asia se oli. Kannanlahti-yhtiö! Sinä olet hävinnyt, sinun arvovaltasi on mennyt tähän asiaan nähden.

Gyllenmarck vilkaisi kalenteriaan. Kesäkuun kahdestoista -- neljä viikkoa. Ja tuossa, höyläämättömistä ja maalaamattomista laudoista kyhätyn pöydän toisella puolella, avatun spriiputelin takana, istui mies, joka tarjosi rahat. No, Matti Niemelä, itsekin olisit tämän asian voinut toimittaa, mutta jotakin sinulta puuttui. Käsiksi nyt vain, käsiksi!

"Ei kai kuusituhattaviisisataa ole liian paljon, minun ymmärtääkseni".

"Ei tietenkään. Metsäherra on vain hyvä ja kirjoittaa kuitin."

Höyläämättömistä laudoista tehdyllä pöydällä tahtoi terävä kynä tunkeutua läpi paperin. Mutta Gyllenmarck kirjoitti kuitin, hitaasti ja rauhallisesti. Matti Niemelä olisi saanut olla katsomassa, se kyllä kannatti.

"Onko lakkaa?"

Pehtori haki lakkatangon tavaroittensa joukosta, ja Gyllenmarck vahvisti nimikirjoituksensa sinetillään ja ojensi sitten kuitin pöydän yli.

"Oikein se on, aivan oikein", mutisi pehtori, siristäen silmiään. "Mutta tuossa sinetissä ei ole nimeä."

"Ei tarvitsekaan. Siinä on vaakuna."

"Hm! Niin näkyy. Vaakuna... aivan niin. Tuota... mikä vaakuna se oikein on?"

Gyllenmarck sai nielaista sylkeä pari kertaa, ennenkuin voi selittää, että se oli Gyllenmarckien vapaaherrallisen suvun vaakuna.

Nyt se oli sanottu ja saattoihan tuon sanoa, jos mies ymmärsi. Vapaaherrallisen suvun! Todellakin vapaaherrallisen suvun -- ja Soilua poissa.

Gyllenmarckia puistatti ja hän puraisi hampaitaan, kun näki toisen kylmästi ja harkiten laskevan rahoja.

Soilua poissa! Niin, tuollaisten setelien ja eräiden muiden seikkain takia. Minkä sille voi? Afääri on afääri ja raha on raha, ja hänen nuoruutensa afäärit olivat olleet -- jos niin saa sanoa huonoja afääreitä, jos afääreitä ensinkään. Nyt pitäisi tehdä hyviä afääreitä, niinkuin Erik Wegener, eikä olla tekemättä mitään. Niin, totisesti -- _ikäähän oli vielä yllinkyllin jäljellä_.

Siellä kirkonkylän sairastuvassa istui eräs Ingeborg Bonn, jolle hän merkitsi jotakin. Ingeborg Bonn, joka näytti sulautuvan aurinkoon ja valkeuteen ja jolla oli ollut joitakin vaiheita. Ja sitten hän epäilemättä merkitsi jotakin Matti Niemelälle, hänen perheelleen ja hänen luottavaiselle tyttärelleen. Edelleen kai hän merkitsi jotakin tuolle miehelle, joka laski rahoja, tottuneesti ja tunnontarkasti. Herra Jumala, eikö hän jo lopeta, ei suinkaan hän loppupäivää laske kuuttatuhattaviittäsataa markkaa.

"Nämä setelit ovat niin pieniä, kun nämä ovat tilirahoja", kuuli hän kuin jostakin kaukaa.

"Niin, eipä tässä"... vastasi hän kylmänkoleasti ja tottuneesti. "Laskekaa te vain rauhassa".

Pehtori vilkaisi häneen. Gyllenmarckin sanat olivat lentäneet kovin ylhäältä ja korkealta.

Ja mitä Kannanlahti-yhtiöön tulee, eikö hän merkinnyt sentään jotakin sillekin. Jo "Ison" käynnin aikana. Ja vielä enemmän heinäkuun kymmenentenä päivänä. Että hän todellakin oli tähän ryhtynyt, todellakin. Joku muistaisi häntä kiitollisuudella, Matti Niemelä ja hänen tyttärensä.

Herätkää, vapaaherra Gyllenmarck! Tuossa ovat setelit edessänne pöydällä, tukku varmannäköisiä, mulkosilmäisiä satasia, varustettuina eräitten hienojen herrasmiesten nimikirjoituksilla. Noihin seteleihin sisältyy muutamia elämän pikkuseikkoja, sanokaamme hyvinvointi ja olemassaolo ylimalkaan, ne tulevat määräämään Matti Niemelän kohtalon, niinkuin ne aikoinaan määräsivät Soiluan kohtalon. Ja koko joukon muita kohtaloita näiden lisäksi. Sopii vain ottaa ja laskea ne, onko niitä tarpeellinen määrä. Soiluassa niitä olisi tarvittu kenties sata kertaa suurempi tukku. Mutta, kuten jo oli puhe, huonot afäärit ovat aina huonoja afäärejä, ja Constantin Gyllenmarckista ei silloin ollut rikkaaksi mieheksi.

Mutta, siitä huolimatta, -- ikäähän oli vielä yllinkyllin jäljellä, ja sitten odotteli siellä puustellia vastapäätä muuan valoon ja kauneuteen sulautuva.

Kas, eikö sydän taas tykähtänyt! Rajusti ja hillittömästi niinkuin joskus kauan, kauan aikaa sitten erään kesäyön kohtauksen aikana Soiluan ruukin sillalla.

Miksi se noin sykähti! Ettäkö hänkin oli joku muu kuin vain -- niin -- jotakin muuta kuin mitä oli ollut. Miks'ei, totisesti, hän voi ottaa tätä asiaa hitaasti ja harkiten, niinkuin kaikkia muita. Matkalle nyt vain, Constantin Gyllenmarck, aurinko on vielä korkealla, vaikka työaika on loppunut ja miehiä alkaa lappautua seinän taa. Kun kiiruhdat, ehdit aamuyöstä puustelliin.

"Kiitos, pehtori. Rahat ovat aivan oikein."

"Se on hyvä, niin pitikin olla. Tuota... noin... meiltä ei kylläkään kukaan ole nähnyt sitä metsäpalstaa, vaan minä tietenkin luotan herra metsänhoitajaan."

Tietysti, tietysti. Sehän on selvä. Häneen olivat aina kaikki luottaneet. Ja Gyllenmarckia rupesi hillittömästi naurattamaan, kun hän tarkemmin katseli pehtoria.

Hänestä mies näytti niin pieneltä, koomilliselta ja avuttomalta. Ja kuitenkin tuo pieni, naurettava mies oli tehnyt hänelle palveluksen, vieläpä hyvin suuren palveluksen.