Part 5

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän huomaa, että sairastuvan ikkunoihin ovat ilmestyneet uutimet, uudet, valkoiset uutimet. Ne ovat kyllä siinä jo olleet monta päivää, mutta vasta nyt hän sen huomaa. Hän huomaa muutakin: sairastuvan ikkunoista täytyy välttämättä nähdä, kun hän kävelee pihan poikki ulkohuoneisiin... Hm, perhana vieköön.

* * * * *

Luonnossa on kevät tulossa.

Tämä on se aika korkeassa Pohjolassa, jolloin ihminen hetkeksi pysähtyy ja luo jonkunlaisen itsetiedottoman katsauksen siihen, mikä on jo mennyttä. Hän pysähtyy hetkeksi toimissaan, jatkaakseen sitä seuraavassa silmänräpäyksessä, mutta katse on kirkkaampi ja tahdissa on pontta.

Metsien uumenista alkavat tukkityöläiset ilmestyä kirkonkyliin, ja elleivät viinakauppiaat vielä ole ehtineet paikoille Koudasta, Knäsöistä ja Kuollasta, kulkevat he jäidenlähtöä odotellen pitkin teitä, syövät ansioitaan, solmivat ohimeneviä rakkaussuhteita ja pelaavat korttia hissukseen ja varovaisesti, noin enemmän pro forma, muodon vuoksi, koska korttipeli nyt kerta kaikkiaan on välttämättömyys. He ovat helppoja käsitellä, näyttävät passinsa vain hienosti muristen nimismiehelle, tulevalle vihamiehelleen, katselevat altakulmain metsäherroja ja pienempiä herroja, sietävät vielä poliisinkin ja tuntevat jonkunlaista kunnioitusta talollista kohtaan, joka ei ole myynyt metsäänsä, vaikk'eivät hinnalla millään mene hänelle työhön, sillä se ei sovi heidän arvolleen. Tällöin he ovat taipuvaisia erinäisiin filosofeerailemisiin ja he vihaavat periaatteesta Kannanlahti-yhtiötä, koska se, samalla kuin suo heille leivän, pitää heitä tarpeellisessa kurituksessa, mutta jos joku syrjäinen siinä suhteessa pitää heidän puoltaan, pitävät he häntä puolihupsuna, sillä kukaan ei voi nousta Kannanlahti-yhtiötä ja sen "Isoa" vastaan. Enintään tehdä sellaista pikkukiusaa.

Mutta kun sitten viinakauppiaat alkavat saavuskella, tulee toinen ääni kelloon.

Varo silloin neitsyyttäsi, tyttö, sinä, joka et nuku kirves vieressä ja kolmen lukon takana, ja liiku sinäkin, mies, varovaisesti pimeässä. Pomo, tukkipomo, on silloin vähäpätöinen tekijä yhteiskunnassa, sillä he ovat nyt vapaita miehiä eivätkä hänen käskyvaltansa alaisia. Korttipeli ei enää tapahdu pro forma, se on nyt työ, ja rahat vaihtavat nopeasti omistajaansa. Kun joku sitten menettää kaikki rahansa "ventissä", "nakissa" tai "syykvetissä", ja mahdollisesti joutuu vielä avojaloin jatkamaan vaellustaan, pitää hän silloinkin vielä niin kiinni arvostaan, että ennemmin varastaa talolliselta sen välttämättömän, minkä voisi saada häneltä rehellisellä työllä tai parhaimmassa tapauksessa kerjäämällä.

Näin viettää jätkäkansa luppoaikaansa -- joutoaikaansa -- pitäen kortteerinaan jonkun talollisen pirtin loukkoa, odotellen uusia töitä, ja talollinen kärsii häntä, sillä useimmassa tapauksessa hän saa korvauksen (ja kuten meillä oli puhe, on jätkä rento, kun hänellä on rahaa), ja ellei hän kärsisi, olisi hänen persoonallinen turvallisuutensa vaarassa.

* * * * *

Kevät on tulossa, ja ensimmäiset juopuneet jätkät alkavat hirnahdella maantiellä, puustellin edustalla, mutta Gyllenmarck kunnostaa ampumavehkeitään, sillä hänen on myöskin pidettävä huolta naisen turvallisuudesta tuolla vastapäätä. Konstaapeli Juusperi saisi myöskin laittaa käsirautojaan kuntoon, sillä ansiot kuuluvat suurissa metsissä olleen hyvät eikä viinan hinta ole noussut.

Tämä on myöskin se aika, jolloin kauppiaan puodin edessä on liike vilkkain. Tällöin saapuvat porolappalaiset ja kaukaiset uutistalokkaat syrjäkylistä, tunturien, soiden ja kiveliöiden takaa, pitkissä raidoissa varaamaan tavaroita kesäksi, ennenkuin keli rikkoutuu, sillä venekeino on pitkällinen ja hankala. Tällöin soivat kulkuset ja huudot kaikuvat ja talokkaat saavat näyttää kestiystävyyttään rahasta tai ilman.

* * * * *

Näin tulee kevät kyliin ja kiveliöihin ja tulee myöskin Matti Niemelän taloon, mukanaan herrastuomari Erkki Sallansuu ja vierasmies, jona tällä kertaa on Kursun Santeri.

Korkearintainen Lyyli kävelee navetasta heinälatoon, kun herastuomari ajaa pihaan, ja herrastuomari, joka on lestadiolainen ja saarnamiehenä kuulu, kauhistuu nähdessään, että Lyylin käynti on kuin suruttomain ja maailmanlasten käynti, ja hänen mieleensä muistuu lause Sionin tyttäristä, mutta Kursun Santerin suu menee messingille.

"Onpa Niemelän Matin tytär vöyristynyt", sanoo hän. "Ja ylpistynyt. Ei ole huomatakseenkaan."

"On", vastaa herrastuomari, "kovin on maailmaan päin kallellaan".

"Jumalan terve, Lyyli", tervehtii hän sitten. "Onko isäsi kotosalla?"

"Herrastuomariko se siinä... Ajattelin, että joko taas joku tukkiherra... Viime päivinä on yhtenään niitä hypännyt... Kyllä isä on pirtissä."

"Katselin tässä, kun kuljit, Lyyli. Eivät sinua näytä huolet painavan. Mutta koettelemukset tulevat itsekullekin, koettelemukset ja kilvoittelemiset, Lyyli, että me valmiina olisimme, kun ylkä tulee... Ja silloin ei auta jalan nousu... Jokos olet ripillä käynyt?"

"Olinhan minä teidän Kallen kanssa yhtä aikaa..."

"Taisit olla. Ihminen vanhenee ja muisti heikkenee. Mutta ota vaari ajallisuudessa, Lyyli."

Ja syvästi huoaten ankaran uskon mies riisui hevostaan valjaista, sillä paluuta ei tänään voinut ajatella.

Talonväelle näytti tuottavan pieniä vaikeuksia vastata herrastuomarin tervehdykseen hänen astuessaan pirttiin. Helpompaa ehkä olisi ollut jättää tervehdys kokonaan vastaamatta. Matti kohotti tuskin katsettaan aisapuusta, ja Matin vaimon tervehdyksestä saattoi erottaa vain ensimmäisen tavun. Sitten alkoi pirtissä suuri hiljaisuus, jolloin vain hienonhienot tomuhiutaleet leijailivat valojuovassa, sellainen kodikkaan ja pahaaennustavan hiljaisuuden välinen välimuoto, jolloin odotetaan, tapahtuuko jotakin vai jääkö tapahtumatta. Lautamiehen läsnäolon tarkoitusta ei tiedetty, saattoi olla asialla, saattoi muutenkin poiketa ollessaan asioilla muualla. Ehkäpä sittenkin oli asioilla, mutta mitä se näin aikaisin...

"Kevääksi se panee, kevääksi", sanoo herrastuomari.

"Niin tekee", vastaa Matti, mutta harrastusta hänellä ei näytä riittävän muuhun kuin työhön.

"Panee", säesti Matin vaimo ajatuksettomasti, katsoen pihalle.

"Ei sinulle ole tapahtunut vahinkoja viime talvena?" tiedustelee herrastuomari.

Tällaisen tiedustelun on jokainen jumalaapelkäävä ihminen velvollinen tekemään lähimmäiselleen pitkän kotvan ja varsinkin talven takaa tavatessa.

"Eipä sanottavia... Lienee poro tai pari joutunut pedon suuhun..."

"Eikähän meillä paljon liikenevää olekaan", virkahtaa Matin vaimo.

Herrastuomari huokaa.

"Niin, mitäpä se tämän maailman hyvyys, jos saa sielullensa vahingon..."

"Oletko seuranpidossa käynyt talvella?" kysäisee Matti.

"Korjan kylällä kävin uskosta puhumassa loppiaisena".

"Jaa".

Nyt alkaa mieliala olla sitä myöten muokattuna, että herrastuomari saattaa käydä käsiksi varsinaiseen asiaansa. Jokainen huomaa, ettei hän ilomielin ja naurusuin tule asiaansa toimittamaan. Hän huokaa siis asianmukaisesti ja napittaa auki sarkatakkinsa, alkaen sitten kopeloida povitaskuaan.

"Asioitakin olisi vähän sinulle, Matti", aloittaa hän.

"Vai olisi..."

Matin huulet puristuvat lujasti kiinni, ja leuka vavahtaa. Matin vaimo katsoo kiinteästi jotakin olematonta pistettä ulkona, salatakseen kyyneltä. Lyyli on tullut sisään ja istahtaa seinäpenkille ovensuuhun solmien auenneita kengänpaulojaan. Hän vaistoo, mistä on kysymys, eikä uskalla katsoa isäänsä eikä äitiinsä.

"Se olisi sitä puulaakin asiaa", jatkaa herrastuomari, levitellen paperiaan. Sitten hän vilkaisee Mattiin ja alkaa lukea: "Reevaaruaktiepuulaaket Kantalaksin siitä tekemän anomuksen johdosta kutsutaan ja haastetaan täten talokas..."

Tähän hänen täytyy keskeyttää lukemisensa.

"Anna olla", sanoo Matti, "kyllä minä tiedän, mitä se koskee. Syyskäräjiinkö se...?"

"Ei kun välikäräjiin Tanhuanpäässä heinäkuun kymmenes päivä".

"Parhaimmalla heinä-ajalla".

"Se on sen asia".

Matti heittää aisan syrjään ja jää tuijottamaan eteensä. Pirttiin tulee raskas hiljaisuus. Vihdoin sentään suoritetaan asia loppuun, vitkalleen ja tuskallisesti. Matti tunnustaa haasteen ja saa jäljennöksen asiakirjasta.

"Joo, kyllä se puulaaki koettelee", sanoo viimein Kursun Santeri velvollisuudentuntoisesti ja sytyttää hitaasti ja taitavuudella piippunsa.

"Ei se rahojaan anna lahjaksi", todentaa herrastuomari. "Mutta selviydyt sinä Matti -- se hosmestari Kyljenmarkki on rikas, oikein sellainen salarikas..."

Matti on taas ottanut aisapuun ja syventynyt siihen. Ei puutu, ei pukahda, on niinkuin ei kuulisi mitään.

Mutta herrastuomarista tuntuu, kuin loukattaisiin hänen auktoriteettiaan, kuin häntä ei uskottaisi, vaikka ehkä hyvinkin uskotaan. Senvuoksi hän jatkaa.

"Sellaisia ne ovat suuren maailman herrat, niinkuin Kyljenmarkkikin. Eivät ne tunne ketään, koettelevat vain ja tunnustelevat, eivätkä näe muuta kuin tapulin ja taivaan. Ovat niinkuin ei muita olisikaan. Ja sitten Kyljenmarkkikin... alhaiselta mieheltä tuntui, ei se kenenkään varpaille polkenut, mutta niin juoksutti puulaakin 'Isoa' kuin renkiään..."

Aisa lennähtää paukahtaen lattialle, kuulijain kasvot jännittyvät ja on kuin pirttiin tulisi enemmän valoa.

Herrastuomari huomaa, että hänellä voi olla lisävoittoa tästä haastematkasta, ilmainen ruoka ja yösija, ja hän lisää vettä myllyyn.

Niin oli Gyllenmarck juoksuttanut yhtiön suurinta herraa, jonka persoona varjosti koko Pohjolan, juoksuttanut leivän isää... Uskomatonta, ellei olisi itse nähnyt, uskomatonta...

"Vai niin teki", sanoo Matti henkeään pidätellen.

Niin oli tehnyt. Herra on herrallakin. Ja kyllä kykenee Mattiakin auttamaan, jos tahtoo, mutt'ei hänkään tietenkään rahojaan lahjoita. Matin pitää itsekin vähän yrittää. Herrat ovat niin kyllästyväisiä.

Tyytyväisenä herrastuomari mukristelee huuliaan, ja Matin vaimo alkaa panna pannua tulelle, täyttäen näin herrastuomarin salaisen toivomuksen.

Matti koettaa ajatuksissaan yhdistellä tapauksia, keksiä syitä ja seurauksia, mutta mihinkään selvyyteen hän ei pääse. Sama, josta joku kuukausi sitten oli päässyt, oli taas edessä, se oli ainoa, mikä hänellä oli selvillä. Hän oli kuin muutkin vertaisensa siellä kaukana tunturien keskellä: ellei Kannanlahti-yhtiö ajatellut heidän edestään, ajatteli joku toinen ja joka tapauksessa he hävisivät.

Mutta työ, -- kas siihen he pystyivät. Kun ottivat pystyäkseen.

* * * * *

Illan tullen, kun vieraat jo olivat käyneet levolle, sanoi emäntä isännälle:

"Sinun pitäisi oikein puhua sen hosmestarin kanssa. Ethän sinä näitä asioita oikein tajuamaan kykene."

"Pitäisi!" jankkasi Matti. "Kun sinä tietäisit, miten vaikea sitä on puhutella, et sanoisi mitään. Saa puhua niin että kuola valuu suusta, eikä saa vastaukseksi halaistua sanaa".

Lyylillä oli omat korkeat ajatuksensa Gyllenmarckista; hän muisti sen illan, jolloin Gyllenmarck sanaa puhumatta oli heittänyt erään himokkaan tukkiherran rähmälleen kamarin loukkoon.

"Kyllä se vaan mainio mies on", lausui hän vakaumuksenaan, sillä hänellä saattoi vielä tällä iällä olla vilpittömiä vakaumuksia ihmisistä, joita hän joskus oli nähnyt.

* * * * *

Näin olemme saaneet kevään korkeaan Pohjolaan, pappiloista ja puustelleista kotiin ja tukkipirtteihin asti. Illat käyvät kuulakkaiksi ja jäät alkavat harmeta, vähitellen tosin, mutta harmenevat kuitenkin, yks' kaks' huomaa silmä jonkun pälvenkin, ja keväinen tuoksu uhoo yksinpä auringonpaisteisista, harmaista kivistä ja kallioista. Niin kallistuu kaikki hitaasti siihen suureen valoon päin, mutta kevät ei täällä hekumoitse omasta olemassaolostaan ja vehmaudestaan, se antaa aavistella vain, niinkuin kaikki muukin täällä kaukana, kuinka hyvin saattaisi olla.

IX

Nyt tapahtuu toisinaan, että sivistyneiden, varakkaiden ja huomattavassa asemassa olevien ihmisten lapset, jotka voivat luetella sivistyneitä, varakkaita ja korkeassa asemassa olevia esi-isiä kolme, neljä tai viisi suoraan ylenevää sukupolvea, saavat merkillisiä ja eriskummallisia päähänpistoja, joita ei kukaan järkevä ihminen osaa selittää ja tuskin he itsekään. Heidän kotinsa on vielä varakas, mitään henkisen rappeutumisen merkkejä ei ole huomattavissa, ja kuitenkin he painuvat omille teilleen ja harrastavat omia puuhiaan, palatakseen sitten erinäisiä kiertoteitä taasen takaisin omaan säätyynsä, elleivät niille teilleen jää, niinkuin valitettavasti joskus käy.

Tällaisen vaikeasti selitettävän päähänpiston oli saanut Ingeborg Bonn, ja tämän päähänpiston seurauksia oli, että hän sen sijaan että olisi harjoittanut erinäisiä muodissa olevia kaunotaiteita sikäli, että voisi niillä helppoja päiviänsä viihdyttää, tai suostunut jonkun arvoisien vanhempiensa hyväksymän vakavaraisen ja hyvänimisen miehen naimatarjouksen, istui autiossa ja tällä kertaa potilaattomassa erämaan pitäjän sairastuvassa, nojasi päätään molempiin käsiinsä ja katseli vastapäätä olevan metsäherran puustellin ikkunoita.

"Gyllenmarck, Constantin Gyllenmarck, vapaaherra", ajatteli hän ja sitten taas: "Gyllenmarck, Constantin Gyllenmarck".

Samalla hän muisteli niitä juttuja, joita papin poika oli kertonut tuon nimen omistajasta, odottaen, että vastapäätä olevaan ikkunaan ilmestyisi valo ja sitten raskas, turvallisuuden tunteen herättävä pää, mustine, ohimoilta lievästi harmaantuneine hiuksineen ja sisäänpäin kääntyneine katseineen.

Niin tapahtuikin, mutta samassa vedettiin kaihtimet eteen, ja neiti Ingeborg polkaisi tyytymättömänä jalkaansa. Hän oli ollut viikon paikkakunnalla, ulkona hihkuivat jätkät, hänen oli ikävä ja häntä peloittikin vähän.

"Hänellä kuuluu olevan suuri kirjasto", ajatteli hän, "minä menen lainaamaan häneltä jonkun..."

Hänestä oli tämä vallan luonnollinen ajatus ja hän aikoi panna sen viipymättä täytäntöön, mutta samalla tuotiin taloon ensimmäinen potilas. Tuotu oli Matti Niemelän korkearintainen, terveverinen tytär, ja tuoja oli herrastuomari Erkki Sallansuu.

Herrastuomari oli tapoja tunteva mies, ja siksi hän ensiksi pyysi anteeksi, että vaivasi näin äkkiarvaamatta, mutta asialle ei nyt kerta kaikkiaan voinut mitään. Edellisaamuna, kun hän juuri oli lähdössä Niemelän talosta, oli tyttö satuttanut kirveellä jalkaansa -- tähän polven alapuolelle --, sellaista voi sattua kenelle tahansa, miehellekin, mutta täällä täytyy naisten osata "hantteerata" kirvestä niinkuin miestenkin, ja niin oli hän, herrastuomari, sanonut:

"Minä vien tytön mukanani. Kun kunnalla kerran on sairaala, niin kaipa se siellä siksi lääkitään, että kotona saa sitten lopetella".

"Kirves oli huonosti varsitettu", sanoi Lyyli.

Niin -- hm. Niin ne tulevat onnettomuudet; kun tulee yksi, niin tulee samalla toinenkin. Ei hänkään suinkaan millään hauskalla asialla ollut Niemelässä ollut. Ja niin tuli Lyylillekin kilvoittelu, niin tuli, niinkuin hän oli sanonut ja maininnut. No, hyvästi nyt sitten, neiti, ja Herran haltuun, Lyyli.

Kun jalka oli asianmukaisesti sidottu ja hoidettu, sanoi potilas:

"Minä tahtoisin tavata metsäherra Gyllenmarckia".

Hän sanoi sen sellaisella äänenvärillä, kuin olisi hän metsäherran vanha ja uskollinen ystävä ja kuin olisi hänestä aivan luonnollista, että metsäherra tulisi häntä katsomaan ja kuulemaan, mitä hänellä on sanomista.

Neiti Ingeborgissa herätti tämä suora pyyntö eräänlaista kummastusta, ja ennenkuin hän vastasi, katseli hän tarkemmin kuin julkisuudessa on tavallista potilaansa kasvoja ja huomasi, että ne "eivät suinkaan olleet hullumman näköiset".

"Nyt on jo niin myöhä, että tuskin voimme vaivata vapaaherraa", vastasi hän sitten, pannen vähän painoa viimeiselle sanalle. "Mutta huomenna".

"Huomenna! Siihen on niin pitkä aika. Eihän kello vielä ole kahdeksaakaan."

Lyyli oli koko matkan asiaa miettinyt ja hän tahtoi sen toimittaa heti, -- huomenna hänellä kenties ei enää olisikaan rohkeutta kutsua metsäherra Gyllenmarckia puheilleen. Neiti Ingeborg kummastui yhä enemmän ja mittasi potilaansa lämmön. Se oli normaali.

"Tekö tunnette vapaaherra Gyllenmarckin entuudestaan?" kysyi hän.

"Hän on käynyt meillä muutamia kertoja".

"Eikö sitä asiaa voisi lykätä huomiseen?"

"Voisi kai, mutta tahtoisin sittenkin..."

Neiti Ingeborg oli kahden vaiheilla. Tunnin verran sitten ei hän ollut epäröinyt aikoessaan mennä lainaamaan kirjaa, nähdäkseen etäältä näkemänsä ja papin pojan seikkaperäisesti kuvaileman miehen läheltä, mutta nyt hän tunsi jonkunlaista epäröimistä potilaansa pyynnön suhteen.

"Voinhan minä koettaa lähettää tytön puustelliin", sanoi hän kotvan mietittyään, "mutta jos metsäherra on jo levolla, niin sille en voi mitään".

Viisi minuuttia kului äänettömässä odotuksessa, kuului vain kahden ihmislapsen hengitys, melkein sydänten tykintä, ja silloin tällöin kohtasivat katseet toisensa.

"Hän ei tule", ajatteli Lyyli, "hän kai on jo levolla. Ja jos hän tulee, niin mitä minä sanon..."

"Kai hän on jo nukkumassa", virkahti neiti Ingeborg, karkoittaakseen jonkunlaista yltyvää levottomuutta, "kyllä hän olisi jo tänne ehtinyt..."

"Eihän tyttökään ole vielä palannut..."

"Eipä kyllä. Jos hän on jo ollut levolla ja sitten noussut..."

Lyyli sävähti punaiseksi.

"Ei suinkaan..."

Metsäherraa vaivattu hänen tähtensä. Varjelkoon, mitä hän oli tehnyt. Mutta se oli nyt tehty ja -- Gyllenmarck oli hyvä mies.

Hän lausui tämän vakaumuksensa neiti Ingeborgille, joka taas sai lisää yllykettä kummastukselleen, mutta ei tehnyt sitä, mitä potilas vaistomaisesti oli odottanut, lausunut jonkun rohkaisevan sanan. Kun ei tätä kuulunut, puserti Lyyli sen esille.

"Ei hän siitä pahastu".

"Ei kai", vastasi neiti Ingeborg hajamielisesti ja tuntien, että hänen jotakin täytyy tehdä tappaakseen minuutteja, meni hän panemaan teevettä tulelle.

* * * * *

Vihdoinkin sitten kuuluivat askeleet porstuasta ja tässä he nyt seisovat vastakkain.

Neiti Ingeborg tunsi kätensä olevan eräitten sormien välissä, jotka sormet kuuluivat hänelle varovaisesti, ettei sanoisi puolittain vastahakoisesti ojennettuun käteen, ja selittämätön silmäpari oli katsovinaan häneen, mutta katselikin omituisesti ohi.

"Gyllenmarck".

"Bonn".

Sitten seurasi sellainen tavallinen hiljaisuus, joka seuraa esittelyä ja jolloin esitellyt ikäänkuin koettavat päästä toisistaan selville, elleivät he vaikene siksi, ettei heillä parhaimmalla tahdollaankaan ole toisilleen mitään sanottavaa, ei toisilleen mitään annettavaa eikä toisiltaan mitään voitettavaa. Tätä hiljaisuutta kesti vain sekunnin, mutta sen arvo ehdittiin kuitenkin tajuta molemmin puolin.

"Tässä hän siis on", ajatteli neiti Ingeborg, "se verhon ympäröimä... Minä ihmettelen, mitä toisessa huoneessa oleva tyttönen mahtaa häneltä tahtoa..."

"Papin poika oli kohtelias", ajatteli Gyllenmarck luoden nopean katseen naiseen, "enkä minä sitä ollenkaan ihmettele..."

Ääneen hän lausui:

"Minua kutsuttiin tänne".

"Niin, tosiaankin, herra paroni, täällä on eräs potilas, neitonen, joka välttämättömästi tahtoi puhutella teitä tänä iltana. Koetin kyllä saada häntä lykkäämään..."

Kuullessaan sanan paroni, loi Gyllenmarck taas lyhyen katseen puhujaan ja astui sitten käskemättä sisäovea kohden.

"Ei mitään, hyvä neiti", vastasi hän, "matkahan on vain kymmenen syltä".

Kas, siinähän oli se korkearintainen, puhdasverinen tyttö valkoisella vuoteella vaaleassa karbolintuoksuisessa huoneessa, ja Gyllenmarck astui sinne kuin joku setä tai omainen.

"Mutta, lapsi hyvä", sanoi hän, "miten sinun on käynyt?"

Niin oli käynyt -- kirves oli sattunut jalkaan.

"Oli oikein, että heti tulit sairaalaan, muuten olisit saanut ehkä ikäsi ontua?"

Gyllenmarck muisteli, miten oli nähnyt hänen käyvän Niemelän permannolla, sitä olisi katsonut vaikka päivän, väsymättä, ja sitten hänen mieleensä muistuivat erinäiset muut asiat, jotka hän jo hetkeksi oli unohtanut.

"Ei kai olisi tullut tänne tulluksi", vastasi Lyyli, "mutta sattui herrastuomari Sallansuu olemaan meillä..."

Ja sitten se pulpahti esiin: herrastuomari oli antanut haasteen, puulaaki tahtoi isän pois talosta.

Nyt Gyllenmarck tunsi, kuinka veret hänen poskipäissään kylmenivät. Tässä hän nyt istui kauniisti, hän, Constantin Gyllenmarck, sanansa syöneenä. Häntä pidettiin rikkaana: ollapa nyt edes viisikääntuhatta markkaa.

"Tiedätkö sinä, mille päivälle haaste annettiin?" kysyi hän.

"En minä päivää tiedä, mutta heinäkuusta ne puhuivat. Eihän metsäherra vihastu minulle, kun vaivasin?"

Gyllenmarck koetti naurahtaa.

"Vihastu, eihän toki", vastasi hän. "Lapsi tekee kauniisti ajatellessaan vanhempiaan. Kaikki sitä eivät tee..."

Hän vaikeni hetkeksi, ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan.

"Luotatko sinä minuun?" kysyi hän sitten äkkiä.

"Kuka ei sitä tekisi", hymähti tyttö, aivan kuin olisi se luonnollisimpia asioita, mitä saattoi olla.

"No älä sitten sure, vaan tule terveeksi", sanoi Gyllenmarck ja hän tunsi itsessään voimaa ja pontta, kun jatkoi: "Ei isääsi viidentuhannen markan takia ajeta pois sellaisesta talosta".

Hän tunsi, että hänen rohkeudellaan oli joku pohja tai ponnahduslauta, mutta missä se oli, sitä hän ei tiennyt. Mutta se täytyi löytyä -- Jumal'auta! Tai oliko hän joku heittiö, joka lupasi ja lupasi, mutta ei kyennyt lupaustaan täyttämään ja jonka piti hävetä lapsen edessä.

"Minä tulen taas huomenna sinua katsomaan", sanoi hän vihdoin ja nousi.

"Siitä on vain vaivaa metsäherralle".

"No, älä sinä sitä ajattele. Hyvästi nyt vain."

Hänen ryhtinsä oli suorempi, kun hän poistui ja etuhuoneessa hän katseli neiti Ingeborgia suoraan silmiin.

"Tyttöparka ajattelee vanhempiaan", selitti hän. "Elämä tunturien takana ja kettujen keskellä ei totisesti ole helppoa".

Neiti Ingeborg ei voinut olla lievästi punastumatta. Hän oli ikäänkuin jostakin kaukaa erottavinaan sanomattoman kauniit kasvot, jotka sanoivat: Nyt näet ne kasvot, joiden omistajan papin poika koetti tehdä naurettavaksi tai puolihupsuksi. Sitten hän näki kasvot niin läheltä, että hengitys tuntui, ja se kaukainen kauneus sai antaa sijan elämälle ja miehekkyydelle, mutta silmistä katseli suunnaton erämaa. Ja neiti Ingeborg unohti vastata.

"Istukaa, herra paroni", sanoi hän ainoastaan, senkin puoleksi väkinäisesti.

"Kiitän, mutta aika on jo myöhäinen. Toivon teidän viihtyvän hyvin erämaassa. Alussa se kyllä ehkä on vaikeaa, mutta siihen tottuu, eikä täältä lopuksi enää lähde ajamallakaan."

"Herra paroni on jo ollut täällä pitemmän aikaa?"

"Kutakuinkin. Toistakymmentä vuotta."

"Suurenmoista. Ettekä halua pois?"

Tähän Gyllenmarck olisi voinut vastata lyhyesti: "En", tai: "En ole sitä ajatellut", mutta hän sai tällä kertaa taas suoruudenpuuskansa, joka saattoi hänet leikkimään tulella ja joka oli omiaan saamaan hänet välikäteen, ja siksi hän vastasi:

"Jos ehkä joskus tahtoisinkin, niin olen polttanut laivani".

Taas se oli sanottu. Mutta neiti Ingeborg tunsi käden keveästi koskettavan omaansa, ja kun hän meni ikkunaan, näki hän miehen haamun kulkevan pimeän tien yli.

* * * * *

"Gyllenmarck, Gyllenmarck", ajatteli hän, eikä paljoa muuta. Sillä mistään laivojen polttamisesta ei papin poika ollut puhunut. Neiti Ingeborg koetti vaivata päätään, mutta mihinkään päätökseen hän ei päässyt.

"Rikollinen hän ei ainakaan ole", lopetti hän, "sillä silloin hän ei olisi kruunun palveluksessa".

Seuraavina päivinä alkoi Gyllenmarck järkevästi miettiä. Hänen täytyi todellakin ottaa asia oikein ajatellakseen, sillä hän oli antanut lupauksensa niin puolelle kuin toisellekin. Ja kun hän viikon oli asiaa harkinnut, oli hän myöskin tullut erääseen johtopäätökseen.

Hän kävi myöskin säännöllisesti sairastuvassa toisella puolella tietä. Oikeastaanhan siihen ei ollut mitään säällistä aihetta, mutta olihan hyvä pitää tyttöraukkaa reippaalla mielellä. Ja aina kun hän tuli sieltä kotiinsa, tunsi hän jollakin erinomaisella tavalla reipastuneensa ja virkistyneensä.

"Kyllä minä luulen, ettei tästä mitään vakavampaa tule", sanoi hän Lyylille. "Itse asiassa tämä juttu on hyvinkin helppo selvittää, kunhan vain saan sen verran aikaan. Ja se Kannanlahden yhtiökin on nyt kerta kaikkiaan sellainen syöjä..."