Part 4

Mutta tuolla, metsän puolella, työntäytyy mies ulos matalasta majasta. Lähteekö varas öillisille retkilleen kuun häntä kirkkaasti valaistessa? Pitkä varjo hiipii kiinteästi hänen jäljessään, ja lumi narskuu hänen jalkainsa alla. Nytkö hän aloittaa työnsä? Hän pysähtyy, naputtaa ikkunaan, varas ei niin tee, hänelle avataan. Se on vain Kolsan Erkki, mökinpoika, joka on kuusi vuotta niinkuin sadun orja hikoillut Kannanlahti-yhtiön töissä kesät talvet, voidakseen mennä naimisiin Miinan kanssa. Anna miehen kulkea, luvattomia teitä hän ei kulje, perjantaina he menevät panettamaan itsensä kuulutuksiin, ja lapsikin heillä on jo ollut pari vuotta. Sellainen se on, Kannanlahti-yhtiö, leivän se suo ja toimeentulon, ja metsän takana nousee savu sen tukkilaiskämpästä, jossa miehet hiessä ja höyryssä oljentelevat takkavalkean loisteessa täisillä makuulavoilla pitkin seiniä, nähden unta "aatteen" voitosta ja herätäkseen huomenna kiroilemaan kapitalistista maailmanjärjestystä ja ansaitsemaan jokapäiväisen leipänsä. Vain se, joka enimmän on hävinnyt korttipelissä, valvoo, vannoen huomenillalla ottavansa häviönsä takaisin.

Sellainen on yö, puustellin ikkunasta katsottuna; tähdet loistavat korkealla taivaalla, tunturi hohtaa valkoisena, metsä humisee ja risahtelee, korvaan erottautuu poronkoparan kuiva kapse tai kaukainen surkea ulvonta, ja koko luonto on täynnä korkeata aavistusta.

* * * * *

Mutta Erik Wegener seisoo ikkunapielessä ja katsoo nuoruutensa ystävää, jolla ei ole mitään päämäärää ja joka ei uskalla tarttua käsiksi elämään, ja taas hän tulee ajatelleeksi kuolleen miehen haamua, johon sielu yrittää palata, vaan ei uskalla. Hänen seuransa tarttuu häneen ja tahtomatta pääsee lause hänen huuliltaan, lause, joka heti lausuttua hukkuu, vaikka se kuullaan, ja joka ei häiritse ympäristöä enemmän kuin käen kukunta korven hiljaisuutta tai tunturintakaisen suden älähdys talviyön rauhaa.

"On rikos vanhempiesi muistoa vastaan elää noin", sanoo hän.

"Käydään levolle, yö on jo pitkälle ehtinyt", sanoo Gyllenmarck.

Lamppu sytytetään ja sammutetaan uudelleen ja kaksi miestä käy levolle yön hiljaisuudessa, mutta kumpainenkaan ei nuku.

Gyllenmarck oli lauseen kuullut.

* * * * *

Muutaman päivän kuluttua Erik Wegener istuutui rekeen ja lähti etelää kohti. Gyllenmarck ei koeta puolella sanallakaan häntä siitä estää.

VII

Kylmänkalsean pakkasaamun mukana astui metsänhoitajan puustelliin tyhjyys.

Ennen Erik Wegenerin käyntiä siellä ei ollut mitään, mutta hänen käyntinsä jälkeen siellä ei ollut sitäkään. Erik Wegener oli käynyt ja vienyt senkin vähän, mitä siellä oli ollut.

Tätä ei Constantin Gyllenmarck voinut käsittää. Huonekalut olivat paikallaan kuten ennenkin, tuolla hääri Maikki keittiössä kuten ennenkin astioita helistellen, tuossa, tien toisella puolen, kunnan sairastupa kuten ennenkin, ilman hoitajaa ja ilman potilaita, tuolla tunturi ja sen takana toiset tunturit ja ikuiset metsät.

Ja tässä istui hän itse, Constantin Gyllenmarck, metsänhoitaja, vapaaherra, niinkuin oli tehnyt jo toistakymmentä vuotta.

Hän panetti tulen uuneihin, ja pian leimusi kaikissa huoneissa iloinen valkea, karahvi ilmestyi pöydälle, ja hän kävi sen sisältöön käsiksi huikealla asiantuntemuksella, mutta se suuri, voittamaton turvallisuudentunne ei palannut.

Hänestä tuntui, kuin olisi hän herännyt pitkällisestä unesta myöhään päivällä, paha maku suussaan, vähän viluisena ja haluttomana kaikkeen. Hänen ympärillään toljotti alastomuus, ja hän tunsi kaipaavansa jotakin, vaikk'ei tiennyt mitä, palelevansa, vaikk'ei lämpö kyennyt vilua poistamaan, ja olevansa nälkäinen, vaikka ruoka inhotti. Viimein heitti hän karahvin rauhaan ja silmäili kirjastoaan, valitsi kirjan, mutta heitti sen muutaman hetken kuluttua pöydälle.

Tällaisen tilan hän saattoi ymmärtää, jos se kesti tunnin tai pari, tai yhden aamu- tai ehtoopäivän, mutta nyt se oli kestänyt yli viikon ja se oli liikaa. Sellaista hän ei saattanut ymmärtää.

"On rikos vanhempiesi muistoa vastaan elää noin".

Kuinkahan tässä sitten olisi elettävä, jos saa kysyä?

Elivätkö muut virkaveljet paremmasti tai edes niinkään hyvin! Jättikö hän kentiesi virkansa hoitamatta ja hurrasi viikkokausia yhdessä ainoassa, jatkuvassa humalassa ja antoi piikansa muistuttaa kuukausiraporttien teosta.

Monet ponnistelivat vuosikausia, vieläpä vuosikymmeniä, saavuttaakseen oman hoitoalueen ja itsenäisen aseman, ja kun he sen saavuttivat, tunsivat he lepäävänsä laakereillaan ja lepäilivät niillä kunnes kuolivat, ja kymmenen muuta astui esille kärkkymään poismenneen paikkaa.

Hän oli saavuttanut sen huipun, jonka hän alallaan voi saavuttaa, ja kun hän siltä poistuisi, astuisi toinen hänen tilalleen. Se oli hänen osansa niinkuin kaikkien muittenkin. Hän tahtoi elää rauhassa ja antaa muittenkin elää. Tämän hän oli tahtonut sanoa Erik Wegenerille, mutta se oli jäänyt sanomatta. Asia oli nyt kerta kaikkiaan niin, että hänen oli vaikea puhua, eikä hän voinut sitä auttaa. Sen kai olivat vuodet saaneet aikaan. Olihan hän sitäpaitsi tarpeeksi jo puhunut -- nuoruudessaan, siinä nuoruudessa, joka oli vienyt häneltä kaikki vietit ja vaistot paitsi -- mahdollisesti -- itsensäsäilyttämisvaistoa.

Ja nyt kai Erik Wegener kulki ja kertoi, että sellaiseksi on tullut Constantin Gyllenmarck, erakoksi ja eunukiksi.

Kertokoon, oma asiansa.

<tb<

Tähän asti hän oli päässyt kalseissa mietteissään, kun ovi avautui ja Maikki pisti päänsä sisään.

"Täällä on muuan mies, joka tahtoisi puhutella herra hosmestaria..." Gyllenmarck korjasi asentoansa. "Maikki käskee miehen tänne". Minuutin kuluttua ilmestyi mies ovensuuhun, nähtävästi vähän hämillään, vaikka se ei näyttänyt kuuluvan hänen luonteenpiirteisiinsä. Hän näytti olevan tottunut sekä ryömimään että komentamaan, hänen olennossaan oli sekä itsetietoisuutta että pelkoa; ja hän katseli hetken Gyllenmarckia ikäänkuin harkiten, minkä aseman häneen nähden ottaisi, mutta näki viimein parhaaksi ottaa käskyläisaseman. "Mikä on asianne?"

"Hosmestari Stenperi käski minun tulla pyytämään, että jos hosmestari olisi hyvä ja tulisi hänen luokseen Kivelään niin pian kuin mahdollista". Hän sai sanotuksi asiansa vasta monien rykäisyjen ja äänenselvittelemis-yritysten jälkeen. Tahtomattaan Gyllenmarck hätkähti. Niitten suurten, kylmien aivojen oikea käsi kutsui häntä puheilleen, hän, "Iso", jonka nimi Perä-Pohjolassa ja Lapissa lausuttiin vain kuiskailemalla, hän, joka määräsi elinehdot kymmenilletuhansille ihmisille, hän, jota pelättiin ja liehakoitiin ja jonka suosiota tavoiteltiin, hän, joka oli polkenut peräpohjalaisen itsetunnon lokaan ja helisti kultaa heidän korvissaan, mutta vietyään heiltä kaiken, mitä heillä oli vietävää, antoi heidän, muutamia harvoja lukuunottamatta, pysyä köyhinä ja surkeina, ja samalla hän, joka kaikesta tästä huolimatta oli vain niitten kylmien, käsittämättömien aivojen nöyrä palvelija. Ja nyt hän lähettää kätyrinsä, tukkipomon, kutsumaan Gyllenmarckia puheilleen.

"Onko hänellä minulle jotakin asiaa?" kysyi Gyllenmarck.

"Kaipa vissiin".

"No siinä tapauksessa hänen on selvintä tulla itse tänne toimittamaan asiansa ennen kello viittä, sillä silloin lähden virkamatkalle".

Miehen silmissä kuvastui vilpitön hämmästys ja pelko ja hän pyöritteli neuvottomana lakkiaan.

Hän tunsi sen miehen, jonka asialla hän oli: veipä hän nuo terveiset herralleen tai oli viemättä, oli hänen eropassinsa valmis. Gyllenmarckin vastaus oli isku vasten kasvoja sille miehelle, jonka sanaa hän tänne oli tuomassa, ja sille yhtiölle, jota tuo mies edusti. Vielä varmempi oli eropassi, jos Kannanlahti-yhtiön "Iso" näkisi hyväksi nöyrtyä ja seurata Gyllenmarckin toivomusta, sillä "Iso" ei koskaan unohtaisi, että sanantuoja oli nähnyt hänen nöyryytyksensä ja mahdollisesti kertoisi siitä muille.

"Eikö herra hosmestarin mitenkään passais seurata hosmestari Stenperin pyyntöä?" kuului nyt melkein kuin rukous.

"Ei".

"Mutta hosmestari Stenper on vähän sairas. Muuten hän ei vaivaisi herra hosmestaria."

Gyllenmarck mietti. Jos hän lähtisi liikkeelle, niin tuo samainen mies luonnollisesti kertoisi ympäri kihlakuntaa, kuinka Kannanlahti-yhtiön "Iso" oli juoksuttanut kruunun metsäherraa niinkuin muitakin käskyläisiään.

"Jos asianlaita on kuten kerrotte, sopii metsänhoitaja Stenbergin kirjoittaa minulle asiansa tai toimituttaa se muuten. Minulla ei ole aikaa."

Mies empi vielä ja mietti uusia syitä, joilla voisi vaikuttaa Gyllenmarckiin. Ensi kerran eläissään hän sai jyrkästi kieltävän vastauksen herransa toivomukseen.

"Mitä metsänhoitaja Stenberg täällä muuten asioi?" kysyi Gyllenmarck ohimennen.

"Tarkastusmatkalla vain".

"Vai niin. -- Niin, muunlaisia terveisiä en voi herrallenne lähettää. Kuten sanoin, viiteen asti voin odottaa."

Miehen vähitellen poistuttua rupesi Gyllenmarck mittelemään huoneensa lattiaa edestakaisin. Hän oli valehdellut, hänellä ei ollut mitään virkamatkaa tiedossakaan, ennenkuin keväällä, mutta hänen täytyi saada asia päätökseen. _Hän_ ei rupeaisi pokkuroimaan Kannanlahti-yhtiötä niinkuin nuo toiset, toinen asia oli, tahtoiko Kannanlahti-yhtiö kumartaa sitä valtaa, jota hän edusti, Suomen kruunua. Itsekään tietämättä, miksi, muutti hän pukunsa, ajoi kiireessä partansa, ja ullakolta sai Maikki hakea työhuoneen oven päälle Gyllenmarckien vaakunan vapaaherrallisine kruunuineen.

Aika mateli eteenpäin, minuutit tuntuivat tunneilta ja hetki hetkeltä lisääntyi Gyllenmarckin levottomuus. Häntä ei vaivannut kysymys, mitä yhtiö hänestä tahtoi, vaan millä tavoin se tulisi häneen suhtautumaan.

Puoli viisi sai Maikki käskyn vielä kerran poistaa viimeisetkin tomuhiutaleet sileiltä pinnoilta, kymmentä vaille viisi kävi Gyllenmarck ruokailuhuoneen kaapilla katsomassa karahviaan, viittä minuuttia vaille viisi näkyi tienmutkassa parivaljakko ratsumiehen seuraamana kääntyvän puustelliin päin.

Kannanlahti-yhtiön "Iso" otti siis lyödäkseen ja otti komeasti.

Kun valjakko pysähtyi pääportaiden eteen, istui Gyllenmarck työpöytänsä ääressä ja piirteli tarkoituksettomia numeroita paperille.

Tuolla oli siis hänen ovensa takana hän, se mahtava käsi. Ulkomuoto kuin Klaus Flemingin, käynti ja ryhti kuin kuninkaan.

Askeleet kaikuivat eteisenportaissa, käskevät, vaativat askeleet, Maikki kuulosti auttavan turkkia päältä, minuutin kuluttua kookas vartalo täytti oviaukon, ja hämmästyksekseen Gyllenmarck huomasi kooltaan olevansa tulijan veroinen.

Äänetön tarkastelu esittelyseremonian jälkeen: tulijan teräksinen katse kohtaa kylmän jään, ei petollisen kevätjään, vaan ankaran keskitalven jään, joka hyvin kestää tulen ja rautakangen, sillä se on samaa jäätä pohjaan asti.

Gyllenmarck tuntee itsensä tällä hetkellä vahvaksi ja heikoksi: hän tuntee voivansa vastata mitä tahansa, mutta hän ei saa huuliltaan nöyryyttävää lausetta: "Mikä on asianne?"

Vieraan ääni on syvä ja kalskahtava; ellei tietäisi kuka hän on, voisi erehtyä sanomaan sitä lämpimäksi.

"Suokaa anteeksi, että vaivasin teitä, herra paroni", sanoi hän. "Ellen olisi tiennyt teitä nuoremmaksi iältä, en koskaan olisi pyytänyt teitä luokseni. Virkaveljenä tavallaan katsoin itseni siihen oikeutetuksi."

"Minulla ei ollut aavistustakaan herra toimitusjohtajan iästä," vastasi Gyllenmarck.

Vieraan katse kävi yhä teräksisemmäksi, mutta suu hymyili. Katse ja hymy eivät sopineet yhteen.

"Metsäpäällikkö vain", naurahti hän. "Toimitusjohtaja on vuorineuvos Borgman".

"Mikä suo minulle kunnian...?"

"Te näytte olevan kovin intresseerattu yhtiömme asioista, herra paroni..."

"En ymmärrä, mistä teette sellaisen johtopäätöksen, herra metsänhoitaja".

"Meillä on kyllä korvat".

Tällä kertaa vieraan katse, kasvojen ilmeet ja ääni sopivat yhteen. Kaikki oli terästä.

"Ja entä sitten?"

"Sitten? Mikä on sen luonnollisempaa, kuin että herra paroni liittyy siihen yhtiöön, jota kohtaan jo ennakolta tunnette intressiä ja mielenkiintoa. Palkka, erinäisiä muita ehtoja lukuunottamatta, viisitoistatuhatta."

Isku oli annettu, ilman mitään efektinhakua, luonnollisimmalla, jokapäiväisimmällä äänellä maailmassa.

Gyllenmarck tunsi, että nyt, kun Kannanlahti-yhtiön kulta helisi hänen korvansa juuressa, meni hänessä jotakin sekaisin; hetkeksi hän menetti, jos niin voi sanoa, henkisen tajuntansa, eikä hän ajatellut mitään muuta kuin viittätoistatuhatta markkaa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tajunta palasi takaisin: minkä arvoinen minä olen, kun minulle noin paljon tarjotaan? Parikymmentä vuotta sitten ei hänelle viisitoistatuhatta markkaa paljon merkinnyt, nyt se merkitsi jotakin, mutta hän ei -- tarvinnut; nykyinen palkka, kolmannes siitä, riitti varsin hyvin hänen menoihinsa.

Sisimmässään hän vaistosi Kannanlahti-yhtiön ajatuksenjuoksun: yhtiö ei pelännyt suurisuisia, agiteerailevia vastustajiaan, mutta salakavala, pimennostaan iskuja antava, arvovaltaa nauttiva vihollinen on vaarallinen ja pitkällinen, jos sitä voi kukistaa ensinkään.

"Kiitän tarjouksestanne", vastasi hän äänellä, joka ei osoittanut minkäänlaista mielenliikutusta tapahtuneen. "Minun iälläni rakastaa jo itsenäisyyttä ja riippumattomuutta".

Vieras teki eleen ikäänkuin seuraavassa silmänräpäyksessä aikoisi lähteä, mutta hän oli kohteliaisuuden isännälleen velkaa.

"Emme luonnollisesti voi pakottaa teitä vastaanottamaan tarjoustamme", sanoi hän, "vaikka mielellämme käyttäisimme hyväksemme paikallis- ja asiantuntemustanne".

"En luule voivani millään tavalla hyödyttää yhtiötänne".

Vieraan ääni oli aivan rauhallinen, kun hän vastasi:

"Tiedän, ettette tahtoisikaan".

Teräs kohtasi taas jään.

"Minä en huomaa itselläni olevan syytä edistää yhtiönne tarkoitusperiä".

"Huomasittepa tai ette, herra paroni, yhtä on meillä ainakin oikeus vaatia: että puolueettomasti hoidatte virkaanne ettekä sekaannu meidän ja asiakkaittemme välisiin asioihin, jotka eivät teille kuulu."

"Virkani toimituksesta en ole teille tilivelvollinen, yksityisistä harrastuksistani en kenellekään. Kukaan ei ole minulle enkä minä kenellekään mitään velkaa."

Tuossa nyt istui hän, se suuri, jonka nimi Pohjolassa kuiskaten mainittiin, tuossa nyt istui hän, ikäänkuin irvikuvana maineestaan. Teräs oli sulamistilassa, hän olisi tahtonut musertaa alleen uhmailijan -- oh, ollappa Gyllenmarckilla edes tuhat markkaa velkaa jollekin, kenelle tahansa, niin näytettäisiin pitäjäläisille, miten yhtiö kannattaa kruunun metsäherran huonekalut kartanolle, -- mutta teräs ei voinut mitään, sitä oli jäämöhkäleelle liian vähän eikä käsi voinut tarttua sellaiseen, jossa ei ollut kiinnekohtaa.

Ja herrat erosivat kylminä ja ynseinä, kättä ojentamatta, samat herrat, jotka ehkä olisivat muuten voineet olla ikuisia ystäviä, ja kaksivaljakko kaikkosi tiukujen helistessä puustellin porraspäistä.

* * * * *

Mutta nyt oli tyhjyys poistunut ja sijaan astui suuri levottomuus, ja Gyllenmarck tunsi, että hänen oli ryhdyttävä todellisiin toimenpiteisiin, jos mieli pelastua kunnialla leikistä, johon hän, Jumala tiesi miten, oli joutunut. Siitä hetkestä hän alkoi katsella ympärilleen, mihin ryhtyä.

Kun hän kolmen päivän kuluttua palasi erään metsävartijansa luota, teuhasi sama pomo, joka oli käynyt häntä kutsumassa "Ison" puheille, maantiellä tiedottomasti juovuksissa. Hän oli potkittu pois yhtiön palveluksesta, eikä hänellä ollut säästöjä eikä tulevaisuutta, hän oli taasen alentuva kuljeksivaksi jätkäksi, sillä hän oli nähnyt herransa häpeän. Se oli sula vääryys miesparalle, sillä "Ison" maine ei ollut hänestä riippuvainen. Kuka esti häntä nytkään puhumasta? Mutta nyt ei häntä moni uskonut, puhe selitettiin kostoksi.

Gyllenmarck tunsi olevansa syypää miehen kohtaloon ja lupasi tilaisuuden tullen toimittaa hänelle sopivan paikan.

Hän oli siis joutunut toiseenkin välikäteen.

VIII

Kalpea, laiha auringonsäde tunkeutui sisään paksujen uudinten raoista ja alkoi leikkiä Gyllenmarckin kirjoituspöydällä. Ensin se siihen pysähtyi pitkänä, ujona viivana, ikäänkuin sanoen: "tässä minä nyt olen", mutta kun se huomasi, ettei sen läsnäoloa pidetty pahana, ellei juuri hyvänäkään, tuli se rohkeammaksi, hyppäsi monisärmäiselle lasipainolle, jonka pohjassa oli kuva Kölnin tuomiokirkosta, ja heijastihe sateenkaaren kaikissa väreissä vastakkaiselle seinälle.

"Tässä minä nyt olen ja tällainen minä olen".

Ja sen lukemattomat toverit tanssivat hangettuneella lumella, puiden oksilla, kattojen räystäillä ja tunturien rinteillä ja sanoivat hekin:

"Nyt me olemme tulleet".

Silloin Constantin Gyllenmarck pani pois kynänsä, sillä hän huomasi, että tulossa oli kevät. Hän oli huomannut sen jo päiviä sitten, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan, sillä kevään mukaan saapui _se_, se jokakeväinen ja kauhea. Mutta nyt oli auringonsäde päässyt tunkeutumaan sisään uudintenraoista, ja nyt Gyllenmarck tiesi, ettei hän voinut kohtaloaan välttää.

Siitä asti kuin Gyllenmarckien vanha Soilua oli mennyt, oli se saapunut joka kevät, poikkeuksetta. Alussa oli Gyllenmarck koettanut sitä karttaa, myöhemmin hän oli tehnyt yrityksiä samaan suuntaan, mutta hän oli aina epäonnistunut; _se_ oli aina hänet löytänyt: kotoa tai erämaista, selvänä tai humalassa, työssä tai joutilaana, seurassa tai yksin. Ensin se häntä vähän ravisteli, aivan kuin ravistellaan nukkuvaa ihmistä, jotta hän heräisi, sitten, kun se oli saanut hänet hereille, sitten se alkoi. Gyllenmarck raivosi sen kynsissä ja taisteli vastaan, mutta mitään hän ei sille voinut.

Se alkoi tavallisesti lapsuudesta, kertoi kaukaisin hopeakellon sävelin onnellisesta kodista, juuri siitä menetetystä Soiluasta, valoisista saleista ja tuoksuvista kukkasista, ja kun se oikein tahtoi kiduttaa Gyllenmarckia, asetti se hänet istumaan äidin syliin tai ajamaan isän kanssa ruukille. Sitten se esitti muutamia kauniita kuvia varhaisemmasta poikuudesta, asetti kuviin oikean värin ja valaistuksen, viivytteli, viivytteli ja odotti, että kuvat tekivät asianmukaisen vaikutuksen, kunnes se ravakalla hyppäyksellä oli keskellä keltaista ja verenpunaista nuoruutta, näytti äidin kuolleena valkoisessa ruumisarkussa ja isän, herra paronin, seisovan sen ääressä hiukset harmaina, katse tylsänä ja tunteettomana, silinteri kädessä. Tämän jälkeen se vähän hellitti otetta ja antoi uhrinsa miettiä ja tuskastua. Sitten se vasta oikein alkoi. Kuvat seurasivat toisiaan: suuria, aurinkoisia kuvia, joissa setelit kahisivat ja kulta helähteli, joissa naiset nauroivat, viini virtaili ja kortit läiskähtelivät, sateenharmaita kuvia vakavista hetkistä, lopun pelosta ja tilinteon yrityksistä, jotka aina loppuivat kullan helinään ja ylvääseen iloon, ja vihdoin pirullisia, irvisteleviä kuvia romahduksesta ja perikadosta ja vaelluksista ja nykyisyydestä.

Näin se oli tullut, jok'ainoa kevät, ensimmäisen valjun ja vaivaisen auringonsäteen mukana, näin se oli tullut, ensin varovaisesti etsinyt otteen, mihin tarttua, ja sitten häntä kiusannut, paiskellut, ravistellut, kunnes metsät ja alangot olivat paljaat ja mullan haju ja puhkeavien lehtien tuoksu täytti ilman. Silloin se oli hänet jättänyt häpeäänsä ja poistunut, jätettyään kuitenkin varjon itsestään seuraamaan Gyllenmarckia seuraavaan kevääseen asti, varjon, joka aina muistutti olemassaolostaan ja joka säesti kaikkia Gyllenmarckin puuhia, toimia ja edesottoja.

Silloin oli ollut kevät, kun Gyllenmarckin romahdus oli tullut.

Mutta se, joka saapui joka kevät hänen luokseen erämaahan, oli omatunto.

Ja että se saapui joka kevät ensimmäisen auringonsäteen mukana, johtui siitä, että Gyllenmarck joka kevät, ensimmäisen auringonsäteen nähtyään, tahtomattaan ajatteli: "Nyt on niin ja niin monta vuotta siitä, kuin minä hävitin isieni perinnön".

* * * * *

Nyt alkoi siis tulla kevät, ja kuten sanottu, Gyllenmarck laski syrjään kynänsä ja huokasi.

"Nyt on kulunut niin monta vuotta..."

Hän tunsi pelkoa ajatellessaan mitä ajatteli, mutta hänen täytyi ajatella. Tahtoipa tai ei, hänen täytyi kuitenkin. Se oli tullut hänelle tavaksi, josta hän ei päässyt minnekään.

Tällä kertaa hän ei yrittänyt taistella sitä vastaan, mitä tuleman piti, sillä kokemuksista hän tiesi, ettei hän taistelussa voittaisi. Kun sen täytyi kuitenkin tulla, niin tulkoon.

Mutta se ei tullutkaan. Se antoi aavistella itsestään, astui askelen lähemmäksi, mutta peräytyi saman verran.

Sen täytyi tulla, kun se kerran oli tullakseen. Gyllenmarck ei tahtonut kiduttaa itseään, hän tahtoi, että se tuli, ja tuli pian, että hän taas pian pääsisi sen ohitse. Hänellä oli muuta tekemistä, hän oli joutunut välikäteen, vieläpä kahteen välikäteen, hänen täytyi vähän toimia, voidakseen pelastua kunnialla...

Mutta se ei tullut sittenkään. Se menetteli niinkuin paljas hermo hammastaudissa, nytkähdytti, nytkähdytti, antoi tietää, että oli olemassa, mutta ei ottanut pakottaakseen.

Gyllenmarckin valtasi kylmä taistelunhimo. Hän tahtoi sivuuttaa painajaisensa niin pian kuin mahdollista ja hän alkoi itse sitä auttaa. Ensin hän johdatti mieleensä kirkkaan lapsuutensa...

Ei, ajatus ei ottanut juostakseen, mielikuvat eivät palanneet sellaisina kuin ennen. Niiden eteen oli tullut joku verho; hän näki ne, mutta hän ei tuntenut itsessään mitään.

Kylmästi ja puolueettomasti hän ajatteli: "Jaa, sellaista oli silloin ja tällaista nyt".

Äiti makaa kylmänä ja kauniina valkoisessa arkussa, jota kruunut ja tähdet koristavat.

"Niin, Constantin Gyllenmarck, sellainen hän oli ja hänelle tuotit sinä paljon surua. Mutta hän ei muistele sinua pahalla."

Romahdus, huutokauppa Soiluassa.

"Että viitsit tuota enää muistella, Constantin Gyllenmarck. Se oli ruma tapaus, mutta oletpa saanut siitä yksinäisyydessäsi kärsiä."

Ja niin edespäin.

Mutta, kaikista ponnistuksista huolimatta, _se ei_ tullut, ja Gyllenmarck tahtoi, että se olisi tullut, jotta hän pääsisi siitä tällä kertaa taas erilleenkin.

"Tule nyt, sen saatana, jos kerran tulet!"

Sanat kajahtivat autiossa huoneessa terävinä ja särmikkäinä, lausuja häpesi ja tunsi kuin joku olisi heittänyt kylmiä, kosteita jääpaloja hänen ohimoilleen. Häneen meni viileä rauha ja hän tunsi itsensä tyyneeksi ja toimelliseksi, jonka täytyi jollakin peittää äsken lausumansa tuhmuus.

* * * * *

Kas vaan, aurinko jo noin korkealla, sen säteet valaisevat, mutt'eivät lämmitä. Ja tuossa tulee papin poika jonkun naisen kanssa ja pysähtyy sairastuvan portille. Naisella on valkea talvitakki ja valkea puuhka ja nahkareunukset kapan helmassa ja hihansuissa, hän hymyilee, ja hänen hampaansa välkähtelevät auringonpaisteessa, mutta papin poika tahtoo olla kavaljeeri ja hän puhuu ja puhuu, ojentaa kätensä ja ottaa jäähyväiset, aikoo jo lähteäkin, mutta jää sittenkin puhumaan. Kylläpä hänellä onkin sanomista; nainen käy jo hajamieliseksi ja katselee muualle, mutta papin poika jatkaa vain. Verraton poika! Nyt hän tekee kädellään liikkeen puustelliin päin, molemmat katselevat kiinteästi ikkunoihin. Katselkaa vain, tässä talossa on korkein kivijalka napapiirin tällä puolen. Ja taas papin pojan suu on käynnissä ja nainen kyselee häneltä ja vähäväliä vilkaisevat he puustelliin päin.

"Puhe koskee minua", ajatteli Gyllenmarck.

Nainen kyselee ja papin poika vastaa. Puhelu kestää Gyllenmarckista aiheettoman kauan. Papin pojalla pitäisi olla sen verran älyä itsessään, ettei seisottaisi tuntematonta naista tuntikausia portilla puolipakkasessa, aivan kuin olisi kihloissa hänen kanssaan. Nyt papin poika nostaa neljännen kerran lakkiaan, jokohan hänellä nyt on päättäväisyyttä mennä kotiinsa! Ei, nainen kyselee vielä jotakin. Hänellä on tummat silmäripset, ja nenän kaariviiva on kaunis, aurinko loistaa hänen kasvoihinsa ja ne näyttävät sulautuvan kevääseen ja valoon. No, nyt viimeinkin! Papin pojan lakki heilahtaa viidennen kerran, sairastuvan veräjä kitisee, ja nainen kävelee luotua polkua, ylös. Juuri noin käveli se korkearintainen, puhdasihoinen tyttö Niemelän pirtissä.

"Niemelän, niin... Minun täytyy ruveta huikeasti ajattelemaan Matti Niemelän asiaa... Tämä ei kelpaa pitemmälle..."