Part 3

Susiturkeista kömpineet istuivat pöydän edessä olevalla penkillä ja koettivat keskenään päästä puheen alkuun, mutta se ei tahtonut luonnistua. Huoneessa istui yksi, kieltämättä herra, jolle he näyttivät merkitsevän samaa kuin tyhjä ilma. Sellainen painostaa.

Nyt oli Gyllenmarck erakko, ynseä, harvasanainen, ei kenenkään tuttava, vielä vähemmän ystävä, ei koskaan pyytänyt mitään eikä antanut mitään, lisäksi kierteli huhu, että hän oli valtioneuvoksen poika ja paroni, tietysti rikas -- tietysti! -- kuinka voi tällaiseen suhtautua tukkipomo, joka juoksi sinne, mihin korkeampi pomo käski! Mennäkö puhumaan ja sanoa, että ulkona on kova pakkanen. Mutta ellei se siitä pitäisi, ja tietäähän se sen muutenkin. Eikähän se edes heihin katsonutkaan.

Neljä miestä, jotka susiturkeissaan olivat olleet suuria herroja, istui noloina ja nuopeina irtopenkillä pöydän edessä ja miettivät, miten päästä alkuun.

Mutta Gyllenmarckin mieleen juolahtivat taas ne suuret ja poimukkaat aivot siellä kaukana kaupungissa, joiden käskystä tämä jätkäjoukko pomoineen oli liikkeessä, ja sitten hän oli näkevinään vuolaan Tuntsan mahtavan, monihaaraisen käsivarren, jonka reunoilla nämä ja tuhannet näiden kanssa liikkuivat kuin pikkusyöpäläiset jättiläisen käsivarsilla, noiden suurten, kylmien aivojen viittauksesta.

Ja ilta kului, ja käryävä öljylamppu oli aikoja sitten sytytetty, ja se nuori, terveverinen tyttö kanteli ruoka-astioita pöytään ja porontaljoja lattialle, mutta koko huoneen täytti ruuanhaju, poronhaju ja erilaiset hiet, puhe alkoi vaimeta, lusikat helistä, ruualla täyteen ahdetut miehet röyhdellä. Niin, pian olikin yö, tähtikirkas pakkasyö erämaan talon ympärillä, ja sadan sylen päässä kohisi sula koski, niinkuin helvetin portti.

Talon vanhin tytär meni laittamaan tiloja kamareihin niille, jotka olivat ajaneet reessä, susiturkkien sisässä, ja Gyllenmarck meni levolle siihen kamariin, jossa jäähtynyt ruoka häntä odotti.

* * * * *

Oli määrätty, että Gyllenmarckin tänä yönä piti saada yksi uusi elämys niiden entisten lisäksi, joita hän vuosikymmenen oli vatvonut ja koettanut unohtaa.

Kun hän kuunteli kosken kohinaa, joka nyt yöllä kuulosti kumeammalta ja peloittavammalta kuin päivällä, ja ajatteli, oliko hänen Matti Niemelän pulaan suhtauduttava mitenkään -- sillä eihän se ollut hänen asiansa -- kuului viereisestä huoneesta, johon parin turkkiniekoista piti tulla nukkumaan, ähkymistä ja puhkumista ja supinaa ja kahinaa, aivan niinkuin siellä kaikessa hiljaisuudessa olisi tapeltu, ja ähkynän ja kahinan yli kirahti viimein kirkas ja selvästi lausuttu: "Ann' jumalaut' olla mun rauhassa". Silloin Gyllenmarck höristi korviansa ja kuuli matalamman ja hengästyneen äänen koettavan ikäänkuin tyynnyttää: "Enhän minä sinulle mitään tee, älä nyt viitsi", johon taas kirkas, mutta myöskin hengästynyt ääni tuskastuneesta kiljahti: "Mene helvettiin, sen oinas!" Sitten taas tuntui tappelu jatkuvan ja toisen huoneen lattia tärähti, niin että Gyllenmarckin lamppu horjahti, sitten kuului aivan kuin hammasten kiristyksen sekainen vihan kiljahdus.

Vaikk'ei Gyllenmarckin tapoihin kuulunut sekaantua toisten kahdenkeskisiin edesottoihin edes pyydettäessäkään, katsoi hän nyt kuitenkin velvollisuudekseen puuttua asioiden kulkuun ja koetti avata ovea, mutta kun se oli salvassa, potkaisi hän ovea, niin että lukko irtautui, jääden surullisena roikkumaan yhdestä naulasta, ja silloin hän huomasi, kuinka vanhin ja vahvin niistä turkillisista päästi otteestaan sen terveverisen, ujosilmäisen tytön, ja tuijotti häntä punaisin naamoin ja pukinkatsein. Tyttö oli valkea ja punainen ja pillahti itkuun, nähdessään Gyllenmarckin.

"Tuo mies...", aloitti hän, mutt'ei saanut sanotuksi loppuun.

Ja Constantin Gyllenmarck, jota eivät toisten asiat liikuttaneet, tunsi otsasuoniensa pullistuvan, ja hän tarttui miestä hartioihin, nosti kohoksi ja heitti sitten lattiaan, niin että lattia tärähti lujemmin kuin edellisellä kerralla, viskattu älähti ja jäi siihen makaamaan suu verta pursuten. Sitten hän katsoi tehtävänsä päättyneeksi, työnsi tytön edellään huoneeseensa ja sulki oven.

Tämä oli sen määrätyn elämyksen edellinen osa, joka ei vielä oikeastaan ollutkaan mikään elämys, vaan ruma tapaus. Jatko on seuraava. Gyllenmarck sanoi sille puhdasveriselle, vielä värisevälle tytölle, jonka hän oli otaksunut käyneen kansanopistossakin, että hänen on selvintä hakea vuodevaatteensa ja nukkua hänen kamarinsa nurkassa tämä yö. Tämä oli Gyllenmarckista itsestään lankeavaa ja luonnollista eikä hän ollenkaan ottanut lukuun sitä mahdollisuutta, että tyttö pitäisi häntä samanlaisena eläimenä kuin sitä, joka virui jossakin toisen huoneen loukossa. Tapahtui, kuten Gyllenmarck tahtoi, ja vasta jälkeenpäin hän tuli ajatelleeksi, miten tyttö oli selvittänyt asian vanhemmilleen.

* * * * *

Tämä yö oli sitten taas sellainen, ettei Gyllenmarck saanut itseään komennetuksi nukkumaan. Lamppu paloi ja Gyllenmarck valvoi, ulkona kohisi koski, revontulet tanssivat ja tähdet kimmelsivät, koko talossa oli rauhallista ja hiljaista, ja se nuori, korkeapovinen, puhdasihoinen tyttö hengitti raskaasti ja rauhallisesti porontaljalla vällyn alla Gyllenmarckin kamarin loukossa.

Silloin Gyllenmarckissa heräsi joitakuita vaistoja.

Ensinnäkin heräsi suuri viha niitä kaupungissa majailevia suuria ja kylmiä aivoja kohtaan, jotka olivat muodostaneet valtavan Tuntsan kaikkikukistavaksi, imeväksi käsivarrekseen ja jotka tanssittivat tuhansia ja kymmeniä tuhansia ihmisiä aivan niinkuin parhaaksi näkivät. Hän tunsi, että tämä viha oli hänessä uinunut jo kauan aikaa, mutta että se nyt vasta heräsi tajuttavaksi.

Toiseksi hän tunsi, että hänen huomaansa oli uskonut itsensä joku, joka raskaasti ja rauhallisesti nukkui tuolla nurkassa kuuden askeleen päässä hänestä. Hän oli pelastanut nukkuvan jostakin -- niin, samahan se, mistä, pelastanut joka tapauksessa. Kukaan ei aikaisemmin ollut uskonut itseään Gyllenmarckin huomaan turvallisesti ja luottavaisesti, niinkuin tuo tuolla nurkassa, tuo, jonka rinta kohosi ja laski. Älä pelkää, tyttöseni, minä, setä Gyllenmarck, valvon, ettei mitään pahaa sinulle tapahdu.

Vähitellen, itse tietämättä kuinka, tuli hän sellaiseen johtopäätökseen, että Matti Niemelän talo on pelastettava tukahduttavan hirviön kourista. Millä keinoin -- no niin -- sitähän saa ajatella. Mutta tämä rauhallinen kolkka on autettava jaloilleen.

Tähän päätökseen tullessaan ei Gyllenmarck ottanut huomioon, että kaikki erämaan talot olivat yhtä rauhallisia kolkkia, useimmat vain likaisempia, riitaisempia ja runottomampia kuin Matti Niemelän omistama rauhallinen kolkka.

Lamppu alkoi kärytä, kunnes se kokonaan sammui, eikä Gyllenmarck enää oikein varmaan tiennyt, oliko hän hereillä vaiko nukuksissa.

Hänestä tuntui, kuin olisi hän oman itsensä puolueeton, kirkkaankylmä syrjästäkatselija ja hänen edessään liikkui kuin näyttämöllä eräs metsäherra Constantin Gyllenmarck, joka oli tuuman ja kolme kyynärää ja jolla oli kotkannenä, synkkä ilme silmissä ja harmaita oraita hiuksissa. Tällä metsäherralla ei ollut menneisyyttä eikä tulevaisuutta, hän liikkui äänettömänä kuin varjo, vatvoi raskaita ajatuksia, joista hän ei päässyt erilleen, luki kirjoja, joi itsensä humalaan yksinäisyydessään ja pelkäsi ihmisiä, koska ne voisivat kysyä: "Minne olet pannut tulevaisuutesi ja isäisi omaisuuden, paroni?" Ja tämä metsäherra vaelsi kirkkaassa laaksossa tuntureiden ja vaarojen keskellä, mutta tätä kirkasta laaksoa varjosti eräs suunnaton hirviö, jolla kaikkialla oli kynsiä, käpäliä sekä kimmeltävää kultaa. Laakson ihmisiä painosti joku tukahduttava tunne, joka johtui heidän yllään lepäävästä hirviöstä, saavuttamaton kulta kuumensi heidän mielensä ja kaikilla heillä oli orjan merkki otsallaan. Sitten nousi se metsäherra Gyllenmarck, jonka hän näki edessään näyttämöllä, korkealle, kaljulle tunturille, josta näki laajalti maailmaa ja jossa ei käppyräisinkään katajapensas menestynyt, ja siellä virtasi hänen suoniinsa raikasta, puhdasta ilmaa, joka pani veret liikkeelle.

Kun hän heräsi, oli jo selvä päivä, tukkilaiset olivat jo aamuhämärissä poistuneet, ja se ujosilmäinen tyttö, jonka hän joskus oli pelastanut, tarjosi hänelle kahvia.

"Äiti oli aamulla vähän vihassa", sanoi se tyttö.

Gyllenmarckin sielun läpi vilahti eräs aavistus, mutta hän kysyi kuitenkin:

"No?"

"Kun minä vaivasin metsäherraa..."

Tapahtui jotakin, jota ei ollut pitkiin aikoihin tahtomatta tapahtunut. Gyllenmarck purskahti välittömään nauruun.

VI

Gyllenmarck oli saanut vieraaksensa erään nuoruutensa ystävän.

Käsite ystävä, samoinkuin käsite vieraskin, olivat Gyllenmarckille jo aikoja sitten olleet voitettu kanta: molemmat olivat haihtuneet samalla kertaa kuin Gyllenmarckien perintötilakin. Nyttemmin kävi Gyllenmarckin luona vain sellaisia vieraita, joilla oli jotakin asiaa.

Tällä vieraalla, tällä Erik Wegenerillä, ei ollut mitään erikoista asiaa, hän oli vain muuten tullut katsomaan, miten Gyllenmarck jaksoi. Eikä se ollut niinkään vähäpätöinen urakka: hän oli saanut istua yön ja pari päivää junassa, ajaa kolme neljä päivää huonokulkuisilla hevosilla, taistella vilua vastaan vetoisissa ja likaisissa kievareissa, istua päiväkaudet viiltävässä pakkasessa, ja hän oli kuitenkin tullut.

Kevät ei antanut vielä pienintäkään merkkiä itsestään, talvi lepäsi vielä maailman yli raskaana ja painostavana, lumi helisi pakkasessa kuin teräs, milloin ei vihlova pyörre puhaltanut esiin tunturien lomista ja peittänyt kaikkea kirvelevän kylmään, valkeaan pyörteeseen.

Matkalla Erik Wegener oli kuullut, että Korjan kylässä oli kaadettu kolme karhua, hän oli kuullut susien ulvonnan vaarojen kupeilla ja nähnyt raadeltuja poroja makaavan teitten varsilla, hän oli luullut tulevansa köyhyyden ja kauhistuksen esikartanoihin.

Mutta perille hän oli tullut joka tapauksessa ja nyt hän istui Gyllenmarckin lämpöisessä työhuoneessa, katseli valkean räiskettä ja maisteli totia.

Hän oli paljon kärsinyt ja paljon tehnyt työtä, tämä Erik Wegener. Hän oli tehnyt työtä, säästänyt, koonnut omaisuutta -- Gyllenmarckhan tiesi, ettei hän ollut mikään miljoonamiehen poika -- ja tullut rikkaaksi mieheksi, niinkuin sanotaan. Hänellä oli ollut talo, rahaa ja osakkeita, hän oli ajanut omilla hevosilla...

"Tuo nyt ei ole mikään erikoinen nautinto", ajatteli Gyllenmarck ja tunsi jonkunlaista etäistä kirvelemistä.

... Sitten oli perustettu suuri saha Tuntsan varrelle ja hän oli kiinnittänyt siihen melkein koko omaisuutensa. Eihän se omaisuus suuri ollut, mutta omaisuus hänelle joka tapauksessa.

Yrityksestä toivottiin suuria, metsää sai melkein ilmaiseksi, ellei juuri kruunulta, niin -- tässä Wegener hymähti ja Gyllenmarckin sydäntä vihlaisi toistamiseen -- niin talonpojilta.

Mutta sitä metsää ei koskaan saatu: Kannanlahti-yhtiö kulki aina edellä, kallistutti kaikki, eikä antanut toisen saada mitään. "Odotetaan, ei kai tuo ikäänsä jaksa, kylvetään lisää rahaa, yhä vain rahaa ja rahaa". Mutta Kannanlahti-yhtiö kulki sittenkin aina edellä ja viimein se antoi armoniskun: nielasi koko Wegenerin ja kumppanien yrityksen polkuhinnasta, melkein ilmaiseksi.

Ja kuinka nöyryyttävällä tavalla!

"Kannanlahti-yhtiö tarjoutuu ostamaan liikkeen, sillä herrat tulevat kaikissa tapauksissa kärsimään tappion tappion jälkeen. Kannanlahti-yhtiö ei kuitenkaan voi käyttää hyväkseen herrojen sahaa. Paikka on huonosti valittu: se ei ole mikään suursahan paikka, enintään paikallista tarvetta tyydyttävän sahan, vesisahan. Eivätkö herrat ymmärrä, että vientiä varten perustetun sahan tulee olla suurten liikeväylien varsilla tai ainakin kivenheiton päässä niistä? Herrojen yritys oli alusta alkaen kuolemaantuomittu. Eikä hyödytä ollenkaan viekoitella meidän työnjohtajiamme herrojen palvelukseen, he ovat yksinkertaista väkeä, eivätkä omin voimin voi mitään, heillä täytyy olla _johtoa_..."

"Ne suuret, kylmät aivot", ajattelee Gyllenmarck.

Ja sitten oli Kannanlahti-yhtiö maksanut rahat, kaikki yhdellä kertaa.

"Tämän he maksavat, ei enempää. Elleivät herrat siihen tyydy, tehkää konkurssi. Herrat ovat jo tarpeeksi leikkineet puutavaraliikettä."

Mikä auttoi? Täytyi ottaa tai tarttua kerjuusauvaan. Kannanlahti-yhtiö oli sittenkin ollut jotenkin hienotuntoinen.

* * * * *

"Teillä ei ollut tarpeeksi rahaa", sanoi Gyllenmarck.

"Ei, emmekä olisi millään tavalla koskaan niin paljoa saaneetkaan, että olisimme pystyneet Kannanlahti-yhtiön kanssa millekään. Nyt minä olen aivan förbi."

"Kuinka olit niin lyhytnäköinen?"

"Uskoin ihmisiä ja omaa laskelmataitoani".

"Hm. Etkö sure, kun et ole rikas enää?"

"Sure!" -- Erik Wegener naurahti melkein iloisesti. -- -- "Tarkoitatko todella, että surisin? Siihen ei minulla ole aikaa. Minä voin aloittaa uudelleen, enhän ole vielä vanha, minulla on elämää vielä yllinkyllin jäljellä."

Gyllenmarck tunsi ikäänkuin raittiin, nuorruttavan kevättuulahduksen: elämää vielä yllin kyllin jäljellä.

Erik Wegener oli häntä vanhempi iältään. Mutta Erik Wegener teki työtä, hänellä ei ollut aikaa vatvoa menneisyyttä, jota hänellä ei oikeastaan ollutkaan, hän oli nykyhetken, työn ja tulevaisuuden mies, hän ei ollut huveltanut monen sukupolven kokoamaa omaisuutta, hänen ei tarvinnut karttaa ihmisiä.

* * * * *

Kuitenkin, miksi hän oli tullut tänne, katsomaan Constantin Gyllenmarckia, kuten sanoi? Aikoiko hän repiä auki haavat, joita Gyllenmarck koetti parantaa, vetäisikö hän esille vanhat muistot ja alkaisi haastella Gyllenmarckien suuresta valkoisesta Soiluasta, jota tammet varjostivat.

Gyllenmarck kavahti näitä asioita ja pelkäsi. Silloin olisi kaikki, minkä hän mahdollisesti oli voittanut, menetetty. Häntä kiusasi tahtomattaan Wegenerin pelkkä läsnäolokin.

"Sinähän asut kuin ruhtinas", sanoi ystävä.

Gyllenmarckin olisi tietysti täytynyt hymyillä ja kiittää kohteliaisuudesta, mutta hän vastasi vain:

"Niinkö arvelet?"

"Niin. Mikäpä on ollaksesi? Toimitat terveydeksesi virkasi vähäpätöiset tehtävät, et kysele keneltäkään, et ole kenestäkään riippuvainen, palkka kannetaan nenän eteen, elämä pelkkää huolettomuutta. Mutta eikö yksinäisyys toisinaan ala piinata?"

"Minkä tuo tehneepi".

Hän, Erik Wegener, oli tullut katsomaan, millaisia nämä raukat rajat oikein ovat, nämä viheliäisyydessään ylistetyt.

Hän oli erehtynyt. Suurpiirteistä tosin, mutta yksitoikkoista, iankaikkisen yksitoikkoista. Täällä hän ei voisi lepuuttaa hermojaan. Tuntureita siellä ja samoja täällä, kaikki niinkuin kumoonkäännetyt, suunnattomat padat, toinen vain korkeampi, toinen matalampi, ei pienintäkään syrjähyppyä yksitoikkoisissa ääriviivoissa...

"Olisit mennyt Norjaan..."

Välillä sitten vain ikuiset metsät ja kamalat aukeat, tietysti soita ja vetisiä niittyjä, joku joki siellä täällä metsän uumenissa. Ja entä sitten? Eikö täällä ollut kenelläkään muulla mitään sanomista kuin Kannanlahti-yhtiöllä? Pitkin matkaa hän vain oli kuullut siitä, niinkuin ei muita olisi ollutkaan. Tuossa on Kannanlahden puulaakin talo, se tuli sen haltuun silloin ja silloin, tuo tuossa myös, siinä on isännöitsijänä se ja se, entinen isäntä joutui maantielle; tuossa on Kannanlahti-yhtiön lanssimaa, tuossa sen tukkeja, ne kai uitetaan keväällä, tässä lossissa veistetään proomua, joka kannattaisi Kannanlahti-yhtiön automobiilin, tässä Kannanlahti-yhtiön rakentama silta, tuossa sen rakennuttama kansakoulu, lahjana annettu, kun se ensin oli syönyt koko kylän köyhäksi.

Satapäinen jätkäjoukko tulee vastaan -- ne ovat tietysti Kannanlahti-yhtiön jätkiä; mies sivuuttaa komealla oriillaan kurjan kievarikonin, se on tietystikin Kannanlahden puulaakin pomoja. Ja taas: tukkilaisasuntoja, punaseinäisiä talonpoikaistaloja, pomojen asuntoja, kirkonkylässä suuria, valkeita taloja, kaikki Kannanlahti-yhtiön.

"Herra Jumala, ovatko täällä edes sielut ihmisten omia? Eivätkö nekin ole Kannanlahti-yhtiön! Ja miten mainitaan Kannanlahti-yhtiön nimi: kuiskaamalla, kunnioittavasti, aivan kuin pelattaisiin loukata jotakin suurta, kaikkivoipaa, jolla on korvat kaikkialla..."

"Niin sillä onkin", vakuuttaa Gyllenmarck hiljaisesti.

"Peuraniemellä sanottiin Kannanlahti-yhtiön metsäpäällikköä 'leivän isäksi', sanottiin, että hänellä oli valta laittaa nälkävuosi kolmeen kihlakuntaan, jos hän vain halusi. Ja hän oli sen kerran tehnytkin, kun työmiehet olivat alkaneet lakkoilla. Onko se totta?"

"Kyllä se on totta".

"Kuinka väestö voi sellaista kärsiä? Eivätkö nämä ole niitä Pohjolan ylpeitä, jäykkäniskaisia talonpoikia?"

Gyllenmarck kohautti olkapäitään.

"Tavallaan ylpeitä kylläkin", sanoi hän, "rentoja ainakin, niinkuin täällä sanotaan. Mutta heitä on petetty, eivätkä useimmat osaa säästää. Onhan täällä sentään rikkaitakin."

"Mutta on kauheata ehdoin tahdoin pettää ..."

Gyllenmarck naurahti kuivasti.

"Ellei kruunulta saa halvalla, saa talonpojalta", virkahti hän.

Erik Wegener puraisi huultaan ja koetti salata punastumistaan.

"Heitä pitäisi valistaa", sanoi hän.

"Valista sinä heitä, jos huvittaa. Ennen katastrofia he eivät usko, jälkeenpäin se on myöhäistä."

Erik Wegener ei ollut huono mies, hän oli rehellinen, hän oli oikeudenmukainen, hän teki työtä ahkerasti, hän oli kukistunut, mutta hän oli jälleen nouseva. Hän ei ollut hylännyt Gyllenmarckia silloin kuin Gyllenmarckien perintötila haihtui, päinvastoin oli Gyllenmarck kadonnut hänen näköpiiristään, hän oli matkustanut kokonaisen viikon, saadakseen lapsuutensa ja nuoruutensa ystävän luona viihdyttää hermojaan tappionsa jälkeen. Nyt istui hän ensimmäistä iltaa ystävänsä luona, hän oli maistanut totia ja oli tunteellinen. Mutta Constantin Gyllenmarck ei ollut osoittanut iloa eikä surua hänen tulostaan, hän oli ynseä ja harvasanainen, kertaakaan hän ei ollut katsonut häntä edes silmiinkään, ja Erik Wegenerin päähän lensi ajatus, että kuningasmurhaaja Anckarströmin ilme ehkä oli ollut samanlainen.

Hän oli sanonut: "Valista sinä heitä, jos huvittaa..."

Noinko sanoi vapaaherra Gyllenmarck, se entinen, se hieno, se avulias! Mihin hän oli menettänyt joustavuutensa, vai oliko hän Soiluan kartanon mukana menettänyt kaikki eikä jaksanut voittaa mitään takaisin? Vai joko hän oli tuhlannut kaikki elinvoimansa ennen Soiluan menettämistä?

Mutta vastaus viipyi liian kauan, Erik Wegener palasi asiaan.

"Tokkopa kannattaa ruveta profeettana heidän joukossaan liikkumaan", sanoi hän, "mutta voisithan sinäkin heitä toisinaan varoittaa ja opastaa."

Vilpittömästi sanoen ei Erik Wegener odottanut tähän mitään vastausta, hän vain vastasi, koska oli vastauksen velkaa. Mutta vastaus tulikin, vastoin odotusta.

"Minulla on juuri eräs säälittävä tapaus", lausahti Gyllenmarck, mutta pysähtyi siihen.

Hän ei ollut tottunut pitkiin puheisiin, hän melkein pelkäsi omaa ääntään. Ja nyt istui tuossa yksi, joka tiesi hänestä kaikki. Hänelle tuotti ponnistuksia jatkaminen.

"Niin, sellainen säälittävä tapaus", jatkoi hän sitten. "Rehellinen, ahkera mies joutumassa mierolle. Tähän juttuun olen minä sekaantunut, estämällä velkajutun tulemasta esille käräjillä... Olen päättänyt hoitaa asian..."

"Oikein, Gyllenmarck, oikein. Juon maljasi!"

"Se tuskin kannattaa. Omasi... terve! -- Ja mitä Kannanlahti-yhtiöön tulee... mahtaneeko se olla kummempi kuin muutkaan samanlaiset siellä etelässä, rikkaampi vain, rahakkaampi ja käyttää rahojaan. Raha tekee tunnottomaksi silloin, kun sitä ei enää ole pakko koota, vaan sitä ja sillä hallitsee ja antaa sen lisätä itseään..."

"Oletko sinä tullut filosofiksi?"

"En, mutta olen täällä nähnyt kuinka paljon ja monenlaista viheliäisyyttä tuo samainen yhtiö on matkaansaattanut, nöyryyttänyt yksilöitä ja kansanjoukkoja, ja minä olen oppinut sitä vihaamaan..."

"Sydämestäsi?"

"Kuinka tahdot. Mutta vihani ei kohdistu yhtiöön, elottomaan, vaan sen toimeenpaneviin jäseniin, ylhäisimmästä virkamiehestä viheliäisimpään jätkään minä heitä kavahdan... Ja se johtuu vain siitä viheliäisyydestä, mitä he kylvävät. Minkä minä kuitenkaan mahdan?"

"Et mitään".

"En mitään. Enintään pysyä erilläni. Jos yhden kuiluun syöstävän voin pelastaa -- niinkuin koetan -- toista en voi. Silloin minua ei enää pidettäisi hyvänsuopana... hm!... hyvänsuopana ihmisenä, vaan rettelöitsijänä, joka aiheettomasti sekaantuu yhtiön asioihin ja koettaa vaikeuttaa sen toimintaa."

"Sellaista se on."

"Sellaista. Eikähän tuo kaikki oikeastaan minua liikuta -- sinua itseäsi, joka olet saanut itsekohtaisia tuntemuksia yhtiöstä, ehkä enemmän, -- mutta kun joka päivä näkee ympärillään sen häikäilemättömyyksiä, tulee tahtomattaankin ajatelleeksi..."

Tässä tuli raja. Gyllenmarck oli puhunut, hän oli purkanut esille omia ajatuksiaan, hän oli pitänyt pisimmän puheensa kahteen-, kolmeentoista vuoteen, keskellä lausetta hän löysi itsensä puhumasta ja säikähti omaa ääntänsä.

Silloin hän ei tiennyt, että hän monasti ennenkin oli puhunut, että hänen työmiehensä, hänen emännöitsijänsä ja moni muu heidän kanssaan, oli kuullut hänen puhuvan itse tietämättään, itseksensä, että ajatukset joskus väkisinkin olivat purkautuneet sanoiksi.

"Miksi Gyllenmarck ei seurustellut kenenkään kanssa?"

Yksinkertainen kansa kertoi, että hänellä oli "seuraa" muutenkin. Silloin kun ilta oli hiljaisin ja ihmiset kävivät levolle, silloin kun metsäherra istui yksin ja karahvi oli pöydällä, silloin astui "seura" esiin pimeistä kätköistä ja Gyllenmarck haasteli heidän kanssaan kuin vertaistensa kanssa. Kukaan ei kuullut, mitä "seura" sanoi, mutta Gyllenmarck sen kuuli ja vastaili ja kyseli, tyynesti ja asiallisesti.

Näin kertoivat ihmiset. Kuinka voi odottaa, että sellainen mies kaipaisi muuta seuraa.

Vaistomaisesti, sanattomalla kauhulla huomasi sen Erik Wegenerkin. Gyllenmarck ei ollut puhunut hänelle, hän oli puhunut muuten vain, itsekseen tai jollekin näkymättömälle ja herännyt keskellä lausetta, kauhulla kuullen oman, syväsointuisen äänensä.

Näinkö pitkälle olet yksinäisyydessäsi tullut, Constantin Gyllenmarck?

Tällä hetkellä Erik Wegener niin hyvin ymmärsi kertomukset äärettömien erämaiden sivistyneistä virkamiehistä, kuinka he joivat, kuinka he tylsistyivät, kuinka he maatuivat ja kuinka heissä lopuksi vain ruumis eli, mutta sielu oli jo mennyt sinne, minne se kuolemaan jälkeen oli joutuva, ja hengetön ruumis käveli maan pinnalla.

Niin, vapaaherra Gyllenmarck, tässä nyt olet sinä ja tässä olen minä, Erik Wegener, kellanpunaisen nuoruutesi suurin ystävä, tässä me nyt seisomme, emmekä muuta voi.

Katso, lamppu läkähtelee ja sammuu, valkea uunissa hiipuu hiillokseksi ja puoleksi tyhjennetty karahvi seisoo ryöstetyn näköisellä pöydällä, mutta pakkanen paukkuu nurkissa ja korkealle taivaalle on noussut kuu. Eikö hohdakin tunturinrinne ja -laki valoisena ja kirkkaana, vaikka sen juuri on musta kuin peikkojen luola ja laaksot kuin kuoleman alhot. Tuolla, hopealle hohtavan, valkoisen suon takana, kohoaa kirkon tapuli kuin valkeuden viitta taivasta kohden, taustanaan mustalta kuvastava havumetsä. Keskellä suota olevalla nyppylällä kohoaa mustana ja yksinäisenä rappeutunut, katoton tölli. Se on Mäski-Kreetan tölli, josta Kannanlahden yhtiön jätkät ovat repineet katon pois ja viskelleet säleet ja malat ympäri suota rangaistukseksi siitä, että mökin asukas oli myynyt heille vedellä miedonnettua viinaa puhtaana viinana. Sellainen se on, se jätkien oikeudentunto. Itku ja parku olivat silloin vallinneet Mäski-Kreetan mökissä, pelästyneet lapset piileksineet äitinsä liepeillä, joka kimakasti kiroillen oli uhannut kostaa hävittäjille.