Part 2

Lautamiehet istuvat liikkumattomina pitkin seiniä, liikkumattomina niinkuin kuvat, silmät puoli-ummessa ja odotellen, että asia alkaisi. Lopunhan tietää jokainen: ... "ja velvoitetaan siis Matti Niemelä..." Ja kun velvoittamisesta ei lähtisi apua, menisi talo. Sehän on selvä.

"Kun ei se jo ala, että päästäisiin loppuun..."

Matti Niemelä muuttaa asentoaan ja vilkaisee taas pehtoria.

Mitä iankaikkista ne sitkuttavat, vai aikovatko ne pitää häntä tässä nähtävillä kuin häpeäpenkillä?

Ei, tuomari selailee vain papereitaan, kuiskaa jonkun sanan kirjurille, selailee taas... jokohan tuo konstailee paperiensa kanssa koko päivän.

Nyt viimeinkin: tuomari suvaitsee rykäistä, lautamiehet tulevat asiaaharrastavan näköisiksi, nyt tuomari luo katseensa yli käräjäsalin, ja Matti Niemelä muuttaa taas asentoaan kylmän hien virtaillessa pitkin selkää.

"Onko kantaja saapuvilla?"

Tuomarin ääni ikäänkuin leikkaa käräjähuoneen hikisen ilman, ja hänen katseensa naulautuu ensin Matti Niemelään -- miksi juuri häneen? -- sitten yhtiön pehtoriin.

Mutta kukaan ei vastaa. Pehtori vääntelee kuin tuskissaan, näyttää kuin tahtoisi hän puhua, mutt'ei uskalla, viimein menee hän vilkuilemaan ovesta ulos ja palaa taas paikalleen, puhuttuaan jonkun sanan konstaapeli Juusperin kanssa.

"Kuinka se uskaltaakin noin konstailla oikeuden kanssa?" ajattelee Matti Niemelä, mutta sitten hän muistaa jotakin ja jatkaa itsekseen hymähtäen: "Miks'eikäs se yhtiö..."

Tuomari näyttää hämmästyvän, lautamiehet alkavat kuiskutella keskenään.

"Kuinka?" kysyy tuomari ja hänen äänensä ei enää tunnu kaikuvan niin korkealta. "Eikö kantajan asiamies ole saapuvilla?"

Pehtori näyttää taas tahtovan puhua, mutta vaikenee, Matti Niemelä vilkuilee vuoroin tuomaria ja lautakuntaa, vuoroin ovelle, ja hengitys tuntuu käyvän keveämmin.

"Entä jos hosmestari sittenkin..."

Hän ei uskalla jatkaa ajatusta loppuun, mutta äkkiä hän alkaa tuntea suurta, ylitsevuotavaista kiitollisuutta metsänhoitaja Gyllenmarckia kohtaan.

Tuomari kääntyy konstaapeli Juusperin puoleen.

"Käskikö konstaapeli asianmukaisella tavalla asianomaiset sisään?" kysyi hän.

"Kyllä, korkea oikeus".

"Niin, että koko tupa sen varmasti kuuli?"

"Niin, korkea oikeus".

Tuoman katsahtaa yhtiön pehtoria kysyväisesti, hymähtää jotakin lautamiehille, kuiskaa sitten muutaman sanan käräjäkirjurille ja käskee yleisön käydä ulos.

Matti Niemelä kuulee käskyn, mutt'ei voi hievahtaakaan paikaltaan. Asia ei hänestä vielä ole lopussa.

"Käykää ulos", kehoittaa tuomari Matti Niemelään kääntyen.

Vastaaja pyörittelee lakkiaan ja katsoo kulmainsa alta tuomaria ja lautamiehiä.

"Niin, mutta tuota... korkea oikeus..." aloittaa hän, mutt'ei saa jatketuksi.

"Onko vastaajalla jotakin esilletuotavaa?"

"Ei, mutta tuota..."

Tuomari katsoo taas lautakuntaan ja naurahtaa salassa.

"Käykää ulos sitten".

Tuomarin viittauksesta astuu konstaapeli Juusperi esille ja tarttuu vastaajaa käsivarteen taluttaen hänet ulos.

"Olehan rauhallinen", kuiskaa hän, kun onnellisesti oli päästy pirttiin, "kyllä se kanne tällä kertaa kumoon meni".

"Sitähän hosmestari Kyljenmarkki sanoi, mutt'en minä osannut uskoa..." änkytti Matti takaisin.

"Eikä siitä pitkää iloa lähde", hirnahti pehtori kuin äkäinen sonni heidän vieressään, "ensi syksynä se on taas edessä... ja aikaisemminkin, jos me vain laitamme välikäräjät".

Matti näytti kuin heräävän unesta, hän raivostui ja läheni uhkaavasti pehtoria.

"Älä jumaliste tule siihen soittamaan suutasi tai..."

"Tai mitä?"

"Kyllä sen sitten tunnet nahassasi".

Juusperi oli kadonnut oikeushuoneen puolelle, mutta pehtorin ja Matin sananvaihto loppui alkuunsa, kun Mattia taas huudettiin sisälle.

Koska kantaja ei ollut tullut saapuville, katsottiin kanne tällä kertaa rauenneeksi.

* * * * *

Lyhyt päätös, erinomainen päätös.

Matti olisi tahtonut antaa anteeksi koko maailmalle, yhtiön pehtorillekin, olisi melkein tahtonut hyppiä ja tanssia, jos olisi kehdannut.

Mutta hän ei kehdannut. Velka yhtiölle pysyi yhä. Se tulisi vielä kerran esille. Mutta aikaa oli voitettu.

Hän napitti kiiruusti harmajan päällystakkansa ja suuntasi kuraista maantietä myöten kulkunsa metsänhoitajanpuustellille. Hän tahtoi sanoa, että metsäherra Gyllenmarck oli paras mies koko kihlakunnassa, eikä ainoastaan koko kihlakunnassa, vaan koko maailmassa.

Puustellista vilkkuivat vielä tulet, mutta ovet olivat suljetut. Matti kolkutti, ja emännöitsijä tuli avaamaan.

Metsäherra oli jo paneutumassa levolle, häntä ei saanut häiritä.

"Niin, mutta sanokaa, että se olen minä ja että minulla on tärkeää asiaa".

Hetken kuluttua emännöitsijä tuli takaisin.

"Kyllä metsäherra tietää, että se on Matti, mutta metsäherra käskee Matin vasta paremmin katsoa eteensä ja laittaa niin, ettei joudu puulaakin kanssa tekemisiin. Matti menee kotiinsa nyt vain ja miettii, mitä on tehtävä, että pääsee asiasta erilleen. Niin sanoi metsäherra."

Ovi paukahti kiinni hänen nenänsä edessä, ja niin hän seisoi yksin, tuijottaen tähtitaivasta.

"Monet ovat herrain konstit..."

* * * * *

Aamulla sai Matti tietää, että yhtiön asiamies, kuului sekin olevan tuomari arvoltaan, oli puustellissa juonut itsensä niin humalaan, ettei kyennyt peukaloa liikuttamaan. Aamuyöstä oli hän sanonut antavansa palttua koko yhtiölle ja lähtenyt ajaa täryyttelemään etelää kohden.

IV

Huoneessa tuntui kostealta ja kylmältä. Koko ruumista tuntui vapisuttavan ja värisyttävän. Tai mahtoikohan se olla eilen illalla nautitun konjakin vaikutusta.

Hän puhalsi huultensa läpi lämmintä henkeä, höyry näkyi vielä kauan aikaa leijailevan ilmassa. Huone oli siis todellakin kylmä, kostea ja värisyttävä. Sellaista se saa aikaan, se alkava talvi.

Metsäherra Gyllenmarck makasi valveillaan ja katseli, miten päivänvalo kuulsi alaslaskettujen uutimien lävitse. Kuinka kauan hän oli ollut hereillä, sitä hän ei muistanut. Hänestä tuntui, kuin olisi hän valvonut kauan, kauan aikaa. Sellaiselta voi toisinaan tuntua, mutta se johtuu siitä, että on vähitellen, huomaamattaan herännyt. Kahvitarjotin oli ilmestynyt hänen vuoteensa viereen, puhdistetut jalkineet paikoilleen, samoin vaatteet. Niin oli tapahtunut monesti ennenkin, hänen tietensä tai tietämättään, nyt tuntui kaikki niin kummalliselta: hän oli tuntenut, että ne tuotiin, mutta hän ei ollut nähnyt eikä kuullut mitään. Joku oli liikkunut huoneessa, mutta hän ei ollut liikkujaa nähnyt eikä kuullut, hän vain tiesi, että se oli hänen emännöitsijänsä.

Hän, Gyllenmarck, oli tehnyt hyvää. Hän oli antanut Matti Niemelälle armonaikaa ensi käräjiin asti, kokonaisen vuoden.

Ellei yhtiö kustanna välikäräjiä!

Mitäpä se kustantaisi. Viidentuhannen markan asian takia. Ei kannata. Miksi yhtiön asiamiehen piti "blaskata" itsensä! Eivät ne toki kehtaakaan.

Oliko hän hankkinut itselleen vihamiehen? Yhtiöstä tai yhtiön asiamiehestä. Olkoon. Minkäpä ne voivat.

"Maikki, tuokaa puita pesään!"

Jos oli hankkinut vihamiehen, niin oli hankkinut ystävänkin. Matti Niemelästä. Oikeastaan olisi pitänyt Matille tarkemmin selittää, että asia on vain lykätty, eikä velkaa suinkaan annettu anteeksi. Mutta kai se sen tajuaa selittämättäkin.

* * * * *

Mitä! Tunturi valkoisena, maa valkoisena, ilmassa sinervä pakkastuntu. Kyllä se nyt jää, lumi, ja talvi alkaa.

Maantiellä käveli papin poika. Tyhmä poika muuten. Luki metsänhoitotutkintoa -- yliopistossa tietysti, Evoa ei enää ollut --, oli pyrkinyt hänelle auskulteeraamaan. Lapsikin olisi ymmärtänyt, ettei hän huolinut auskultanteista... vai lieneekö hänellä ollut muita tarkoituksia.

Joisikohan konjakkia kahvin kanssa?

Hän joi ja humaltui, mutt'ei tullut synkkämieliseksi. Olihan hän juonut eilenkin eikä silloinkaan ollut tullut synkkämieliseksi, katkeraksi ja filosofiseksi. Kuten aina ennen.

Hän oli eilen ollut Constantin Kaarienpoika Gyllenmarck, Soiluan ja sen kanssa yhdysviljelyksessä olevien tilojen vapaaherra, rikas ja loistava. Hän oli mennyt käräjäpaikalle, vaikkei hänellä ollut sinne mitään asiaa, hän oli tavannut yhtiön lainopillisen apulaisen ja vakinaisen advokaatin.

"Ah, herra tuomari, paljon velvollisuuksia, paljon velvollisuuksia..."

"Strunt i det, herra metsänhoitaja. Pieni velkomisjuttu, joka kai tulee esille joskus puolenyön aikana."

Miks'ei hän sanonut: herra paroni? Oliko hän niin yksinkertainen, ettei _tiennyt_, vai oliko hän, Gyllenmarck, jo voittanut itsellensä suuren tuntemattomuuden.

"Miks'ette mene johonkin taloonne, herra tuomari? Aika tulee pitkäksi. Kylähän on täynnä yhtiön taloja kuin maantie pikkukiviä..."

"Resonneeraamaan niiden raakalaisten kanssa tai värisemään johonkin kamarin loukkoon. Jag tackar. Täällä näkee edes ihmisiä."

"Olette vaatimaton, herra tuomari, ja kuitenkin päämiehenne kautta samassa asemassa kuin aikoinaan Bo Joninpoika Grip: missä ikinä matkustankaan Suomessa napapiirin pohjoispuolella, saan nukkua oman katon alla..."

"Herr _baron_..."

"Jag ber, herr häradshövding."

Hän oli ollut suurenmoinen, suulas, kohtelias, hän oli ollut maailmanmies, hän oli kahdentoista vuoden kuluessa käskenyt ensimmäisen vieraan puustelliinsa. Ensimmäisen vieraan! Ihmiset katselivat, käräjäkansa katseli, hevosetkin taisivat katsella, ja herra tuomari, kaikkivaltiaan yhtiön suurivaltainen valtuutettu, hymyili.

Miksi kuipotteli Matti Niemelä alakuloisena ikkunan ääressä, nythän hän, Gyllenmarck, toimi, hän "katseli, mitä hänen puolestaan voitaisiin tehdä".

"Teillä on kodikas virkatalo, herra..."

"Ah, pyydän, yksinäisen miehen elämä... Suvaitkaa herra tuomari, maljanne!"

Konjakki helmeili ja kimalteli kuin käärmeensilmä, puhe luisti, ilta kului. Tuomarin isoäiti oli ollut -- skjöldien sukua. Hauskaa kuulla. Vahinko, ettei herra tuomaria oltu nobilisoitu.

"Laskette leikkiä, herra..."

"Tarkoitan täyttä totta -- skjöldien suku kai loppui arvoisaan isoäitiinne. Mikä olisi ollut luonnollisempaa kuin että isänne..."

"Olen sitä joskus ajatellut, herra..."

Miksi hän aina nielaisi "paronin"?

Konjakki kimalteli kuin kytevä tuli. Karahvi täytettiin ja tyhjennettiin, emännöitsijä katseli ihmeissään.

Metsäherra Gyllenmarck sai tietää, että tuomarilla oli vaikea virka. Palkka oli kyllä riittävä -- ymmärrystä pyytävä hymyily tuomarin puolelta ehkä _liiankin_ riittävä, mutta se riippuvaisuus, se alituinen painostus. Ajatella, että hänen nyt täytyi keskeyttää tämä verraton istunto viidentuhannen markan saatavan takia, jonka hän hyvin voisi itse maksaa, ellei se olisi vastoin periaatetta ja ohjesääntöä.

"Antakaa palttua viidelletuhannelle markalle, hyvä herra. Yhtiö jaksaa sitä kyllä odottaa vuoden lisää. Kolmesataa korkoja."

"Luulen päämieheni saavan hyötyä siitä, että tuomio saadaan mahdollisimman pian. Minä luulen päämieheni pyrkivän Niemelän metsään..."

"Niinkuin satojen muidenkin metsään".

"Oikein, _vapaaherra_..."

"Minä pyydän".

"Tässä pyrkimyksessä tai näissä pyrkimyksissä, vaikkapa sitten toisten metsiin, piilee kuitenkin jotakin, niissä sykkii elämän valtimo, työ, toiminta, tuloksena rikkaus ja hyvinvointi".

"Rikkaus ja hyvinvointi niillekinkö, joiden metsiin pyritään?"

"Jos he osaavat ottaa sen oikein, ottaa itselleen hyödyn siitä".

"Niin, kylläkin, mutta täällä on kansa kokoonpantu ahkerista tomppeleista".

"Valitettavaa heille itselleen".

"Ja asia, joka ei oikeastaan liikuta minua. Sanoin vain sen, mitä joka päivä näen. Maljanne, herra tuomari!"

Konjakki välkähteli kuin tuli, joka on syttymäisillään suureen, tuhoavaan liekkiin. Tuomarin kasvot punoittivat, hänen kielensä pyrki sammaltamaan. Hän oli tehnyt viimeisen ponnistuksen ollakseen vakava, hän olisi tahtonut laulaa, mutta hänen edessään istui suuri, loistava maailmanmies, eikä hän voinut esittää.

"Mies, jonka metsään päämiehenne, yhtiö, pyrkii, on rehellinen, kunnioitusta ansaitseva, vaikka -- tietysti -- yksinkertainen talonpoika. Mitähän, jos antaisimme hänelle aikaa ensi käräjiin selvittää asiansa. Luuletteko, että hän pystyisi siihen?"

"Tuskin, mutta voidaan koettaa".

Herra tuomari ei tohtinut laulaa, mutta hänen edessään istui maailmanmies, ja hän tahtoi olla ainakin jalomielinen. "Voidaan koettaa". Hän ei menisi kantamaan. Hän ei voisi antaa itselleen anteeksi, jos hän jättäisi tämän harvinaisen seuran bagatellin takia.

"Minä pyydän. Riippuu itsestänne. Velvollisuus ennen kaikkea."

Gyllenmarck oli ollut suurenmoinen, tuomari alkoi tulla suurenmoiseksi. Hän voisi saada muistutuksen toimeenpanevalta johtajalta. Saakoon -- kyllä hän silti toimeentulee, vaikkei olekaan rikas. Jos hän olisikin rikas, ei hän olisi yhtiön virkamies. Sellaiseksi kelpaa vain köyhä saatana, jota on helppo hallita. Ottaa vain velat haltuunsa...

"Mutta herra tuomari!"

"In vino veritas... Ja tiukentaa remmejä tarpeen mukaan. Suuressa koneessa ei ainoakaan pyörä saa klikata."

"Suokaa anteeksi, hetkinen vain!"

Gyllenmarck oli juossut -- todellakin juossut käräjätalolle. Miks'ei Matti Niemelä ollut häntä uskonut. Sama se. Hän oli pitänyt sanansa niinkuin ihmi... ei niinkuin aatelismies. Istukoon siellä ja menköön oikeuteen, mitäpä se häneen tuli. Sittenpähän näkee.

Tuomari oli sillä välin tullut tunteelliseksi. Konjakki paloi karahvissa kuin tulipallo, yhtenä ainoana, suurena liekkinä. Herra tuomari tahtoi oitis pois etelään, suoraan tästä paikasta, emännöitsijä oli saanut mennä viemään sanaa kuskille.

Tuomari oli ollut liikutettu: Gyllenmarck oli hienoin mies, jonka hän koskaan oli tavannut. Hei vaan, hevonen!

"Du gamla du fria, du fjällhöga nord..."

Ja laulu oli kaikunut ja kärrynpyörät kolisseet iljanteisella maantiellä. Hei vaan sitä Lappia, sitä korkeata Pohjolaa!

* * * * *

Oliko hän pettänyt ketään, tuomaria esimerkiksi? Tai Matti Niemelää, talollista?

Hänhän oli vain kutsunut tuomarin vieraakseen ja ollut comme il faut, tarjonnut parasta, mitä talo voi tarjota, parlamentteerannut. Ja sitten sanonut asian suoraan. Eikä hän ollut koskaan Matti Niemelällekään luvannut mitään, oli vain sanonut miettivänsä. Mitäpä häntä yhtiön ja Matin keskinäiset asiat liikuttivat!

Ja mikä oli tuomari? Joku nivel suunnattomassa ruumiissa, jota sanottiin Kannanlahti-yhtiöksi, nivel, joka voitiin poistaa kivuttomalla leikkauksella ja korvata paremmalla, jos tarvittiin. Kipua, tuskaa tuntisi vain nivel itse, mutta se ei ruumista liikuttaisi. Ruumiissa oli elimellistä vain aivot, ja aivot istuivat kaukana kaupungissa... niinkuin hämähäkki keskellä verkkoa.

Entä mikä oli Matti Niemelä! Rehellinen ja ahkera, vaikka vähän yksinkertainen mies, jonka suurin onnettomuus oli se, että hän oli perinyt joltisenkin mukiinmenevää metsää.

"Kas, totisesti! Enkö minä, vanha aasi, olekin humalassa!"

Hän oli humalassa, eikä se ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta. Hän oli ollut vapaaherra, primus inter pares, tuomarin kanssa, hän ei ollut synkkämielinen kuten ennen, hän tunsi iloa.

Maljasi Gyllenmarck, sinä olet sentään tehnyt jotakin muutakin kuin hoitanut kuolettavan virkasi ja pakoillut sisintäsi ja kalvavia muistoja.

Eikä hän sittenkään ollut tehnyt mitään. Hän oli "blaskannut itsensä" pahemmin kuin tuomari, hän oli aasi, nauta, pölkkypää, mikä muu tahansa, vaan ei Constantin Gyllenmarck.

Hän oli nukahtanut, sitten taas herännyt, päätä pakotti. Tuossa katseli puoleksi tyhjennetty karahvi häntä sohvapöydällä, konjakki niin äitelän makeana ja vetelän näköisenä, kuin olisi se viattominta siirappia, vähän risiiniöljyä ja punssia seassa.

"Hyi helv...!"

Kaksitoista vuotta yhdessä tuon karahvin kanssa. Mitä vielä -- olihan työhuoneessa tuhat nidosta, merkitsivät nekin jotakin. Hän oli lukenut ne kaikki. "Wiskottenin perheen" sata kertaa. Siihen perheeseen hän ei olisi sopinut, niinkuin ei sopinut Gyllenmarckienkaan vapaaherralliseen perheeseen. Olihan hän lisäksi -- papin tyttären mielestä, niinkuin oli, Herra tiesi mistä, kuullut -- intresantti. Sehän on selvää. Mies, jonka nimi on Gyllenmarck, on aina intresantti, vaikk'ei olisi tehnyt muuta kuin syntynyt ja vaikkei omistaisi muuta kuin luunsa ja luita verhoavan nahan.

Oliko hänen aikansa pitkä? Oliko hän tylsistynyt. Hän tappoi ajan, ja aika tappoi hänet ja molemmat kuluivat vähitellen, vähitellen, mutta sitä varmemmin.

Ilta hämärsi, olo oli tummaa ja raskasta. Gyllenmarck puolinukuksissa, tuntematta mitään, ajattelematta mitään.

Ja karahvi, jossa konjakki oli lämmennyttä ja äitelää, katseli häntä surullisesti, kunnes peittyi pimeään.

Taas oli yksi päivä mennyt. Gyllenmarck nukkui.

V

Koko maanpiiri oli kuin hyistä huurua täynnä, huurua, joka jäädytti sieraimet, silmäripset, parran, kaikki, mistä huokui lämpöä, ja muutti ne jääpuikoiksi. Huurun yläpuolella oli haljakka taivas ja alapuolella narskuva lumi, ja huurun keskeltä kuului räiskähdyksiä ja paukahduksia, metsästä, rakennusten nurkista, huonosti tehdyistä aidoista.

Jossakin kaukana uivat tunturit ja vaarat huurun ja usvan keskellä, ja sulana oleva koskipaikka suitsutti kuin kraateri sitä hyistä huurua. Se oli kuin helvetin portti, se huurua suitsuava sula, ja kun Gyllenmarck katseli sitä Niemelän pirtin ikkunan takaa muistui hänen mieleensä lause, jonka Dante aikoinaan oli nähnyt infernon portin päällä.

Talon naisväki kulki kiireesti pihan poikki, ja tullessaan sisään joku aina tömähdytti halkosylyksen takan eteen, mutta joku sisällä olijoista juoksi sulkemaan auki jääneen pirtin oven, estääkseen jäätävän huurun sisääntulon. Posket punottivat, silmät loistivat ja hengitys kulki vapaammin kuin pitkiin aikoihin.

"Sinä et siis saa mistään sitä viittätuhatta markkaa?" kysyi Gyllenmarck.

"Ei se siltä oikein näytä", vastasi Matti Niemelä. "Kävinhän tuota puhumassa Sauvaaran ison rikkaan kanssa, mutt'ei se sanonut tietävänsä keinoa". "Samaa sakkia", murahti Gyllenmarck ja tuumaili oliko laittanut itsensä jonkunlaiseen välikäteen.

Niemelän talossa lämmitettiin kaikkia kamareita, ja pienimmät lapset katselivat sormi suussa metsäherra Gyllenmarckia, josta viime aikoina oli ruvettu kertomaan, että hän oli aivan samanlainen paroni kuin se, joka takavuosina oli häätänyt sata torpparia. Vanhin tyttö tarjoili kahvia, ja Gyllenmarck huomasi, että hänellä oli puhdas iho ja ujo, kirkas katse ja että hän kiusallista huomiota herättämättä olisi voinut kävellä parketilla, suuren ihmisjoukon katsellessa. Sellaista kävelytapaa ei hän ollut täälläpäin tavannut ja hän tunsi jonkunlaisen virkistävän tunteen sisässään, joka tunne ei kuitenkaan kohdistunut tyttöön.

Mutta pirtin takassa räiskyi valkea, valaisten keskilattiaa ja lämmittäen peräseinälle asti; koko huoneessa oli viihtyisä, lämmin tunnelma, ja Gyllenmarck ajatteli, että olisi hän saanut kymmentä vuotta aikaisemmin istuskella pirteissä takkavalkean ääressä ja että olisi se kovaa, jos Matti menettäisi Niemelän. Minkäpä hän sille kuitenkaan mahtaa.

Kun sitten taivaanranta alkoi romottaa punaisena, niinkuin jossakin kaukana olisi ollut tulipalo, kun pakkanen kiihtyi ja tähdet alkoivat syttyä taivaankannelle ja vaarojen ja tunturien ääriviivat erottautua jyrkempinä ja uhkaavampina, juuri silloin, kun poronlihalientä kannettiin pirtin pöydälle ja Gyllenmarckille sanottiin: "tuolla kamarissa ois hosmestarille", näkyi talvitiellä retkue. Etunenässä oli kolme hevosta, joiden sieraimet höyrysivät ja jotka juoksivat pikku hölkkää, pääsemättä kuitenkaan eteenpäin sen nopeammin kuin kovasti käydenkään. Kahdessa ensimmäisessä reessä istui susiturkkiin käärittyjä olentoja, mutta kolmannessa reessä oli kaikenlaista tavaraa ja sen takana kulki taaja miesjoukko, hypellen ja lyöden käsiään yhteen ja tuuppien toisiaan tienposkessa oleviin kinoksiin. Muutamat yrittivät onnellistuttaa usvaista ilmaa ja toisiaan laulunpätkillä, mutta toiset huusivat ja kiroilivat, ja kiroilu, mekastus ja laulu kuuluivat kilometrin päästä Niemelän talon pirtin peräpenkille asti, jolla talon isäntä istui, loi katseen talvitielle ja lausui synkeästi:

"Saatana!"

Kuullessaan isännän puoliääneen kiroavan tuli emäntä uunin luota ja vilkasi hänkin pimenevälle talvitielle.

"Kyllähän ne maksavat... ei sen puolesta", mutisi hän ja katsoi Gyllenmarckiin, aivan kuin pyytääkseen hänen tukeaan mielipiteellensä, "mutta..."

Mitä mutta-sanalla alkavan lauseen piti sisältää, sai Gyllenmarck arvata.

"Maksavat minkä maksavat," sanoi isäntä.

"Menisitte syömään nyt," kehoitti se puhdasihoinen, ujokatseinen tyttö Gyllenmarckia, ja Gyllenmarck ajatteli, että kyllä tuo on ollut ainakin kansanopistossa. Sitten hänen mieleensä muistuivat säterjäntat, joiden kanssa hän Norjassa oli tehnyt tuttavuutta vehmaan nuoruutensa väririkkaina päivinä, ja hän rupesi aprikoimaan, mistä mahtoi johtua, että täälläpäin nuorilla tytöilläkin on suuret ja pullottavat vatsat, niinkuin olisivat raskaina koko joukko. Tällä puhdasverisellä, kirkassilmäisellä, jonka nimi kuului olevan Lyyli, ei ollut...

Kun hän oli päässyt tähän asti mietteissään, joita hän itse ei koettanut millään tavalla ylläpitää, aukeni ovi, ja neljä susiturkkia, joiden kaikkien sisältä kuului kova-ääninen ja vastausta vaativa "iltaa", astui sisään. Talonväelle näkyi tuottavan ponnistuksia, ennenkuin he saivat tervehdykseen vastatuksi pakotetulla ja hiljaisella äänellä.

Mutta Gyllenmarck oli komea katsella, hän oli kolme kyynärää ja tuuman, eikä hän vastannut tervehdykseen halaistua tavua.

Neljän turkin yläpuolelta lensi pirtin penkille neljä karvalakkia, joiden alta paljastui neljä mitä erilaisinta päätä, ja vähitellen alkoi turkkien sisältä purkautua esille neljä mitä erilaisinta miesolentoa, jotka kaikki olivat Kannanlahti-yhtiön pomoja ja siis suuria herroja.

Yhä kuitenkin syöksi avoin ovi pirttiin miehiä, toiset laukkuniekkoja, toiset laukuttomia, kaikki turkittomia. Toiset näistä hihkaisivat jonkun tervehdyksen ja heittivät laukut penkille tai penkin alle, toiset olivat tervehtimättä, muutamat kohentelivat lakkejaan, mutta toiset pitivät ne ankarasti päässään; kaikki he kuitenkin sijoittuivat pitkin penkkejä, ja useimmat kaivoivat esiin mikä minkinlaatuisen tupakkaneuvonsa. Muutamat kävivät oitis lattialle pitkäkseen.

Viimeisenä astui sisälle koko maailman Walliini, joka viisikolmatta vuotta sitten kuului olleen herra, mutta tehnyt väärennyksen ja, istuttuaan neljä vuotta linnassa, joutunut jätkäksi, joka teki työtä saadakseen juoda. Nähdessään Gyllenmarckin veti koko maailman Walliini kulmansa ryppyyn, teki kunniaa kuin sotamies -- mitäpä ei sellainen puolihullu tee usuttamattakin, varsinkin jos on päissään, niinkuin tuo raukka nytkin näytti olevan, -- pysähtyi Gyllenmarckin eteen ja huusi niin, että pirtti kajahti:

"Go' afton, herr baron".

Sitten hän rupesi veistelemään puu-ukkoja lapsille, mutta Gyllenmarck oli komea nähdä, hän katseli koko maailman Walliinia ja ajatteli vain: raunio.

Askareet alkoivat taas pirtissä sujua, sillä Walliinin esiintymisen jälkeen oli pingotetun mielialan jännitys vähän lauennut. Gyllenmarck unohti, että hänen ruokansa jäähtyi kamarissa.

* * * * *

"Onko sinulla heiniä, Matti?"

"On kylläkin".

"Menepä antamaan hevosille!"

"Ottakaa itse ladosta ja antakaa samalla kuin asetatte ne yöksi".

"Joutaisit itse mennä. Ensi vuonna näihin aikoihin kieputat koreasti".

"Se on sen ajan asia, jos on".

-- Ei koskaan, ajatteli Gyllenmarck.

"Missäs se lato on?"

"Navetan takana. Joudatte hakea".

"Entä jos varastamme".

Matti aikoi vastata: "Eihän se olisi ensi kerta", mutta sanoikin vain:

"Vahinko minun, rangaistus teidän".

"Onpa suusi kasvanut viime näkemältä".

"Saisiko talossa ruokaa?" kuuluu sivupenkiltä jätkien joukosta.

"Miks'ei maksua vastaan".

Tällainen vastaus loukkaa jätkää silloin, kun hänellä on rahaa, ja siksi singahti sivupenkiltä ilmoille tärisevä: "Perkele".

"Parasta olla kiroilematta. Täällä on lapsia".

"Kuiskutellako täällä pitäisi?"

"Tämä ei ole mikään puulaakin tukkipirtti".

"_Vielä_", jatkoi yksi niistä, jotka susiturkeista olivat esille kömpineet, painokkaasti, ja jätkät säestivät naurulla. He olivat tällä kertaa solidaarisia pomojensa kanssa.

-- Onkohan tämä alkusoittoa? ajatteli Gyllenmarck ynseydessään. Ärsyttääköhän se niitä tahallaan?