Part 1

ERÄÄN MIEHEN OMATUNTO

Romaani

Kirj.

JUHO KOSKIMAA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1918.

Turun Kirjapaino ja Sanomalehti Oy.

I

Metsänhoitaja Constantin Gyllenmarck makasi selällään valkoisella jäkäläkankaalla ja katseli, kuinka savupilvet, joita hän sikaristaan puhalteli, leijailivat ilmassa, hajaantuivat, kokoontuivat taas, ikäänkuin pitääkseen paremmin puoliaan iltatuulta vastaan, mutta kävivät sitten ohuemmiksi ja ohuemmiksi, kunnes viimein katosivat avaruuteen.

Parinkymmenen askelen päässä hänestä rätisi ja räiskyi rakovalkea, ja sen ympärillä istuivat naureskellen ja haastellen hänen apurinsa, kuusi luvultaan, mutta heihin ei hän tällä kertaa kiinnittänyt huomiotaan. Hän eli omaa elämäänsä, antoi ajatustensa kierrellä, puhalteli ilmaan sinertäviä savuja ja tunsi itsensä turvalliseksi ja tyytyväiseksi, kun lähellä oli ihmisiä, jotka, samalla kuin häntä turvasivat, kuitenkin antoivat hänen olla rauhassa.

Aurinko paistoi vielä täydeltä terältä, ja verenhimoiset sääsket surisivat ilmassa tuon tuostakin lähennellen hänen kasvojaan, mutta päästyään melkein ihoon kiinni lensivät ne tiehensä, säikähtyneinä kasvoihin sivellystä, väkevätuoksuisesta pikiöljystä.

Aluksi, tänne tullessaan, kymmenen, kaksitoista vuotta sitten, hänen oli ollut vaikea tottua pikiöljyyn, se oli hänestä pahalle haisevaa ja inhottavaa, mutta nyt, -- hän ei voinut ajatella metsään menoa kesäisin ilman pikiöljyä.

"Kaikkeen tottuu, kaikkeen tottuu..."

Oli saanut tottua niin paljon muuhunkin, joka aluksi oli tuntunut vieraalta ja vastenmieliseltä, melkein mahdottomalta; -- mutta mikäpä siinä: kun täytyi niin täytyi. Ei päässyt yli eikä ympäri.

Tästä hän johtui ajattelemaan, kuinka oli ennen ja kuinka nyt, huomasi sitten, että ajatukset ottivat ikävän suunnan, suutahti, nakkasi loppuunpoltetun sikarinpätkän pois ja kääntyi kyljelleen.

* * * * *

Minne hän vain loi silmänsä, tuntureita kaikkialla, tuntureita edessä ja tuntureita takana, tuntureita lähellä ja tuntureita kaukana, niin kaukana, että ne näyttivät siintäviltä pilviltä, ellei olisi tiennyt niitä tuntureiksi. Ja tunturien välissä valkeita jäkäläkankaita tai soita, suunnattomia, silmänkantamattomia aapoja tai tuoreita, tuoksuvia jänkiä, joiden keskeltä yksi tai toinen joki sai alkunsa jostakin rämelammikosta tai järventapaisesta.

Ilta alkoi lähetä, alempana oleva suo purki höyryä. Tarvitsi vain vähän vaivata mielikuvitustansa, niin tuo suunnaton, usvan peitossa oleva suo näytti pellolta, suurelta ja viljavalta, niinkuin jossakin Etelä-Pohjanmaalla, Hämeessä tai Varsinais-Suomessa. Puuttuivat vain pellon reunoille sijoittuneet, usvan takaa häämöttävät punaiset tai valkeat talot, puuttui vain keveä, autereinen kuokkamaansauhu, ja illusiooni olisi ollut täydellinen. Mutta vain hetkeksi: mielikuvien takana pilkisti autius, yksinäisyys ja hedelmättömyys synkkänä ja uhkaavana. Täällä ei koskaan kuule karjankellon kilkatusta, täällä pitävät vain eksyneet porolaumat, karhut ja sudet asuntoa, tänne eksyy vain joku metsäherra tai maanmittari kesäisin, joku laumojaan hakeva poromies talvisin, ja kaikilla on kiire takaisin asutuille seuduille, jonne täältä on päivämatkoja. Kenenkään päähän ei vuosisatoihin pälkähtäne perustaa tänne uutistaloa, olkoon, että luonto lahjoittaisi vaikka kuinkakin hyvät niittyvainiot, tämä tulee pitkät, pitkät ajat vielä olemaan liian kaukana, liiaksi Jumalan selän takana.

Muuallakin oli tarpeeksi kilvoittelemista, tänne ei todellakaan kannattanut tulla.

Jossakin etäämpänä lauloi yksinäinen tunturipuro yksitoikkoista lauluaan, vierittäessään pisaroitaan johonkin suurempaan ojaan, puroon tai joentapaiseen, lauloi ja vieritteli, niinkuin se ehkä oli tehnyt ikuisesti, koskaan kasvamatta, mutta koskaan ehtymättäkään. Ja kun ojia, puroja, jokia ja jokienhaaroja oli kokoontunut tarpeeksi, kasvoi siitä Tuntsa, suuri, vuolas ja rikas, Tuntsa, joka elätti pitäjiä, taloja ja kihlakuntia, kyliä ja kaupunkeja, kokosi rikkauksia ja vei rikkauksia.

Vei rikkauksia -- niin juuri! Ja viedessään rikkauksia ja synnyttäessään rikkauksia matkaansaattoi toisella puolen ylellisyyttä, toisella puolen köyhyyttä ja kurjuutta.

Metsänhoitaja Gyllenmarck nousi istualleen ja sytytti uuden sikarin.

Miks'ei kirkas, valtava Tuntsa saanut pysyä sinä, miksi Luoja oli sen tarkoittanut, rantojensa asukkaitten rikkauden lähteenä ja kulkuväylänä, suurena ja kirkkaana, ikuisesti puhtaana ja koskemattomana, synnyttäen juoksunsa varrelle vain ylväitä taloja ja varakkaita kyläkuntia. Nyt se oli suuren, monimiljoonaisen yhtiön suunnaton käsivarsi, joka ulotti sormensa ja haaransa kaikkialle, missä edes kymmenen kuivettunutta kuusta oli vietävänä suussa oleviin sahoihin, tehtaisiin ja hiomoihin, kymmenien, satojen peninkulmien päähän täältä. Ja mitä se toi tullessaan: muutamia setelitukkuja ehkä, mutta sitä enemmän murhia ja tappeluksia, ihrasilmäisiä, suurisuisia pehtoreita ja työnjohtajia, rähiseviä jätkiä, jotka levittivät kirousta ja turmelusta erämaan suureen rauhaan.

* * * * *

"No, joko taas!"

Metsänhoitaja Gyllenmarck koetti karistaa pois ajatukset, mutt'ei onnistunut.

"Mitä tuhatta minulla on tekemistä Kannanlahti-yhtiön enemmän kuin muittenkaan sellaisten kanssa!"

Ei, ajatuksistaan hän ei päässyt minnekään.

Täällä hän nyt istui keskellä erämaata ja leimautti puita, jotka ehkä juuri Kannanlahti-yhtiö tulisi ostamaan. Ja kun kauppa olisi päätetty, ilmaantuisivat tänne tietysti pehtorit ja työnjohtajat, "ukkoherrat", "tulipiiput", "kympit" ja mitä ne kaikki olivatkaan -- jätkineen ja souvareineen, ja taas kaikuisi elämä ja kirous Tuntsan varsilla.

"Mitä pirua tämä kaikki minua liikuttaa!"

Talokkaat jättäisivät peltonsa ruvetakseen rahdinajajiksi yhtiölle tai ansaitakseen muutamia markkoja uittotöissä, jätkät söisivät talot putipuhtaiksi, työnjohtajat, puoleksi herroja, puoleksi raakalaisia, tungeksisivat hänen, Gyllenmarckin, ovilla, puhuen hakkuista ja kuutioimisista, hanurinkitkutus kuuluisi riihistä ja ladoista, talokkaat alkaisivat käräjöidä yhtiöltä uiton aikana tapahtuneita vahingoita ja vuoden kuluttua käsiteltäisiin käräjillä etupäässä lapsenelatusjuttuja.

Ja tämä kaikki siksi, että keräytyisi rikkautta yhtiön osakkeenomistajille ja etupäässä sen johtajalle, perustajalle ja suurimmalle osakkeenomistajalle, joka istui kuin hämähäkki keskellä verkkoaan kaukana kaupungissa, hallitsi kaikkia yhtiön eri säikeitä ja imi kaiken sen, minkä Tuntsa toi. Mitä olivat nuo muut hänen rinnallaan: pomot, inspehtorit, metsänarvostelijat, vieläpä itse "Isokin", yhtiön ylityönjohtaja, jonka nimen koko Pohjola vain kuiskaten lausui ja jonka vuosipalkka merkittiin kuudella numerolla? -- Käskyläisiä, juoksupoikia.

"Mutta tämän kaiken kanssahan minulla ei ole vähintäkään tekemistä!"

Metsänhoitaja Gyllenmarck viskasi uuden, loppuunpalaneen sikarin jäkälikköön ja heittäytyi selälleen. Ei kannattanut turhia filosofeerailla, parasta kun oli vain ja antoi muidenkin olla. Olihan hän jo elämässään tarpeeksi filosofeeraillut.

* * * * *

"No nyt se kumman heitti", kuuli hän äkkiä äänen sanovan vieressään.

"Miten niin?"

Hän käännähti ja loi katseensa puhujaan. Se oli Matti Niemelä Saijankylästä, joka oli uskollisesti häntä seurannut kaiket kesät siitä asti, kun hän nykyiseen hoitoalueeseensa muutti.

"Lähtö tuli minulla talosta", virkahti Matti hetken kuluttua alakuloisesti.

Gyllenmarck päästi lyhyen vihellyksen.

"Yhtiö tietysti?" kysyi hän sitten.

"Sehän se..."

"Olenko käskenyt sinun olla missään tekemisissä yhtiön kanssa?"

"Ette, mutta..."

"Mitä muttia siinä on. Syytä itseäsi."

"Niin kylläkin, mutta..."

Gyllenmarck käänsi ynseästi selkänsä. Hetken kuluttua hän kuitenkin kysäisi:

"Kuinka sinä nyt juuri sait sen tietää?"

Matti selvitti ääntään, ennenkuin vastasi. Se oli merkki siitä, että hän aikoi puhua vähän pitempään.

"Kyllä minä sen olen tiennyt koko sen kuukauden, minkä täällä metsässä olemme olleetkin", sanoi hän tarpeellisten alkuvalmistelujen jälkeen, "mutta on niin painanut mieltä, etten olisi voinut sitä rauhallisesti sanoa aikaisemmin..."

"No miksi siitä oikeastaan minulle kerrot?"

Matti joutui nähtävästi koko joukon hämilleen eikä kyennyt heti vastaamaan.

"Jollekinhan sitä...", änkytti hän viimein.

"Miksi juuri minulle?"

"En minä ymmärrä, kuinka tulin juuri teille sanoneeksi", tunnusti hän nöyremmästi kuin olisi osannut odottaa.

"Vai niin kävi sinunkin, Matti", mutisi Gyllenmarck nähtävästi tyytyväisenä selitykseen ja hänen äänessään kuvastui jonkunlainen myötätunto. -- "Minkäpäs kohtalolleen voi! Lähtö on tullut aikoinaan minullekin -- ja koko joukon isommasta talosta."

Sitten hän taas käänsi Matille selkänsä, osoittaen sillä, ettei hän enää tahtonut keskustelua jatkaa ja ettei hänellä puolestaan ollut mitään lisättävää.

Matin lyhyt tiedonanto -- miksipä muuksi sitä voi sanoa -- oli pahasti vihlaissut vanhaa haavaa, joka tosin oli jo arpeutunut, mutta ei kuitenkaan ollut silloin tällöin pakottamatta. Nyttemmin sitä kyllä pakotti vain harvoin, erityisissä tilaisuuksissa, kun sitä kosketettiin, muuten oli Gyllenmarck sen jo melkein oppinut unohtamaan tai ainakin oli hän sen suhteen turtunut.

Se oli ollut järkyttävä lähtö, se hänen lähtönsä siitä "koko joukon' isommasta talosta" kuusitoista vuotta sitten.

Miten hän oli siihen asemaan joutunut, että hänen täytyi lähteä isiensä kartanosta, jonka ainoa perillinen hän oli, sitä hän ei voinut itselleen vieläkään selvittää. Ja jos olisikin voinut, ei hän uskaltanut, -- se olisi vaikuttanut liian syyttävästi, liiaksi järkyttänyt hänen mielensä tasapainoa, joksi hän turtuneisuuttaan nimitti. Vain muutamia silmänräpäyskuvia tuli silloin tällöin hänen mieleensä, alussa usein, myöhemmin ani harvoin: Pariisi, Monte Carlo, Tyroli, Italian viinituvat, Espanjan bordellit, omantunnon tuskissa harhaileminen Sveitsin alpeilla, päättömät rakkausseikkailut, uhma, katumus tomussa ja tuhassa, ja tätä kaikkea säestävä huumaava rahojen kilinä ja setelien kahina, kunnes kilinä ja kahina herkesivät, siitä syystä, että rahoja ei enää ollut, ja kirjavat kuvat hälvenivät, synnyttäen ei hauskoja muistoja, vaan kalvavan omantunnon.

"Sukukartanokirja minut pelastaa", oli hän ajatellut, mutta sukukartanokirja ei kyennyt pelastamaan siksi, ettei sellaista ollut. Gyllenmarckit olivat liiaksi luottaneet jälkeläistensä kuntoon, he olivat olleet fideikomissaareja vain yleisessä tajunnassa.

Hänen isänsä, vanha paroni Gyllenmarck, oli jo hänen poissaollessaan kuollut, -- murheesta, kuten hänelle kerrottiin. Hänet vastaanottivat vain velkojat ja viiden polven Gyllenmarckit, jotka himmeänkultaisista puitteistaan karkeina ja halveksivasti katselivat häntä hallin seiniltä. Hänen oli ollut pakko poistua ennenkuin poistettiin, ja kartanon parivaljakko oli tehnyt hänelle viimeisen palveluksen, viedessään hänet lähimmälle rautatieasemalle yksinkertaisen kansan uteliaasti katsellessa.

Pois nyt vapaaherruus! Pois se, josta hän nyrkkiä pöytään lyöden oli varoittaville tovereille huudahtanut: "Vaikka minä kerjäläisenä makaisin maantienojassa, vapaaherra olen silloinkin!"

Hänen toverinsa olivat alkaneet karttaa häntä, ja silloin oli Constantin Gyllenmarck kauhulla huomannut, että hän oli häpeän oma.

Entä sitten jatko?

Harhailua paikasta paikkaan, kylästä kylään, kaupungista toiseen, häpeäänsä piileskellen, raskaat muistot mielessä ja omistamatta enää rohkeutta ampua edes kuulaa otsaansa. Tervehtivätkö hänen tuttavansa häntä enää, jos sattumalta tapasivat? Tervehtikööt tai älkööt, mutta hänen täytyi saada elää, kun ei ollut rohkeutta kuolla, jossakin kaukana, jossa ei kukaan tuntisi, jossa hän olisi vain herra Gyllenmarck ilman menneisyyttä ja ilman -- niinhän hän itse oli tahtonut -- ilman tulevaisuutta.

Kuka hänet oli opastanut Evolle yhdennellätoista hetkellä? Miten ne kaksi vuotta siellä olivat kuluneet? Hän kysymysmerkkinä tovereilleen, nämä vieraina hänelle. Ei jälkeäkään enää suurenmoisesta, hienosta Gyllenmarckista. Ja niiden kahden vuoden kuluttua oli myöskin loppunut viimeinen tähde viiden sukupolven Gyllenmarckien kokoamasta omaisuudesta, hänellä ei ollut enää muuta kuin työkykynsä, ja nyt sai hän ruveta kauppaamaan sitä.

Oliko tyhmää tuntea tyydytystä siitä, että hänet oli määrätty tänne kauas pohjoiseen, kauas uteliailta silmäyksiltä, kauas sivistyskeskuksista ja valtateistä?

Eihän hän muuta kaivannutkaan. Täällä oli suurin riippumattomuus, täällä sai olla yksin: pyöreälakiset tunturit saivat olla Alppeja, silmänkantamattomat suot Unkarin pusztoja, tunturijärvet Lago di Garda tai Vierwaldstättersee, petollinen, matala suojärvi Plattensee, hänen oma puustellinsa -- Gyllenmarckien sukukartano. Niin hän oli kuvitellut. Kukaan ei kyselisi mitään, kenellekään hänen ei tarvitsisi tehdä tiliä elämästään, hän saisi olla yksin, häiritsemättä ketään, häiriintymättä kenestäkään.

Oliko niin ollut?

Alussa ehkä. Uteliaat olivat pysyneet loitolla, hän oli vielä ylhäinen siinä merkityksessä, että osasi pitää suunsa kiinni. Häntä kohdeltiin aralla kunnioituksella, hänellä oli ainoastaan hyvän päivän tuttavia. Kaikki lähentelemisyritykset olivat rauenneet alkuunsa, pienessäkin piirissä osasi hän vetäytyä syrjään. Hän oli saavuttanut sen, mitä oli pyytänytkin, -- yksinäisyyden ja koskemattomuuden. Haavat olivat arpeutuneet, mutta tarvittiin vain pieni kosketus, ja niitä alkoi uudelleen pakottaa. Tarvitsi vain tulla kotoa karkoittamisen vuosipäivä, niin kaikki astui uudelleen ilmielävänä eteen, tarvitsi vain jonkun mainita samansuuntaisiakaan tapauksia, ja heti hän alkoi miettiä omaa kohtaansa. Kaikesta huolimatta häntä seurasi menneisyyden varjo kiinteänä, erottamattomana, odottaen vain tilaisuutta saadakseen ruveta muistuttelemaan, kuinka toisin nyt voisi olla.

Vaistomaisesti Gyllenmarck vetäytyi yhä enemmän erilleen saavuttaakseen yhä täydellisemmän turtuneisuuden, puhui vain sen, mikä välttämätöntä oli, ja jos jonkun puheet tavalla tai toisella muistuttivat hänelle hänen omasta kohtalostaan, antoi hän musertavia tai ällistyttäviä vastauksia: "Lähtö on tullut minullekin..." Ja niin edespäin. Mutta senjälkeen pakotti hänen omaatuntoaan sanomattomasti, ja kului päiviä ja viikkoja ennenkuin kaikki taas tuli ennalleen.

Siksi: yhä enemmän vain syrjään, eihän hänellä enää ollut tekemistä kenenkään kanssa. Ja toisinaan, kuten sanottu, luulikin hän täydellisen rauhan saavuttaneensa.

Mutta sittenkin hän kaipasi jotakin, rauhasta puuttui vielä jotakin. Talot sortuivat hänen silmäinsä edessä, yhtiö vei joka vuosi suuria aloja koskemattomista metsistä, ja hän leimasi sille nöyrästi tukkeja kruunun käskystä.

"Mutta sehän kuuluu minun virkaani..."

Niin. Sehän kuului hänen virkaansa. Mitäpä miettiä turhia. Kohtalostaan ei päässyt.

"Olisi se... kun olisi niin rikas mies, ettei tarvitsisi kumarrella eikä pokkuroida ketään..."

Metsäherra havahtui, aivan kuin joku olisi heittänyt kylmää vettä hänen niskaansa. Matti Niemelä istui vielä paikallaan hänen takanaan imeskellen sammunutta nysäänsä.

Niin, hänenhän oli muutettava talostaan.

"Kuinka suuri velkasi yhtiölle olikaan?" kysyi Gyllenmarck, vaikk'ei asia häntä liikuttanut.

"Viisituhatta..."

"No kuinka tulit sen ottaneeksi?"

Matti Niemelä pisti piipun taskuunsa ja katseli etäisyydessä häämöttäviä tuntureita.

"Tulinhan vain... sitä kun melkein tarjottiin. Sanoivat, että kun olisi rahaa, niin kyllä minä taloni eri kuntoon saisin..."

"No niin".

"Pehtori se niin sanoi".

"Niin -- niin".

"Minä sanoin, että mistäpä sitä liikoja rahoja meikäläiselle, ja sitten se pehtori melkein tarjosi ja velkakirjan otti".

"Ja sinä olet rahat käyttänyt?"

"Niinpä tietenkin. Enhän minä niitä laatikkoon makaamaan ottanutkaan."

"Et tietystikään. No ja sitten?"

"No nyt sanottiin laina irti, sanoivat pääherran niin tahtovan. Koronmaksu kun lykkäytyi jonkun verran. Ei siksi, ettei rahaa olisi sattunut olemaan, vaan muuten ei tullut käydyksi."

"Sinäkö olet luullut, että yhtiö antaisi maanviljelysapulainoja?"

"Enhän minä sitäkään... mistäpä minä sen tiesin, että se niin nyt äkkiä... ja arvaamatta..."

"Olisi saanut katsella vähän ympärilleen".

"Eivät sitä kaikki niin arvaa, niinkuin tekin esimerkiksi... Ja kaikkikin herrat..."

Metsänhoitaja Gyllenmarckia vihlaisi ilkeästi, hän tahtoi päästä asiasta erilleen.

"Minä koetan miettiä, voisinko tehdä jotakin hyväksesi", sanoi hän katkaisten keskustelun.

"Se tulee käräjissä esille..."

"Jaha".

Sinä yönä metsäherra Gyllenmarck nukkui huonosti.

Hän katseli jalkapäässään räiskyvää rakovalkeaa ja kuinka siitä kipenät lentelivät taivasta kohden, tummenevaa taivaankantta, joka jo oli kirkas tähdistä, -- syksy tuli sittenkin auttamattomasti, syksy -- ja viimeksi miehiään, jotka makailivat siinä havuilla hänen rinnallaan, vapaina kaikista huolista, tasaisesti hengittäen, suut auki. Tuommoiseksihan hänkin, Gyllenmarck, oli pyrkinyt ja melkein pyrkimyksensä saavuttanut: suuren, häiritsemättömän rauhan.

Nukkuiko Matti Niemeläkin?

Gyllenmarck kohottautui hiukan. Nukkui, aivan niinkuin nuo toisetkin, käsi pään alla. Ja lähtö-uhka oli edessä! Mutta kai hän oli siihen ajatukseen jo tottunut.

Miksi oli Matti Niemelä kääntynyt juuri hänen puoleensa, ynseän, luoksepääsemättömän?

Kauan mietittyään tätä luuli hän ymmärtävänsä Matin logiikan. Ynseät, suljetut, luoksepääsemättömät -- nehän ovat juuri niitä rikkaita, kaikkivoipia. Matti oli tarvinnut kokonaisen kuukauden luontonsa karkaisemiseksi, voidakseen puhua hänelle asiansa, siitä huolimatta, että oli tuntenut hänet toistakymmentä vuotta.

Millä tavalla hän voi Matti Niemelää auttaa? Ei millään. Mutta tarvitsihan mies jonkunlaisen oljenkorren voidakseen rauhoittua, selventää ajatuksiaan ja ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin asemansa pelastamiseksi.

Gyllenmarck päätti ottaa oljenkorren aseman. Hän jättäisi sanomatta Matille, ettei hän, köyhä, voi tehdä hänen hyväkseen mitään. Käräjiin oli vielä runsas puolitoista kuukautta -- sillä ajalla jo ehtii jos jotakin.

Sitten Gyllenmarck päätti nukkua.

Ja hän nukkui.

II

Matti Niemelä vilkuili alakuloisen näköisenä käräjätalon pirtin ikkunasta ulos. Ei iljennyt katsella ihmisiäkään, olisivat pian alkaneet kysellä ja udella, ja sekö heille selittelemään rupesi. Paras olla itsekseen. Jos joku häneltä ohimennen jotakin kysäisi, niin hän murahti muutaman epäselvän sanan vastaukseksi, vetäisi pari savua piipustaan ja jatkoi tuijottamistaan. Ajattelematta mitään, kuulematta mitään, näkemättä mitään.

Syksy oli tullut, tuima talvi edessä. Tunturin laet olivat valkoisina, mutta maa oli vielä paljaana. Minkä yöllä tuiskutti, sen aurinko päivisin sulatti pois. Toistaiseksi. Kunnes ei enää kykenisi sulattamaan mitään. Lumi jäisi paikoilleen, ja sitten alkaisivat sokaisevat pyryt ja kiljuvat pakkaset. Pitkiksi, pitkiksi kuukausiksi.

Matti Niemelä käänsi päätään ja ruiskautti pitkän, ruskean syljen. Silloin hänen silmänsä kohtasivat yhtiön pehtorin, joka rentonaan leventeli penkillä pirtin toisella puolella ja nauraa räkätti. Matti Niemelän otsasuonet pullistuivat, ja voimatta muulla tavoin osoittaa vihaansa hän sytytti sammuneen piippunsa ja alkoi äkäisesti vedellä henkisavuja.

"Räkätä minkä räkätät, herra se on sinullakin".

Sitten hän taas alkoi katsella valkoisena hohtavaa tunturinlakea ja likaista, rapakkoista kylätietä. Hänen ympärillään oli melua ja huutoa ja puheensorinaa, kahvikuppien ja vatien helinää, naurua ja hohotusta, matala-äänistä, arkaa ja tärkeää keskustelua, uhkailua ja vakuutusta, pelkoa, ylimielisyyttä ja kerskailua, ja kaiken tämän lävitse hän silloin tällöin kuin unessa kuuli, miten oikeuden istuntohuoneen ovi avattiin ja konstaapeli Juusperi käski asianosaisten astua sisään.

Vielä ei hänen nimeään oltu mainittu. Mutta pian se kajahtaisi:

"Aktiebolaget Kannanlahti vastaan Matti Niemelä".

Kuukausien vieriessä oli Matti Niemelä totuttautunut tähän huutoon. Se ei häntä enää ollenkaan hämmästyttäisi. Kun se kajahtaa oikeuden istuntohuoneen ovelta -- ja sehän on vain jonkun minuutin, enintään tunnin asia --, hypähtää hän seisoalleen kuin vieteristä painaen, vaappuu istuntohuoneeseen, ja tuomari alkaa lukea valmiiksi kirjoitettua tuomiota: "-- -- ja velvoitetaan siis talollinen Matti Sigfridinpoika Niemelä, Sallan pitäjän Saijan kylästä, heti kuittia vastaan suorittamaan kantajalle, Trävaruaktiebolaget Kannanlahdelle, velkakirjan sisällön, viisituhatta markkaa, korkoineen ja lainhakukustannuksineen..."

Velvoitetaan suorittamaan! Millä hän sen suorittaisi? Sitten seuraisi huutokauppa, häätö, ja Niemelän omistajaksi tulisi Kannanlahti-yhtiö.

Niemelän niinkuin monen muunkin, tätä ennen ja tämän jälkeen. Hän, Matti Niemelä, joutuisi perheineen maantielle. Mutta sitä ei kannattanut ajatella, hän oli sen asian jo niin moneen kertaan ajatellut. Jokaisella päivällä oli murhe itsestään.

Olihan kyllä metsäherra Gyllenmarck luvannut ajatella hänen asiaansa. Ja oli ehkä ajatellutkin. Mutta mitään tuloksia ei siitä liene ollut, kosk'ei ollut sanallakaan maininnut. Myöhään se asia sille tuli kerrotuksikin, liian myöhään. Kukapa tässä ajassa!? Matti Niemelä ei tuntenut pienintäkään katkeruutta Gyllenmarckia kohtaan. Se oli senlaatuisia miehiä, metsäherra, että kun se jotakin otti tehdäkseen, niin se teki, eikä sitten turhia puhunut. Eikähän se oikeastaan mitään ollut luvannutkaan. Jos sillä olisi ollut aikaa jotakin tehdä, niin kyllä se olisi ilmoittanut, mutta mitään ei ollut kuulunut.

Ja hän alkoi taas kiinteästi tuijottaa valkolakisia tuntureita ja ajatteli, että kun olisi sellainen tunturinhaltia, jollaisista hän toisinaan oli kuullut puhuttavan, tunturinhaltija, suuri, yksinäinen ja luoksepääsemätön, jolla ei olisi muuta tekemistä kuin olla olemassa ja katsella maailman menoa, asua jossakin ja elää jollakin, mutta kukaan ei tietäisi, missä ja millä hän eläisi ja toimeen tulisi.

Hän havahtui, kun joku sysäsi häntä kylkeen ja istahti hänen viereensä.

"Kyllä sinä huoletta saat nousta rekeesi ja lähteä ajelemaan kotiasi kohden, Matti".

"Häh?"

Matti Niemelä käännähti ja jäi suu auki katselemaan puhujaa.

"Totta se on, ota vain lakkisi ja ala ajella Saijalle päin..."

"Ei ole ollut asia vielä esilläkään... Sittenpähän joutaa ajella", sai Matti änkytetyksi.

"Eikä tule esille näillä käräjillä... tai kyllähän se tulee, mutt'ei ole kantajaa..."

Matti Niemelä hämmästyi yhä enemmän ja kääntyi nyt kokonaan päin häiritsijäänsä. Mutta puhujan, metsäherra Gyllenmarckin kasvot ilmaisivat vain pelkkää totisuutta, vaikka henki tulikin pahasti väkeville.

"Etkö sinä usko, kun minä sanon", tiukkasi metsäherra kotvasen kuluttua. "Olethan aina ennen uskonut".

"Kyllähän minä... mutta jos hosmestari hyvinkin laskee leikkiä ja..."

"Puhu vähän hiljemmin".

"... ja tuossahan tuo pehtorikin istuu vastapäätä", lisäsi Matti puoliääneen.

"Anna sinä pehtorin istua", kuiskasi metsäherra takaisin melkein vihaisesti, "ja laputa tiehesi, ettei herätä niin suurta huomiota".

"Niin mutta..."

Matti Niemelä ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, sillä samassa ilmestyi konstaapeli Juusperi oikeuden istuntohuoneen ovelle ja kajahdutti suurella äänellä:

"Kannanlahti-yhtiö, Matti Sipanpoika Niemelä".

Näkemättä sen enempää metsäherra Gyllenmarckia kuin muitakaan ja kuulematta muuta kuin oikeuden käskyn hyökkäsi Matti Niemelä istuntohuonetta kohden, ja Juusperi avasi oven samalla kertaa hänelle ja yhtiön pehtorille.

III

Se suuri hetki on siis tullut.

Matti Niemelä seisoi keskellä oikeuden istuntohuoneen lattiaa, pyöritellen lakkia kädessään ja vilkuillen vuoroin tuomaria, vuoroin lakkiaan, vuoroin yhtiön pehtoria.

Mitä ne vitkastelevat? Miks'ei pehtori astu esille ja puhu puhki asiaansa, miksi hän värjöttää oven suussa aivan kuin asiaankuulumaton syrjäinen?

Matti Niemelä rohkaisee mielensä ja luo pehtoriin pitkän, tutkistelevan katseen.

"Astu nyt esille, pukinsilmä, liuhuparta..."

Ei, siellä se vain värjöttää, puhisee, puhkuu, punastelee.