Chapter 4

Ja tahtoisinpa minä tämän summan vielä niin suureksi, että kaikki, jotka vaan haluaisivat, saisivat siellä työtä ja ruokaa.

ÄÄNIÄ JOUKOSTA.

No sittenhän se..

ERÄS MIES.

Tämä olisi mielestäni varteen otettava esitys..

ANTTI.

Minun mielestä ei tämä esitys enempi kuin muutkaan ole paikallaan. Tarkemmin mietittyäni tätä asiaa olen tullut siihen päätökseen, että jumalan sanan kannalta katsottuna on tämmöisiä puuhia vastustettava, sillä ne menevät liika pitkälle. Näyttää, siltä kuin emme muistaisi että jumalata onkaan. Uskokaa pois, meidän ponnistukset ovat aivan turhat.. _(Osoittaa ulos akkunasta.)_ Katsokaa nyt tuonne ulos, tuossa, lainehtii ohrapelto niin kauniina kuin toivoa voi .. sanokaapas kenen ansiosta se siinä kukoistaa, mitä ansiota on meillä siinä. Eikö jumala hyvyydessään ole sitä kasvattanut ilman meidän siihen mitään vaikuttamatta. Hän on vanhurskaudessansa rangaissut meitä meidän syntiemme tähden, mutta nyt hän taas auttaa meitä ja antaa sitä runsaammin. Sentähden pitäisi meidän huomata voimiemme vähyys ja pysyä aloillamme. Minun neuvoni tässä asiassa olisi, että alistuisimme jumalan kaitselmuksen alle ja luottaisimme häneen ainoaan auttajaan. Ja jos meidän sydämemme olisivat alituisessa ja todellisessa rukouksessa. Herran puoleen, niin varmaan tulisi suurempi apu kuin te voisitte toivoa. Mutta jos me omin voimin koetamme pelastautua jumalan panemista vitsauksista, niin me vaan pahennamme asiaa, pakoitamme jumalan käyttämään vielä kovempaa rangaistusta. Hänen tarkoituksensa on juuri tämän kautta saada ihmissydämet luottamaan häneen ainoaan auttajaan.

RUOTTI.

_(Nousee ylös.)_ Minunkin mielestä se on aivan niin kuin pastori sanoi.

_(Yleinen häiriö miesjoukossa, he katselevat levottomasti toisiansa ja kuiskailevat keskenään. Kari nousee ylös ja kaikkien silmät kääntyvät häneen.)_

KARI.

En tahdo vastustaa edellistä puhujaa siinä, että hän kehoittaa kansaa luottamaan korkeimman kaitselmukseen. Tahdon vaan huomauttaa muutamista kohdista hänen puheessaan, joissa en löytänyt johdonmukaisuutta. Hän huomautti meitä tämän vuoden toukojen kauneudesta, kuinka me emme ole siihen mitään vaikuttaneet ja tahtoi sillä tehdä tämän meidän nykyisenkin puuhamme arvottomaksi. Mutta siinä hän ei ole ottanut huomioon sitä seikkaa, että jollemme me olisi siementä maahan panneet, niin eipä kasvaisi touko tuossa. Minun mielestäni on meidän velvollisuus muokata maa ja panna siemen, se on sitten korkeimman tahdossa, josko hän antaa sen menestyä eli ei.

ÄÄNIÄ JOUKOSTA.

Ymmärrettävästi se on niin.

KARI.

Samoin tässäkin asiassa. Me voimme pyytää apua valtiolta .. kuinka se sitten tulee onnistumaan, se on kohtalon määrättävä. Eikös se ole niin?

ANTTI.

No olkoon. Jos se on yleinen mielipide, niin en minäkään tahdo sitä vastustaa.

RUOTTI.

_(Nousee ylös.)_ Minä en myöskään tahdo sitä silloin vastustaa.

ANTTI.

No hyväksyvätkö sitten kaikki herra Karin ehdoituksen?

ÄÄNET JOUKOSTA.

Hyväksytään, hyväksytään!

ANTTI.

Minkälaisiin toimiin luulette nyt sitten pitävän ryhtyä tämän asian johdosta?

ERÄS MIES.

Eiköhän olisi soveliainta valita joku, joka valmistaisi tämän anomuksen ja se sitten yleisessä kuntakokouksessa tarkastettaisiin ja asian mukaisesti vahvistettuna lähetettäisiin määräpaikkaansa. Soveliain tähän toimeen olisi mielestäni herra tohtori Kari, joka siinä toimessa on ollut ennenkin.

ANTTI.

Onko kokous myös sitä mieltä?

ÄÄNET JOUKOSTA.

On.. On.. On..

ANTTI.

Ja Kari ottaa tämän toimekseen?

KARI.

Kyllä. Hyvinkin mielelläni teen jotain sen hyväksi.

ANTTI.

Päätös on siis, että pyydetään valtiota koroittamaan sitä summaa, jonka hän on määrännyt Nerkoon kanavan kaivattamista varten, ja että herra Kari ottaa valmistaakseen anomuksen, joka sitten tarkastetaan yleisessä kuntakokouksessa ja lähetetään asianomaiseen paikkaan. -- Onko kaikki samaa mieltä?

ÄÄNIÄ JOUKOSTA.

On.. On..

ANTTI.

Sitten minun luullakseni ei meillä taida enää olla mitään keskusteltavaa tästä asiasta.

KARI.

Ei suinkaan.

RUOTTI.

_(Nousee ylös.)_ Se on minunkin mielipiteeni.

ANTTI.

_(Katselun miesjoukkoon.)_ Eikä taida enää olla muitakaan esityksiä. _(Hetken äänettömyys.)_. Taitaa olla sitten kokous tällä kertaa lopussa.

RUOTTI.

_(Nousee ylös.)_ Ei ainakaan minulla ole siihen mitään vastaan sanomista.

_(Miehet sanovat hyvästi ja menevät vähitellen ulos. NISKANEN ja RUOTTI heittävät hyvästi ANTILLE.)_

RUOTTI.

No tännekös se tohtori jää?

KARI.

Niin nyt tällä kertaa.

RUOTTI.

Herran haltuun sitten. _(Jättävät hyvästi hänellekin ja menevät ulos.)_

_(KARI istuutuu kiikkutuoliin jotakin kirjaa selailemaan, ANTTI kävelee edestakaisin huoneessa.)_

ANTTI.

_(Kävellessään.)_ Kyllähän sitä ihminen saa puuhata ja koettaa yhtä ja toista, vaan jumalall' on onnen ohjat, luojalla lykyn avaimet. Jo pitäisi sinunkin, Kari, tulla huomaamaan jumalan kaitselmus ja voima luonnon yli. Kuka meistä ihmisistä olisi tämän kesän alussa uskaltanut edes toivoa että touoista mitään tulee, mutta nyt sen näet.

KARI.

Mitäpä siitä on, jos sen halla kuitenkin panee, ja se on hyvin luultava, kun kesän tulo niin kovin myöhästyi.

ANTTI.

Tuntuu siltä kuin luulisit ettei halla olekaan jumalan käsissä.

KARI.

Pirun käsissä minä sen ennen luulisin olevan.

ANTTI.

Mutta pirukin on jumalan käsissä.

KARI.

Koskapahan piru lie ollut jumalan käsissä.

ANTTI.

Aina.

KARI.

Ei sen kovemmin kuin nuo mahtavat ruhtinaat toisistansa erosivat.

ANTTI.

Ku-kuule Kari, sinä puhut liian ajattelemattomasti ja kevytmielisesti niin tärkeistä asioista. Luotat liian paljon omaan järkeesi ja voimaasi.

KAKI.

Ilman itseensä luottamusta ei ihminen pääse mihinkään. Ensimäinen ehto, mitä ihmiseltä vaaditaan, on itseluottamus.

ANTTI.

Ennen kaikkea luottamus jumalaan.

KARI.

Semmoinen luottamus on turha, sillä kaikki tapahtuvat varmojen lakien mukaan.

ANTTI.

Ja se laki on jumala.

KARI.

No olkoon. Samapa tuo lie, jos sitten kaikkia luonnon voimia kutsutaan yhteisellä nimellä jumalaksi.

ANTTI.

Joka on persoonallinen.

KARI.

Väitöstä täytyy seurata todistus.

ANTTI.

Siinä on parhaiksi todistusta, kun hän itse kutsuu itseänsä minäksi, sillä hän sanoo: minä olen Herra sinun jumalasi j. n. e.

KARI.

Missä hän sen sanoo?

ANTTI.

Raamatussa.

KARI.

Suo anteeksi, olin unhoittaa! Ja koska sinä väitteesi yksinomaisesti raamattuun perustat, niin en minäkään tahdo kanssasi väitellä. -- Vaan puhuaksemme tuosta hallasta: eikös uskon pitäisi saada sekin haihtumaan, jos asiaa raamatun kannalta katsotaan?

ANTTI.

Kyllä varmaan, jos uskoa vaan riittää.

KARI.

Teepä sitten uskollasi se suuri työ, että halla ei pane tämän vuoden toukoja.

ANTTI.

Ivalla sinä kyllä sitä puhut, vaan usko on paljon ihmeitä aikaan saanut ja jo sinullekin näyttääksensä että hän on luonnon herra, ei hän anna hallan tulla. Se on minun varma vakuutukseni.

KARI.

Olisinpa minä silloin koko maailman pylväs.

Vaan kuinka voit tuommoisia edes ajatellakaan, sitä minä en käsitä. Aivan toisellainenhan sinä ennen olit, mutta mikä on sitten miehen muuttanut, se on minulle selittämätöintä.

ANTTI.

Et tuntenutkaan sitä sisällistä ihmistä, joka minussa oli. Jumala on minussa muutoksen aikaan saanut monen koetuksen kautta.

KARI.

Sen kyllä huomaan, sillä näköpiirisi on kauheasti supistunut. Sinä olet mennyt kovin taaksepäin siitä, kun papiksi rupesit.

ANTTI.

_(Kärsimättömänä.)_ Jaah, -- taakse päin, taakse päin --

KARI.

_(Keskeyttäen.)_ Niin, niin. Sillä etkö muista niitä aikoja yliopistossa, jolloin olit niin innostunut tähän uuteen suuntaan --

ANTTI.

_(Keskeyttäen.)_ Suo anteeksi, mutta niitä aikoja en tahdo muistella. Ne ovat kauhistus sekä itseni että jumalan edessä. Kuka tietää, jos niitä muistellessa epäilyksen siemen heräisi uudelleen ja silloin olisin hukassa.

KARI.

Minun käy sinua oikein sääliksi. Noinko heikko uskosi onkin?

ANTTI.

Heikko tai vahva; vaan elä koettelekaan enää minua vetää siihen epäilykseen, josta jumalan suoranaisten muistutusten kautta olen pois kutsuttu.

KARI.

Ha, ha, ha! Kuule nyt --

ANTTI.

_(Keskeyttäen.)_ En viitsi kanssasi, kun sinä et kumminkaan voi niitä asioita käsittää.

KARI.

Kuule nyt yksi ainoa totuus vielä.

ANTTI.

Minä en tahdo kuulla mitään.

_(ELLI tulee sivu-ovesta, KARI nousee ylös kohteliaasti.)_

ELLI.

Hyvää päivää, Kari. _(Kättelevät; Antille.)_ Pianpa se kokous loppuikin.

_(ANTTI ei vastaa, kävelee vaan edestakaisin lattialla.)_

ELLI.

_(Istuutuu vastapäätä Karia.)_ Teillä taitaa yhä vaan olla paljon työtä?

KARI.

Kyllähän sitä työtä on enempi kuin kerkiääkään, varsinkin siellä kanavan kaivoksella.

ELLI.

Anttikin se on poissa aivan myötäänsä, sillä hänen täytyy käydä niin paljon sairaiden luona.

KARI.

Vaan se voi tulla ajan pitkään vaaralliseksi, kun hän on niin varomatoin, eikä huoli mitään varokeinoja, jotka estäisivät taudin tarttumasta.

_(ANTTI hymyilee pilkallisesti.)_

KARI.

Niin, niin, ei se ole naurun asia. Mitähän, jos se vielä kostaisi.

ELLI.

Sitähän minäkin olen pelännyt.

KARI.

Sekin sairas, jonka luona hän äsken kävi, sairasti isoa-rokkoa ja arvaahan sen mitenkä myrkyllistä ilma on sellaisessa pienessä hökkelissä, jossa sairas viikkokausia tulee makaamaan. En häntä olisikaan laskenut sinne sinänsä, mutta vasta jälestäpäin sain kuulla että hän oli käynyt siellä.

ANTTI.

Erehdyt, jos luulet että olisit voinut estää minua, ja toiseksi olisit tehnyt suuren vääryyden minuakin kohtaan.

KARI.

Kuinka niin?

ANTTI.

Olisit estänyt minua virkaani toimittamasta.

KARI.

Vaan jos se matka maksaa sinulle henkesi, jonka varjeleminen taas kuuluu minun ammattiini?

ANTTI.

Se on aina ensiksi autettava, jolla suurin hätä on.

KARI.

Kuinka sinä voit heitä auttaa?

ANTTI.

Voimieni mukaan koettelen heitä lohduttaa jumalan sanalla ja käytän niitä armovälikappaleita, joita jumala on käytettäväkseni antanut.

KARI.

Vaan jos sinä erehdyt osoittaessasi heille autuuden tietä ja he hukkuvat ijankaikkisesti.

ANTTI.

_(Miettiväisenä.)_ Mitä sinä sillä tarkoitat?

KARI.

Oletko niin varma, ettet koskaan ole puheellasi erehdyttänyt sairaita ja siten ehkäissyt jumalaa kenties jo alkamaa työtä heissä?

ANTTI.

Tuota en ole tullut koskaan ajatelleeksi.

KARI.

Sitäpä minäkin. Epäilen, tokko sinä edes olet oikein vakuutettu tuosta opista, jota levität.

ELLI.

Kuinka hän muutoin voisi toimia tuollaisella innolla.

ANTTI.

_(Miettiväisenä.)_ Olisinko minä erehtynyt?

ELLI.

Antti, kuinka sinä nyt taas.. Voi, voi, kuin sinä vielä olet heikko, kun annat sijaa kaikellaisille epäilyksille.

ANTTI.

Tämä virka on tärkeä, siinä ei saa erehtyä.

ELLI.

Mutta, Antti, etkö ymmärrä että kaikki tuollainen epäilys on pahan hengen töitä. Juuri silloin, kun aika on tärkein, on hän paulojansa virittämässä. Sinun täytyy seisoa lujana ja taistella tänä epäuskon aikana, kun vielä olet siltä säilynyt. Joskin tunnet itsesi heikoksi, niin rukoile voimaa jumalalta.

ANTTI.

Kunpa minulla olisikin sinun uskosi, Elli.. Sinä voit niin lapsellisesti uskoa kaikki ja siinä sinun suuruutesi.

ELLI.

Sinussa voi olla suuruutta, vaan ei minussa. Sinulla on suuri kutsumus, jonka edestä sinun tulee taistella. Elä anna aihetta epäuskolle riemuita voitostaan.

KARI.

Minä annan sinulle paremman neuvon: jätä pois nykyiset hommasi ja palaja takaisin tieteitten palvelukseen.

ANTTI.

_(Hämmästyen.)_ Mitä? -- Tuoko sinun tarkoituksesi olikin. _(Katsoo häneen tutkivasti.)_ Sinulla onkin mielessä petos, vaikka luulin sinun tarkoittavan hyvää. Tarkoituksesi onkin riistää minulta pois ainoa turvani.

Tähän asti olen antanut sinun olla asemassasi, mutta nyt se ei enää käy laatuun. Sinä kylvät epäuskon siemeniä kansaan ja siten hävität muokkaamani maan, teet enempi vahinkoa kuin hyötyä. Meillä on parempikin parantaja kuin sinä.

KARI.

Se on hyvä se. _(Nousee ylös ja ottaa hattunsa lähteäkseen; samassa tulee SIMO perä-ovesta pidellen vatsaansa.)_

SIMO.

Saakeli, nyt taisi käydä hullusti, auttakaa hyvä tohtori minua!

ELLI.

Antti, tuossa on taas yksi hedelmä siitä kehutusta kanavatyöstä.

KARI.

Sielläkö hän on sairastunut?

SIMO.

Siellä, siellä, oih, oih! _(Istuutuu tuolille.)_ Ei suinkaan tässä auta muu kuin kuolema. Söin selvää leipää liika paljon, vatsani ei kestänyt.

KARI.

Sangen vaarallista. _(Menee laukkunsa luo, joka hänellä oli matkassaan, ja ottaa sieltä jotakin lääkettä.)_

ANTTI.

Ei tässä lääkkeet enää auta. Sinä et voi hiuskarvankaan vertaa jatkaa hänen elämäänsä. Tärkeämpi on, jos hänet saadaan pelastetuksi ijankaikkisesta kuolemasta.

KARI.

_(Antaa hänelle lääkkeitä.)_ Ei tässä nyt siihen joudeta.

ANTTI.

Se on pakosta. Häntä kun ei ole edes kastettukaan..

SIMO.

Ei .. ei ole kastettu .. nyt he kastavat.. niin kastakaa..

ANTTI.

Tahdotko, että sinut pitää kastaa?

ELLI.

Se on parhain lääke.

SIMO.

Kastakaa sitten .. oih, oih!

KARI.

Oletteko te hulluja, kun rupeatte kastamaan semmoista, joka ei ole edes tajussaan.

ANTTI.

Se on minun asiani. Tässä emme saa aikaa hukata, hänet täytyy valmistaa uutta elämää vastaan ottamaan. Ja sinua täällä ei tarvita. Minä tahdon näyttää teille uskomattomille että jumalallakin on valta ihmistä auttaa. Etkö muista ryöväriä ristinhirsipuussa.

KARI.

Kasta sitten, kun hän on tajussaan, minä hoidan häntä ensin.

ANTTI.

Tiedä se että tämä on minun taloni.

KARI.

Onko niin .. no hyvä. On maata muuallakin. _(Tarttuu Simon käsivarteen.)_ Lähtäänpä sitten, liike ei ole pahaksi.

_(Alkavat mennä.)_

ELLI.

Elä anna hänen viedä..

ANTTI.

Vastatkoonkin siitä, en rupea väkivaltaisuuksiin.

KARI.

Luulenpa sinunkin kerran katuvan tätä ja vielä sinä kukistut jumalasi kanssa tuon ylpeytesi kautta.

ANTTI.

Jos minä kukistun, ei kuitenkaan jumala kukistu.

_(KARI taluttaen SIMOA menee pois.)_

ANTTI.

_(Kävelee pari kertaa laattian yli levottomana; pysähtyy.)_ Nyt täytyy minunkin lähteä. Hän on vaarallinen vihollinen.

ELLI.

Taas lähdet. Mihinkä sinä nyt?

ANTTI.

Taistelemaan. Kari voi helposti levittää epäuskoa semmoiseen joukkoon, kuin siellä kanavatyössäkin on.

ELLI.

Aijotko sinäkin sinne?

ANTTI.

Se on minun velvollisuuteni.

ELLI.

_(Tarttuu Antin käteen ja katsoo häntä suoraan silmiin.)_ Sinne voin minäkin tulla, eikö totta? Tämän ainoan kerran.. Muutoin voi sinulle jotakin tapahtua. Kari on viekas mies ja uskosi vielä heikko. Sinä annat toisten niin paljon itseesi vaikuttaa.

ANTTI.

Vaikea on minun kieltää, vaan se täytyy minun kumminkin tehdä, sillä niinkuin olen jo sanonut: minun täytyy oppia luottamaan ainoastaan jumalaan. _(Panee päälystakin päällensä.)_ Nyt tunnen itseni vapaaksi ja varmaksi. Hyvästi Elli! _(Suutelee häntä ja menee.)_

ELLI.

_(Katsoo hänen jälkeensä, huokaisten.)_ Tuntuu kuin olisi hän lähtenyt ijäksi.

Neljäs Näytös.

_(Kanavan kaivos perällä, sen takana viljavainioita ja metsämaisema; oikealla lautahuoneita, joista näkyy kaikellaisia työ- ja ruokatarpeita; vasemmalla osa asuinhuonetta, ovi ja portaat näyttämölle päin. Kaivoksen portailla ja pihalla paljon työkaluja. Lautahuoneiden edessä pari suurta kattilaa tulella kivien varassa; työntekijöitä: miehiä, vaimoja ja lapsia häärii kaikkialla.)_

_(RUOTTI ja PEHTORI tulevat huoneesta portaille.)_

RUOTTI.

Niinpähän käy kuin pelättiin .. pohjoistuuli tyyntyy aina.

PEHTORI.

_(Katselee pohjoiseen.)_ Hyvin arveluttavalta näyttää. Meillä on odotettavana kova halla jo ensi yönä.

RUOTTI.

Pahoin sitä pelkään minäkin.

PEHTORI.

Ilmakin on jo kovin kylmän näköinen. _(Huokaisee.)_ Ensi yö panee arat paikat epäilemättä, toinen yö tekee puhtaan ja kolmas korjaa jälet.

RUOTTI.

No jopa sen saa melkein uskoa.

PEHTORI.

_(On katsellut tarkkaan ilman rantaa kohti.)_ Katsokaapas, tuolla luoteis taivaalla on pieni pilven lonka näkymässä, jos se sieltä hyvinkin nousisi, niin laimentaisi se hallaa.

RUOTTI.

Kyllä, kyllä se sen tekisi, mutta minusta näyttää kuin se olisi painumaan päin.

PEHTORI.

Silloinpa tulee leivästä puute ja mistä se hankitaan.

RUOTTI.

Puutehan se tulee, ja joskin se ei meissä niin tunnu, vaan köyhiä se koettelee.

_(Menevät huoneesen.)_

I:NEN MIES.

_(Herkiää kaivamasta, pyyhkien otsaansa.)_ Eiköhän se Ruotinkin ihroissa vielä tunnu, niinpä minä pahoin pelkään.

II:NEN MIES.

Hyvähän rikkaan on ylvästellä, mutta raamatussa sanotaan: huokeampi on kamelin käydä neulan silmän läpi, kuin rikkaan tulla taivaan valtakuntaan.

I:NEN MIES.

Se on huono lohdutus. Ei sinne ole köyhällä enempi toivoa kuin rikkaallakaan.

III:MAS MIES.

Mutta mitähän varten se jumala sitten vaatii ihmiseltä semmoista, jota se ei voi täyttää ja rankaiseepa vielä tällä tavalla. Jokohan tämänkin vuoden tou'ot antaa hallan viedä?

I:NEN MIES.

Joko sitä vielä epäilet. Johan tuon tunnet ilmastakin. Katsopas tuonne järvelle, etkö näe että se tyyntyy; ei laineet liiku sen makuisestikaan, että siellä tuulisi.

II:NEN MIES.

Mutta näyttääpähän, kuin siellä rupeaisi uudestaan tuulemaan. Etkö näe tuolla saarien välissä?

I:NEN MIES.

Tyyntymisensä edellä se vaan henkäileksen siinä auringon lasketessa.

_(MÄKÄRÄ tulee kepillään hujaten.)_

MÄKÄRÄ.

_(Yksin.)_ Hipuuli, hipuuli!.. tuohon toiseen taloonko?

I:NEN MIES.

Mitä se Mäkärä taas ajelee?

MÄKÄRÄ.

Hehe!.. Ajeleeko? Minäkö?

I:NEN MIES.

Niin.

MÄKÄRÄ.

Piruja ja nälkää.. Hehe!

I:NEN MIES.

Nepähän ne taitavat liikkeessä olla tähän aikaan.

MÄKÄRÄ.

No jo ne tok' on. Kyllä ne Mäkärätä ahdistelevat.

I:NEN MIES.

_(Nauraa.)_ Aivanko ne tekevät ilmeistä pahaa?

MÄKÄRÄ.

Nekö?.. Ei sanota muille. _(Vetää häntä syrjään ja ottaa lakin päästään, on kuiskaavinaan.)_ Katsopas, ne peijakkaathan veivät minulta tukankin ja ovat särkeneet kaikki jäsenet.. _(Ottaa virsut jalastaan.)_ Pirut nämätkin ovat polttaneet; pakkasivat kerran saunan uuniin, kun olisin mennyt sinne maata. Unen tullessa alkoi niitä saunaan pakkautua ja ei muu auttanut kuin uuniin. Siinä peijakkaat vahtivat aamuun asti. Talon emäntä sitten päivän valetessa veti Mäkärän sieltä vähissä hengin pois.

_(PEHTORI ja RUOTTI tulevat huoneesta. Heidät huomattuaan alkaa Mäkärä puhua hiljaa miehen kanssa.)_

RUOTTI.

No kiitos vaan vaivoistanne, se oli hyvä, että sain velkakirjan valmiiksi. Sen nojalla on aina varmempi hakea ulos saatavansa.

PEHTORI.

_(On katsellut taas ilman rantaa kohti.)_ Ei kestä, ei kestä.. Mutta ei tuo pilvi sittenkään taida kohota tänne.

RUOTTI.

Siltäkö näyttää?.. Johan minä sen äsken näin että paremmin se on painumaan päin.. No hyvästi nyt sitten.

PEHTORI.

Voikaa hyvin!

RUOTTI.

Kiitos .. kiitos. _(Menee.)_

PEHTORI.

_(Huomattuaan miehet.)_ Ei auta miehet seisoskella, työhön vaan joka kynsi. _(Osoittaen Mäkärätä.)_ Mikä se on se mies siellä, mikä on asia?

MÄKÄRÄ.

_(Lähenee pehtoria pokkuroiden, hattu kainalossa.)_ Ei asiata .. ei asiata, korkea-arvoinen herra pehtori .. muuta minä vaan .. olen ystävän etsijä .. enkä löydä, se piru peijaa vaan .. sanoo että mene, mene, kyllä sieltä löytyy, mutta vieläkös .. ei löydy.... Katsopas joukkoasi, eikös ole pulskaa väkeä?

_(Pehtori kääntyy niitä katsomaan, samassa sieppaa Mäkärä kuokan maasta ja alkaa juosta sen kanssa pois.)_

PEHTORI.

_(Huutaa.)_ Mies hoi!.. Peijakas .. ottakaa se kiini!

_(Samassa kääntyy Mäkärä takaisin ja heittää kuokan maahan.)_

MÄKÄRÄ.

Koettelin vaan oletko tavarassa kiini.. Mutta eiköhän lähetä ja komenneta kaikki tuonne kanavan pohjalle ja sitten muta päälle. Ainakin niillä silloin olisi helpompi olla.

_(Pehtori menee pois häntä kuulematta.)_

MÄKÄRÄ.

_(Yksin.)_ Kurja elämä, kurja elämä. _(Kyykistyy maahan itkien.)_ Herran käsi lepää meidän kaikkien päällä.. _(Nousee ylös ja menee pois melkein juoksujalassa.)_

_(ANTTI ja NISKANEN tulevat.)_

ANTTI.

Katsokaa nyt tätäkin.. Johan minä aina olen sanonut, etteihän tämä muuta kuin lisää kurjuutta. Semmoisia ne ihmisten puuhat ovat ilman jumalan apua. Jo pitäisi tuommoisten kuin Karinkin huomata pienuutensa.

NISKANEN.

Niin minäkin ensin päättelin, mutta nyt olen tullut huomaamaan että hyvä se sentähden oli, kun saatiin työtä. Itsekin olen paljon ansainnut hevosillani täällä kanavatyössä.

ANTTI.

Niin, kyllähän se on niinkin, että puute pakoittaa ihmistä yrittämään. Enkä minä siitä juuri niin .. mutta kun heillä ei ole luottamusta jumalaan. He luottavat vaan itseensä.

NISKANEN.

Se on kyllä paha se.

ANTTI.

He suorastaan pilkkaavat jumalaa. Eivät vielä nytkään tahdo uskoa että jumala se ainoastaan voi auttaa, vaikka näkevät tuommoisen rehevän tou'on edessään. Sanovat että jumala peijaa heitä, näyttää vaan että täällä sitä olisi, mutta eipä anneta. Väittävät hallan panevan tämänkin vuoden tou'ot.

NISKANEN.

Hyvin arveluttavalta se tosin näyttää, se täytyy myöntää.

ANTTI.

Siis tekin epäilette? Kenessä minä sitten voin uskoa löytää.

NISKANEN.

No itsessänne kai.

ANTTI.

Te nauratte sille, mutta minä olen varma asiastani; usko voittaa aina.

NISKANEN.

Ihminen säätää, jumala päättää. Olette vielä nuori ja liian kiivas, mutta kyllä kerran helpoitattekin vaatimuksianne.. Minun täytyy kiiruhtaa katsomaan, miten siellä työ sujuu, sillä kun vaan silmä välttää, ei se tahdo käydä.. Jääkää hyvästi! _(Menee.)_

ANTTI.

_(Katsoo hänen jälkeensä; yksin.)_ Helpoittaa vaatimuksiansa?..

_(Lähenee miehiä, jotka ovat ahkerassa työssä.)_

ANTTI.

Hyvää iltaa, hyvää iltaa miehet! _(Miehet tervehtivät.)_ Kovaa taitaa olla työn teko, eikö se rupea rasittavaksi ajan pitkään.

I:NEN MIES.

Eipähän se leipä leikkimällä tulle.

ANTTI.

Se on tosi, mutta miksi näytätte kaikki niin alakuloisilta ja tyytymättömiltä.

I:NEN MIES.

Kun ei ole syytä liioin iloitsemaan, sillä taivaassa ollaan tiukat tähän aikaan.

ANTTI.

Päinvastoin. Minun mielestäni pitäisi jokaisen iloita ja olla kiitollinen siitä kuin jumala ottaa vitsauksensa pois.

_(MIEHET katsovat naurahtaen toisiinsa.)_

I:NEN MIES.

Niin, jos ottaa.

ANTTI.

Samaa nuottia kaikkialla.. Tietysti se ottaa. Minua surettaa oikein se vieraantuminen jumalan kaitselmuksesta, jonka teissäkin huomaa. Kaikki epäilevät vaan.. Eikö teissä löydy yhtään, joka uskoisi ettei hallaa tule?

I:NEN MIES.

Paha on uskoa, kun huomaa sen jo niskaansa hiipivän.

ANTTI.

Sinä et ole mikään tietäjä.

I:NEN MIES.

Ei siihen hyvin suuria tietoja tarvitakaan, kunhan ei ole aivan älytöin lapsi.

ANTTI.

Semmoiset merkit eivät koskaan pidä kutiaan. Jumala on tehnyt suurempiakin ihmeitä.

I:NEN MIES.

On kai se aikoinaan niitäkin tehnyt.

_(Työkelloa soitetaan, miehet lakkaavat heti työstään ja jättävät Antin yksin seisomaan; padat siirretään pois näyttämöltä; väki rientää sinne päin; hälinää ja lasten itkua kuuluu; joitakuita sairaita kannetaan näyttämän poikki, jotka tuntuvat valittavan; heitä seuraa KARI.)_

KARI.

_(Huomattuaan Antin.)_ Vai niin, täällähän sitä sinäkin olet. Hyvää iltaa! _(Kantajille.)_ Viekää ne sairaat siihen huoneesen, jossa minä asun; tulen heti perässä.

ANTTI.

_(Ivallisesti.)_ No Kari, etkö nytkään myönnä että tämä lisää vaan kurjuutta?

KARI.

Olet itsepäinen yhä vielä. Mutta minä kysyn, etkö nytkään myönnä että halla tulee.

_(ANTTI katsoo häneen puoleksi hämmästyneen ja kysyväisen näköisenä.)_

KARI.

Niin, leikki sijansa saakoon, vaan ei meidän auta tässä ruveta ilkkumaan toisen tai toisen tappiolla, aika on kallis. Ensi vuonna tulee puolta suurempi puute ja kurjuus kuin nyt. Silloin tarvitaan voimia ja pontevuutta, jos mieli ihmisen voittaa edes vähänkin luonnon kovuutta. Senpätähden ei meidän sovi tyhjien riitojen takia katsoa kieroon toisiimme, vaan ryhtyä yhdessä paikkakuntamme etua valvomaan, että jo ajoissa saamme eloa Venäjältä talven tarpeeksi, muutoin kuolemme kaikki nälkään.. Vai mitä arvelet?

ANTTI.

Meidän tiemme eroavat tässä. Sinun tuumiisi en suostu, enkä yhdy. Vieläpä on aikomukseni niin paljon kuin mahdollista vastustaa aikeitasi. Sinun tiesi ovat väärät.

KASI.

Kas, kas .. mikä sinut on nyt niin varmaksi tehnyt?

ANTTI.

Oloni ja havaintoni täällä.

KARI.

Ja olet nyt varma, että vakuutuksesi on oikea?

ANTTI.

Olenpa niinkin.

KARI.

Olet siis voittanut epäilyksesi .. hyvä.

ANTTI.