Chapter 2

Ka miks'ei.

SIMO.

Sitä minäkin. Rykämä, anna viulusi soida.

RYKÄMÄ.

Kirkon mäelläkö?

ELLI.

Voisimmehan mennä jonnekin muualle.

KARI.

Mitä se haittaa, ei suinkaan asia sillä pahene, tanssipa sitä vaikka kirkossa.

SIMO.

_(Tarkastaa Karia.)_ Herrallapa taitaa olla sama usko kuin minullakin.

KARI.

No minkälainen se on?

SIMO.

Tuta riemu rinnassa ja laulaa sitä suulla .. siin' on minun uskontoni.

KARI.

Terve sitten! Saman hengen lapsia.

SIMO.

Kerranpahan minäkin yhdyin oikeaan velikultaan. Eikös se, herra, ole niin, että elämämme meille on suotu vuoksi nautinnon; sen, ken sit'ei nauti, tappakohon tauti.

_(KAIKKI nauravat.)_

KARI.

Se on oikein.

SIMO.

_(Ottaa pullon taskustaan.)_ No niinpä ryypätään. _(Ryyppää.)_ Tuossa herra.

_(KARI ottaa putelin ja ryyppää, antaa sen sitten Simolle.)_

SIMO.

_(Katsoo sitä.)_ Mutta eihän tämä kulunut ollenkaan. Eipä se tainnut nautinnoksi ruvetakaan.. No liika karkeata juomaahan tämä herroille onkin. Mutta te pojat!

_(Pojat kokoontuvat piiriin ja ryyppäävät kukin vuorostaan.)_

KARI.

_(Ottaa sillä aikaa viulun Rykämältä ja menee kirkon rappusille soittamaan.)_ Nyt tanssimaan.

TYTÖT.

_(Katsellen toisiaan.)_ Voi, voi, tuota herraa, kun kirkon rappusilla..

KARI.

_(Soutaessaan.)_ Ei soittoa saa tyhjään panna.

_(Simo koettelee saada tyttöjä tanssimaan kanssaan, vaan kaikki estelevät, ei yksikään uskalla lähteä.)_

ELLI.

_(Antille.)_ Tämä menee liiaksi..

ANTTI.

Mitä vielä, iloitsipa sitä, kun kerran iloitsee, vaikka kirkon mäellä. Pannaanpa me yksi polska ja näytetään, etteikö me uskalleta.

ELLI

En minä.

ANTTI.

Tee niinkuin tahdot, vaan en minä ymmärrä, mitä pahaa siinä olisi.

ELLI.

En pidä sopivana, että me tanssimme yhdessä tämän saman kirkon edessä, jossa ensi kerran niin pyhillä tunteilla ripillä kävimme. Se olisi liika kevytmielistä.

ANTTI.

Mutta ahdasta on ajatella tuollakin tavalla. Ei uskontokaan saa olla niin ahdasta.

ELLI.

Ja olisihan se aivan vasten äitisikin mielipidettä.

ANTTI.

Ei se tule kysymykseen, kun minullakin kerran on oma mielipiteeni.

_(ELLI katsoo kummastuneena.)_

ANTTI.

Niin, niin.

KARI.

_(Herkiää soittamasta.)_ Ei se käy laatuun. Teidän täytyy tanssia. Antti, mitä sinäkin seisoksit, etkä mene tanssimaan.

SIMO.

No nyt on helvetti, kun ei kukaan lähde tanssimaan. Kelpasihan ennen näin pulskat pojat, vaan mikä ne nyt tympäsi.

KARI.

_(Nousee, panee viulun pois ja tarttuu tyttöjen käsiin.)_ Saadaan me nyt ne rinkitanssiin, vaikka vähän puoli väkisellä.

ANTTI.

Tule Ellikin rinkiin.

ELLI.

En minä.

ANTTI.

Minä kai menen.

TYTÖT JA MUUTAMAT POJAT.

Ei tässä, ei tässä, mennään tuonne muuanne.

_(NISKANEN on tullut näyttämölle ja pysähtynyt hiukan etemmä katsomaan, häntä on seurannut muutamia körttipukuun puettuja poikia, jotka katsovat pallon lyöntiä. Kun tytöt huomaavat Niskasen, vetäytyvät he pois ringistä ja koettelevat piiloutua toistensa selän taa. ANTTI menee kirkko-aidan luo ja on katselevinaan hautausmaalle.)_

NISKANEN.

_(Lähestyy.)_ Kuinka kauan te koettelette jumalan kärsivällisyyttä vaeltaen synnin tiellä!

SIMO.

_(Hypäten Niskasen eteen.)_ Mitä puhut kun suusi liikkuu, vai tuuliko sitä heiluttaa?

KARI.

Mikä mies sinä olet, kun tulet meidän iloa häiritsemään?

NISKANEN.

Vielä itsekin kerran kadutte tätä iloa, sillä maailman lasten ilo on katoovainen. Se ilo, joka Herrassa saadaan, on vasta oikea ja pysyväinen ilo. Luulisipa jo tuon Herran huoneenkin varoittavan teitä tällaisista töistä. Eikö se jo katseellaan teille tuomiota lue, eikö edes mieleenne juohdu, että tästäkin elämästä kerran loppu tulee ja että saatte vielä seisoa korkeimman tuomio-istuimen edessä vastaamassa töistänne?

KARI.

Pidä vaan huoli itsestäsi, kyllä me vastaamme töistämme.

SIMO.

Niin juuri. Katso vaan, että oman nuttusi liepeissä on kyllin laveat körtit.

NISKANEN.

Tahdot sillä sanoa, että minultakin puuttuu paljon. En sitä kielläkään, mutta kun näkee kanssaihmisensä vaeltavan ilossa ja nautinnossa helvetin tiellä, niin tekee mieli heitä siitä nuhtelemaan, että jos edes yhden sydämen saisi kääntymään perkeleen palveluksesta jumalan palvelukseen.

KARI.

Luuletko että kaikki, joilla ei körttiä ole, ovat perkeleen palvelijoita.

NISKANEN.

Jokainen tunnetaan töistänsä.

Te räiskätte ja pidätte helvetin peliä juhannusaattona, kun me tuolla jumalan sanaa harjoitamme. Ja herrat etupäässä vievät kansaa riettauteen. Olisin toki sivistyksen koulun läpikäyneiltä enempi odottanut .. vaan taitaako sokea sokeata taluttaa.

KARI.

Kuule mies, meidänkin kärsivällisyys loppuu, korjaa nyt luusi.

NISKANEN.

Kyllä minä tiedän, milloinka menen.

KARI.

Minä tiedän myös. _(Ottaa häntä käsivarresta ja jalallaan, auttaen puulaa menemään.)_

SIMO.

Pois tieltä talonpoika, päästä herra helvettiin.

NISKANEN.

_(Sieppaa kiven, vaan pudottaa sen heti pois.)_ Katsokaa päältä, hän tekee väkivaltaa.

I:NEN POIKA.

Mitä ne körttiläiset siinä katsovat kuin lehmä uutta konttia!

II:NEN POIKA.

_(Joka on körttiin puettu.)_ Itse olet körttiläinen.

I:NEN POIKA.

_(Menee ja lyö häntä korvalle.)_ Olenko minä körttiläinen? Häh!

_(Heidän kesken syntyy tappelu, kummaltakin puolen menevät toiset auttamaan ja niin ovat kohta kaikki pojat yhdessä nujakassa. Kaikkien huomio kääntyy heihin. Antti menee heitä asettamaan.)_

SIMO.

Katsopas peijakkaita. Tapelkaa pojat, niin saatte tupakkaa.

NISKANEN.

_(Menee poikien luo.)_ Pojat, mitä te teette. _(Ottaa heitä tukasta kiini.)_ Kuka teitä on käskenyt tänne tappelemaan!.

_(Pojat eroavat ja menevät pois. Niskanen seuraa heitä.)_

TOISET POJAT.

_(Puiden nyrkkiä heidän jälkeensä.)_ Tulkaapas toisen kerran, niin kyllä opetamme..

SIMO.

Juuttaan hunajanpisara tuli tänne ja säikytti tytöt pahanpäiväisiksi. Saapa nähdä tokko ne siitä enää toipuvatkaan.

KARI.

Kyllä se haihtuu, kun lähtään kokko sytyttämään.

_(Menevät tyttöjen luo, jotka ovat kokoontuneet yhteen paikkaan aivan näyttämön laidalla.)_

KARI.

No eikös nyt lähdetä kokolle joka kynsi, missä se on se teidän kokko?

SIMO.

Tässä se on lähellä, tuossa kankaalla,

KARI.

Niinpä lähtään sitten.

SIMO.

Ja anna Rykämä viulusi soida.

_(Kaikki alkavat mennä paitse ELLI, joka erikseen on istuutunut sakastin rappusille. Huomattuaan ELLIN kääntyy ANTTIKIN ja menee hänen luo.)_

ANTTI.

_(Lähestyessään Elliä.)_ Mitä sinä täällä istut ja mietit? Muut menivät jo kokolle ja sinä tietysti tulet mukaan.

ELLI.

_(Kohottaen päätään.)_ Antti, ei mennä.

ANTTI.

Miks' ei?

ELLI.

Minä pelkään.

ANTTI.

Mitä sinä pelkäät?

ELLI.

En tiedä, mitä se on. _(Peittää kasvonsa itkien.)_

ANTTI.

_(Ottaa Elliä kädestä.)_ Elli, mikä sinua vaivaa? Kuule, kerro minulle, kerro!

ELLI.

_(Nyyhkien.)_ Enhän tiedä itsekään oikein.

ANTTI.

Onko sinulle mitä tapahtunut?

ELLI.

Ei, mutta muistan tuota äskeistä kohtausta. -- Ajattele, jos me ollaan väärässä,

ANTTI.

Minkä suhteen?

ELLI.

Jos heillä on oikein.

ANTTI.

Mutta missä?

ELLI.

Kaikessa. Jos siinä on perää, mitä Niskanen sanoi, että saamme vielä vastata tuomiopäivänä tuostakin kevytmielisyydestä. Ja eikö meidän elämämme todellakin ole kevytmielistä. Kelpaako tämä nyt jumalalle?

ANTTI.

Se on vaikea sanoa, minulla ei ole mikään tähän aikaan selvillä, vaikka olen etsinyt totuutta aivan siitä asti kuin muistan.

ELLI.

Minäpä en ole edes etsinytkään, olen vaan elänyt päivästä päivään mitään ajattelematta turhissa unelmissa tämän maailman onnesta. Mutta äsköinen tapaus oli kuin ukkoisen isku. Minusta tuntui kuin se olisi ollut jumalan lähettämä varoitus meille. Eikö se sinuun mitään vaikuttanut?

ANTTI.

Pahan vaikutuksen se teki minuunkin, mutta minä koettelin tukahuttaa sitä, sillä tuommoisina hetkinä ei voi luottaa tunteihinsa, kun niitä ei silloin kumminkaan kykene arvostelemaan.

ELLI.

Minä aina luotan tunteihini, sillä ainoastaan niiden kautta voin minä saada vakuutuksen itselleni.

ANTTI.

Se onkin hyvä, sillä tunteet ja järki ovat minulla alituisessa ristiriitaisuudessa.

ELLI.

Eikö sinulle nyt juolahtanut mieleesi, että jospa hyvinkin olet väärässä ja äitilläsi ja muilla heränneillä on oikein?

ANTTI.

Kyllä se tosin tuli mieleeni ja ajattelin, että kenties tuo onkin ainoa totuus, vaikka olen siitä eksynyt pois; sillä siitä päivästä asti kuin rupesin epäilemään sitä, joka oli minulle ennen suurin totuus, en ole löytänyt uutta sijaan.

ELLI.

Minkätähden sinä sitten rupesit epäilemään?

ANTTI.

Ainoastaan se, joka on epäillyt, tietää miksi epäillään .. ei sitä voi selittää. Se on jonkinmoista järjen ja tunteiden ristiriitaisuutta. Ja kyllä minä nyt huomaan että olen nuoruuteni innossa antanut sille liika suuren vallan, olen jättänyt liika suuria lomia, joita nyt täytyy käydä parsimaan.

ELLI.

Tee se, Antti, ja ajattele äitiäsi.

ANTTI.

_(Ikäänkuin säikähtäen panee kätensä otsalleen.)_ Äitini --, sen olen taas unhoittanut. _(Huokaisee syvästi.)_

ELLI.

En ole nähnyt toista niin suoraa ja rakastettavaa ihmistä kuin äitisi.. Ja mistä se tulee?

ANTTI.

Niin, mistä se tulee?

ELLI.

Ajattelepas, jos kaikki olisivat niin uskonnollisia, olisihan tämä maailma hyvä. Ja kuinka sinä voit pettää semmoista ihmistä.

Kaikkein kovimmin koskee häneen se, että hänen poikansa, hänen oma Anttinsa, on sillä tavalla pettänyt vanhan äitinsä. Voitko nähdä äitisi riutuvan tuommoiseen suruun, voitko saattaa hänen harmaat karvat murheella hautaan?

ANTTI.

Riittää, riittää, tämä masentaa miehen kokonaan! Miksi et ole ennen noin puhunut?

ELLI.

Enhän ole itsekään tullut sitä ajatelleeksi.

ANTTI.

Olisihan minun itsenikin pitänyt se huomata ja olenhan sen huomannutkin, vaan sitäkin olen koettanut tukahuttaa. Ja nyt se on myöhäistä. Mitä tehdä?

ELLI.

Onko se sitten niin mahdotointa täyttää vielä äitisi toiveet?

ANTTI.

_(Jonka muoto yhtäkkiä kirkastuu, kuumeen tapaisesti.)_ Mitä sillä tarkoitat?

ELLI.

Että etkö vielä voisi papiksi ruveta?

ANTTI.

_(Miken miettiväisenä.)_ Niin, enhän sitäkään tiedä.

ELLI.

Etkö muista, kun piennä poikaisna kuvittelit, kuinka sinä isoksi tultuasi rupeat papiksi ja sitten saarnaat minulle niinkuin ennen leikitellessämme.

ANTTI.

Ja sinä lupasit sitten laittaa kaikki valmiiksi odottamaan, kun minä kirkosta tulen ja hoitaa kotiamme.

ELLI.

Niin.

ANTTI.

Ja vieläkö nytkin tekisit, mitä silloin lupasit?

ELLI.

_(Punastuen.)_ Vielä.

ANTTI.

_(Kiertää toisen kätensä Ellin ympäri ja toisella ottaa häntä kädestä kiini.)_ Sinä olet aina ollut minulla ohjaajana ja suojelijana. Ethän jätä minua enää koskaan!

_(ELLI painaa päänsä Antin rintaa vastaan ja itkee.)_

ANTTI.

Olemmehan kumpikin jo kauan tienneet, että tämä kerran tapahtuu. _(Suutelee häntä.)_ Nyt minä tunnen olevani taas entinen, lapsellinen Antti.

_(Kokko on sytytetty ja sen loimottava liekki valaisee vähitellen kirkon seiniä, viimein koko kirkon ja mäen.)_

ELLI.

_(Hypäten asennostaan, jossa hän oli.)_ Antti, mitä tämä.

ANTTI.

Kokko on sytytetty.

ELLI.

Antti, Antti, katso kirkkoa! Voi tuota juhlallista loistoa! Näyttäähän kuin koko kirkon sisus olisi tulessa.

ANTTI.

Tämä on juhlallinen hetki.

_(Kuuluu laulua ja viulun soittoa.)_

ANTTI.

Kuuletko?

ELLI.

Kuinka kauniilta se kuuluu.

ANTTI.

Tämä tekee syvän vaikutuksen .. ja tuo kirkko... Nyt voin katsella sitä taas samoilla silmillä kuin piennä poikana. _(Painaa Elliä rintaansa vasten.)_ Ja sinua myös.

Toinen Näytös.

_(Keskinkertaisesti sisustettu kamarihuone; toisella sivulla on ovi, toisella akkuna, sen edessä pöytä, jonka päällä on raamattu, postilloita ja muita kirjoja; pöydällä palaa kynttilä._

_Perällä on sänky, jossa makaa ANTIN ÄITI lakanoin välissä vaaleana ja laihana, rinta kohoilee raskaasta huokumisesta; sängyn vieressä tuolilla lääkepulloja. On yö.)_

ELLI.

_(Istuu sängyn vieressä ja laulaa seuraavaa virttä.)_

Maailma, sinun jätän, Jeesuksen kannan käteen Täält' sielun lähteissän'. Oi, Herra! ota huomaas' Ja korjaa minua suojaas', Nyt kotia kulkeissan'.

Jo aikani nyt joutuu. Kuolema minua noutaa, Kuin kuitenk' voitto on; Nyt loppuu kaikki vaivan' Ja pääsen täältä taivaan Autuaalliseen iloon.

Koht' joudun minä matkaan, Ja annan teit', mun rakkaan, Kaikk' Herran haltuun tääll'; Ah, olkaat valmiit aina, Kyll' Herra armons' lainaa Ja yhteen auttaa viel'.

_(Hän herkiää laulamasta, katsoo sairasta ja viepi virsikirjan pöydälle.)_

ANTTI.

_(Joka samassa tulee sisään sukkasillaan ja ilman takkia.)_ Yhä sinä vaan jaksat valvoa, Elli kulta.

ELLI.

Mutta kule hiljaa .. äitisi on nukahtanut.

ANTTI.

_(Menee vuoteen luo; katsoen tarkasti sairasta.)_ Hän ei elä kauan.

ELLI.

Jokaiselle kerran loppunsa tulee.. _(Katselee Anttia.)_ Näytäthän kovin väsyneeltä. Miksi lepäsit niin vähän aikaa? Olethan jo valvonut monta yötä perätysten.

ANTTI.

En saanut unta. _(Pitelee otsaansa.)_ Ihmistä koetellaan .. tuntuupa siltä kuin kaikki taistelut olisivat päässä.

Hän tuossa taistelee kuoleman kamppausta, minä tässä elämän.

ELLI.

Miksi sinä Antti olet niin levoton ja rauhaton. Minä luulin että, kun sinä taas saat vanhan uskosi, katoaa tuo sinun alituinen synkkämielisyytesi, jonka sanot tulevan siitä, ettet löydä sitä, mitä etsit. Mutta olemmehan nyt löytäneet suurimman totuuden, ja minä olisin onnellinen, jos sinä vaan et kärsisi niin kovin paljon. Koeta rauhoittaa mielesi ja jätä jumalan huostaan kaikki.

ANTTI.

Onkos sinulla itselläsi sitten aivan luja vakuutus jumalaan?

ELLI.

Kyllä minä uskon että jumala hoitaa, jos ihminen turvautuu häneen.

ANTTI.

Millä tavalla sinä häneen turvaudut?

ELLI.

En minä osaa sitä selittää, minä tunnen vaan että hän tukee minua.

ANTTI.

Etkä koskaan horju tuossa uskossasi?

ELLI.

Jos tietäisin että sinä et epäile, en minäkään horjuisi, mutta kun näen että sinullakaan ei ole varmuutta, katoaa se minultakin. Sillä kun ajattelen jumalaa, ajattelen samassa myös sinua, enkä sitten tiedä kumpaako minä enempi ajattelen, se niin kummallisesti sotkeutuu, ja sitten minä taas ajattelen vaan sinua. Silloin minä aina tulen levottomaksi ja soisin että kaikki olisi entisellään. Mutta se menee pian ohitse ja minä taas uskon että tämä on ainoa tie elämään.

ANTTI.

Miksi en minäkin voi uskoa yhtä lapsellisesti?

ELLI.

Niin, miksi? _(Tarttuu Antin käteen.)_ Kuule, sano millä voisin tuskasi lievittää. Minä antaisin kaikki, jos sinä vaan pääsisit tuosta tuskasta.

ANTTI.

Luopuisitko vakuutuksestasikin, raamatun opista, jos tietäisit että minä siitä luopumalla tulisin entiselleen.

ELLI.

_(Katsoo silmänräpäyksen ajan Anttia silmiin, tarttuu sitten hänen kaulaansa.)_ Luopuisin, kun tietäisin että sinäkin olet luopunut, sillä jos sinä et ole varmaan vakuutettu että raamattu ei ole totta, et siitä luovu.

ANTTI.

Vaan jos minä erehtyisin ja joutuisin sen kautta ijankaikkiseen kadotukseen.

ELLI.

Silloin en minäkään tahtoisi taivaasen. Kun tietäisin että sinä olet semmoisessa vaivassa, ei minulla olisi iloa taivaassakaan. Ennen kärsisin sinun kanssasi.

Mutta mitä me puhumme semmoisista, jumala ei ole niin kova. Ja jos rukouksella käännyt hänen puoleensa, niin tuskasi katoaa. Ainakin se lievittää.

ANTTI.

Enhän voi rukoillakaan.

ELLI.

Kyllä sinä voit, jos tahdot. Minäkin rukoilen puolestasi. Rukoillaan yhdessä tässä äitin vuoteen vieressä.

ANTTI.

Ei se auta. En ole koskaan saanut sen kautta mitään. Ja ketä mä rukoilisin?

ELLI.

Ketä --?

ANTTI.

Niin juuri.

ELLI.

Mutta Antti, -- jumalaa.

ANTTI.

En uskalla, sillä jos häntä on, ei hän kuule minua, onhan epäilykseni siksi liian suuri. Jos häntä taas ei ole, on se turhaa, naurettavaa.

ELLI.

_(Katsoo hämmästyneenä häneen.)_ Kuinka sinä sitä saatat epäillä? -- Onhan jumala.

ANTTI.

Niin luulisi. Mutta mistä sinä sen tiedät?

ELLI.

Mistäkö tiedän? -- Minä tunnen sen, olen vakuutettu.

ANTTI.

Niin olin minäkin. _(Syvästi huoaten.)_ Vaan sitten tuli epäilys ja niin rauha haihtui, kaikki meni. _(Istuutuu tuolille vuoteen viereen, panee kyynärpäänsä polvea vastaan ja kätensä silmille.)_

ELLI.

Sinä murrut Antti, et kestä tuota taistelua, jos et luota jumalaan .. hän on ainoa avun tuoja.

ANTTI.

_(Kolkolla äänellä.)_ Täytyy kestää.

ELLI.

Mutta mikä siitä lopuksi tulee?

ANTTI.

Sitä en tiedä. Koettaa kumminkin tahdon ja taistelen siksi kunnes murrun. _(Nousee ravakasti ylös ja alkaa astua; pysähtyy yhtäkkiä.)_

Mutta miksi minun oikeastaan täytyy epäillä?

ELLI.

Niin.

ANTTI.

Mistä tämä tuska? Tuntuu siltä kuin se olisi perisynti minussa. Onhan se aina ollut niin kauan kuin muistaa jaksan ainoastaan vähäisillä loma-ajoilla. Olisiko tämä kaikki perintöä? _(Katsoo äitiään.)_ Mutta makaahan äitini tuossa kuolinhetkelläänkin noin kovin levollisena.. Tuota rauhallista katsetta! Melkeinpä hymy huulillaan! Voi, jos tietäisit minkälaiseen tuskaan tuolla samalla vuoteella poikasi synnytit.

ÄITI.

_(Vavahtaa kouristaen sydämen kohdalta; nostaen päätään.)_ Kellä on niin vaikea olla? Ketä täällä on? _(Katsoo tarkemmin.)_ Tekö lapseni?

ANTTI.

Niin äiti.

ÄITI.

_(Katsoo tarkasti Anttia.)_ Antti, oletko sairas?

ANTTI.

En ole.

ÄITI.

Mutta sinua vaivaa jokin, minä tunsin sen herätessäni.

Käypäs istumaan tuolille tuohon viereeni, että saan sinua tarkemmin nähdä. _(Ottaa Anttia kiini kädestä.)_ Olethan vaalea paljosta valvomisesta ja silmissäsi huomaa tuskan. Sinä salaat minulta jotakin.

ANTTI.

Kuinka minä voin olla rauhallinen, kun näen sinun loppusi lähenevän.

ÄITI.

Ei ole se ainoa syy. Muukin sinua vaivaa, vaan pelkäät puhua minulle sen vuoksi, että olen sairas, mutta sehän saattaa minut vielä levottomammaksi. Kuule, elä salaa mitään. Mikä sinua vaivaa?

ANTTI.

Onhan minulla nyt kenties vaikeampi kuin sinulla. Minä olen rikollinen edessäsi. Äiti, minä olen pettänyt Sinut. _(Painaa päänsä äitin vuoteesen ja itkee.)_

ÄITI.

Antti, elä itke, en minä sinua tuomitse. _(Nostaa hänen päätään.)_

ANTTI.

Äiti, jos sinä ajaisit minut luotasi, olisi minulla paljon helpompi olla .. nuhtele edes minua.

ÄITI.

En voi, enhän tiedä syytäkään, ja jos tietäisinkin .. sillä näenhän nyt että kadut, mitä varten sinua enää nuhteleisin.

ANTTI.

Sinä olet liian hyvä.

ÄITI.

Ei, lapseni, ei kukaan tässä maailmassa ole liian hyvä. Ainahan äiti rakastaa lastaan, sillä onhan se hänen omaa lihaansa.

ANTTI.

Vaan täytyyhän usein itseänsäkin kurittaa.

ÄITI.

Itseään voi, vaan ei lastaan. Häntä ei saa kuin neuvoa ja rakastaa.

ANTTI.

Mutta jos sekään ei auta.

ÄITI.

Sitten ei auta mikään.

ANTTI.

Ja vanhemman täytyy jättää lapsensa.

ÄITI.

Ei hän voi sitäkään tehdä. En ainakaan minä. Sinua en voisi jättää, vaikka lankiaisit kuin syvälle, minun sylini olisi sinulle aina avoinna. Rakkauteni sinuun vaan kasvaisi.

ANTTI.

Onhan sinun rakkautesi sitten täydellisempi kuin jumalan, sillä hän on jo hyljännyt minun.

ÄITI.

Vaikka Herra koettelee ihmistä, niin ei hän siltä hylkää. Vaan sitä en tiedä, jos sinä olet hyljännyt hänen.

Haepas hyvä Elli minulle hiukan kylmää vettä, suutani niin kuivaa.

_(ELLI menee.)_

ANTTI.

Kyllä sinä äiti olet oikeassa, minä hänet olenkin hyljännyt. En ole uskonut niitä totuuksia, joita sinä olet opettanut, enkä vieläkään voi uskoa.

ÄITI.

Lapsi raukka, sinulla on kovat koetukset edessä.

ANTTI.

Vieläkö kovemmat?

ÄITI.

Ei tämä ole, Antti kulta, kuin alkua vasta.

ANTTI.

En sitten kestä, sillä kyllin kovia taisteluita olen jo kärsinyt. Pienestä pojasta asti olen kokenut taistella, en tiedä mitä vastaan, vaan taistellut olen. Kaikkihan tässä maailmassa sanottiin olevan syntiä. En saanut kumminkaan selville miksi. Rukoilin vaan jumalaa, että hän näyttäisi minulle oikean tien.

ÄITI.

Ja hän näytti?

ANTTI.

Ei, sitä hän ei tehnyt. En saanut mitään. Vaan minäkään en vielä masentunut, rukoilin yhä enempi. Mutta kuta enempi rukoilin, sitä suuremmaksi tuskani tuli.

ÄITI.

Antti raukka, miks' et ole minulle mitään kertonut?

ANTTI.

En tahtonut puhua siitä kenellekään, kun tiesin ettei kukaan sitä ymmärtäisi. Yksinäni vaan taistelin ja toivoin muutosta. Tuntui kuin koko maailma olisi tullut viettelemään .. silloin tunsin että kaikki oli syntiä. Toivoin vaan että lasna olisin kuollut, niidenhän sanottiin taivaasen pääsevän.

Toisinaan tunsin kumminkin nautintoa tuosta taistelusta, kun pidin itseäni parempana kuin muita toveriani, jotka keveästi kulkivat maailman mukana nauttien nuoruutensa iloa. Toisinaan oli se taas katkerata, kun en voinut ottaa osaa heidän iloonsa, kun huomasin että minun täytyy vaan kärsiä.

ÄITI.

Jumala on kutsunut sinua jo lapsuudessasi, eikä hän jätä sinua nytkään.

ANTTI.

Niin, saattoihan alku olla hyvä, vaan lopussa kiitos seisoo. Tuo taistelu alkoi sitten rau'eta, minä uuvuin siihen, aloin koetella tehdä vastoin sitä ääntä, joka sydämessäni nuhteli minua, ja vähitellen se onnistuikin.

ÄITI.

Oliko se koulu-ajallasi?

ANTTI.

Niin, koulussa ollessani. Aina se täällä kotona heräsi, kun sinun ja muiden heränneiden kuulin puhuvan, mutta sitten se taas haihtui, kun tulin pois kotoa.

ÄITI.

_(Vavahtaa ja nostaa päätään tarkemmin kuullakseen.)_ Kotoako?

ANTTI.

Niin.

ÄITI.

_(Jonka pää putoaa taas alas, painaa sitä tyynyä vasten, tuskasta vapisevalla äänellä.)_ Nyt se on myöhäistä, miksi minä en sitä ennen uskonut!

ANTTI.

_(Painuu aivan lähelle häntä.)_ Äiti, äiti, mikä sinua vaivaa?

ÄITI.

Minä olen turmellut koko tulevaisuutesi.

ANTTI.

Kuinka se olisi mahdollista?

ÄITI.

Koulun käynti on ollut sinulle vaan vahingoksi. Jos minä olisin edes aavistanut sitä, et olisi siellä päivääkään istunut. Kyllähän sitä minulle jo moni sanoi, vaan en uskonut, sillä siellä luulin minä sinun olevan paraimmassa turvassa, vaan se olikin kiroukseksi.

ANTTI.

Kiroukseksi ei koulun käyntini ole koskaan ollut, päin vastoin. Ja mitä semmoinen voitto olisi, jota ei taistelun kautta saada.

ÄITI.

Jokos sinä sitten olet voiton saanut?

ANTTI.

En, enkä tiedä, jos sitä saankaan, sillä onhan epäilykseni jo mennyt niin kauas.

Se alkoi pienemmillä ensin ja kasvoi kasvamistaan, jota jo olin pelännytkin. Minä koettelin alussa taistella sitä vastaan, turvausin entiseen rukoilemiseen, mutta ei sekään auttanut .. aloinhan jo epäillä tuotakin, jota rukoilin, -- mitä sitten enää oli jälellä.

ÄITI.

Epäillä häntäkin! Miksi, jumala, olet pojalleni tuollaisen koetuksen pannut, kun hän sitä ei kumminkaan ole voinut kestää. Mutta koettelemus saattaa toivon ja toivo ei anna häpeään tulla.

Oh, oh, ... tuska kohoaa ruumiissani....

Mutta mitenkä sinun laitasi nyt sitten on?

ANTTI.

Ehken et jaksa enää kuunnella, olet heikko.

ÄITI.

Jaksan, jaksan, kerro vaan loppuun.

ANTTI.

Niin, mitäpä oli sitten enää jälellä, hain ja sain lohdutuksen tieteistä. Siinä asemassa olin ja kuka ties, miten kauan olisin ollut, ellei Elli olisi mieltäni muuttanut.

ÄITI.

Ellikö? Hänkö pelastajasi? Mutta kuinka voi hän sinut pelastaa?

ANTTI.

Juhannus-aattona kielsi hän minua kokolle menemästä ja puhui sitten niin liikuttavasti, että minä taas heräsin ja siitä tämä tuska.

ÄITI.

Siis sinä olet kuitenkin pelastettu. Tuo tunteellisuutesi on sinut pelastanut.

ANTTI.

Se on vielä tietymätöintä.

ELLI.

_(Tulee vesi-astian kanssa.)_ Viivyinkö kauan? Kylmää vettä ei ollut pihassa. _(Antaa vesi-astian äitille, joka juopi.)_

ÄITI.

_(Ottaa juotuansa Elliä kädestä.)_ Kiitos, Elli, tästä .. ja siitä en voi sinua kyllin kiittää, että olet poikani pelastanut.

ELLI.

Minäkö?

ÄITI.

Niin.

_(ELLI katsoo kummastuneena Anttiin.)_

ANTTI.

_(Ottaa häntä kiinni vyötäisistä.)_ Niin, niin Elli, äiti tarkoittaa tuota tapausta juhannusyönä.

ELLI.

Elä kiitä, vaan nuhtele, kun Antille olen tuollaisen tuskan saattanut, josta en voi häntä kumminkaan pois auttaa.

ÄITI.

Ei lapseni, päinvastoin pyydän anteeksi, jos en ole sinua ennen tuntenut, sillä ihminen katsoo, mikä silmään pistää.

Mutta nyt tunnen sinut, enkä voi parempaa morsianta pojalleni toivoa. Ole sinä hänelle lohduttajana taisteluissa, sillä hän on joutunut myrskyiselle merelle ja sitä tarvitaan vapahtajamme asettamaan. Minun, lähtöni on lähellä, mutta nyt lähden mielelläni, olisin vaan suonut näkeväni Antin kerran saarnastuolissa, -- muuta en enää kaipaisi.

ANTTI.

Vaan uskallanko minä enää papiksi ruveta?

ÄITI.