Chapter 4

Nämä nauroivat katketakseen kertoessaan miten työpaikassaan lakkoon julistus oli illalla käynyt. Heti palkan saatuaan olivat he yhteisesti päätöksen ilmoittaneet. Mestari oli ollut alussa harvinaisen hyvällä tuulella. Mutta kuultuani miesten yksimielisenä sanovan itsensä irti työpaikasta neljäntoista päivän kuluessa ellei vaatimuksiin suostuttaisi, oli Oskari raivostunut yli äyräittensä. Ja kun meri myrskyinen oli hän sitten vihansappensa purkanut, hyppien, kiroten ja vannoen. Eivät moista olleet ennen kuulleet ei nähneet. Lähellä olevat esineet sekä oman piirustuslautansa oli hän lyönyt mäsäksi lattialle. Sitten juoksi hän nurkkaan temmaten moukarin sekä huutaen ja meluten ajanut kaikki ovesta ulos. Viisituumaisilla nauloilla lupasi hän lyödä työpajan oven kiinni lopettamalla liikkeensä ennenkuin suostuisi vaatimuksiin. Sen hän myös heti täyttikin. Semmoinen herra oli Oskari Ananiasson. Tämä uutinen, -- niin huvittava kaikessa surkeudessaan, -- sai Aarnionkin hetkeksi hyvälle tuulelle. Erittäinkin kun Järvinen sen kertoi mitä sattuvimmin, samalla matkien Ananiassonnin liikkeitä ja hirveätä suuttumusta.

Tapahtuman »historialliselle» muistolle joivat he nyt toisenkin pullon. Samalla tuli tietoonsa se ilahuttava uutinen, että useat ammattikunnat olivat luvanneet avustavansa lakkoa viikottaisella määrätyllä avustuksella. Keräyslistoja oli myöskin paljon levitetty, joten voi toivoa runsasta avustusta.

Seuraavana päivänä ilmestyi Aarnion työpaikalle kumma kapine Pietarista. Se oli ammattitoveri Rimpinen, kovin ovela ja notkea mies. Sanoi juuri paikkakunnalle sattumalta saapuneensa lakosta tietämättömänä. Rimpinen oli itse kohteliaisuuden perikuva, puhuen viittä erikieltä. Hänen makeileva puhetapansa oli verratoin. Käärmeenkalseat harmaat silmänsä olivat samalla vakavat, viekkaat ja nöyrät. Mitä sydämellisimmällä kohtelijaisuudella hän alkoi laverrella siitä mainiosta lakosta, jonka muka ammattitoverinsa olivat kerrankin osanneet tehdä. Samalla ilmoittautui hän tulkiksi lakkolaisille. Eräs Aarnion tovereista kuiskasi nyt että Rimpinen oli tullut työpaikalle mestarin kanssa. Aarniolle ei tämän tiedon saatuaan tarvinnut kahdesti neuvoa käsittääkseen mitä nyt oli merrassa. Etenkin kun mies oli jo entuudestaan tunnettu metkuilemisestaan. Suoraluontoinen kun oli, tahtoi hän jo paikalla kuumeta, malttaen sentään mielensä, voidakseen pitää miestä vastaisuudessa paremmin silmällä. Rimpinen lienee tämän huomannut ja heti alkoi hän makeasti jutella miten oli joutunut kaupungilla Torvisen seuraan, jolta hänellä olikin tosiaikomus urkkia tietoja mestarien vastaisista aikeista lakkoon nähden.

Torvinen tuli nyt myöskin asunnostaan työpajaan. Hän oli hyvin kiihottuneella tuulella, jota Aarnio ei ollut hänessä ennemmin huomannut. Lähemmin mestaria tarkistettuaan huomasi hän sen olevan tuntuvasti humalassa. Tämä oli harvinaisuus, jota työmiehet eivät olisi osanneet aavistaakaan. Siksipä kaikki jäivätkin häneen ihmeissään katselemaan, aavistaen jotakin erikoista nyt olevan tulossa. Ei aikaakin kun jo aavistuksensa toteutuikin. Mestari tuli vallan Aarnion eteen kylmästi huomauttaen: -- Nyt se teidän keittämänne soppa on saatu sittenkin syötäväksi!

-- Mitäs mestari nyt... vastasi Aarnio hymähtäen.

-- Niin, se on nyt loppuun keitetty, paras että lähdette matkoihinne työttömyyteen ja kurjuuteen, jota olette halunnutkin.

Aarnio ei ollut näin jyrkkää käskyä voinut odottaa. Siksipä hän jäikin nyt sanattomana katselemaan Torviseen.

-- Jaa jaa! Saatte lähteä ja heti paikalla! Tässä on työtodistuksenne ja sisällä oleva palkkanne! -- Lähtekää!

Nyt oivalsi Aarnio että tosihan se oli kysymyksessä. Hänen luonnollaan varustetulle miehelle ei tarvinnut liioin kahdesti huomauttaa. Heti tempasi hän takkinsa naulasta, jätti hyvästit ja poistui. Rimpinen juoksi vielä hänen perässään eteiseen pyydellen anteeksi ja surkutelten sydämessään että olikin joutunut tämmöiseen hänelle työtoverina niin vastenmieliseen kohtaukseen. Mutta kyllähän moisen mestarin voi aisoissa pitää...!

Muutamia päiviä jälkeenpäin Aarnio tavatessaan Julian huomasi hän heti tämän tietävän kaiken. Pyytäessään häntä ulos kävelylle vastasi Julia kivakasti ei ehtivänsä mihinkään, joka muuten olikin hänen mielestään kokonaan turhuutta ja ajankulua.

Aarnio naurahti. Mutta huomatessaan Julian yhä pysyvän kovin vakavana ja kiukkusena sekä puhumattomana tiedusti hän syytä tähän.

-- Hm!, hymähti Julia. Niinkuin tuo olisi sitten mitä erinomaista. Minä en lähde, eikä minua huvita, siinä kaikki!

-- Mutta onhan sinua ennemmin aina huvittanut!

Nyt sävähti Julia kasvoiltaan tulipunaiseksi voimatta enempää pidättää kiukkuansa. Hengästyneenä, katkonaisin sanoin hän alkoi pauhata minkä enemmän ehti: -- Sinä ilkeä ja tunnoton ihminen, kehtaatko pyytää kanssasi kävelylle. -- Mutta nytpä sinut jo tunnenkin tarkoin ja se saa olla loppu meidän kanssamme...!

-- Mutta hyvä rakas Julia, alkoi Aarnio häntä asetella.

-- Hyvä ja rakas! -- He, he, he! Jos sinä minua rakastaisit ja olisit koskaan rakastanut, et sinä olisi sillä tavalla käyttäytynyt! Ja minä höperö kun en uskonut maisterin ja rouvan sanoja ja varoituksia. Nyt olet menettänyt jo työpaikkasi ryhtyessäsi moisten kansanvillitsijäin kanssa tekemisiin. Enkö sinua aina varoitellut, pysymään aisoissa, mutta mitäs sinulle yksipäiselle mennäkin puhumaan!

Aarnio hämmästyneenä moisesta mielenpurkauksesta ei ehtinyt sanaa sanomaan, kun jo Julia oli pujahtanut asuntoonsa. Hän lähti alakuloisena kulkemaan kotiansa. Etenkin viimeaikoina oli hän, kuten sanotaan, alkanut tuntea jonkinlaista suurempaa kiintymystä Juliaan. Vertaillessaan tuota seurustelunsa alkuaikoihin, jolloin tuskin useasti tyttöä muistikaan, oli tämä aivan arvaamatta, useinpa telefoonissakin, puhutellut nauraen, tiedustellen milloin hän ehtisi luoksensa tulemaan. Mutta nyt kun hän yhä näki Julian mielikuvituksissaan, oli tämän suhde muuttunut, eikä Julia näyttänyt pitävän väliä tapaamisista. Se oli Aarnion mielestä omituinen salaisuus, sillä nythän hän vasta luuli Juliata rakastavan sakin! -- Mielikuvituksissaan ja ainaisena ajatustensa esineenä kuvastui Julia aina hänelle samanlaisena kuin ennenkin, mutta hänet kohdattuaan oli hän näkevinään hänessä vikoja jos jonkinlaisia, jotka eivät olleet ennemmin hänelle silmiinpistäneet. Toisinaan voi hän taaskin tuntea melkeinpä vastenmielisyyttä Juliaan. Ja silloin aina kadullakin kävellessä tuntui kun häntä olisi hävettänyt astua hänen rinnallaan. Tällaisten ristiriitaisten tunnelmien vaikutuksen alaisena tuoksahti vastaansa kadunkulmassa nuori siististi puettu herrasmies, lasisilmät nenällä. Hän tunsi sen ulkonäöstä ja oli nähnyt Juliata tervehtävän aina vastaan tullessa. Äkkiä juolahti nyt mieleensä mihinkä tuo oli niin kiireellisessä menossa.

Hänet valtasi nyt jonkinlainen epäilys ja hän päätti seurata tuota salaisesti. Hän käveli kiireesti korttelin ympäri seisattuen siellä kadunkulmaukseen, josta voi niin hyvin nähdä Julian asunnon portille. Siellä se mies kävelikin edestakaisin, kuten näytti, odotellen jotain tavatakseen. Eikä aikaakaan kun Julia ilmestyi portille, tervehtivät, lähtien sitten kulkemaan vastakkaiseen suuntaan. Aarnio tunsi yhtäkkiä kuin olisi hän sähköllä isketty. Silmänsä pimenivät sekä levoton vavistus tärisytti koko ruumistansa. Nyrkkinsä puristuivat kiinteästi yhteen, sitten lähti hän kiireisin askelin kulkemaan asuntoonsa. Siinäkö se siis olikin syy, ettei Julia tahtonut viipyä kanssansa kauvemmin ulkona. Se ei siis hänestä enää pitänyt, vaan toisesta paremmasta. Mutta kylläpä hän sille vielä näyttäisi ettei vaan häntä saanut niinkään halveksua sekä pitää pilkkanansa. Hän oli niin levoton! Niin levoton! Eikä kän tahtonut saada sinä yönä untakaan silmäänsä. Sängyssä tuijottaessaan kattoon tuli mieleensä kaikenmoisia ajatuksia, joita Julia joskus hänelle oli lausunut. Erittäinkin kuvastuivat mieleen ne hetket, jolloin oli luullut Julian itseänsä täydellisesti rakastavan.

Kerrankin talvella mennessään Julian luokse sisälle, oli tämä heti ovesta astuessa sanonut: »Nytkö sinä vasta tulet! -- Mutta mitäs sinä huolitkaan kun sinulla on niin paljon toisia, rakkaampia!» Tuo tunnustus, silloin se oli tehnyt hänelle niin hyvää, tunkeunut vallan sydämen sisimpään sopukkaan! Mutta toista oli nyt!

Ei, hän sitten ajatteli, voihan syy olla kokonaan minussa! -- Olen elänyt niin huonosti, ainoastaan huvitellakseni, katsonut ja arvostellut naista vaan siltä kannalta. Siksipä ehkä on himmennyt silmissäni tuo puhdas kuva, ihanne, Juliassa. Entisen kaltaiseksi hän tahtoi tulla. Tämän jälkeen taaskin yhtäkkiä ilmeni sielunsa silmiin tuo äskeinen kohtaus ja hän päätti kostaa, näyttämällä voivansa tulla entisen tapaiseksi. Saisipa silloin myöskin Julia vuorostansa juosta hänen perässään. Mutta silloinkos hän sitä kiusaisikin.

VIII.

Lakko oli jo ensiksi ylössanotuissa liikkeissä täydessä käynnissään. Ei yksikään mestareista ollut suostunut vaatimuksiin. Kun huhuja oli alkanut liikkua, että mestarit aikoisivat tuoda työväkeä ulkomailta, ryhdyttiin tarpeellisiin varokeinoihin. Sähkösanomilla annettiin tietoja asemasta ja lakon kulusta. Kokouksia lakkolaisten kesken pidettiin joka ilta yhdistyksessä. Kun suurin osa ammattilaisista oli vasta lakon johdosta ja sen aikana saatu liittymään yhdistykseen, olivatkin tämmöiset kokoukset vielä ainoana keinona heidän koossa pitämisekseen. Kokouksen lomissa pidettiin valaisevia esitelmiä työväenasiasta, tarkoituksella saada joukkoja innostumaan jo tuon suuren ja jalon asian vuoksi yleensä. -- Aarniolla oli tässä suurin tehtävänsä.

Uusi suunta oli näinollen saatu versomaan ja toivoa oli saada joskus korjata runsas sato ahkeran kylvön hedelmänä. Erittäinkin kunnosti heikkovoimainen ja sairas Savolainen itseänsä Aarnion asetoverina. Joskaan hänellä ei ollut enempi perusteellisia tietoja työväenasiasta yleensä, johti toimintaansa käytännöllisyys ja aina oikeassa paikassa asian oikein ymmärrys. Muuten niin kevytluontoinen ja -puheinen Järvinen oli taaskin mitä innokkain puuhaamaan lakkopaikkojen rikkureista tyhjänä pysyttelemisessä. Samalla osasi hän järjestää toiminnan niin, että aina saatiin uusia ja seikkaperäisiä tietoja lakkolaisten keskuudessa vallitsevasta mielialasta.

Tämä vaatikin mitä suurinta tarkkuutta. Moneen sataan nousevassa joukossa oli jos jonkin laisia ihmisaineksia.

Surkean pieni osa oli vielä itse asiassa käsittävämpää väkeä. Innostuneita oli kyllä enempikin, mutta kukapa voi mennä takuusen etteivät nämäkin, ensimäisten suurempien vastoinkäymisten sattuessa voisi vielä menettää uskoansa ja luottamustansa.

Sitten oli joukossa vanhempia työläisiä, jotka jo juomattomina ja saituruudella olivat muutamissa vuosikymmenissä saaneet jonkun satasen säästöön. Nämäpä aina olivatkin ensitilaisuudessa valmiina ennustelemaan ja pelkäämään lakon huonosta onnistumisesta, sekä että voisivat joutua vastaisuudessa kokonaan työttömiksi, jolloin menettäisivät ainoat säästönsä. He olivat muutenkin mielipiteiltään kokonaan vanhankansan miehiä. Ja vaikeaksi kävi heistä kiskoa uskoa siitä, että työnantajasta riippuisi kokonaan työmiehen elämä ja tulevaisuus! Ei tahtonut saada mitenkään heidän päähänsä, että työmies on se, joka elättää työnsä tuloksella mestareita eikä nämä työväkeä. Tämän heikkouden työläisissä olivat itse mestaritkin huomanneet ollen jokaisessa sopivassa tilaisuudessa valmiina turvautumaan uhkauksiin, että lopettaisivat ennemmin vaikkapa koko liikkeensä, ennenkuin suostuisivat vaatimuksiin.

Sitten seurasivat järjestyksessään suurimmat juopot. Nämä, vaikkapa olivatkin joka päivä hetkellisesti valmiina valittelemaan toivotonta asemaansa, olivat taas tyytyväisiä huomiseen asti saatuansa lakkovaroista päiväksi tulevan raha-annoksensa. Ne olivat myöskin valmiina edes puheessa suostumaan, joskin ei heihin voinut monasti sen pitemmälle luottaa kun ehtivät ympäri kääntymään. -- Kapakoissa olivat he jo taaskin vallan toista mieltä.

Sanalla sanoen oli joukossa matelevia raukkoja, hetkellisesti innostuvia, ijänikuisia kitupiikkejä, sekä toisten kustannuksella etuja etsiviä onnenonkijoita. Semmoisessa joukossa ei ollut helppoa tulla toimeen.

Tämän lisäksi toitotti vielä porvarillinen sanomalehdistö joka päivä miten muutamat kurjat onnenonkijat tahtovat vetää koko työväestöä nenästä, itse elääkseen herroiksi heidän kustannuksellaan. Todellisuudessa oli kuitenkin niin, että Aarnio, Savolainen, sekä lakkokomiteassa toiset työttömiksi jääneet jäsenet eivät saaneet avustusta päivässä enempää kuin toisetkaan lakkolaisista.

Äärettömän suurta haittaa perusteelliselle toiminnalle teki myöskin se kun ammattikunnalla ei ollut mitään työttömyyskassaa entuudestansa. Työpaikoissa vielä olevilta veroitus taas uhkasi kokonaan loppua sitä mukaa kuin joutuivat lakon vuoksi työttömiksi. Näin ollen voi sanoa jokaisen yhteiseen kassaan uhraaman pennin vastaisuudessa tarvittavaksi itsensä hyväksi. Sivultapäin tuleva avustus taas laimenisi aina sitä mukaa kun lakko jatkuisi pitemmälle. Ja jos lakonrikkureita alkaisi enempi ilmestyä, voisi se lopahtaa olemattomiin sillä kukapa enään avustaisi sivultapäin jouduttuaan epätoivoiseen uskoon lakon onnistumisesta.

Omituisena ilmiönä oli huomattavissa yhdistyksen synnystä saakka siihen kuuluneitten vanhempien toverien käyttäytyminen.

Työskennellen useimmat heistä tehdaspaikoissa, poikkesivat nämä nyt yhä harvemmin ja harvemmin yhdistyksen talolle. Jos joskus pistäytyivätkin, pysyttelivät äänettöminä, samalla kaupungilla jutellen, miten räyhääjäjoukko ajaisi nyt asiat hunningolle. Viimeiseen saakka olivat he koettaneet pysytellä määräävässä asemassa yhdistyksen asiainajossa, mutta jouduttuaan lakkoon ryhdyttäessä lopullisesti tappiolle alkoivat he vieroa koko puuhia. Tunnetuimmat heistä kuuluivat vielä yhdistyksen johtokuntaan, ollen joka käänteessä valmiita selvittelemään ettei lakon johto ja sen eteenpäin vieminen itseasiassa virallisesti kuulunut yhdistykselle. Sopimuskirjatkin olivat näinollen vain muodostetut yksinomaan lakkokomitean allekirjoitettavaksi yleisen rautatyöntekijäin päätöksen perustalla.

Kovanen kylläkin kävi yhä edelleen kokouksissa, samalla kuitenkin entisen suhteen osoittaen huomattavaa varovaisuutta. Hän tuli ja poistui kuin varkaisin, varoen useasti puheenvuoroja käyttämästä, paitse lakkokomitean kokouksissa, asiainmenosta tiedusteltuaan. Työtoverinsa ihmettelivät hänen käyttäytymistänsä, kunnes lopulta selveni, että hän oli saanut varoituksen työnantajaltaan. Että sentäänkin jossakinmäärin tahtoi olla mukana ja seurata asiain menoa, oli ilahuttavaa nuoremmista ja lakon innokkaimmista kannattajista.

Suurimpana kannustimena yhä edelleenkin oli hänessä kuitenkin tahto pysytellä puheenjohtajan asemassa viimeiseen saakka. Eikä mikään saanutkaan häntä tyytyväisemmin nauramaan kuin kuullessaan nimeänsä mainittavan monivuotisena puheenjohtaja-nimityksellä.

Kaikista enemmän oudoksuttiin kun Edvard Berg oli viimeaikoina alkanut osoittaa laimeutta yhdistyshommissa. Toiset selittelivät tuota juopottelun syyksi. Hänkin oli valittu alussa lakkokomiteaankin, tunnustuksena ansioistaan yhtenä tuon päätöksen synnyttäjänä.

Rimpinen ilmestyi nyt eräänä iltana lakkolaisten yleiseen kokoukseen. Hän oli, kuten näytti, oikeinpa sydämellisyyden perikuva. Saatuaan puheenvuoron, alotti hän pitkällä esihistorialla kertomuksen, ensiksi omasta elämästään. Ei voi kieltää hänellä olleen kauniin ja koulutetun puhetavan. Ei hän hätäillyt eikä kiirehtinyt, valituin sanoin, väliinpä runollisella lennolla kertoessaan vaiheistaan vieraalla maalla ja miten siellä toverit suurella myötätuntoisuudella ja ihastuksella muka seurasivat kotimaan työläisten suuria edistysrientoja, sekä jalojen tarkoitusperien kehitystä. Nytpä hänellä, onnellisella miekkosella, oli myöskin tilaisuus läheltä nähdä ja arvostella suurien puuhienne kehitystä. Todeksipa olikin näyttäytynyt mitä meistä oli kerrottu ja arvosteltu. Miten ihailtavaa, että rautatyöntekijät olivat kerrankin tehtävänsä oivaltaneet ja miehissä nousseet sekä aineellista että henkistä asemaansa kohottamaan! Nyt kun hänkin, vaikkapa sattumalta, oli joutunut joukkoon, tahtoi hän myöskin astua riveihin taistellakseen yhdessä, oli seuraus sitten mikä hyvänsä.

Lopettaissaan oli hän jo niin liikutettu että kuivaili nenäliinalla silmäkulmiaan. Eteenpäin toverit! se oli viimeinen toivomuksensa.

Järvinen istui kaiken aika nurkassa, veitikkamainen ilme suupielissään, leikitellen. Rimpisen entisenä työtoverina hän aavisti ja osasi laskea mistä päin milloinkin tuuli kävi: -- Heltyipä veli hiukkasen! -- hän tuon kauniin esitelmän jälkeen virkahti. Sitten puheenvuoron saatuaan lausui surkuttelunsa siitä kun Rimpinen oli näin huonona aikana joutunut kotimaahansa. Mutta kun se oli paljas sattuma, täytyihän antaa se veljelle anteeksi!

-- Se on tosi, jatkoi Rimpinen -- mutta minkäs sille tekee, kun ei ollut siellä tietoa asioista! -- Hän toivoi kuitenkin, että kaikki yritykset hyvin menestyisivät viemällä voitokkaaseen lopputulokseen.

Sitten alkoi hän laskea kaikkien kuullen miten paljon mahdollisesti lakossa tarvittaisiin varoja, sivumennen samalla kysästen oliko tovereilla miten paljon nykyään säästössä?

-- Ei tiedä vaan! vastasi tähän Järvinen naureskellen.

Tämän jälkeen tuli päätökseksi, että Rimpinen katsottaisiin myöskin lakkolaisiin kuuluvaksi, joskin toivottiin hänen tulevan alussa kuitenkin omillaan aikaan.

Tähän Rimpinen vastasi niin olevan omankin aikomuksensa. Hänkö nyt tahtoisi heti, tuskin koskaan, turvautua veljien armoihin!? Kyllä hän tulisi aina toimeen mitä pienimmillä avustuksilla.

IX.

Samana iltana olivat mestarit kokoontuneet hotelli Toivoon neuvottelemaan vastaisista toimenpiteistään lakon suhteen.

Hermostuneena istui siellä kunnianarvoisa mestari Oskari Ananiasson konjakkarinsa ääressä, joka toisella sanalla sadatellen miestensä hävyttömyyttä tuossa kuuluisassa ylössanomisessaan. Mutta rangaistuksensapa olivat tästä myöskin saaneet, sillä työhuoneen ovi oli ja pysyisi kiinni, eikä piruvieköön sitä avattaisikaan hänen harmaan päänsä aikoina, elleivät miehet tulisi nöyrinä, hattukädessä rukoillen armoa pyytämään.

Sundberg oli täydessä tuulessa kuten tavallista. Aamusta alkaen oli hän aina hetken päästä poikennut »puulaakissa», eikä se voinut olla vaikutustaan tekemättä.

Vihavainen, tuo vekkulimainen elostelija, jolla rahoja ei ollut tavallisissakaan oloissa juuri koskaan, istui mielinkielin pöydässä, ketun viekkaudella pitäen varansa saada Oskarilta, jos mahdollista vipata, voidakseen pysytellä ja nauttia seurassa. Paremmin pysyäkseen suosiossa hän yhä puheli miten missäkin suhteessa lakossa olisi meneteltävä.

Pyylevä, joukossa hyvinvoivaisimman herrasmiehen näköinen Harala istui tavallista äänettömämpänä, lieneekö ajatellut uutta konkurssin tekoa, sitten kun ei enää mitkään muut keinot löisi leiville!

Tämä kunnianarvoisa seura oli muuten kaikki yhdessä pöydässä.

Samanlaisissa neljän ja viiden miehen ryhmissä istuivat toisetkin mestarit.

Kokouksen piti jo alkaa seitsemältä, mutta he lykkäsivät sitä yhä odotellessaan Tolvasta tulevaksi. Lopulta kello kävi jo yhdeksättä, eikä sitä vieläkään kuulunut! Ajankuluksi alkoivat he nyt yksi toisensa jälestä lasketella sukkeluuksia hänen viipymisestään.

Vihavainen sai koko joukon makeasti nauramaan, huomauttaessaan Tolvasen ehkäpä sen vuoksi viipyvän, että joku jumalinen eukko oli kädet ristissä rinnoilla tullut häneltä apua pyytämään, eikä hän hennonnut ajaa tuota pois, sen kertoillessa hänelle koko sukuluettelonsa, sekä nykyisen kurjuutensa. Tietystikin oli eukko kaiken hyvän päälle asettunut ihan oven eteen seisomaan, joten kaikki pakoyrityksetkin olivat turhia.

Harala lisäsi tähän, että Tolvanen oli juuri ehkä saanut jonkun kirkonkaton kattamistilauksen, josta oli kustannusarviota laatiessaan vajonnut siksi syviin mietteisiin että oli kokonaan unhoittanut kokoukseen lähdön. Kustannusarvio vei vielä sitäkin suuremman ajan kun täytyi harkita miten katon voisi tehdä rautalevyistä teräslevyjen nimellä, teettäjäin huomaamatta.

Niin todenmukainen kuin tämä viimeinen huomautus olikin, teki se päinvastaisen vaikutuksen.

Kaikki muistivat miten aina näissä töissä olivat jääneet Tolvasesta takapajulle. Tämä oli lopulta saanut niin suuren maineen kattotöissä, että harvoinpa, kuin ihmeenkaupalla, näitä tuottelijaita urakoita toisille herahti. --

Eikä siinä vielä kylliksi.

Tolvanen oli samalla kiivennyt vanhojen suomalaisten eturivin mieheksi, tuossa kasvavassa ja rikastuvassa kotimaissyntyisessä porvaristossa.

Oskari Ananiasson samalla muisti myöskin miten hänen suuri ja tuottava nurkkavesitorvitilauksensa oli jäänyt suorittamatta lakon väliintultua. Samalla hän epäluuloisin silmäyksin vilkuili vierustovereihinsa, pelosta, jos joku näistä ennemmin häntä suostuisi lakkolaisten vaatimuksiin, tilauksen suorittamalla ja siitä pistämällä sievoset voitot taskuunsa.

Sama pelko, ilkeänä painajaisena painosti keskenjääneitten töitten suhteen myöskin toisia seurassa olevia mestareita.

Kun ei Tolvasta vaan kuulunut, päätettiin lopultakin alottaa kokous. Puheenjohtajaksi, kuten ennenkin, valittiin Vihavainen.

Kirjurina työskenteli Ananiasson, joka oli saanut toimessa kokemusta erään ylösrakentavaisen kirjateoksen kautta, jossa myöskin oli ollut kaavoja nuorille rakkauskirjeiden kirjoittamisessa.

Puheenvuoroja ei juuri pyydetty, vaan puhuivat he väliin useampikin yhteen. Puheenjohtaja ei myöskään ollut arvoasemaansa käyttämättä, ollen suunvuorossa puheitten sekä ajatusten seisahdusten väliaikoina, joita mestareilla sattui tuhkatiheään.

Keskustellessaan asiainsa järjestämisestä päättivät he koettaa saada valmiiksi kaikki keskeneräiset työt lakottomissa liikkeissä. Jos taas lakko alkaisi venyä liijaksi pitkälle, päättivät he koettaa hankkia työväkeä vaikkapa korkeimmilla palkoilla kotimaasta, ja jos se ei onnistuisi, toisivat työväkeä ulkomailta.

Äkkiä ilmestyi nyt Rimpinen paikalle.

-- Hyvää iltaa herrat, mestarit ja »prinsipaalit»! -- hän mitä makeimmasti tervehti. -- Terveisiä lakkolaisten kokouksesta!

-- Taisitpa ollakin niillä puheenjohtajana! huusi tähän Vihavainen meluisaan tapaansa.

-- So, soh! mestari! Eipä vielä niin pitkälle! hymäili Rimpinen.

-- No mutta Rimpinen! Kas, Rimpinen! huudahti nyt Ananiasson. -- Tule veli istumaan, paina puuta! Samassa hän soitti kelloa, tilaten Rimpiselle kahvia ja konjakkia samaan pöytään.

Kaikki toisetkin tunkeilivat nyt Rimpisen ympärillä kuullakseen mitä uusia tietoja tällä oli lakkolaisten kokouksesta.

-- Vedin taaskin niitä nokasta! ilakoi Rimpinen pirullisella naurulla.

-- Veditkö! huudahtivat kaikki. -- Sinä olet mies, totta vieköön!

-- Pidin niille ensiksi oikeinpa vallan kauniin esitelmän!

-- Jota ne pöllöt tietenkin uskoivat! huudahti Harala.

-- Uskoivat! Vielä enemmän! Ne ottivat minutkin joukkoonsa, joten nyt jo minä olen myöskin lakkolainen..! --

-- Eläköön Rimpinen!!! Lasit tyhjennettiin nyt Rimpisen muistolle.

-- Nähkääs, alotti nyt Rimpinen vakavampana! -- Sain tietää, että olivat lähettäneet sähkösanomilla tietoja muihin kaupunkeihin, ettei tänne tulisi ketään työläisiä lakkoaikoina!

-- Tuosta ansiostasi olisivat jo saaneet sinut valita lakkokomiteaankin! huudahti tähän Vihavainen ilon valtaamana.

Taaskin kaikki nauroivat!

-- Mutta nyt pitää meidän myöskin lähettää mies työväkeä etsimään ulkoa! huomautti Rimpinen.

-- Lähetetään, lähetetään! Ja sinut lähetetäänkin! huusivat useat.

-- Ei! -- Se ei sovi! Minä voin mennä kyllä mukana, mutta niin salassa etteivät huomaa! --

-- Aivan sillä tavalla! Kas niin! Rimpinen on aina nerokas! kehuskeli Ananiasson.

Tämän uuden, Rimpisen nerokkaan keksinnön innostamina taaskin uusia annoksia tilattiin ja juotiin yhteistyön onnelle ja menestykselle.

Mitä enemmän kielen kannat nyt juomain vaikutuksesta irtautuivat, alkoi jokaisessa esiintyä perisyntinsä luonnollisessa värityksessään. Ja kun Tolvasta ei kokoukseen kuulunut, sekottautui juhla yhä enemmän häikäilemättömän häliseväksi, jokaisessa eri pöydässä.