Part 6

Lasi esitti kyllä kaikki väärennetyssä muodossa, mutta sittenkin tämä hänen loikkauksensa näytti tavattoman pitkältä. Hän oli yhdellä ponnahduksella ennättänyt hyvin kauas, 20-30 jalan päähän. Hän seisoi korkean kallion harjalla ja viittoi minua luokseen. Kenties hän huusikin, mutta ääni ei saavuttanut minua. Mutta millä tontun tavalla hän oli päässyt tuonne? Minusta tuntui kuin miehestä, joka vast'ikään on nähnyt silmänkääntäjä-tempun.

Osaamatta tätä näkemääni vielä millään tavoin selittää, minäkin heittäysin alas kulkuaukosta. Aivan edessäni oli lumikinos painautunut jonkinmoiseksi ojaksi. Minä otin askeleen ja hyppäsin.

Silloin huomasin lentäväni kautta ilman ja Cavorin tulevan kallioineen yhä lähemmäs minua, pääsin sinne ja tartuin kallioon kiinni, täynnä sanomatonta hämmästystä.

Minulta pääsi tuskainen, käheä nauru. Olin kauheasti tyrmistynyt. Cavor kumartui puoleeni ja piipittämällä kehoitti minua olemaan varovainen.

Olin unohtanut, että kuun massa eli tiheys on kahdeksan kertaa ja läpimitta neljä kertaa pienempi kuin maanpakolla, ja että minun painoni kuussa on kuutta kertaa pienempi kuin maassa. Tämä tosiasia se nyt kyllä mieleeni painui.

-- Emmepäs olekaan enää maaemosen talutusnuorassa, -- virkkoi hän.

Verkalleen ponnistellen pääsin kallion huipulle ja liikuttuani niin varovasti kuin mikä luuvalon vaivaama potilas, seisoin vihdoin hänen vieressään auringon hohteessa. Pallo oli 30 jalan päässä tuolla takanamme, yhä pienenevällä lumikinoksella.

Niin kauas kuin silmä kantoi yli tuon suunnattoman kiviröykkiön, josta kraaterin pohja oli muodostunut, kaikkialla oli sama piikkinen tiheikkö henkiin heräjämässä, siellä täällä vaihteena täyteläisiä kaktusmaisia kasveja ja vaalean- ja tulipunaisia lehtisammalelta, jotka kasvoivat niin nopeasti, että näyttivät hiiviskelevän kivien yli. Koko kraaterin alue esiintyi silloin yhtenäisenä sydänmaana ihan tuota ympäröivää kallioseinää myöten.

Tämä kallioseinä oli nähtävästi aivan paljas; kasvullisuus ulottui ainoastaan sen juurelle asti. Pylväineen, penkereineen, palttoineen se ei meissä kovinkaan suurta huomiota silloin herättänyt. Se oli joka puolella monen mailin päässä meistä, ja me seisoimme mielestämme melkein kraaterin keskipisteessä. Tuota ympäröivää kallioseinää me siitä katselimme jonkunlaisen utuharson läpi, jota tuuli huljutti, sillä nyt oli noussut tuulikin, nopea, mutta heikko tuuli, joka kyllä hyvinkin kylmältä tuntui, mutta ei vaikuttanut sanottavaa painoa. Se näkyi puhaltavan kraaterin ympäri, usmaisesta pimeydestä päivänpuoleisen seinämän juurella valaistua laitaa kohti. Vaikea oli katsoa tähän itäiseen usmaan; täytyi sirristää ja kädellä suojustaa silmiä, sillä niin hillittömän räikeä oli liikkumattoman auringon valo.

-- Tyhjä näkyy olevan, -- sanoi Cavor, -- autio ja tyhjä.

Minä katsahdin jälleen ympärilleni, yhä vieläkin toivoen saavani nähdä edes merkinkään jostain ihmisolennosta, jotain katonharjaa, taloa, työkalua, mutta ylt'ympärillä oli vain pelkkiä röyhyisiä kiviä röykkiöinä ja harjanteina, törröttävää tiheikköä ja pöhöisiä kaktuksia, jotka paisumistaan paisuilivat. -- Kaikki tuo näkyi tekevän kerrassaan tyhjäksi moiset toiveet.

-- Nuo kasvit näyttävät olevan täällä vain omaa itseänsä varten, -- virkoin minä. -- Ei jälkeäkään mistään muusta elävästä luomasta.

-- Ei hyönteistä... ei lintua... ei mitään! Ei ainoatakaan jälkeä, ei merkin pahaistakaan eläinkunnasta... Ja jos olisi, niin mitäpä ne täällä pitkän yön aikana tekisivätkään?... Ei, ei täällä ole muuta kuin nuo kasvit vaan.

Minä varjostin silmiäni kädellä.

-- Tämähän on tuommoista unen maisemaa. Nämä kasvithan ovat vielä vähemmin maan kasvien kaltaisia kuin mitä mielessänsä kuvailee löytävänsä kallioitten välissä merenpohjalla. Katsokaas tuota! Luulisi sisiliskoksi, joka on muuttunut kasviksi. Ja tämä kirkkaus ja hohde!

-- Aamun viileyttä vasta, -- sanoi Cavor.

Hän huokasi ja katsahti ympärilleen.

-- Ei tämä ole luotu ihmisiä varten, -- virkkoi hän. -- Ja yksi seikka se sittenkin viittaa siihen...

Hän vaikeni hetkiseksi, jonka jälkeen rupesi kuulumaan hänen miettivää pörinäänsä.

Minä hätkähdin jostain kosketuksesta ja huomasin sammaleen ohuen, vaaleanharmaan lehden puikeltavan jalkani yli. Minä potkaisin sitä. Se hajosi tomuksi, ja joka tomuhiukkanen alkoi heti kasvaa.

Kuulin Cavorin parkaisevan ja näin erään paksun kasvin piikin pistäneen häntä.

Hän epäröitsi. Hänen silmänsä etsiskelivät jotain kiviröykköistä ympärillämme. Punertava hohde oli ruvennut nousemaan ylös erästä röyhyistä kalliolohkaretta myöten. Omituista väriä tuo, vaaleahkoa fuksinia.

-- Katsokaas! -- huusin minä, kääntyen Cavoriin päin.

Mutta -- Cavor oli kadonnut!

Minä tyrmistyin ensin. Astuin sitten nopean askeleen, nähdäkseni kalliolaidan yli. Mutta tuota ystäväni katoamista kummastellessani, olin taaskin unohtanut, että nyt ollaan kuussa. Tuo polkaisu tantereesen, astumaan lähtiessäni, olisi maan päällä vienyt minut metrin eteenpäin, mutta kuussa se kiidätti minut kuudetta, ainakin lähes viisi metriä kallionlaidasta. Tässä silmänräpäyksessä tuntui, kuin painajaisen ahdistaessa: on putoavinaan yhä syvemmälle. Maan päällä putoaa ensimmäisessä sekunnissa 16 jalkaa, täällä sen sijaan kaksi ja vain kuudennella osalla omasta painostaan. Minä putosin tai paremmin sanoen vaivuin 9-10 metriä. Ja siihen tuntui menevän koko pitkä aika, viisi kuusi sekuntia, minun harkintani mukaan. Siinä sitä sitten leijuin halki ilman ja putosin kuin höyhen polviani myöten lumikinokseen, vaaleanharmaan halkeaman pohjalle eräässä valkojuovaisessa kalliossa.

-- Cavor! -- huusin minä, ympärilleni vilkuen.

Mutta Cavoria ei näkynyt.

-- Cavor! -- huusin minä kovemmin, niin että kalliot kajahtivat.

Käännyin rajusti kallioihin päin ja kiipesin niitten harjalle.

-- Cavor! -- huutelin minä, ja ääneni kuului kuin kadonneen karitsan ääni.

Ei näkynyt palloakaan... Tuskallinen yksinäisyyden tunne valtasi minut hetkiseksi kokonaan.

Mutta jopa näin hänet. Hän viittaili naurusuin, vetääkseen minun huomiotani puoleensa. Hän seisoi parin kolmenkymmenen askeleen päässä minusta paljaalla kallionlohkareella. Hänen ääntänsä en kuullut, mutta käden huitominen se sanoi: "hypätkää!" Minua epäilytti, sillä hirmuinenhan oli välimatka. Mutta, arvelin sitten, tottahan minussa on miestä hyppäämään pitemmälle kuin Cavor.

Astuin askeleen taaksepäin, kyyristyin ja hyppäsin kaikesta voimastani. Tuntui kuin olisin ponnahtanut suoraan ylös ilmaan, tuntui kuin sille tielle jäisinkin...

Hirvitti ja miellytti samalla kertaa. Rajua se oli tuommoinen lento, niinkuin olisin ollut painajaisen kourissa. Huomasin harpanneeni liian pitkälle. Minä lensin suoraan Cavorin pään ylitse ja näin piikkisen tiheikön, joka eräästä notkosta törrötti ylös, valmiina vastaan-ottamaan minut. Minulta pääsi hätähuuto. Levitin käteni ja oikasin jalkani.

Minä putosin sienimäiseen kasaan, joka tuhoutui allani kokonaan, levittäen suunnattomat määrät punakellertäviä itiöitä kaikille haaroin ja verhoten minut yltääni samanvärisellä pölyllä. Puhallellen ja pärskyen minä vieriskelin tanterella, pääsin vihdoin asemilleni ja hengästyneenä purskahdin nauruun.

Näin tuosta Cavorin pienten, pyöreäin kasvojen kurkistelevan okaisen pensaan ylitse. Hän huusi jotain ontolla äänellä.

-- Kuinka? -- yritin kysyä, mutta en kyennyt, sillä henkeä salpasi. Hän läksi kulkemaan minua kohti, raivautuen pensaston läpi.

-- Varovasti täällä liikkua pitää, -- sanoi hän. -- Ei tämä kuu ymmärrä laista ja asetuksista yhtään mitään. Antais meidän mennä vaikka mäsäksi.

Hän auttoi minut pystyyn.

-- Olettepa ponnistellut ihan liikoja, -- virkkoi hän, kädellään puistellen kellervää tomua vaatteistani.

Minä seisoin passivisena, läähättäen ja sallien hänen puistella tomua minun polviltani ja kyynäspäistäni ja kuunnellen hänen luentoansa minun kovaonnisesta kohtalostani.

-- Me emme ota lainkaan lukuun gravitationia. Lihakset meissä ovat jotenkin tottumattomia vielä. Meidän täytyy niitä hiukan harjoitella, jahka olette päässyt hengästymisestänne.

Minä nykäsin pari kolme okaa kädestäni ja istahdin kallionlohkareelle. Lihakset vapisivat yhä vielä, ja minut valtasi sama nolouden tunnelma kuin sen, joka maan päällä opettelee polkupyörällä ajamista ja ensi kertaa kaatuu kellelleen.

Äkkiä iski Cavorin mieleen, että kylmä ilma notkossa saattaisi, kovasta helteestä tultua, synnyttää minussa kuumeen. Ja niinpä me kapusimme takaisin päivänpaisteesen. Siellä huomattiin, että, paria niljettymää lukematta, minä en ollut saanut mitään sanottavampaa vammaa. Ruvettiin kuin ruvettiinkin katselemaan turvallista paikkaa, minne nyt loikata. Valitsimme erään kallionkielekkeen noin 10 metrin päässä. Sen ja meidän välillämme oli pieni tiheikkö olivinharmaita piikkejä.

-- Ajatelkaa, että se on tuossa noin, -- puhui Cavor, kasvoillaan tuommoinen opettajan ilme ja osoittaen jotain paikkaa kolmen neljän jalan päässä minusta.

Tämän hyppäyksen minä suoritin helposti ja tunsinpa -- sen myönnän -- jonkunmoista tyytyväisyyttä, huomatessani Cavorin pudonneen paria jalkaa tännemmäs ja saaneen hänenkin kokea, miltä okapiikit maistuu.

-- Siinä sen nyt näkee, kuinka varovainen täällä olla pitää, -- virkkoi hän, piikkejä irtikiskoessaan. Ja siitä hetkestä hän lakkasi olemasta minun opettajanani, ruveten minun oppilaskumppalikseni kuullisten liikkeiden harjoittamisessa.

Valitsimme sitten vieläkin helpomman hyppäyksen ja suoritimme sen ilman vaikeutta, hyppäsimme takaisin taas, ja näin monta kertaa vuoroin puoleen ja toiseen, totuttaen lihaksia tottelemaan uutta mittakaavaa. En ikinä olisi uskonut tätä mukautumista niin helpoksi, ellen itse olisi sitä kokenut. Ja todellakin, varsin lyhyessä ajassa, korkeintaan kolmenkymmenen kokeen perästä, me osasimme laskea, kuinka paljon voimaa mikin välimatka kysyy, osasimme melkein yhtä varmasti kuin maankin päällä.

Ja kuun kasvit ne sillä välin ympärillämme nousemistaan nousivat yhä pitemmiksi ja tiheämmiksi, yhä enemmin toisiinsa takertuen, joka silmänräpäys paisuen ja paksuten. Siinä piikkilehtistä kasvia, vehreätä kaktusryhmää, siinä sientä, mehevää lehtisammalta, mitä kummallisimmalla tavalla säteileviä ja kierteleviä lajeja. Mutta me olimme niin kiintyneet hyppimiseemme, ett'emme kotvaan aikaan tulleet niitten ehtymätöntä edistymistä tarkastaneeksikaan.

Meidät oli vallannut jonkinlainen ylvästely. Osaksi siihen kaiketi oli syynä se tieto, että olimme päässeet vankeudesta pallossa, mutta pääasiallisesti kumminkin ohuen ilman raikkaus, tuon ilman, jossa -- siitä olen varma -- oli paljoa suurempi määrä happea kuin maapallon ilmakehässä. Niin kummallista kuin kaikki ympärillämme olikaan, tunsin olevani yhtä seikkailevalla ja kokeilevalla mielellä kuin Lontoon keikari ensi kertaa vuoristossa. Enkä luule, että kumpaistakaan meistä kovinkaan pelotti, vaikka olimmekin täällä Tuntemattoman kasvojen edessä.

Meidät oli vallannut yritteliäisyyden henki. Me valitsimme lehtisammaleisen pahan, joka oli meistä arviolta 14-15 metrin päässä, ja hyppäsimme siihen perätysten sangen onnellisesti.

-- Mainiota! -- huusimme toisillemme. -- Mainiota!

Ja Cavor se astui kolme askelta ja loikkasi erästä viehättävää lumirinnettä kohti. Sinne oli parikymmentä metriä. Minä olin hetken aikaa tyrmistynyt siitä repäisevän lystikkäästä vaikutuksesta, minkä minuun teki hänen liihotteleva olentonsa, tuo likainen krikettilakki, törröttävä tukka, pieni pyylevä ruumis, käsivarret ja nuo sääret kireelle napitetuissa polvihousuissa, ja kaiken tuon takalikkona sadun-omainen, laaja kuumaisema. Minua pyrki naurattamaan, mutta perään ponnahdin minäkin. Tupsis! Siinä sitä oltiin vierekkäin taas.

Tehtiin vielä kolme neljä oikein jättiläismäistä harppausta, ja istahdettiin viimein sammalen peittämään painanteesen. Keuhkoja kivisti. Siinä nyt istuimme kumpainenkin, kylkiämme pidellen ja koettaen päästä tyynesti hengittämään, sekä päätä toisillemme nyökäytellen hyväksyvästi. Cavor se puheli käheällä äänellä jotain "hämmästyttävistä tuntemuksista".

Tuossa sitten sävähti muuan ajatus päässäni. Ei se ensi hätään niinkään hirvittävältä tuntunut; olihan vain sangen luonnollinen kysymys, asian-olojen herättämä.

-- Asiasta toiseen! -- virkoin minä. -- Missähän se meidän pallomme oikeastaan lienee?

Cavor katsahti minuun.

-- Hä?

Nyt minulle selvisi koko tämän asian tärkeys.

-- Cavor! -- huusin minä, tarttuen häntä käsivarteen, -- missä on -- pallo?

X.

Eksyneitä ihmisiä kuussa.

Joku määrä minun kauhistustani kuvastui hänenkin kasvoillaan. Hän nousi ja tuijotteli ympärillensä tuossa tiheikössä, joka ympäröi meitä joka taholla, hurjaa vauhtia yleten ylenemistään. Epätietoisena hän tarttui leukaansa. Hänen äänessään kuului odottamaton varmuuden puute.

-- Eiköhän... -- sanoi hän verkalleen, -- eiköhän se liene... jossain... _tuolla_ päin? -- Epäröivänä hän teki tutisevalla sormellaan kaaren. -- En ole varma.

Yhä syvempi hämmästys ilmeni hänen katseessaan.

-- Oli miten oli, -- virkkoi hän, katsoen minuun, -- ei se kaukana saata olla.

Me olimme seisovillamme kumpainenkin, äännellen tyhjänpäiväisiä huudahduksia ja tähystellen tuohon yhä enemmän sekaantuvaan, yhä tihenevään rikeikköön ympärillämme.

Kaikilla rinteillä, minne vain päivä pääsi paistamaan, huojui ja heilui nuolina nousevia pensaita, paisuvia kaktuksia, matelevia lehtisammalia, ja missä varjoa, siellä luminietoksiakin. Pohjoisessa, etelässä, idässä ja lännessä -- kaikkialla levittelihe outojen muotojen yhtenäinen yksitoikkoisuus. Ja jossain tuolla, noitten toisiinsa takertuneitten kasvien alla, oli meidän pallomme, meidän kotimme, siinä ainoat eväämme, ainoa pelastumisen toivo tästä päivän kestävän kasvullisuuden fantastillisesta sydänmaasta, jonne nyt olimme joutuneet.

-- Luulenpa sittenkin, -- sanoi hän, äkkiä viitaten, -- että pallo on tuolla.

-- Ei, -- arvelin minä. -- Mehän olemme kiertäneet kaaressa. Kas, tuossa on minun kantapäitteni jälkiä. Sen täytyy olla idempänä, paljoa idempänä. Tuolla noin!

-- Minun mielestäni, -- sanoi Cavor, -- aurinko oli koko ajan oikealla.

-- Ja minusta taas, -- virkoin minä, -- varjo kulki joka hyppäyksellä minun edessäni.

Me katselimme toisiamme. Kraaterin laajuus oli meidän mielikuvituksessamme käynyt äärettömäksi ja yhä kasvavat tiheiköt läpipääsemättömiksi.

-- Voi taivas! Kuinka mielettömiä me olemme olleetkaan!

-- Pallo meidän löytää pitää, -- sanoi Cavor, -- se on selvä se, ja pian se on löydettäväkin. Helle kasvaa. Jo se meidät nytkin olisi painanut tainnuksiin, ellei olisi niin kuivaa. Ja... minun on nälkä.

Minä tuijotin häneen. Tätä seikkaa en ollut tullut ajatelleeksikaan. Mutta nyt heräsi minussakin positivinen vaatimus.

-- Niin, -- sanoin minä painavasti, -- nälkä minunkin on.

Hän nousi, tarmokas päättäväisyys katseessaan. - Meidän täytyy löytää pallo, -- lausui hän.

Niin tyynesti kuin suinkin tähysteltiin nyt noita lukemattomia kallioharjanteita ja pensaikkoja, joista kraaterin pohja oli muodostunut, ja kumpikin harkitsi mielessään, mitenkä paljon mahdollisuuksia meillä on pallon löytämiseen, ennenkuin helle ja nälkä yltyvät liian ankariksi.

-- Ei se saata olla täältä viidenkään kymmenen metrin päässä, -- sanoi Cavor, epävarmasti heilauttaen kättään. -- Täytyy vaan lähteä samoilemaan ympäri, kunnes se löytyy.

-- Mikäpäs tässä muu auttaa! -- vastasin minä, tuntematta kovinkaan suurta halua moiseen pyydystykseen. --

Olisi noille kirotuille piikkipensaille vähempikin kasvuvauhti riittänyt.

-- Sepä se, -- virkkoi Cavor. -- Mutta pallo se oli kuin olikin luminietoksessa.

Minä vaanimaan ympärilleni, nähdäkseni edes jonkun tutun mäennyppylän tai pensaan, joka oli ollut pallon läheisyydessä, mutta turhaan. Kaikkialla vaan tuo sekottava yhtäläisyys, kaikkialla yhä kohoilevia pensaita, paisuvia sieniä, pieneneviä lumiluotoja, jotka alinomaa muuttivat näkyänsä. Pistävästi paahtoi päivä, ja sanomattomaan hämmästykseemme tuli vielä lisäksi odottamattoman nälän synnyttämä raukeus. Ja juuri tuossa seisoessamme neuvottomina ja eksyneinä keskellä näitä aavistamattomia asioita, kuului ensi kertaa kuussa muuan ääni, toisellainen kuin ne, mitä tähän asti kasvien liikunta, tuulen hiljainen hyminä tai omat ääntelemisemme olivat synnyttäneet.

Bum... Bum... Bum... Se tuli jalkain alta, maan sisästä. Tuntui kuin kuulisimme sen jaloilla yhtä hyvin kuin korvillakin. Sen kumua vaimensi välimatka, välillä oleva ainemassa. En saata kuvailla mielessäni ääntä, joka sen ankarammin olisi voinut tyrmistyttää meitä, tahi sen täydellisemmin muuttaa asiain tilaa ympärillämme. Tuo täyteläinen, verkallinen, tarkoitusperäinen ääni ei meidän mielestämme saattanut olla muuta kuin jonkun jättiläismäisen, maan uumeniin kätketyn kellon lyöntejä.

Bum... Bum... Bum...

Se johti mieleen hiljaisia luostareita, unettomia öitä tiheästi asutuissa kaupungeissa, valvomisia, odotetuita hetkiä, kaikkea semmoista, mikä järjestettyä ja systemaatillista elämässä on, ja nyt se valtavana, salaperäisenä kajahtelee tässä fantastillisessa sydänmaassa! Silmän nähden kaikki oli entisellään: mieltä masentavain pensaitten ja kaktuskasvien hiljainen huojunta tuulessa... ne ulottuvat yhtenäisenä massana tuonne kaukaisiin kallioihin asti... taivas yhä pimeä ja tyhjä... vitkasteleva aurinko se paahtamistaan paahtaa... Ja keskellä kaikkea tätä nyt tämä ääni-arvoitus varoituksena, uhkana.

Bum... Bum... Bum...

Me kyselemään toisiltamme heikoin, kähein äänin.

-- Kelloko?

-- Siltä kuuluu.

-- Mikähän se on?

-- Mikä lieneekään!

-- Lukekaa lyönnit, -- kehoitti Cavor, mutta liian myöhään, sillä kumu vaikeni samassa.

Tuo tähtimäinen häiritys entisessä hiljaisuudessa oli uusi hämmästyksen aihe. Hetken verran saattoi epäillä, tokko tuota ääntä oli kuullutkaan vai vieläkö sitä yhä jatkuu. Olinko minä todellakin kuullut mitään kumua?

Tunsin äkkiä Cavorin käden puristavan käsivarttani. Hän puhui kuiskaamalla, ikäänkuin peljäten herättävänsä jotain.

-- Pysytään yhdessä, -- sopotti hän, -- ja käydään etsimään palloa. Meidän täytyy palata siihen. Tämähän käy jo yli kaiken ymmärryksen.

-- Minne käsin tästä lähdetään?

Hän epäröi. Valtavalla voimalla meidät täytti se ajatus, että ympärillä, lähellä on olentoja, näkymättömiä asioita. Mitä lienevät nuo? Ja missä? Tämä sydänmaa tässä, jonka määränä on vuoroin jäätyä, vuoroin kärvetä, onko se jonkun maanalaisen maailman ulkonaista kuorta, suojusta vain? Ja jos niin on, millisen maailman? Minkälaisia asukkaita se saattaneekaan äkkiä purkaa kidastansa meitä vastaan?

Ja sitten taas, äkisti kuin odottamaton ukkosen jylinä, tunkeusi tähän tuskalliseen hiljaisuuteen pauhina ja räminä, niinkuin olisi suuria metalliportteja heitetty kumoon!

Me pysähdyimme. Ja siinä sitä seisottiin ammotellen, neuvottomina. Cavor puikahti minun luokseni.

-- En käsitä ensinkään! -- kuiskasi hän ihan korvani juuressa, epämääräisesti heittäen kättään taivasta kohti: se oli epäselvä osoitus vielä epäselvemmistä ajatuksista.

-- Piiloon! Siltä varalta, että...

Lähdettiin liikkeelle taas ja hiivittiin varkain eteenpäin, mitä huolellisimmin karttaen pienintäkin risausta. Käännyttiin erästä tiheikköä kohti. Nyt alkoi kuulua kalketta, niinkuin kattilata taottaessa, ja se se joudutti askeleitamme.

-- Meidän täytyy ryömiä, -- kuiskasi Cavor.

Piikkikasvien alimmat lehdet, jotka jo olivat joutuneet uusien, päälle kasvaneitten varjoon, olivat jo alkaneet lakastua ja surkastua, niin että me sen pahemmitta vaurioitta pääsimme pujotteleimaan yhä paksunevain varsien välitse. Vähät me siitä, jos välisti pistikin kasvoihin tai käsivarteen. Keskellä tiheikköä minä pysähdyin ja vilkasin hengästyneenä Cavoriin.

-- Maan alta, -- sopautti hän. -- Tuolta noin.

-- Sieltähän ne saattavat tulla esille.

-- Meidän täytyy löytää pallo!

-- Niin täytyy, -- myönsin minä. -- Mutta miten?

-- Hiipiä, kunnes päästään sen luokse.

-- Mutta ellei päästä?

-- Niin ollaan piilossa ja katsellaan, millaista ovat väkeä.

-- Pysytään yhdessä, -- virkoin minä.

Hän mietti hetkisen.

-- Minnepäin mennään?

-- Lähdetään onnen kaupalla.

Kurkistettuamme puoleen ja toiseen, läksimme hyvin varovasti ryömimään alimman tiheikön kautta, kiertäen mielestämme ympyrässä, ja pysähdellen jok'ainoan huojuvan sienen kohdalla ja joka kerta kuin vähänkin ääntä kuului, mielessä yksinomaa vain pallo, josta niin ajattelemattomasti olimme lähteneet. Alinomaa tuli kuun sisästä, alapuoleltamme, täräyksiä, lyöntejä, kummallisia, selittämättömiä, mekanillisia kolauksia. Ja kerran, jopa useammankin olimme kuulevinämme ilmankin kautta jotain rapinaa ja jyskettä. Säikäyksissämme emme kumminkaan uskaltaneet nousta ylevämmälle paikalle tähystelemään kraateria. Pitkään aikaan emme nähneet niitä olentoja, joitten synnyttämät äänet niin runsaasti ja yhtämittaa meille asti kuuluivat. Ellei olisi ollut nälkä ja kulkkua kuivannut, niin olisi tämä ryömiminen tuntunut pelkältä eloisalta unennäöltä. Se oli niin kerrassaan epätodellista! Nuo äänet, ne ne yksistään olivat jotain oloperäistä.

Kuvailkaa mielessänne! Ympärillä satumainen tiheikkö, yläpuolella äänettömät, välkkyvät, okaiset lehdet, ja kätten ja polvien alla äänettömät, eloisat, heloittavat lehtisammalet, jotka kasvunsa innossa liikahtelevat, niinkuin liikahtelee matto, kun tuuli sen alle pääsee puhaltamaan. Myötäänsä pistää näkyviin joku uusi sieni, paisuen ja kimallellen auringonpaisteessa. Myötäänsä tunkee esille uusia heleänvärisiä muotoja... Solut näissä kasveissa olivat minun peukaloni kokoisia, muodostaen ikäänkuin värillisiä lasihelmi-nauhoja. Kaikki nämä kappaleet olivat pienimpiä osiansa myöten täynnään päivänpaistetta, kun niitä katseli tummansinistä taivasta vasten, jossa päivänkin paistaessa yhä vielä väikkyi muutamia jäljelle jääneitä tähtiä. Omituista! Kivetkin olivat muodolleen ja rakenteelleen omituisia... Omituista oli kaikki, ruumiin tuntemus oli jotain ennen aavistamatonta, jok'ainoa uusi liike yllätystä. Ilma kulki ohuena kulkun kautta rintaan, veri hulvahteli suonissa voimakkaasti kuin nousuvesi... puk... puk... puk...

Ja myötäänsä tuo levottomuuden tunne, myötäänsä vasarankalketta, kilinää ja konemaista pauketta... Ja nyt äkkiä... suurten eläinten mylvinää.

XI.

Kuunvasikkain laitumilla.

Ja niin me kaksi poloista maan asukasta nyt eksyneinä hiiviskelimme näissä hurjaa vauhtia kasvavissa tiheiköissä, säikähdellen ääniä, joita korvissamme kajahteli. Kauan kesti mielestämme, ennenkuin saimme nähdä yhdenkään seleniitan (kuun asukkaan) tai kuunvasikan, vaikka viimeksi-mainittujen ammunta ja mylvinä tuli yhä lähemmäs meitä. Me ryömimme kiviröykkiöiden välitse, luminietosten poikki, sienikasvien yli, jotka ensi kosketuksesta hajosivat kuin kuplat, levittäen kosteata höyryä ympärilleen. Välisti oli tanner ihan täynnään ukontuhnioita kuni katu kivillä laskettu; vuoroin taas täytyi kontata loppumattomain pensastojen läpi. Ja yhä toivottovammin silmin me tähystelimme kadonnutta palloa. Kuunvasikkain ääni oli välisti umpeata, leveätä yminää, joka joskus yltyi kauheaksi, vihaiseksi ammunnaksi ja lauhtui sitten katkonnaiseksi mörinäksi, ikäänkuin nuo näkymättömät elukat olisivat koettaneet syödä ja ammua samalla kertaa.

Ensimmäisen kerran näimme ne vain ohimennen, vilaukselta, mutta näky oli silti epämiellyttävä, koskapa oli niin vaillinainen. Cavor ryömi silloin edellä ja huomasi ensimmäisenä niitten läheisyyden. Hän pysähtyi tyrmistyneenä ja antoi minulle merkin olla asemillani.

Rapina ja naksahtelu pensaissa kuului lähenevän suoraa päätä meitä kohti, ja juuri kuin me päät yhdessä koetimme saada selville, mistä ja minnepäin tämä liikahtelu kulkee, samalla kuului hirveä ammunta takaapäin, niin lähellä ja niin voimakkaana, että okapensaitten latvat sen edessä taipuivat ja kuuma, kostea hengitys leyhähti meihin asti. Me käännyimme ja näimme silloin huojuvain runkojen välitse kuunvasikan kiiltävät kupeet ja pitkän seljän kuultavan taivasta vasten.