Part 5

Hetken aikaan en vastannut mitään. Mieleni kuohui harmista. Vastahakoisesti käännyin kosteasta lasista pois ja tuijotin häntä kasvoihin.

-- On niinkin, -- sanoin, -- nälkä minun on. Minä tunnen jotain sanomatonta pettymystä. Olin toivonut... ties mitä kaikkea, mutta en tällaista.

Kooten yhteen kaiken mieleni levon, minä kietouduin uudestaan vaippaani, istahdin tavarapakan päälle ja aloitin ensimmäisen ateriani kuussa. Lienenkö sitä kunnolla lopettanutkaan, en muista. Lasin pinta alkoi nyt kirkastua, ensin yksityisissä kohdin, sitten yhä laajemmalti. Sakea usma, joka oli meidät estänyt näkemästä tätä uutta maailmaa, rupesi hälvenemään.

Ja nyt rupesimme kurkistelemaan kuun maisemaa.

VII.

Päivännousu kuussa.

Ensi silmäyksellä meitä kohtasi mitä autioin ja masentavin näky. Olimme suunnattomassa amfiteaterissa, jättiläismäisen kraaterin ympyriäisellä pohjalla. Kallioseinät saartivat meitä joka taholta. Lännen puolella lankesi vielä näkymättömän auringon valo noille seinille, ylettyen niitten juurille asti, tuoden näkyviin röyhyisen rinteen likaisenharmaita, ulospistäviä paasia sekä siellä täällä lumisia penkereitä ja halkeamia. Kaikki tuo oli kukaties kymmenkunnan mailin päässä, mutta ensi alussa ei välillä oleva ilma yhtään estänyt niitä näkymästä kaikessa loistossaan, pienimpiä yksityiskohtiaankin myöten. Ne esiintyivät, nuo kallioseinät, kirkkaina ja häikäisevinä mustaa, tähditettyä taivasta vasten, joka meidän maallisiin silmiimme näytti pikemmin kimaltelevalta samettiesiripulta kuin äärettömältä taivaankannelta.

Itäinen kallioranta oli ensi alussa ainoastaan tähdetönnä liepeenä tähdikkäässä kuvussa. Ei ollut ruskoa, ei hiiviskelevää valkenemista ilmoittamassa päivännousua. Sädekruunu, zodiakali-valo, se yksin, jättiläismäisenä valoisana usmasuippona kohoili kohti kointähden kirkkautta, tietäen auringon pikaista lähenemistä.

Kaikki valo meidän ympärillämme oli heiastusta lännenpuolisista kallioista. Siinä valossa erotti suunnattoman, aaltomaisen tasangon, joka kylmänä, harmaana laajeni itää kohden, kadoten kallioitten sysimustaan siimekseen. Lukemattomat joukot harmaita kukkuloita, aavemaiset mäentörmät, lumimaisesta aineesta muodostuneet aallot, joita vako vaolta ulottui tuonne kaukaiseen pimeyteen, -- ne ne ensiksi olivat antaneet meille viittauksia kraateriseinäin etäisyydestä. Lumelta nuo mäentörmät näyttivät, ja lumeksi minä niitä silloin luulinkin. Mutta ei ne lunta olleet; ne olivat -- jäätynyttä ilmaa!

Tällaista oli ensin, kunnes kuun päivä vaikeni äkkiä, hämmästyttävästi.

Auringon valo oli hiipinyt alas kallioseinää myöten, kosketti sen juurelle ajauneita ainekasoja ja tuli nyt jättiläisvauhdilla meitä kohti. Kaukainen kallioseinä näytti huojuvan ja vavahtelevan, ja heti kuin valo oli koskettanut hämärää, syöksähti kraaterin pohjalta harmaa huurupatsas ylös, kasvaen, laajeten, tiheytyen, kunnes koko läntinen tasanko höyrysi kuin märkä nenäliina tulen edessä, ja lännenpuoleiset kalliot olivat pelkkänä murteleivana välkähtelynä.

-- Se on ilmaa, -- virkkoi Cavor. -- Sen täytyy olla ilmaa, muutoin se ei olisi noussut tuolla tavoin, heti kuin vain auringonsäde siihen kajosi. Ja noin nopeasti...

Hän katsahti ylös.

-- Katsokaas! -- sanoi hän.

-- Mitä niin?

-- Tuolla taivaalla. Nyt jo! Keskellä mustaa... pieni sinervä täplä. Katsokaa! Tähdet näyttävät suuremmilta! Ja kaikki nuo pienet tähdet ja kaikki usmamaiset nebulosat, jotka näimme tyhjässä avaruudessa... ne ovat kadonneet!

Nopeasti, yhtämittaa läheni meitä päivä. Yksi harmaa kukkula toisensa perästä joutui auringonpaisteen valtaan ja muuttui valkoiseksi höyrypatsaaksi. Vihdoin kaikki, mikä meistä länteen antoi, oli yhtenä ainoana usmajoukkona, jota myötäänsä syntyi ja nousi ylös. Kaukainen kallioseinä oli peräytynyt yhä kauemmas, pistänyt näkyviin utupyörteistä milloin minkin muotoisena ja vihdoin hälvennyt ja kadonnut niitten hämäräiseen helmaan.

Yhä lähemmäs ja lähemmäs meitä kiiruhti tuo höyryävä seinä, melkein yhtä nopeasti kuin lounastuulen kiidättämän pilven varjo. Meidän ympärillämme alkoi nousta hienoa, auringon valon edellä käypää utua.

Cavor tarttui minua käsivarteen.

-- Mitäs nyt? -- kysäisin minä.

-- Katsokaa! Aurinko nousee! Aurinko!

Hän pyöräytti minut ja osoitti itäistä kallioseinää, joka oli pistänyt näkyviin meitä ympäröivästä usmasta, hiukan vain erottautuen mustasta taivaasta. Mutta nyt sen ääriviivoilla näkyi omituisia valo-ilmiöitä, hehkuvanpunaisia tulikielekkeitä, jotka siinä kieppuivat ja hulmusivat. Luulin niitä ensin höyryspiraleiksi, jotka olivat joutuneet valoon ja muodostivat nämä aaltomaiset tulileimut taivasta vastaan, mutta ne olivatkin auringon äärimmäistä laitaa, sitä tulikruunua auringon ympärillä, joka meidän ilmakehämme harson takaa ei ikinä tule ilmi maallisen silmän nähdä.

Ja sitten -- aurinko!

Yhtämittaa, vastustamattomasti astui esiin loistava viiva, astui näkyviin ohut, sietämättömän kirkas laita, joka pyöristyi, sai kaaren muodon, tai loistavan valtikan muodon, ja sinkautti meitä kohti kuuman valoviivan, niinkuin olisi keihäällä heittänyt.

Tuntui kuin se olisi puhkaissut minulta silmät! Minä kiljasin ääneen ja käännyin soaistuna ympäri, ruveten tavoittelemaan vaippaani tavarapakan alta.

Tämän hehkuisan hulvauksen jälkeen alkoi kuulua ääntä. Se oli ensimmäinen ulkopuolelta tuleva ääni, mikä korviamme kosketti siitä pitäin kuin maasta olimme lähteneet. Se oli sihinää ja kihinää, ilmaverhon kiivasta liikettä päivän lähetessä. Ja äänen ja valon tullessa meidän pallomme kallistui, ja siinäkös me sokeina ja säikähtäneinä hapuilemaan toisiamme! Se kallistui jälleen, ja kihinä yltyi yhä suuremmaksi. Minä olin sulkenut silmäni ja tehnyt kömpelöitä yrityksiä, saadakseni vaipan pääni ympärille, mutta tämä toinen pyöräys keikautti minut nurin. Minä kaaduin tavaramyttyä vasten ja silmät avattuani huomasin hetkellisen ilman välkäyksen aivan pallon ulkopuolella. Se virtasi, se kiehui, niinkuin lumi, johon hehkuva kanki pistetään. Entinen jähmeä ilma oli auringon äkillisestä kosketuksesta muuttunut velliksi, limaksi, likaiseksi nesteeksi, joka sitten kihisten kuohui kaasuksi.

Pallo heilahti taas, entistä ankarammin. Me pitelimme kiinni toisistamme. Seuraavassa silmänräpäyksessä meidät heitti nurinniskoin jälleen. Siinä sitä kierittiin ja vierittiin, kunnes olin nelin kontin. Päivännousu kuussa oli meidät yllättänyt. Se tahtoi näyttää meille, pienille ihmisille, mitä kaikkea kuu saattaa meille tehdä.

Minä vilkasin uudestaan ulos. Sieltä näkyi höyryn pulppuilemista, puolisulaa, kuplikasta limaa, jota myötäänsä virtasi pitkin lasin pintaa, putosi pois, virtasi uudestaan. Taas oltiin pimeässä. Minä putosin alas, Cavorin polvet rintaani vasten. Sitten hän tuntui ponnahtavan irti minusta. Ja siinä minä nyt loioin, tuijottaen ylös, tuskin jaksaen enää henkeäni vetää. Sulavaa nestettä oli syössyt meidän päällemme, se oli haudannut meidät allensa, ja nyt se oheni ja kiehui ja hälveni. Minä näin sen pulppuilemisen lasin pinnalla. Kuulin Cavorin huutelevan heikolla äänellä.

Nyt oli pallo joutunut suureen, sulavan ilman painanteesen ja silloin -- vastalauseita pantiin, mutta ei auttanut -- ruvettiin vierimään alas rinnettä, yhä kiivaammin ja kiivaammin, hyppien halkeamain yli, ponnahdellen penkereiltä penkereille, yhä kiivaammin ja kiivaammin keskellä kuun päivän tulikuumaa, pauhaavaa kuohuntaa.

Toinen toisessaan kiinni siinä nyt pyöriskeltiin, lennettiin vuoroin puoleen, vuoroin toiseen, ja tavaramytyt ne sinkoilivat perässä ja kolhivat meitä. Välisti törmäsimme yhteen, tartuimme toisiimme kiinni, välisti taas heilahdimme erillemme... päät löivät vastakkain, ja koko maailma murtui silmissä pelkiksi säihkyviksi vasamiksi ja tulisiksi tähdiksi! Maan päällä olisimme jo senkin seitsemän kertaa murskanneet toisemme mäsäksi, mutta täällä kuussa meidän painomme oli kaikeksi onneksi ainoastaan kuudes-osa maallisesta painosta. Ja siksipä armo ja laupeus suojeli meitä pudotessamme. Muistan vielä, kuinka minulta silloin käänsi mieltä, tuntui kuin aivot olisivat ylös-alaisin päässä ja sitten...

Tunsin tuosta sitten, niinkuin mikä askaroitsisi kasvoillani, niinkuin kuka koskettaisi korvalehtiäni. Huomasin silloin katseleväni tuota räikeän kirkasta maisemaa sinisten silmälasien kautta; valo oli nyt paljoa lieveämpää. Cavor oli kumartunut ylitseni, ja minä näin hänen ylös-alaisin kääntyneet kasvonsa; hänenkin nenällään oli värilliset silmälasit. Hän hengitti epätasaisesti; huuli oli loukkaunut ja vuoti verta.

-- Voitteko paremmin? -- kysäsi hän, pyyhkäisten verta pois kädenseljällä.

Hetken aikaa näkyi kaikki ympärilläni huojuvan, mutta siihen oli syynä se vain, että omaa päätäni viepotti. Minä huomasin hänen vetäneen kiinni muutamat uutimet ulkopuolisessa verhossa, suojellakseen minua palloon suorastaan paistavilta auringonsäteiltä. Kaikki, minkä näin, esiintyi loistavana.

-- Hyvä isä! -- virkoin minä työläästi hengittäen. -- Mutta tämä...

Minä kurotin kaulaani ja näin, että ulkona oli häikäisevän kirkasta: räikeä vastakohta sille sysimustalle pimeydelle, jonka vallassa ensi hetkinä olimme olleet.

-- Olinko minä kauankin tainnuksissa? -- kysyin minä.

-- En osaa sanoa, sillä kronometri on mennyt rikki... Voi teitä, ukko parkaa! Olin jo huolissani...

Minä makasin hetken verran, mietiskellen tuota. Hänen kasvoillaan näkyi vieläkin liikutuksen jälkiä. En puhunut kotvaan aikaan mitään. Minä koettelin tutkistelevalla kädellä vammojani, tarkastelin samalla, mitä vaurioita hänenkin kasvonsa olivat saaneet. Oikean käteni selkä oli kärsinyt pahimmin, se oli lyöttynyt nilelle. Otsastani oli vuotanut verta. Hän ojensi minulle pienen pikarillisen jotain mukaan ottamaansa virkistysainetta, en muista enää, minkä nimistä. Jonkun ajan perästä tunsin voivani paremmin. Rupesin varovaisesti oikomaan jäseniäni ja pian kykenin puhumaankin.

-- Vähät me tästä, -- sanoin minä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

-- Vähät vainenkin.

Hän mietiskeli, kädet polvillaan, tirkisti lasin läpi ja loi sitten minuun tuijottavan katseen.

-- Hyvä Jumala! -- huudahti hän.

-- Mutta mitäs on tapahtunut? -- kysyin minä hetken perästä. -- Pudottiinko kuuman ilman-alan vyöhykkeesen, vai?

-- Tuota minä juuri odotinkin. Ilma on muuttunut höyryksi, jos se ilmaa on. Joka tapauksessa se on muuttunut höyryksi, ja kuun pinta on näkyvissä. Siellä täällä tulee esiin paljas maa. Kummallista maaperää todellakin!

Hän ei katsonut tarpeelliseksi lähteä lähemmin selittelemään, vaan auttoi minut istuvilleni. Ja nyt saatoin ominkin silmin nähdä.

VIII.

Aamu kuussa.

Tuo armottoman mustuuden ja valkeuden räikeä tunnelma oli kokonaan muuttunut. Auringonpaiste oli saanut hienon, ambramaisen kellervyyden; varjot kraaterin kallioseinillä esiintyivät syvässä purppuravärissä. Idässä päin hiiviskeli vielä tumma usmaryhmä, suojassa auringonvalolta, mutta lännen taivas oli sininen ja kirkas. Minä rupesin käsittämään, kuinka kauan minun tainnuksissa-oloani oli kestänytkään.

Emme olleet enää tyhjässä avaruudessa. Ilmakehä oli kerääntynyt ympärillemme. Esineitten ääriviivat olivat käyneet tarkoiksi ja osoittivat suurta vaihtelua. Siellä täällä tosin huomasi vielä valkoisia, sinervään vivahtavia pintoja -- ne olivat lunta eikä ilmaa -- mutta yleensä oli maiseman arktillinen asu kokonaan kadonnut. Paljas ja röyhyinen maa levittelihe kaikkialla laajoina, tummanruskeina aloina auringonpaisteessa. Siellä täällä lumikinosten laidoilla näki vesikouruja ja puroja, -- ainoa, mikä hiukankin elähdytti tätä karua aluetta. Päivä paistoi kahdesta akkunasta sisään, ja siitä oli seurauksena, että pallossa ilma kävi kuumaksi kuin sydänkesällä. Jalat oli meillä kumminkin siimeksessä. Pallo oli pysähtynyt keskelle luminietosta.

Rinteellä huomasin siellä täällä joitakin varpujen tapaisia ja niitten välissä sulamattoman lumen muodostamia valkoisia juovia. Kuivilta, kierteisiltä varvuilta ne näyttivät, yhtä ruskeilta kuin kalliokin niitten alla. Siinäpä kylläkin ajattelemisen aihetta. Varpujako? Elottomassako maailmassa? Kun sitten silmäni olivat tottuneet katselemaan noitten varpujen rakennetta, huomasin, että melkein koko ala oli täynnään kuitumaisesti muodostuneita piikkejä, aivan kuin havupuitten alla näkee tiheän kerroksen ruskeita neulasia.

-- Cavor! -- virkoin minä.

-- Ja-ha?

-- Olkoon tämä vain kuollutta maailmaa, mutta kerran...

Huomioni kiintyi johonkin. Olin havainnut näitten neulasten seassa koko joukon pieniä pyöreitä esineitä. Ja nyt näkyi yksi niistä liikahtaneen.

-- Cavor! -- kuiskasin minä.

-- Mitäs nyt?

Min'en vastannut heti. Katsella tuijottelin vain, enkä hetkeen aikaan osannut uskoa silmiäni. Minulta pääsi epäselvä äännähdys. Minä tartuin häntä käsivarteen ja viittasin ulos.

-- Katsokaa! -- huudahdin minä, saaden jälleen puhelahjani. -- Tuolla! Niin! Ja tuolla noin!

Hän seurasi silmillään minun osoittamaani suuntaa.

-- No niin? -- kysyi hän.

Kuinka kykenisin kuvailemaankaan näkemääni? Se olisi niin peräti vähällä sanottu, ja sittenkin se on niin ihmeellistä, niin repäisevää. Mainitsin jo nähneeni noitten neulasten välissä pieniä, soikean pyöreitä esineitä, joita olisi saattanut pitää pikkuisina piikivinä. Ja nyt oli ensin yksi, sitten toinen niistä liikahtanut, pyörähtänyt ja haljennut, ja kummankin halkeamassa näkyi vähäinen kellertävänvihreä juova, joka pyrki kohoamaan ylös vasta-nousseen auringon rohkaisevia säteitä kohti. Ei aikaakaan, niin jo liikahti kolmaskin ja halkesi.

-- Se on siemen, -- sanoi Cavor.

Ja sitten kuulin hänen hiljaa kuiskaavan:

-- _Eloa!_

-- Eloa!

Ja samassa sävähti se ajatus mielessämme, ettei meidän suunnaton matkamme sittenkään ollut mennyt hukkaan, ett'emme olleet saapuneet autioon erämaahan, joka on täynnään pelkkiä mineraaleja, vaan maailmaan, joka elää ja liikkuu. Nytkös me katselemaan ja tarkastelemaan! Muistan vielä, kuinka minä yhtämittaa pyyhin lasiseinää edessäni, harmissani pienimmästäkin huurupilkusta.

Kuva oli selvä ja eloisa ainoastaan keskellä kenttää. Tämän keskikohdan ympärillä kaikki liikkumattomat kuidut näyttivät kuperan lasin kautta suuremmilta ja epäselvemmiltä. Mutta tarpeeksi meillä oli näkemistä silti! Pitkin koko auringonpuoleista rinnettä nuo ihmeelliset pienet ruskeat esineet murtuivat ja halkesivat, niinkuin siemenkodat, niinkuin hedelmäpalot, suun täydeltä ahmien lämpöä, jota vuolaana virtana valui vasta-nousseesta auringosta.

Joka silmänräpäys halkeili yhä useampia siemenverhoja, ja sillä välin jo ennen auenneet idut paisuivat, astuen toiseen kehitysvaiheesensa. Varmasti ja vitkailematta nämä kummalliset siemenet työnsivät pienen juurisäikeen maata kohti, samalla kuin omituinen, pieni kimppumainen silmikko nousi ylös. Vähän ajan kuluttua oli koko rinne täynnään tuommoisia pikkuruisia kasvin-alkuja, ikäänkuin valmistuneina vastaan-ottamaan käskyjä auringon helteeltä.

Kauan ei niiden tarvinnut odotellakaan. Kimppumaiset silmikot paisuivat, jännittyivät ja aukenivat yhdellä nytkäyksellä, työntäen ulos terävälehtisen terän ja levittäen viuhkan hienoja, suippopäisiä, ruskeita lehtiä, jotka kasvoivat nopeasti, kasvoivat ihan silmissä. Tuo kaikki liikehti hitaammin kuin missään eläimessä ja nopeammin kuin missään kasvissa ikinä olin nähnyt. Kuinka kykenisin teille selittämäänkään tämän kasvamisen kulkua? Lehden kärjet kasvoivat niin, että ihan erotti niitten liikunnan eteenpäin. Ruskea siemenverho surkastui ja maatui yhtä nopeasti. Oletteko koskaan kylmänä päivänä pidelleet termometriä lämpöisessä kädessänne ja katselleet hienon elohopea-patsaan kohoamista lasipillissä? Samaan tapaan kuussa kasvitkin nousivat.

Muutamassa minutissa -- meidän arvataksemme -- itsekukin pisimmälle, kehittyneistä silmikoista oli jatkunut varreksi ja lykkäsi esiin jo toista lehtiviuhkaa, eikä aikaakaan niin jo koko tuo äsken vielä niin eloton rinne oli tummennut olivinvehreistä, karvamaisilla pistimillä varustetuista kasveista, jotka huojuivat nopeasta kasvamisestansa.

Minä käännyin ympärini ja katso! Erästä itäistä kalliota reunaili samallainen, melkein yhtä nopeasti kehittynyt sauma, joka heilui ja huojui tummana auringon häikäisevää valoa vastaan. Sen takana häämöitti varjokuvan tavoin kasviryhmiä, jotka löivät kyhmyisiä haaroja kuin kaktukset ja paisuivat silmin nähden, paisuivat kuin rakko, johon ilmaa puhalletaan.

Sitten huomasin lännessäkin tiheikön takana tuollaisen uusimuotoisen kasviryhmän. Mutta täällä päivänvalo lankesi suoraan sen sileille pinnoille, jolloin se esiintyi heleänä, kellervänpunaisena. Se kasvoi silmissä sekin. Jos siitä minutinkaan ajaksi kääntyi pois ja sitten jälleen katsahti siihen, niin jo huomasi sen ääriviivain muuttuneen. Se työnsi ilmi tylsiä, täyteläisiä haaroja, kunnes vähän ajan kuluttua oli kohonnut useamman jalan korkuiseksi, koralliston tapaiseksi ryhmäksi. Maan päällä kasvava ukonsieni eli ukontuhnio, joka välisti yhdessä yössä paisuu jalan suuruiseksi läpimitalleen, oli tähän verrattuna koko kuhnus, vaikka totta sekin, että ukontuhnio kasvaa kuutta kertaa kovempaa puristusta vastaan kuin tämä täällä. Tuolla taampana -- meidän katseemme eivät olleet sinne asti ulottuneet, mutta auringon elvyttävä voima kyllä -- syvänteissä ja tasangoilla kohosi törröttävänä partana heleävaloisista halkeamista ja penkereistä teräväokainen ja mehukas kasvillisuus, kiihkeästi kiirehtien hyödykseen käyttämään tuota lyhyttä päivää, jonka kuluessa sen oli määrä kukoistaa ja hedelmöittyä ja kylvää siemenensä ja kuolla. Ihmeeltä näytti kuin näyttikin tuo kasvanta. Näin kaiketi lienevät puut ja muut kasvit nousseet maailmanluomisen päivinä; näin ne kaiketi silloinkin peittivät vasta-luodun, aution maan.

Kuvailkaa mielessänne kaikki tuo! Kuvailkaa vainenkin: Jäätyneen ilman elpyminen, maaperän liikehtiminen ja henkiin heräjäminen ja sitten tuo kasvillisuuden äänetön kehittyminen, tuo epämaallinen mehukkaitten lehtien ja teräväin okain nopea nouseminen. Ajatelkaa kaikki tämä semmoisessa kirkkaudessa, jonka rinnalla heleinkin päivänpaiste maan päällä tuntuisi laimealta ja tympeältä. Ja sittenkin tämän yhä kohoilevan tiheikön ympärillä, missä vain varjopaikkoja oli, sinertäviä luminietoksia. Ja saadaksenne täydellisen käsityksen meitä kohdanneista vaikutelmista, on teidän muistaminen, että me näimme kaiken tämän paksun, kuperan lasin läpi epämuotoisena, niinkuin esineet linssissä aina epämuotoisina esiintyvätkin. Selväpiirteisiä ne olivat vain keskipisteessä ja hyvinkin kirkkaita siinä, mutta laidoilla näkyivät suurennettuina, epätodellisina.

IX.

Tähystely alkaa.

Me lakkasimme tarkastelemasta ja käännyimme toistemme puoleen, sama ajatus, sama kysymys katseessa kummallakin. Koska nuo kasvit kerran edistyvät, niin täytyyhän täällä olla ilmaa, vaikkapa ohentunuttakin, ilmaa, jota mekin saattanemme hengittää.

-- Entäs jos kulkuaukko...? -- virkoin minä.

-- Miksei? -- vastasi hän. -- Jos vaan tuo, mikä näkyy, on ilmaa.

-- Hetkisen kuluttua, -- jatkoin minä, -- nuo kasvit venyvät meidän pituisiksemme. Mitähän jos... jos... mutta onkohan se varma? Mistä sen tietää, että tuo aine on ilmaa? Saattaisihan se olla typpeä... saattaisi olla hiilihappoakin.

-- Pian siitä selvä saadaan -- vastasi hän, ja rupesi todistamaan. Hän otti tavarapakasta suuren palan rutistunutta paperia, sytytti sen ja viskasi kiireesti kulkuaukon venttilin kautta ulos. Minä kumarruin katsomaan paksun lasin läpi, näkyykö tuota pientä liekkiä, josta niin paljon riippuu!

Minä näin paperin putoavan keveästi lumelle. Tulen punainen liekki katosi. Silmänräpäyksen verran näytti siltä kuin se olisi sammunut. Mutta sitten huomasin paperin reunassa pienen sinisen liekin; se tuikahteli, hiipi edelleen ja levisi!

Hiljalleen koko paperi kyti loppuun ja kutistui -- paitsi sitä kohtaa, missä se oli välittömästi lumessa kiinni -- ja työnsi ylös värähtelevän savusäikeen. Nyt en enää epäillyt. Kuun atmosferi on joko puhdasta happea tai ilmaa ja niinmuodoin -- elleihän ole liian ohutta -- kelvollista ylläpitämään meidänkin, muukalaisten, henkeä. Me saatamme siis nousta pallosta ja -- elää!

Minä istahdin, jalat kummallakin puolen kulkuaukkoa, valmiina kiertämään sen auki, mutta Cavor pidätti minut.

-- Yksi pikkuinen varokeino ensin! -- virkkoi hän, huomauttaen minulle, että, vaikka ulkona onkin hapensekaista ilmaa, se saattaa olla niin ohutta, että käy vaaralliseksi meille. Hän johdatti mieleeni, kuinka ihminen korkeilla vuorilla rupeaa voimaan pahoin, ja kuinka liian äkisti nousseilta ilmassa-purjehtijoilta rupeaa ihon alta verta tihkumaan. Ja niinpä hän ensin jonkun aikaa hääräili, valmistaessaan pahanmakuista juomaa, jota hän tyrkytti minulle. Juotuani sen, tunsin hieman huumausta, mutta muuta pahaa se ei minussa vaikuttanut. Sitten vasta hän salli minun ruveta kiertämään kulkuaukkoa auki.

Hetken kuluttua oli kulkuaukon lasitulppo sen verran auennut, että tiheämpi ilma pallon sisäpuolelta alkoi virrata ulos pitkin ruuvinkierteitä, pitäen samallaista laulavaa ääntä kuin kattilassa vesi ennen kiehumistaan. Hän käski minun silloin pysähtyä. Pian kävikin selväksi, että ulkopuolinen paino on paljoa vähempi kuin sisällä, mutta kuinka paljoa, sitä emme saattaneet sanoa.

Minä istuin, pidellen molemmin käsin kiinni sulkimesta, valmiina kiertämään tulpan jälleen kiinni, jos, vastoin hartainta toivomustamme, kuun ilma sittenkin osoittautuisi olevansa liian ohutta meille. Cavor piteli käsissään lieriötä, jossa oli kokoonpuristettua happea, valmiina lisäämään ponnistusta pallon sisäpuolella. Sanaakaan puhumatta me katselimme toisiamme ja vuoroin tuota fantastillista kasvillisuutta ulkona, joka ääneti laajeni yhä suuremmaksi. Räikeätä piipitystä tulpan kierteissä kesti yhä edelleen.

Jo alkoi suhista korvissani, ja Cavorin liikkeitten ääni kävi yhä hiljaisemmaksi. Minä huomasin, kuinka ilman ohenemisen vaikutuksesta kaikkityyni oli käynyt entistä vähemmin äänekkääksi.

Mikäli pallosta ilma pääsi sihisemään ulos, sikäli sen kosteus sakeni pieniksi hattaroiksi.

Hetken kuluttua tunsin, kuinka hengitykseni alkaa käydä tiheäksi. Sitä kestikin sitten kaiken aikaa, minkä olimme kuun ilmakehän vaikutuksen alaisina. Korvissa ja sormenpäissä jonkun aikaa huomaamani vastenmielinen tunne meni pian ohitse.

Senjälkeen rupesi minua pyörryttämään ja kuvottamaan, ja se se teki äkkinäisen muutoksen mieleni rohkeudessa. Minä väänsin tulpan puoli kierrosta kiinni ja ilmoitin Cavorille voivani pahoin. Mutta nyt oli hänen vuoronsa olla vilkas. Hän vastasi minulle äänellä, joka kuului tavattoman hiljaiselta ja kaukaiselta -- koskapa ääntä kantava ilma oli niin ohutta -- kehoittaen minua ottamaan pienen kulauksen viinaa. Itse hän ryyppäsi ensiksi, ja pian minäkin tunsin voivani paremmin. Väänsin sulkimen taas auki. Suhina korvissani kävi kovemmaksi, ja ennen pitkää huomasin piipityksenkin lakanneen, vaikken ensi käteen ollut aivan varma, että se todellakin oli lakannut.

-- No? -- sanoi Cavor aaveen-omaisella äänellä.

-- No? -- sanoin minä.

-- Lähdetäänkö ulos?

Minä miettimään.

-- Jokos kaikki on selvänä?

-- Jos vaan kestänette.

Vastauksen asemesta minä kiersin tulpan ihan auki, nostin sen sitten irti ja asetin huolellisesti tavarapakan päälle. Pari lumihiutaletta tuprahti näkyviin ja katosi heti kuin tämä ohut ja outo ilma oli täyttänyt pallon. Minä laskin polvilleni, istahdin sitten kulkuaukon laidalle ja kurkistin ulos. Alapuolella, metrin päässä kasvoistani, näkyi luminen tanner, johon ei kukaan vielä ollut polkenut.

Hetken äänettömyyden jälkeen meidän katseemme kohtasivat toisensa.

-- Eihän keuhkojanne kovin paljon ahdista? -- kysyi Cavor.

-- Ei, -- vastasin minä. -- Kyllä minä tämän kestän.

Hän sieppasi vaippansa, pisti päänsä sen aukosta sisään ja kääräsi vaipan ympärilleen, istahti sitten kulkuaukon laidalle ja laski jalkansa riipuksiin, kunnes ne olivat kuuden tuuman päässä kuun pinnasta. Hetken epäröityään hän hyppäsi alas ja seisoi nyt kuun tähän saakka vielä kenenkään koskemattomalla pinnalla.

Minä katselin hänen suurennettua ja epämuotoista kuvaansa paksun lasin läpi. Hän seisoi kotvasen aikaa asemillaan, vilkuen puoleen ja toiseen. Sitten hän kokosi voimansa ja hyppäsi.