Part 2

Kamalan vaikeita asioita nuo, mutta luulenpa, ettei hänellä ollut aavistustakaan, kuinka paljon niistä meni minun ymmärrykseni yli. Oli hetkiä, jolloin epäilin, tokko minä oikein seuraankaan, mutta sainhan joka tapauksessa levähtää tuosta kovan onnen näytelmästäni. Silloin tällöin selvenivät nuo asiat minulle hetkiseksi, kadotakseen jälleen juuri silloin kuin luulin päässeeni niitten perille. Vuoroin taas minun tarkkaavaisuuteni katkesi kerrassaan, enkä sitä enää vireille vetänytkään. Siinä istuin vain, katsella tuijotellen häneen ja mietiskellen, eiköhän olisi parasta käyttää häntä päähenkilön mallina johonkin kelpo ilveilyyn ja antaa palttua kaikelle muulle. Ja sitten taas ymmärsin häntä jonkun matkaa.

Ensi tilaisuuden sattuessa käväsin hänen asunnossaan. Se oli avara ja huolellisesti sisustettu. Muita palvelijoita ei ollut kuin hänen kolme apulaistansa, ja koko hänen dietissään ja yksityis-elämässään yleensä oli filosofillisen yksinkertaisuuden leima. Hän oli vesipoika ja vegetariaani ja kaikkea semmoista, mikä logilliseen elämänjärjestykseen kuuluu. Mutta koko hänen talonsa sisällinen asu osoitti, että on täällä jotain muutakin kuin pelkkää filosofillista mietintää. Se tiesi kellarista ullakkoon asti työtä ja toimintaa, -- omituinen tyyssija todellakin täällä syrjäisessä kylässä. Alakerrassa oli höyläpenkkejä ja työkaluja; leivintuvan uunit ja pesutuvan kattilat oli muodostettu suuriksi sulatuspesiksi, kellari oli täynnään dynamoita, ja puutarhassa seisoi kaasumittari. Hän näytteli minulle kaikkea tätä luottavalla mielihyvällä, niinkuin konsanaankin se, joka on liian kauan elänyt yksinänsä. Hänen umpimielisyytensä se tulvaili nyt ylenpalttisen luottamuksen vuona, ja minulla oli onni olla astiana, johon se purkautui.

Nuo kolme apulaista olivat arvokkaita tyypejä siitä työmiesluokasta, josta olivat peräsin: tunnollista, vaikka vähätietoistakin, rotevaa, kohteliasta, altista väkeä. Ensimmäinen, Spargus, jonka huolena oli keittäminen ja kaikki metallityöt, oli aikoinaan ollut merimiehenä. Toinen, Gibbs, oli puuseppä. Kolmas, entinen päiväläinen puutarhatöissä, oli nyt yleinen avustaja. He olivat pelkkiä ruumiillisen työn tekijöitä. Kaiken henkisen työn toimitti Cavor. Hyvin oli minulla himmeä käsitys siitä, mutta nuo apulaiset eivät ymmärtäneet siitä yhtään mitään.

Ja nyt noitten tutkimusten luontoon ja laatuun. Mutta tässä minua valitettavasti kohtaa vaikea vastus. Minä en ole niinkään tieteellinen asiantuntija, ja jos yrittäisin käyttää Mr. Cavorin tieteellistä kieltä, niin pelkäänpä, että joutuisimme umpisolaan kumpainenkin, niin lukija kuin minäkin. Ja melkein varmaa on, että minä tulisin tehneeksi pukin ja toisen, joista minulle nauraisi jok'ainoa ylioppilas, joka tässä maassa tutkii matemaatillista fysikkaa. Parasta lienee siis, että kerron vaikutelmistani omalla vaillinaisella kielellä, yrittelemättäkään verhoutua tietäväisyyden pukuun, johon minulla ei ole mitään oikeutta.

Mr Cavorin tutkimusten loppumääränä oli muuan aine, joka olisi "läpäisemätön" -- itse hän käytti jotain toista sanaa, jota en enää muista, mutta tämä se suunnilleen vastaa sitä -- niin, läpäisemätön, s.o. joka "ei päästäisi läpitsensä minkään muotoista säteilevää energiaa." "Säteilevä energia" -- niin hän minulle selitti -- on jotain samallaista kuin valo, tai lämpö, tai Röntgenin säteet, joista parina viime vuonna on niin paljon puhuttu, tai Marconin sähköaallot, tahi gravitationi (eli vetovoima). Kaikki nämä asiat, sanoi hän, _säteilevät_ ulos keskipisteistä ja vaikuttavat esineesen matkan päästä. Siitä tuo nimitys "säteilevä energia." Nyt ovat melkein kaikki aineet läpäisemättömiä jollekin muodolle säteilevää energiaa. Lasi esimerkiksi päästää läpitsensä valon, mutta lämpö kulkee sen lävitse paljoa hitaammin, jonka vuoksi lasi kelpaakin uuninverhostimeksi. Aluna päästää läpitsensä valon, mutta ei lainkaan lämpöä. Hiili-bisulfidissa liuotettu jodi sitä vastoin estää kokonaan valon, mutta päästää lämmön lävitsensä. Se kätkee teiltä tulen, mutta päästää kaiken siitä tulevan lämmön vaikuttamaan teihin. Metallit ovat läpäisemättömiä ei ainoastaan valolle ja lämmölle, vaan sähkö-energiallekin, joka kyllä kulkee sekä jodiliuoksen että lasin läpi melkein yhtä hyvin kuin ei niitä sen edessä olisikaan. Ja niin edespäin.

Nyt on asianlaita semmoinen, että kaikki aineet "läpäisevät" gravitationin. Ihminen saattaa monenlaisilla suojuksilla pidättää valon tai lämmön, tai auringon sähköperäisen vaikutuksen, tai maanlämmön mistä hyvänsä; metallilaatoilla hän saattaa suojella esineitä Marconin säteiltä. Mutta auringon vetovoimalta ja maan vetovoimalta ei voi suojella millään. Ja miksikä ei voi, sitä on vaikea sanoa. Cavor ei ymmärtänyt, miksikä ei sellaistakin ainetta olisi olemassa, enkä minäkään osannut sanoa, miksei. En ollut sellaista mahdollisuutta ennen koskaan ajatellutkaan. Ja hän teki laskelmia paperille, jotka joku lordi Kelvin, tai professori Lodge, tai professori Karl Pearson, tai joku muu tuommoinen tiedemies kyllä olisi epäilemättä ymmärtänyt, mutta jotka minut vaivuttivat ihan toivottomuuden hämärään. Ja näillä laskelmillaan hän osoitti, että semmoinen aine ei ainoastaan ole mahdollista, vaan että sen täytyy täyttää ne ja ne ehdotkin.

Se oli hämmästyttävää harkintaa. Mahdotonta minun olisi kuvailla tässä, kuinka se aikoinaan minua hämmästytti ja mieltäni kiinnitti. "Niin, niin", virkoin minä vaan kaikkeen tuohon, "antaa mennä vaan, antaa mennä!" Riittänee nyt täksi kertaa mainita, että hän luuli pystyvänsä valmistamaan tällaista gravitationia läpäisemätöntä ainetta monimutkaisesta sekotuksesta metalleja ja jotain uutta -- uutta alkuainetta -- luullakseni _helium_ nimistä, jota hänelle oli lähetetty Lontoosta sinetillä suljetuissa kiviruukuissa. Tästä seikasta on lausuttu epäilyksiä, mutta minä olen melkein varma, että _heliumia_ nuo sinetillä suljetut kiviruukut sisälsivät. Nestemäistä ja ohutta se kaikessa tapauksessa oli.

Jospa vain olisin huomannut tehdä muistiinpanoja!... Mutta mitenkäpäs minä osasin silloin arvatakaan sen tarpeellisuutta?

Jokainen, kenessä rahtusenkaan verran mielikuvitusta asuu, käsittää kyllä, kuinka vähän mahdollisuuksia moisella aineella on, ja ymmärtänee siis myös osapuille sen liikutuksen, jota tunsin, huomatessani, kuinka tämä asia Cavorin käyttämäin epäselväin sanain hämäryydestä alkoi selviämistään minulle selvitä. Koomillinen näytelmän ratkaisu todellakin! Kului joltinenkin aika, ennenkuin otin uskoakseni täydellisesti käsittäneeni hänet, ja kaikin mokomin minä varoin tekemästä sellaisia kysymyksiä, joitten johdosta hän olisi saattanut arvata, kuinka omiansa väärinkäsityksille hänen jokapäiväiset selittelynsä ovatkaan. Mutta se, joka tätä kertomaani lukee, ei sittenkään saata kokonaan käsittää minun mielenliikutustani, sillä minun kuivasta esityksestäni on mahdoton tajuta minun vakaumustani siitä, että tämän hämmästyttävän aineen keksiminen oli täyttymäisillään.

En muista istuneeni enää täyttä tuntiakaan näytelmäni ääressä siitä pitäin kuin olin ruvennut käymään hänen luonansa. Mielikuvitukseni askarteli nyt muissa asioissa. Tuon aineen mahdollisuuksilla ei näkynyt olevan rajoja ensinkään. Minne vaan käännyinkään, -- kaikkialla kohtasin ihmeellisiä asioita ja perinpohjaisia mullistuksia. Esimerkiksi: jos tahtoo nostaa jonkun painon, olkoonpa kuinka suunnattoman raskas hyvänsä, niin ei tarvitse muuta kuin panee laatan tuota ainetta sen alle, ja silloin sen nostaa vaikka olkikorrella. Ensimmäinen ajatukseni oli luonnollisestikin tämän prinsipin sovelluttaminen tykkeihin ja panssarilaivoihin sekä kaikkiin sotatarpeisin ja sodankäynti-tapoihin, siitä sitten laivakulkuun, rautateihin, rakennuksiin ja kaikkiin mahdollisiin muotoihin inhimillistä teollisuutta. Tuo sattuma, joka oli minut johtanut ihan tämän uuden ajan -- aikakaudenkin -- syntymähommiin, oli yksi niitä, joita tapahtuu vain kerran tuhannessa vuodessa. Ja tämä ajatus se kehittyi ja laajeni laajenemistaan. Muun muassa minä näin omankin pelastukseni affäärimiehenä. Minä näin kantayhtiön ja haarayhtiöitä, hankkeita oikealla ja hankkeita vasemmalla, renkaita, trusteja, privilegioita ja konsessioneja... ne laajenivat laajenemistaan, kunnes vihdoin suunnaton, hämmästyttävä Cavoriiti-yhtiö hallitsi ja vallitsi maailmaa.

Ja minä mukana!

Minä viitotin tieni suoraan eteenpäin. Tiesin kyllä panevani kaikki uhalle, mutta tein ratkaisevan harppauksen yhdellä kertaa.

-- Meillä on käsissämme valtavin ase, mitä maailmassa milloinkaan on keksitty, -- sanoin minä, pannen painoa sanalle "meillä". -- Jos aiotte pitää minua loitolla siitä, niin joudutte tekemisiin huimapäisen miehen kanssa. Huomisesta alkaen aion ruveta neljänneksi apumieheksi teille.

Hän näytti hämmästyvän minun innostustani, osoittamatta kumminkaan pienintäkään epäluuloa tai vihamielisyyttä. Päinvastoin hän esiintyi varsin vaatimattomasti.

Hän katsahti minuun epäröiden.

-- Mutta aiotteko todellakin...? -- sanoi hän. -- Entäs näytelmä? Kuinkas sen käy?

-- Se on ollut ja mennyt! -- huudahdin minä. -- Arvoisa sir, ettekö te näe, mitä nyt jo olette saavuttanut! Ettekö näe, mitä olette saavuttamaisillanne?

Tämä oli tosin vain retorillinen puheenparsi, mutta ei hän todellakaan nähnyt kaikkea sitä. Ensi alussa en ottanut tuota uskoakseni. Hänellä ei ollut aavistustakaan keksintönsä merkityksestä. Tuo omituinen pikku mies oli koko ajan tehnyt työtä pelkästään teoretisella pohjalla! Puhuessaan "kaikkein tärkeimmästä kokemuksesta", mitä maailma milloinkaan on nähnyt, hän oli tarkoittanut, että se täydentää niin monta teoriaa ja poistaa niin monta epätietoisuutta. Mitenkä se aine, jonka hän oli keksimäisillään, olisi käytäntöön sovellutettava, siitä hän välitti yhtä vähän kuin jos hän olisi ollut kone, joka tykkejä valaa. Tuo aine on keksittävissä, ja hän keksii sen. _V'la tout_, kuten franskalainen sanoo.

Ja niin lapsellinen mies sitten! Jos hän tuon aineen saa keksineeksi, niin se muka menee cavoriitin tai cavoriinin nimisenä perinnöksi jälkimaailmalle, ja hänestä tehdään F.R.S., [Fellow of the Royal Society of Arts, kuninkaallisen tiedeseuran jäsen.] ja hänen muotokuvansa leviää kaikkialle, siinä muka mies, jolla on arvokkaita ansioita _luonnon_ alalla, ja sen semmoista. Siinä kaikki, minkä hän näki! Ja tämän pommin hän olisi heittänyt maailmaan yhtä huolettomasti kuin ilmoituksen jonkun sääskilajin löydöstä, ellen minä olisi sattunut yhtymään häneen. Ja siellä se sitten olisi loikonut ja sammua tuhahtanut, niinkuin pari muutakin pikku asiaa, joita nuo tiedemiehet ovat sytyttäneet ja meille viskanneet.

Ja kun tämä kerran oli minulle selvinnyt, niin nyt se olin minä, joka puhuin, ja Cavor, joka virkkoi: "niin niin, jatkakaa vain!" Minä kavahdin pystyyn. Minä astuin lattiata edestakaisin, huitoen ja viittoen kuin 20-vuotias poika. Minä koetin saada häntä käsittämään, mikä hänen velvollisuutensa ja vastuun-alaisuutensa tässä asiassa on... mikä _meidän_ velvollisuutemme ja vastuun-alaisuutemme tässä asiassa on. Minä vakuutin hänelle, että me saamme varoja yltäkyllin, pannaksemme toimeen mitä yhteiskunnallisia mullistuksia vain tahdomme; koko maailma on oleva meidän, ja me saamme hallita sitä ihan mielemme mukaan. Minä kerroin hänelle yhtiöistä ja patenteista ja salassa pidettävästä toiminnasta.

Kaikki tämä näkyi vaikuttavan häneen samalla tapaa kuin hänen matemaatikansa oli vaikuttanut minuun. Mies oli hämillään; sen näki hänen pienten punakkain kasvojensa ilmeestä. Hän jupisi jotain sellaista, että vähät hän muka rikkaudesta, mutta minä kumosin kaikki epäröimiset. Hänhän on tulemassa rikkaaksi; tyhjää siis tuo tuommoinen jupina. Minä annoin hänen ymmärtää, mikä minä olen miehiäni, semmoinen nimittäin, jolla on koko lailla affäärikokemusta. En maininnut mitään, että siihen aikaan vielä olin selviämättömän vararikon alainen, -- sehän olikin vain väliaikaista tilaa, -- vaan luulen saaneeni näennäisen omaisuuteni ja finansiaaliset vaatimukset esiintymään varsin sopusointuisesti. Ja aivan huomaamatta -- niinkuin tuommoisten ehdotusten laita yleensäkin on -- meidän välillämme syntyi yksimielisyys cavoriiti-monopolista: hän tuota ainetta valmistaa, ja minä pidän siitä ääntä.

Minä tartuin kuin iiliäinen tuohon "me"... "Te" ja "minä" olivat minulle nyt jo tuntemattomia sanoja.

Hänen mielestänsä olisi se voitto, josta minä puhuin käytettävä tutkimusten jatkamiseksi, mutta sehän tietysti oli asia, josta sopi myöhemminkin keskustella.

-- Mainiota! -- riemuitsin minä. -- Mainiota!

Pääasia, väitin minä, on nyt se, että tuota ainetta saadaan syntymään.

-- Siinä se vasta aine! -- huudahtelin minä. -- Ei sitä kotia, ei tehdasta, ei linnaa, ei laivaa, joka uskaltaisi olla sitä vailla! Se on oleva vielä ylt'yleisempää kuin patenttilääke! Ei sitä kohtaa siinä, ei yhtäkään sen kymmenestä tuhannesta käyttämisen mahdollisuudesta, joka ei tekisi meitä rikkaammiksi, Cavor, kuin ahnainkin ahnas ikinä voi kuvailla!

-- Jaa-a! -- virkkoi hän. -- On maar se sittenkin niin. Merkillistä, kuinka avautuukaan uusia näkökohtia, kun asiasta puhelee.

-- Ja nyt on sattunut niin, että te olette tullut siitä puhelleeksi sen oikean miehen kanssa.

-- Tokkopa -- liitti hän, -- tokkopa kukaan ääretöntä rikkautta _vastustaakaan_. Mutta on siinä kumminkin yksi seikka...

Hän pysähtyi. Minä olin ääneti.

-- Mahdollistahan on, tiedättekös, ett'emme kykenekään saamaan tuota ainetta aikaan. Sekin saattaa olla yksi niitä asioita, jotka teoriassa ovat mahdollisia, mutta käytännössä sulaa hulluutta. Tahi jos saammekin sen syntymään, niin tulee joku pikku mutka...

-- Josta me kyllä selviämme, kun se tulee, -- virkoin minä.

II.

Cavoriitin ensimmäinen valmistaminen.

Turha oli Cavorin pelko, ettei ainetta todellisesti saataisi aikaan, sillä 14 p:nä lokakuuta 1899 se valmistui kuin valmistuikin.

Omituista kyllä, se valmistui sattumalta, jota Mr. Cavor ei ollut osannut aavistaakaan. Hän oli sulattanut yhteen koko joukon metalleja ja jotain muita aineksia -- voi jospa nyt tietäisin kaikki yksityisseikat! -- ja aikoi jättää tämän sekoituksen seisomaan viikon päiviksi ja päästää sen sitten vähitellen jäähtymään. Ellei hän ollut erehtynyt laskuissaan, niin piti lopullisen vaiheen tuossa sekoituksessa tapahtua silloin kuin sen lämpötila on alennut 60 asteesen Fahrenheitiä. Mutta nyt sattui apulaisissa Cavorin tietämättä syntymään erimielisyyttä siitä, kenenkä oikeastaan tulisi valvoa valkeata sulatus-uunissa. Gibbs, joka oli tähän asti siitä huolta pitänyt, oli äkkiä yrittänyt sälyttää tämän tehtävän entisen puutarhurin niskoille, sillä perustuksella muka, että hiili on maata, maasta kaivettua, eikä niinmuodoin mitenkään kuulu puusepän toimialaan. Entinen puutarhuri taas väitti, että hiili on metallia tai malmintapaista ainetta; ei se lainkaan kuulu kokin ammattiin. Mutta Spargus väitti hellittämättä, että Gibbs se on, jonka tulee pitää valkeasta huolta, koskapa hän kerran puuseppä on, ja hiili, kuten kaikki tietävät, on maatunutta puuta. Seurauksena tästä oli se, että Gibbs lakkasi lisäämästä hiiliä uuniin, eikä toisetkaan sitä tehneet. Cavor taas ei saattanut huomata asiain menevän hullusti päin, sillä hän oli kokonaan vaipunut mietiskelemään eräänlaista cavoriiti-lentokonetta, ottamatta lukuun ilman tekemää vastarintaa ynnä paria muuta asianhaaraa. Ja hänen ennen-aikainen keksintönsä toteutuminen tapahtui juuri silloin kuin hän oli astumassa kedon poikki minun huvilaani iltapakinoille ja teetä juomaan.

Sangen selvästi muistan tuon tapauksen. Teevesi oli kiehumassa, kaikki oli valmiina, ja tuo "pörrörrör" oli saanut minut astumaan verannalle. Hänen liikehtivä olentonsa kuvastui mustana syksyistä taivasta vastaan, jossa aurinko teki laskuaan, ja hänen talonsa uuninpiiput pistivät näkyviin tuolta puitten uhkeitten latvain yli. Kauempana kohoilivat Wealden Hills kukkulat vaalean sinervinä, ja vasemmalla levittelihe hämäräinen aulanko avarana ja levollisena. Ja silloin...

Nuo uuninpiiput lensivät ilmaan, hajoten siellä paksuksi parveksi tiilikiviä. Katto ja huonekaluja sekaisin meni samaa tietä. Niiden perään hulvahti suunnaton valkoinen tulenliekki. Puut rakennuksen ympärillä huojuivat ja kieppuivat, heitellen pirstaleitansa ylös hehkuvaan valoon nekin. Korvissani kajahti ankara ukkosen jyrinä, joka löi kuuroksi toisen korvani koko elämäni iäksi, ja ylt'ympärilläni särkyivät kaikki akkunaruudut.

Minä astuin kolme askelta verannalta Cavorin asuntoa kohti, ja samassa tuli tuuli takaapäin.

Nuttuni liepeet heilahtivat silmänräpäyksessä pääni yli, ja minä läksin suurin hypyin ja harppauksin, aivan vasten tahtoani, astumaan Cavoria kohti. Mutta samassa sieppasi vihuri keksijän valtoihinsa ja läksi kieputtaen kiidättämään häntä kautta vinkuvan ja vonkuvan ilman. Minä näin yhden uuninpiippuni paiskautuvan maahan viiden kuuden metrin päässä minusta, hyppäävän parikymmentä askelta ja lähtevän sitten suurin loikkauksin rientämään hävityksen keskustaa kohti. Sääriään viskellen ja käsiään heitellen Cavor putosi maahan, kieri ja vieri siinä ensin jonkun matkaa, nousi sitten pystyyn, jolloin ilman-henki taas tarttui häneen ja läksi lennättämään miestä sanomattomalla vauhdilla eteenpäin, kunnes hän vihdoin katosi puitten väliin, jotka tuolla hänen talonsa kohdalla kieppuivat ja kierivät, oksillaan toisiansa piesten.

Sakea savu- ja tuhkapilvi sekä kokonainen patsas siniseltä hohtavaa ainetta syöksi taivaanlakea kohti. Suuri palanen aitaa lensi ilmassa minun ohitseni, putosi maahan pystyyn, kaatui siitä kyljilleen ja jäi siihen. Pahin vaara oli nyt ohi. Raivoisa liike ilmassa oli tauonnut. Ankara tuuli puhalsi vain, ja minä huomasin jälleen yhä vielä hengittäväni ja jalkojeni olevan kohdallaan. Asetuin nyt seljin tuulta vasten ja jaksoin kestää asemillani. Siinä sitten oli tilaisuus tutkia, minkä verran minulla vielä on järkeä jäljellä.

Tällä hetkellä koko maailma esiintyi aivan toisenlaisessa muodossa. Rauhallinen, rusottava ilmanranta oli kadonnut näkyvistä, mustia pilviä kiiti taivaalla, kaikki oli painautunut maata vasten ja huojui kovan tuulen kourissa. Katsahdin taakseni, nähdäkseni, onko minun taloni suunnilleen paikallansa, ja läksin sitten kompastellen astumaan puita kohti, joitten helmaan Cavor oli kadonnut, ja joitten lehdettömäin oksain välitse liekkejä leimusi hänen palavasta talostansa.

Astuin viidakkoon, jossa minua heitteli puusta puuhun. Niistä kiinni pidellen, haeskelin häntä silmilläni jonkun aikaa, mutta turhaan. Tulin sitten katsahtaneeksi kasalliseen katkenneita oksia ja aidankappaleita hänen puutarhansa muurin juurella ja huomasin siinä jotain liikehtimistä. Minä juoksemaan sinnepäin, mutta ennenkuin sinne ennätinkään, erkani tuosta kasasta jotain ruskeata... Se kohosi liejun tahraamille jaloilleen ja ojensi kaksi hervakkaa, verta vuotavaa kättä. Tuon olennon keskikohdalta roikkui vaatteen repaleita, huojuen ilmassa.

Ensi hätään en ollut tuntea tuota multakasaa, mutta sitten huomasin sen olevan Cavorin, koko mies ihan liejussa siitä rapakosta, johon oli pudonnut. Hän asettui kumaraan tuulta vasten, käsillänsä kaapien pois liejua silmistään ja suustaan.

Hän ojensi jotain kädentapaista, joka oli yltäänsä savessa ja mudassa, ja astui askeleen minua kohti. Hänen kasvonsa ne elähtelivät liikutuksesta, liejupalasten myötäänsä tipahdellessa niistä maahan. En ikinä ole nähnyt niin ruhjoutunutta ja viheliäistä olentoa, ja siksipä hämmästyin niin peräti, kuullessani hänen kähähtävän:

-- Onnitelkaa minua, -- onnitelkaa!

-- Onnitellako teitä! -- huudahdin minä. -- Hyvät ihmiset! Ja minkä johdosta?

-- Nyt se on tehty.

-- Vai niin? Mutta mitä ihmeitä tuo räjäys merkitsee?

Tuuli vingahti samassa ja vei hänen sanansa mennessään.

Sen verran kumminkin sain selvää, ettei tämä ollut räjäystä lainkaan. Tuuli paiskasi minut hänen luokseen, ja niin sitä nyt seisoimme siinä, toisistamme kiinnipidellen.

-- Koettakaa päästä takaisin minun talooni! -- pauhasin minä hänen korvaansa. Hän ei kuullut minun sanojani, vaan höpisi jotain tuollaista kuin "kolme marttyriä... tiede..." ja "mitäpäs hyötyä siitä..." Sillä hetkellä vaivasi häntä se ajatus, että hänen kolme apulaistansa olivat saaneet surmansa pyörremyrskyssä. Kaikeksi onneksi hän oli erehtynyt. Heti hänen lähdettyään astumaan minun huvilaani, he olivat pistäytyneet Lympnen ravintolaan hiukan virvoittelemaan itseään ja keskustelemaan siitä uuninlämmityksen asiasta.

Minä uudistan kehoitukseni, että lähdettäisi meille, ja tällä kertaa hän ymmärsi minut. Yhdessä lähdettiinkin kulkemaan käsikoukkua, ja vihdoin meidän onnistui päästä katon alle, mikäli nimittäin minun huvilassani kattoa oli. Istuttiin ensin hetken aikaa, nojatuolissaan kumpikin, ja läähätettiin. Kaikki akkunat olivat säpäleinä ja keveämmät huonekalut huiskin haiskin. Korvaamatonta vahinkoa ei sentään ollut tapahtunut. Keittiön ovi oli kaikeksi onneksi kestänyt ilman painon, niin että kaikki saviastiat ja keittokalut olivat pysyneet ehjinä. Öljykeittiö paloi vielä, ja minä kaasin kattilaan vettä teetä varten, Senjälkeen olin valmis kuulemaan Cavorin selityksiä.

-- Kaikki, niinkuin olla pitää, -- intti hän, -- kaikki niinkuin olla pitää. Nyt se on tehty. Kaikki kohdallaan.

-- Kuinka? -- vastasin minä. -- Vai kaikki kohdallaan vainen? Kahdenkymmenen mailin piirissä ei ole enää yhtään latoa pystyssä, ei aitaa ehjänä, ei olkikattoa paikallaan...

-- Kohdallaan on kaikki... _totisesti_. Enhän minä tielysti osannut aavistaakaan tätä pientä myllerrystä. Minun mieleni oli kiinnitettynä muihin asioihin, ja minussa on taipumusta pitämään vähä-arvoisina tuollaisia käytännöllisiä sivuseikkoja. Mutta kohdallaan on...

-- Mutta, hyvä sir! -- huudahdin minä, -- Ettekö te huomaa tehneenne monen tuhannen punnan vahingon?

-- Tässä kohden minä luotan teidän vaitioloonne. Minä en ole mikään käytännöllinen mies, mutta ettekö luule ihmisien pitävän tätä vain hirmumyrskynä?

-- Entäs se räjäys...

-- Se _ei ollut_ räjäystä. Sen pituinen se. Minä olen vain, kuten jo sanoin, taipuvainen pitämään vähäpätöisinä tuommoisia pikku asioita, ja niinpä tulin epähuomiosta panneeksi tuota ainetta, tuota cavoriitia, liian ohueen, avaraan astiaan...

Hän pysähtyi hetkeksi ja jatkoi jälleen:

-- Olettehan te selvillä siitä, että tämä aine ei läpäise gravitationia, että se poistaa esineitten molemminpuolisen vetovoiman?

-- Kyllä, -- vastasin minä, -- kyllä.

-- No niin. Heti kuin minun aineeni oli jäähtynyt lämpötilaan 60° Fahrenheitiä ja oli siis täysin valmistunut, silloin sen yläpuolella olevalla ilmalla ja laen ja katon osalla ei enää ollut mitään painoa. Tiedätte kai... ja tietäähän sen nykyjään jokainen... että ilmalla, niinkuin muillakin kappaleilla _on_ painoa, että se likistää joka suunnalle 14 1/2 naulan voimalla kutakin neliötuumaa kohti...

-- Tiedän, tiedän. Entä sitten?

-- Tiedän minäkin sen, -- huomautti hän. -- Mutta tämä osoittaa teille vain, kuinka hyödytöntä tieto on, ellette sitä mihinkään käytä. No niin, painovoima lakkasi vaikuttamasta cavoriitin yläpuolella: ilmalla siinä ei ollut enää painoa, mutta ympärillä -- ei päällä, vaan ympärillä -- oleva ilma likisti yhä mieheen naulan voimalla neliötuumaa kohti tuota äkkiä painottomaksi tullutta ilmaa. Aha! Joko alkaa selvitä? Cavoriitin ympärillä oleva ilma hyökkäsi vastustamattomalla voimalla cavoriitin yläpuolella olevaan ilmaan; tämä sai siitä ankaran sysäyksen ylöspäin, sen sijalle tunkeunut ilma kadotti silmänräpäyksessä painonsa, se ei enää likistänyt, vaan seurasi perässä, puhkaisi laen, tempasi mennessään katon...

Hetken perästä hän jatkoi:

-- Siinä syntyi nähkääs ilma-suihkukaivo, jonkinlainen uuninpiippu ilmaan. Ja ellei cavoriiti itsekin olisi irtaantunut ja imeytynyt tuohon uuninpiippuun, niin... huomaatteko mitä olisi tapahtunut?

Minä miettimään.

-- Eiköhän, -- virkoin sitten, -- eiköhän ilma olisi noussut yhä vain korkeammalle ja korkeammalle tuon hornamaisen aineen yläpuolella?

-- Juuri niin, -- vastasi hän, -- suunnaton suihkukaivo...