Part 18

"Tästä sain aihetta puhumaan lempeän kesäyön ihanuudesta ja sitten eläimistä, jotka öiseen aikaan saalistansa vaanivat ja päivillä nukkuvat. Puhuin jalopeuroista ja tiikereistä. Mutta nyt he joutuivat kerrassaan ymmälle, sillä kuussa, merta lukuun-ottamatta, ei ole ainoatakaan eläintä, joka ei olisi kesy ja kuulaisen tahdon alainen, ja sellainen on ollut asianlaita jo ikimuistoisista ajoista. Siellä on aavemaisia vesiolentoja, mutta ei kamalia petoja, ja peräti vaikea on kuulaisen käsittää, että jotain väkevää ja suurta olisi olemassa 'ulkona' yössä..."

[Nyt seuraa pari kolme kymmentä sanaa, jotka ovat aivan epäselviä.]

"Suuri Lunari puheli sitten hovinsa kanssa, minun ymmärtääkseni, ihmisen pintapuolisuudesta ja lyhytjärkisyydestä: hänhän asustaa maanpallonsa pintaa vain, on aaltojen ja tuulten ja tilan sattumain alainen, ei ole kyennyt lannistamaan petoja, jotka hänen, sukunsa kimppuun karkaavat, ja sittenkin uskaltaa hyökätä toiseen planettaan. Tämän syrjään-puhelun aikana minä istuin omissa mietteissäni, käyden sitten hänen pyynnöstänsä selittämään ihmisten eri lajeja. Sen johdosta tuli tutkistelevia kysymyksiä."

-- "Samatko ihmiset maan päällä tekevät kaikellaisia töitä? Mutta kukas ajattelee? Kukas hallitsee?"

"Minä esitin hänelle demokraatisuuden pääpiirteet.

"Sen tehtyäni, hän määräsi jäähdyttäviä nesteitä otsalleen ja käski minun toistaa esitykseni, jonka hän kaiketi oli ymmärtänyt väärin."

-- "Eikö siis itsekukin tee eri töitä?" -- kysyttiin minulta.

"Minä myönsin, että muutamat ovat ajattelijoita, muutamat virkamiehiä, muutamat metsästäjiä, muutamat mekaanikoja, muutamat taiteilijoita, muutamat työmiehiä."

-- "Mutta _kaikki_ he ovat itsenäisiä", -- lisäsin minä.

-- "Mutta eikös he ole eri muotoisia aina sitä myöten, mitä kukin tekee?"

-- "Ei, minkä päältä päin saattaa huomata", -- vastasin minä, -- "tai puvussa kenties on erotusta... Henkisten voimain puolesta he sentään hiukan eroavat toisistaan."

-- "Heidän täytyy henkisten voimain puolesta olla hyvinkin erillaisia", -- ilmoitti Suuri Lunari; -- "muutoinhan he kaikki pyrkisivät tekemään samaa."

"Päästäkseni parempaan sopusointuun hänen ennakkokäsitystensä kanssa, minä sanoin hänen arvelujensa olevan oikeita."

-- "Kaikki tuo piilee heidän aivoissansa", -- selittelin minä. "Jos voisi nähdä ihmisten henkiä ja sieluja, niin kukaties niissä huomaisi yhtä paljon erotusta ja moninaisuutta kuin seleniitoissakin. Maan päällä on suuria ihmisiä ja pieniä ihmisiä, ihmisiä, jotka ulottuvat kauas, ja ihmisiä, jotka kykenevät astumaan nopeasti; on meluisia, toitottavan torven tapaisia ihmisiä, ja ihmisiä, jotka muistavat, vaikkeivät ajattelekaan..." [Taas kolme epäselvää sanaa.]

"Hän keskeytti minut, palaten äskeiseen väitteeseni."

-- "Sinähän sanoit, että kaikki ovat itsenäisiä?" -- intti hän.

-- "Jossain määrin", -- vastasin minä, mutta pelkään sotkeneeni hänen käsityksensä entistä epäselvemmäksi.

"Hän veti esiin repäisevän seikan."

-- "Tarkoitatko", kysyi hän, -- "ettei teillä ole ylimmäistä maanvaltiasta?"

"Minä ajattelin jos ketä, mutta vakuutin lopultakin, ettei meillä sellaista ole. Selitin sitten hänelle, että ne itsevaltiaat ja keisarit, joita maan päällä on koeteltu pitää ylivaltiaina, ovat vihdoin menehtyneet juomiseen tahi paheisin tai väkivallan kautta, ja että se laaja ja vaikutusvaltainen osa ihmiskuntaa, johon minä kuulun, nimittäin anglosaksilainen kansa, on päättänyt olla moisia yrityksiä enää tekemättä. Tuo oli hänelle yhä kummempaa."

-- "Mutta mitenkä teissä voi säilyä sekään määrä viisautta, mikä teissä on? -- kysyi hän, ja minä selittämään, kuinka me täydennämme meidän vaillinaisia [tästä on jäänyt pois joku sana, kaiketikin: 'aivojamme'] kirjastoilla ja kirjoilla. Minä selitin, kuinka meidän tieteemme kasvaa lukemattomain pikku ihmisten yhdistetyn työn avulla. Siihen hän huomautti vain, että me, huolimatta yhteiskunnallisesta raakuudentilastamme, olemme nähtävästikin saaneet aikaan yhtä ja toista: muutoinhan emme olisi päässeet kuuhun. Erotus on kumminkin silmäänpistävä: tiedon mukana seleniitat kasvavat ja muuttuvat; ihmiset sen sijaan keräävät tietoja ympärilleen ja pysyvät elukoina, joilla on pysyväinen ulkokuori. Tämän hän sanoi..." [Jonkun matkaa taas epäselviä sanoja.]

"Sitten hän tiedusti minulta, millä keinoin maassa liikutaan, minä annoin hänelle kuvauksen rautateistä ja laivoista. Hetken aikaan hän ei voinut käsittää, että meillä on höyryä käytetty noin sata vuotta, mutta, asian perille päästyään, hän oli kovin ihmeissään. (Merkillisenä seikkana olkoon mainittu, että seleniitatkin käyttävät vuotta ajanmittana, vaikken minä heidän laskutapojansa ymmärrä. Sillä ei sentään väliä, koskapa Fiuu on selvillä meidän laskutavastamme.) Kävin sitten puhumaan hänelle siitä, että kaupunkeja on maan päällä ollut vasta yhdeksän- tai kymmenentuhatta vuotta, ja ettei ihmiskunta vielä ole liittynyt yhdeksi ainoaksi veljeskunnaksi, vaan että maan päällä on monta erillaista hallitusmuotoa. Tämä pani hänet ymmälle; Ensi alussa hän luuli tarkoittavani vain hallintoalueita."

-- "Valtio ja valtakunnat meillä ovat vain alkupiirteitä siitä asiaintilasta, joka kerran tuleva on, -- sanoin minä ja sain siten aihetta puhua hänelle..." [Tässä on 30-40 sanaa, joita on mahdoton lukea.]

Suureen Lunariin teki syvän vaikutuksen se seikka, että eri ihmisryhmät pitävät niin lujasti kiinni omasta kielestään itsekukin. Se oli hänestä niin mieletöntä.

-- "Ihmiset tahtovat olla yhteydessä keskenänsä eivätkä sittenkään tahdo", -- arveli hän.

"Senjälkeen hän tiedusteli hyvin tarkoin sodan asiaa. Ensi alussa hän hämmästyi eikä ollut uskoa kuulemiansa."

-- "Sitäkö sinä oikein tarkoitat", -- kysyi hän, saadakseen varmuutta asiassa, -- "että te juoksentelette ympäri maatanne, tuota maata, jonka rikkauksien keräämisessä te tuskin olette vielä alkuunkaan-päässeet, ja tapatte toisianne petojen syötäviksi?"

"Minä sanoin hänen olevan ihan oikeassa. Hän yltyi nyt kyselemään, saadakseen mielikuvitustansa parempaan vauhtiin:"

-- "Mutta eikös teidän laivanne ja pienet kaupunki pahaisenne kärsi tuosta vahinkoa?" kysyi hän, ja minä huomasin, kuinka omaisuuden ja elämänmukavuuksien hävittäminen oli tehnyt häneen yhtä valtavan vaikutuksen kuin miestappokin. -- "Kerro enemmän. Esitä noita asioita piirroksissa. Min'en oikein käsitä niitä."

"Ja minä kävin, vaikka hiukan vastenmielisestikin, kertomaan hänelle maallisen sodan kulusta.

"Minä selvitin, mitä muotoasioita noudatetaan sotaa aloitettaessa, puhuin varoituksista ja ultimatumeista, ylipäällikkyydestä ja sotajoukkojen marssittamisesta. Kuvasin sitten, millaisia ne ovat ne manövrit ja asemat ja tappelut. Puhuin linnain piirittämisestä ja valloittamisesta, nälästä ja kärsimyksistä kaivannoissa ja kuolijaiksi paleltuneista etuvartijoista. Kerroin paoista ja yllätyksistä, epätoivoisesta viimeiseen mieheen seisomisesta ja pakolaisten säälimättömästä takaa-ajamisesta ja kaatuneista taistelukentällä. Kerroin niinikään entis-ajoista, maahan-hyökkäyksistä ja verilöylyistä, Hunneista ja Tatareista, Muhammedin ja kalifien sodista, ristiretkistä. Ja mitä enemmän minä juttelin ja Fiuu minun sanojani tulkitsi, sitä suuremmaksi yltyi liikutuksen humina ja nurina seleniitoissa.

"Minä kerroin, kuinka panssarilaiva voi ampua tonnin painoisen luodin parinkymmenen kilometrin päähän ja lävistää sillä 20 jalkaa paksun rautaseinän, ja kuinka me voimme ohjata veden-alaisia torpedoja. Kuvasin sitten Maksim-tykin toiminnan ja Colenson tappelun. Tuo oli Suuren Lunarin mielestä niin uskomatonta, että hän väliin keskeytti tulkin ja kysyi minulta, onko asianlaita todellakin niin. Se se varsinkin tuntui heistä epäillyttävältä, kun kerroin ihmisten menevän ilolla ja riemulla... (? tappeluun)."

-- "Mutta eihän ne sitä toki mielellään tee?" -- tulkitsi Fiuu.

"Minä vakuutin, että minun rotuni ihmiset pitävät tappeluja kaikkein kunniakkaimpina tapauksina elämässään. Tuota kuullessaan hämmästyi koko seleniitain lukematon lauma."

-- "Mutta mitäs hyvää sodasta on?" -- kysyi Suuri Lunari hellittämättä.

-- "Oo, mitä taas siihen _hyvään_ tulee"... -- vastasin minä. -- "Sehän harventaa väkilukua!"

-- "Mutta mitä se on tarpeen...?"

"Nyt syntyi pysäys. Vilvoittavia nesteitä ruiskutettiin jälleen hänen otsalleen, ja sitten hän puhui taas."

[Hamasta siitä kohdasta asti, jossa Clavor puhuu täydellisestä hiljaisuudesta kuussa, ennen hänen ensimmäistä keskusteluansa Suuren Lunarin kanssa, on näissä tiedon-annoissa ollut huomattavissa aaltoilemisia. Tästä puolin ne alkavat häiritä yhä enemmän. Niihin on ilmeisestikin syynä säteileminen jostakin lähteestä kuussa, ja ne kun myötäänsä pyrkivät Cavorin merkkien tielle, niin tulee pakostakin siihen luuloon, että joku kokeilija yrittää omilla merkeillään tehdä Cavorin tiedonantoja epäselviksi. Ensi alussa ne ovat vähäisiä ja säännöllisiä, niin että jonkinmoisella huolellisuudella saa kertomuksesta sentään selvän, paitsi joistakuista sanoista Sitten ne paisuvat suuremmiksi ja käyvät säännöttömiksi, muistuttaen kirjoituksen yli tehtyjä kynänvetoja. Hetkeen aikaan nämä viipposet ovat aivan auttamattomissa, katoavat sitten kokonaan, niin että moniahta sana jää aivan selväksi, mutta uudistuvat kohta jälleen tiedon-annon loppuun saakka, ja niissä kohdin on ihan mahdoton saada selvää, mitä Cavorilla on ollut sanomista. Miksikä -- jos tätä todellakin on pidettävä tahallisena häirityksenä -- miksikä seleniitat sallivat hänen jatkaa näitten tiedon-antojen lähettelemistä ja olla siinä suloisessa harhaluulossa, että ne selvinä perille tulevat, vaikka heidän vallassansa olisi ollut paljoa selvempi ja mukavampi keino: estää hänet kokonaan tietoja lähettelemästä, -- siihen en osaa sanoa mitään. Näin vain näkyy käyneen, enkä muuta tiedä. Viimeinen katkelma kertomusta Suuresta Lunarista alkaa keskeltä lausetta:]

... "tiedusteli tarkoin minun salaisuuttani. Ennen pitkää sain heille selitetyksi, kuinka minä jo siitä saakka kuin olin huomannut heidän tieteellisyytensä korkean kannan, olen kummastellut, ett'eivät he jo aikaa sitten ole keksineet 'cavoriitia'. Huomaan heidän kyllä tunteneen sen teoreetillisena aineena, mutta pitäneen sitä käytännöllisesti mahdottomana, koskapa kuussa kaiketikaan ei ole heliumia, ja helium..."

[Helium sanan viimeisten kirjainten yli kulkee taas noita häiritseviä koukeroita. Huomattakoon tarkoin sana "salaisuuttani", sillä sen, ja yksinomaa sen perustuksella käy mahdolliseksi ymmärtää seuraava tiedon-anto, joka, niinkuin me Mr. Wendigeen kanssa uskomme, on hänen viimeisensä.]

XXVI.

Cavorin viimeinen tiedonanto.

Näin vaillinainen oli Cavorin viimeistä-edellinen tiedonanto ollut.

On ihan kuin näkisi hänen seisovan tuolla kaukana, keskellä sinervää hämärää koneittensa ääressä, lähettelemässä meille ilmoituksia ihan viimeisiin asti, mitään tietämättä meille harmillisesta häirityksestä, aavistamattakaan jo silloin häntä vaanivia vaaroja. Tuo onneton tavallisen, terveen ihmis-älyn puute hänessä on vienyt hänet turmioon. Hän oli puhunut sodasta, puhunut ihmisten voimallisuudesta ja järjettömistä väkivallanteoista, heidän kyllästymättömistä ryntäyksistään, heidän väsymättömistä, hyödyttömistä taisteluistaan. Hän oli saanut koko kuu-maailman käsittämään ihmisrotua tältä kannalta ja sitten, arvaan minä, tehnyt tuon kovan onnen tunnustuksen, että hänestä yksin -- ainakin kauan aikaa vielä -- riippuu, onko vai eikö muitten ihmisten mahdollista päästä kuuhun. Mihinkä päätöksiin kuulaisten kylmä, epä-inhimillinen järki tämän johdosta tuli, on minun mielestäni sanomattakin selvä. Ja kukaties lienee Cavor itsekin vihdoin hoksannut, millä kannalla asiat oikeastaan ovat. On kuin näkisi hänen vaeltelevan kuussa, omantunnon vaivoissa siitä, että oli ollut niin anteeksiantamattoman hölläsuinen.

Jonkun aikaa oli Suuri Lunari, arvaan minä, miettinyt tätä uutta asiaintilaa, ja sillä välin lienee Cavor kulkenut yhtä vapaana kuin koskaan. Mutta sitten tapahtui kaiketikin jotain, mikä esti hänet pääsemästä koneittensa luokse edellä kerrotun tiedon-annon jälkeen. Muutamaan päivään emme saaneet mitään sanomia. Kenties hän oli silloin audiensilla, koettaen hiukan korjailla entisiä varomattomia tunnustuksiansa. Kukapa sen tietää?

Ja sitten tuli äkkiä viimeinen tiedon-anto, tuli kuni huuto yösydännä, kuni huuto, jonka jälkeen taas kaikki on hiljaista. Se on kaikkein lyhyin tiedon-anto, alkua kahteen lauseen katkelmaan.

Ensimmäinen: "Minä olin mieletön, kun ilmoitin Suurelle Lunarille..."

Sitten tuli minutin verran kestävä pysäys. Tuntuu kuin olisi hänet keskeytetty. Sitten askel poispäin koneista... sitten kamala epäröiminen tuossa himmeässä, sinervässä luolassa... sitten äkkiä päättävä ryntäys jälleen koneita kohti, mutta liian myöhään. Sitten näkyy kiiruimmiten lähetetyn seuraavat sanat:

"Cavoriitin valmistaminen: ota..."

Sitä seuraa sana, joka ei merkitse yhtään mitään: "tuha".

Ja siinä kaikki.

Kenties hän yritti kiiruimman kaupassa lähettää sanan: "turhaa", ennenkuin hänen kohtalonsa oli ratkaistu. Mitä tuon koneen ääressä lienee tapahtunutkaan, on mahdoton sanoa. Mutta olipa mitä hyvänsä, emme me enää mitään tietoja kuusta saa, siitä olen varma.

Minä puolestani olen näkevinäni unta, ja niin selvältä se tuntuu kuin valveilla näkisin. Tuolla sinisessä hämärässä näen Cavorin hajahapsisena riuhtovan, päästäkseen irti seleniitain käsistä, riuhtovan yhä hurjemmin ja epätoivoisemmin... hän huutaa, hän puhuu moittivia sanoja, ryhtyy lopulti kenties taistelemaankin, mutta askel askelelta häntä ahdistellaan yhä kauemmas sinne, minne ei saavuta häntä enää ihmiskieli eikä ihmisten merkit, ikipäiviksi tuonne tuntemattomiin uumeniin, pimeyteen, hiljaisuuteen, jolla ei loppua ole...

End of Project Gutenberg's Ensimmäiset ihmiset kuussa, by H. G. Wells